III.
Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat "turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.
Oi Miguel Cervantes Saavedra, jos se on totta, mitä väitetään, että niillä paikoin, joissa suuret miehet ovat asuneet, osa heidän olentoaan harhailee, ja liitelee ilmassa aikojen loppuun saakka, niin sinun näille afrikkalaisille rannikoille jättämäsi jäljet varmaankin vavahtelivat riemusta, kun täällä astui maalle Tarasconin Tartarin, tuo ihmeellinen eteläranskalainen tyyppi, jonka haamuun teoksesi kaksi sankaria, Don Quijote ja Sancho Pança, olivat sulautuneet yhdeksi lihaksi ja vereksi.
Ilma oli kuuma tuona päivänä. Auringon paahtamalla rantaalla käveli viisi tai kuusi tullitarkastajaa sekä muutamat algierilaiset, jotka odottivat Ranskan uutisia; joukko maurilaisia kykki rannalla polttaen pitkiä piippujaan, ja maltalaiset merimiehet toivat maihin suuria verkkoja, joissa silmukkojen välissä loisti tuhansia sardineja kuin pieniä hopearahoja.
Mutta tuskin oli Tartarin laskenut jalkansa rannalle, kun elämä siellä vilkastui ja muutti luonnettaan. Joukko villejä, jotka olivat äskeisiä merirosvoja vielä saastaisemmat, kohosi pystyyn rantatöyrään takaa ja hyökkäsi maalleastujan kimppuun. Suuret arapialaiset, vallan alasti suurten villapeitteiden alla, pienet maurilaiset repaleissa, neekerit, tunisilaiset, mahonilaiset, mosabiitit, hotellien palvelijat valkoisine esiliinoineen, kaikki huusivat, ulvoivat, kävivät kiinni hänen vaatteisiinsa, riitelivät hänen matkatavaroistaan, ottaen mikä hänen herkkulaatikkonsa, mikä hänen rohtolippaansa ja huutaen hänelle käsittämättömällä oudolla murteella kummallisten hotellien nimiä…
Pää sekaisin kaikesta tästä melusta, Tartarin parka kulki edestakaisin, sadatteli, kiroili, riuhtoi käsillään, juoksenteli tavaroidensa jälkeen ja, koska ei tietänyt, miten saisi nämät raakalaiset ymmärtämään puhettaan, puhutteli heitä ranskaksi, provensaalin kielellä, jopa latinaksikin, käyttäen Pourceaugnac’in [Pourceaugnac on päähenkilö eräässä Molièren komediassa. Suoment. huom.] latinaa, rosa, la rose, bonus, bona, bonum, ladellen esiin kaikki, mitä ikinä vain tiesi… Turha vaiva. Ei häntä kuunneltu… Onneksi pieni keltakauluksiseen takkiin puettu mies, aika keppipatukka kädessä, ilmestyi Homeroksen jumalan tavoin tähän jupakkaan ja hajoitti kepiniskulla koko roistoväen. Se oli algierilainen poliisi. Hyvin kohteliaasti hän neuvoi Tartarinia poikkeamaan "Europan hotelliin", ja uskoi hänet tämän hotellin palvelijoiden huostaan, jotka, ottaen mukaansa hänen tavaransa useissa työntökärryissä, rupesivat saattamaan häntä perille.
Astuttuaan ensi askeleitaan Algierissa, jäi Tarasconin Tartarin hämmästyksestä ammoittamaan suu auki. Hän oli kuvitellut tulevansa itämaalaiseen kaupunkiin, satumaiseen Constantinopelin ja Zanzibarin välimuotoiseen kaupunkiin… Mutta nyt hän joutuikin vallan kuin keskelle Tarasconia… Kahviloita, ravintoloita, leveitä katuja, nelikerroksisia taloja, macadamoittu pikku tori, jolla sotilassoittokunta soitteli Offenbachin polkkia, jolla näki herrojen istuvan tuoleilla nautiten olutta ynnä leivoksia, jolla lisäksi näki naisia, muutamia kevyttapaisia tyttöjä ja sitäpaitsi sotureja, vieläkin sotureja ja yhä vain sotureja… mutta ei ainoatakaan turkkilaista!… Hän itse oli ainoa… Tämänpä vuoksi hän tunsi hieman häpeävänsä astuessaan torin halki. Kaikki häntä katselivat. Sotilassoittajat pysäyttivät soittonsa, ja Offenbachin polkka jäi kesken.
Molemmat pyssyt olalla, revolveri kupeella, julmana ja majesteettisenä kuin Robison Crusoe, kulki Tartarin juhlallisesti kaikkien eri ryhmien halki; mutta kun hän saapui hotelliin, uupuivat hänen voimansa. Lähtö Tarasconista, Marseillen satama, montenegrolainen ruhtinas, merirosvot, kaikki tämä meni sekaisin ja pyöri hänen päässään… Täytyi kantaa hänet ylös hänen huoneeseensa, riisua häneltä aseet ja vaatteet… Jopa oli kysymys lääkärin noutamisesta; mutta tuskin oli sankarimme kallistanut päänsä patjalle, kun hän rupesi kuorsaamaan niin äänekkäästi ja niin vilpittömästi, että hotellin isäntä katsoi tieteen tarjoaman avun turhaksi, ja kaikki vetäytyivät hiiskumatta pois.