III.
En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.
Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:
Sä, valkotähti, jot’ ihailen;
Asekauppias Costecalden laulu alkaa täten:
Sä mökkien maahan tahdotko tulla?
Veronkantaja-kirjurin taas seuraavasti:
Jos näkymätön oisin, ei mua näkis kenkään.
(Lystikäs laulu).
Ja niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen. Omituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja ettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan ole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä isästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään pyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan pälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja tietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin, laulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta se ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat tyytyväiset.
Romanssien esittämisessä, kuten myös lakkien ampumisessa, oli Tartarin ensimäinen kaupungissa. Hänen etevämmyytensä kansalaisiinsa nähden oli siinä, ett'ei Tarasconin Tartarinilla ollut omaa romanssiansa. Hänellä oli kaikki Tarasconin romanssit.
Kaikki!
Mutta oli hirveän vaikeaa saada häntä niitä laulamaan. Palattuaan aikaiseen onnistuneilta salongeissa-käynneiltään, syventyi tarasconilainen sankarimme kernaammin metsästyskirjoihinsa tai kulutti iltansa mieluummin klubissa kuin purki tunteitaan nimesiläisen pianon edessä kahden tarasconilaisen kynttilän välillä. Nämät musikaaliset paraadit olivat hänen mielestään hänen arvoansa alentavat… Välistä hän kuitenkin, kun apteekkari Bézuquet’n kodissa soitettiin, tuli sisälle ikäänkuin sattumalta, ja suostui, sittenkuin oli antanut kauan pyytää itseään, yhdessä vanhan rouva Bézuquet’n kanssa laulamaan suuren duetin oopperasta "Robert Paholainen"…. Se, joka tätä ei ole kuullut, ei ole erinomaista kuullut… Mitä minuun tulee, näkisin, vaikka eläisin sata vuotta, koko elämäni ajan suuren Tartarinin, juhlallisin askelin lähestyvän pianota, nojaavan siihen kyynäspäällään, irvistävän kasvojaan ja koettavan kynttilälasien heijastamassa vihreässä valossa antaa hyvänsävyiselle näölleen Robert Paholaisen pirullisen ja hurjan muodon. Tuskin oli hän asettunut paikoilleen, kun salissa oleva kuulijakunta rupesi humisemaan; tiedettiin, että jotakin suurta piti tapahtua… Silloin, vaitiolon jälkeen, vanha rouva Bézuquet alkoi laulaa, säestäen itseään:
Robert, jota lemmin ma,
Sä, kuin sait mun uskoni,
Näet suuren tuskani (kahdesti),
Itseäsi armahda,
Armahda myös minua.
Puoliääneen hän lisäsi: "Teidän vuoronne, Tartarin", ja Tarasconin Tartarin lauloi, ojentaen käsivarttaan, puristaen kätensä nyrkkiin, sieramet vavahdellen, kolmasti kauhistuttavalla äänellä, joka jyrisi ukkosen tavoin pianon sisustassa: "En!… en!… en!…" lausuen tämän omituisella Etelä-Ranskan murteella. Tämän jälkeen vanha rouva Bézuquet toisti vielä kerran:
Itseäsi armahda,
Armahda myös minua.
— En!… en!… en!… ulvoi Tartarin kahta kauheammin, ja siihen se päättyi. Tämä laulu ei ollut pitkä, kuten huomaatte, mutta se oli niin hyvin esitetty, niin sattuvilla kasvojenilmeillä kuvattu ja siinä oli jotakin niin pirullista, että apteekkarilla koolla oleva seura värisi kauhusta, ja että pyydettiin Tartarinia neljään, viiteen kertaan perätysten toistamaan tuon pätkän: "En!…en!…"
Senjälkeen Tartarin pyyhki hien otsaltaan, hymyili naisille, iski silmää herroille ja vetäytyi pois tästä seurasta mennen klubiin, jossa hän vähän huolimattomasti virkkoi: "Tulen Bézuquet’n perheestä laulamasta Robert Paholaisen duettia."
Ja todellakin hän itse sen uskoi!…