VI.
Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.
Ensimäinen tunne, joka valtasi Tartarinin hänen huomatessaan onnettoman uhrinsa, oli harmi. On todella hyvin suuri eroitus jalopeuran ja pienen aasipahasen välillä!… Mutta seuraavassa tuokiossa sääli kokonaan valtasi hänet. Pikkuaasi oli niin soma; se näytti niin hyvältä! Sen kylki, joka vielä oli lämmin, liikkui aallon tavoin. Tartarin polvistui ja koetti algierilaisen vyönsä päällä seisattaa verta vuotamasta onnettomasta elukasta; ettepä saata kuvitella sen liikuttavampaa näkyä kuin tämä suuri mies vaalien tätä pientä aasia.
Kahisevan silkkivyön kosketuksesta aasi, jossa vielä oli hiukka henkeä, aukasi suuren harmaan silmänsä ja liikutti pari kolme kertaa pitkiä korviaan, ikäänkuin sanoakseen: "Kiitos!… kiitos!…" Sitten viimeinen väristys kulki läpi sen ruumiin, eikä se senjälkeen enää liikkunut.
"Tummikki! Tummikki!" kuului äkkiä tuskan tukahuttama ääni huutavan. Samassa läheisen pensaikon oksat liikkuivat… Tartarinilla oli vain aikaa nousta seisovilleen ja asettua valmiiksi vastarintaan… Naaras näet lähestyi.
Se tuli hirvittävänä ja ärjyen, vanhan myssypäisen Elsassittaren muodossa, jolla oli aseenaan kookas punainen sateenvarjo ja joka huusi aasiansa, niin että Mustapha-vuori yhtenään kajahteli. Varmaankin olisi Tartarinin ollut parempi olla tekemisissä raivostuneen naarasleijonan, kuin tämän kiukkuisen eukon kanssa… Turhaan tuo poloinen koetti selittää hänelle, miten oli käynyt näin hassusti; nimittäin että hän oli luullut Tummikkia jalopeuraksi… Eukko luuli, että mies tahtoi pitää häntä pilanaan ja karkasi, tiuskuen pontevasti: "vies sun pahus", sankarin kimppuun, pehmittäen hänen selkäänsä sateenvarjollaan. Tartarin, hieman tyrmistyneenä, puolustautui niin hyvin kuin saattoi, väisti iskuja pyssyllään, hikoili, ähki, hypähteli ja huusi: — "Mutta hyvä rouvaseni… hyvä rouvaseni .."
Mutta eipä siitä apua! "Hyvä rouvaseni" oli kuuro, ja hänen intonsa sen tarpeeksi osotti.
Kaikeksi onneksi kolmas henkilö saapui taistelukentälle, nimittäin Elsassittaren mies. Tämä oli itse elsassilainen ja ravintoloitsija sekä lisäksi tilintekoihin hyvin taipuvainen. Huomattuaan kenen kanssa hän oli tekemisissä ja ettei otuksen kaataja muuta halukkaammin toivonut, kuin että saisi maksaa uhrinsa hinnan, riisti hän aseen puolisoltaan, ja asiasta sovittiin.
Tartarin antoi kaksi sataa francia; aasi muka kyllä oli viidenkertaisesti tämän hinnan arvoinen. Se näet on pikkuaasien juokseva hinta arapilaisilla markkinoilla. Sitten kuopattiin Tummikki parka viikunapuun juurelle, ja Elsassilainen, tultuaan hyvälle tuulelle suurten tarasconilaisen hopearahojen väikkeestä, pyysi sankaria tulemaan pienelle aterialle hänen ravintolaansa, joka oli muutaman askeleen päässä siitä valtatien varrella.
Algierilaiset metsästäjät tulivat sinne murkinoimaan joka sunnuntai, sillä tasanko oli rikas saaliista, eikä kahden peninkulman levyisellä alueella kaupungin ympärillä ollut kaniineille mieluisempaa aluetta.
"Entä jalopeurat?" kysyi Tartarin.
Elsassilainen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä: "Jalopeurat?"
— Niin… jalopeurat… näkyykö niitä täällä joskus? virkkoi miesparka, vähän epävarmempi kajahdus äänessä.
Ravintoloitsija remahti nauramaan:
"No mitäpä vielä… Jalopeuroja… mitähän ne täällä tekisivät?…"
— Eikö niitä siis ole Algeriassa?…
— Enpä totta totisesti, ikinä ole niitä nähnyt… Ja kuitenkin olen jo kaksikymmentä vuotta asunut tässä siirtokunnassa. Luulen kuitenkin kuulleeni puhuttavan… Ehkäpä sanomalehdissä… Mutta se on paljoa kauempana, etäällä etelässä.
Sinä hetkenä he saapuivat ravintolaan. Se oli laitakaupungin pikkuravintola, jommoisia näkee Vanves'ssa ja Pantinissa; oven yläpuolella oli vallan kuivettunut oksa ja biljardikeppiä maalattuina seinille sekä tämä viaton nimikyltti:
Kaniinien yhtymäpaikka.