KOLMAS NÄYTÖS.
Kuninkaan puutarha Samariassa. Perällä kuninkaan linna, jonka edustalla veranda, jolle portaat johtavat. Portaiden kahden puolen kasviryhmiä. Vasemmalla kasvien edessä leposohva. Verannalla portaiden kohdalla, linnan pääoven edessä vartija.
ASARIA (hiipii vasemmalta kasvien suojassa).
On sielussani kaksi ääntä soinut;
En ennen vielä selvää saada voinut,
Mi voimakkaampi näistä kahdest' on.
Kun toinen kuiski: kosta! kosta! kosta!
Niin toinen sanoi: Älä kättäs nosta
Kuninkaan murhaan; kosto Jahven on.
Vaan nyt jo vallan koston henget voittaa,
Ne raivoisasti rinnassani soittaa;
Työt, ajatukset, askeleet ne ohjaa,
En tunne muuta pontta enkä pohjaa.
(Vetää tikarin poveltaan.)
Et tuima rauta, tiennyt, että kerta,
Sun maistaa täytyy hallitsijan verta;
Mun sydäntäni muisto Esterin
Ei muuten äkein tuhatokaisin
Voi laata raastamasta. Toimeen siis!
Vaan kuinka? Linnaan tunkeudunko? En.
Vaikk'ei ois työläs saada vartijaa
Pois raivatuksi, olis kuitenkin
Se liikaa uhkapeliä. Vaan tuohon
Ma kätköön pistäydyn, niin kukaties
Eteeni saalis itsestänsä kulkee.
(Kätkeytyy kasvien väliin, sohvan taakse.)
SAMERI (saapuu oikealta matkavarustuksissa ja asettuu portaiden
eteen, josta haastaa vartijalle).
Hei mies! Käy linnaan, kuninkaalle kerro,
Ett' olen Damaskusta palannut
Ja uutisia painavia tuon.
(Sotilas menee ovesta linnaan, josta kohta palaa Obadjan kanssa.)
OBADJA.
Sun tervetulleeks kuninkaamme lausuu.
Ja jos sun toimes hyvin onnistui,
Saat huoneeseensa heti kiiruhtaa;
Vaan huonot jos on tuomas uutiset,
Sua alle kattonsa ei päästä hän,
Vaan vartoa saat täällä ulkona;
Hän saapuu tänne sua kuulemaan.
Siis käytkö sisään, vaiko täällä varrot?
SAMERI.
Ma varron täällä.
OBADJA.
Huonot viestit siis?
SAMERI.
Ma varron; muun saa kuulla kuningas.
OBADJA (Menee linnaan.)
AHAB (saapuu Isebelin ja Obadjan seuraamana).
Vai täällä siis mun sua kuulla täytyy?
SAMERI.
Ei palvelijas halpaa vilppiä
Sun kattos alla tohdi kertoa.
AHAB.
Ja vilppiä sa näit?
SAMERI.
Ja häväistystä!
Petosta rietasta! Se ruhtinas
Ei kunniasta merkkiäkään tunne.
Ei luvatuita kaupungeita hän
Sinulle luovuta; sen tästä näät.
(Ojentaa Benhadadin kirjeen Ahabille, joka lukee sen,
repäisee ja viskaa palat inholla maahan.)
AHAB.
Tavannut olen sata pettäjää.
Vie veli viekkaudella veljen leivän,
Voi kerjäläinen kerjäläistä ryöstää
Ja ansaan saattaa varas kumppaninsa;
En ole vielä vihamiestä kuullut,
Mi vastustajan luona vieraili
Ja sitten petti sen. Nyt näin sen vasta.
Sanoppa, eikö ratsastamas aasi
Hikoillut tuskasta, kun petoksesta
Näin alhaisesta sanaa kuljetti?
SAMERI.
Ei, majesteetti, aasi hikoillut,
Vaan ratsastaja.
AHAB.
Mutta palvelus
Se oli viimeinen sen eläimen.
Se kappaleiksi pienoisiksi kohta
On hakattava. Yli Israelin
On palat sitten hajoitettava
Ja kerrottava, että jokaiselta,
Ken kostosotaan vastaan Syyriaa
Ei kohta riennä, Ahab kuningas
Niin palasiksi karjan hakkauttaa.
Et ennen lepoa saa, Sameri,
Kuin käsky tämä täytäntöön on pantu.
SAMERI.
Sa minkä käsket, on jo niinkuin tehty.
(Kumartaa syvään ja poistuu kiireesti.)
OBADJA.
Siis uusi sota, Herra kuningas?
AHAB (Obadjalle).
Niin; ankarampi kuin on koskaan ollut.
Tää hetki vaatii tointa pontevaa.
Sa laita käsky, että joukkomme
Nyt sotakuntoon varusteleivat.
Yöt, päivät miekkoja ja keihäitä
Takokoot kaikki Samarian sepät.
Vaan siin' ei kyllä. Että kostomme
Niin tuhoavaks tulisi kuin suinkin,
Ma Juudan voimat Israelin kanssa
Nyt liittää tahdon samaan otteluun.
Obadja, kuule! Lanko Josafat
Sun hyvin tuntee. Jerusalemiin
Siis joutuin riennä; Juudan kuninkaalle
Vie Ahabilta tervehdys ja pyydä
Mun nimessäni Samariaan häntä.
Jos tunnen langon, ei hän meiltä nyt,
Kun petti meidät kehno pakana,
Voi kannatusta, apuansa kieltää.
Vaan siitä lähemmin, jos noudattaa
Hän kutsuamme, vieraaksemme tullen.
Siis tee kuin käskin; sitten matkalle!
OBADJA.
Sun tahtos olen tarkoin täyttävä.
(Menee.)
ISEBEL (Ahabille, joka aikoo lähteä).
On vielä keino, jota emme nyt
Saa hylkiä, vaikkemme muuten voi
Sen käyttämistä suosia.
AHAB.
Mik' on se?
ISEBEL.
Tää kansa tietäjien merkkeihin
Ja profeettojen ennustuksiin luottaa;
Se näkijöiltä viisautta etsii
Ja hakee haltioihin vaipujaa.
Se vaatii kiihoitusta syvempää
Kuin hallitsijan käsky; meidän on
Nyt käytettävä sitä, varsinkin
Kun käsissämme meill' on Jemlanpoika.
AHAB.
Kuin? Auttaisiko Jemlanpoika meitä?
ISEBEL.
Hän kauan kuningasta Syyrian
Vihannut on ja vihaa vieläkin.
Niin ankaran hän lausui tuomion,
Kun Benhadad sai vapauden sulta.
Sen vuoksi on hän vankityrmässä.
Vaan tällä kertaa ystäväksemme
Voi hänet muuttaa viha yhteinen.
AHAB.
Sit' epäilen ma. Näistä miehistä
On tänään väärin, mikä oikein eilen,
Ja taas päinvastoin. Jos hän äsken vaati
Sen murhaamista, joka turvautui
Mun jalomielisyyteeni, ei hän
Nyt soisi rankaisua pettäjän.
ISEBEL.
En usko sitä; suhteet muuttuneet
Voi kenties hänet taivuttaa. Ma itse
Koettaa tahdon. Jos sa sallit sen,
Tuon miehen kera (viittaa vartijaan)
vankilasta ma
Käyn noutamassa tänne profeetan,
Niin saamme nähdä, onko vieläkin
Hän yhtä jäykkä. Mutta voimmeko
Me jättää sinut ilman vartijaa?
AHAB.
Ma itse olen parhain vartijani.
ISEBEL (vartijalle).
Siis tule, mies! (Ahabille) Me kohta palaamme.
(Menee vartijan kera oikealle.)
AHAB (katsoo Isebelin jälkeen).
Se turhaa työt' on! Sinä Isebel
Et Jemlanpoikaa koskaan taivuta.
Hän rautatutkaimella Jahven lain
Vain pistää meitä, kunnes kidutus
Saa meidät vimmaan. Mutta ketä vastaan?
(Heitäikse sohvaan pitkälleen.)
On ihme sentään! Benhadad, tuo kelmi,
On Samariaan kaksi kertaa jo
Suu uhkaa täynnä hyökännyt, mut Ahab
On helposti tuon ahnaan vaapsahaisen
Takaisin karkoittanut aroilleen.
Taas isoaa se rosvoamista;
Mist' on se saanut tuulta siipiinsä?
Nyt seuraa kolmas ottelu ja kovin;
Nyt joka käsi miekan kahvaan tarttuu.
Sit' ei ois tarvittu, jos noudatin
Ma Obadjan ja Jemlanpojan mieltä.
Vaan luontoani seurasin ja niin
Taas tehdä tahdon. Tervetullut on
Taas taistelu ja sodan jylhä jymy!
Niin mieluisesti röyhellyttävi
Se tyyntä virtaa elonnautinnon.
Taas maksaa ponnistella, vaivautua,
Saa koitella taas voimain pohjattuutta . . .
Tuon käärmeen veljen kun nyt saavutan,
Niin ongen hänen sieramiinsa työnnän
Ja köyden käärin kielen ympäri,
Lävistän leuvan keihäällä ja käsken:
Rukoile, liehakoitse! — Mutta jos
Sen luikertajan läpipääsemätön
Nyt ympäröikin kaislikko ja muta?
Niin usein onnen kultaporttiloista
Ma ajoin sisään täysin valjakoin;
Ken takaa, ettei niitä mulle jo
Nyt sulje joku oikullinen henki.
Miks Jemlanpojan kolkko ennustus
Nyt tuli mieleeni? Vaan sit' en säiky!
Mun voittaisiko halpa petturi!
(Hypähtää kiivaasti ylös ja älyää Asarian, joka on
tikari kädessä hänen taaksensa huomaamatta noussut.)
Haa! Väijyilevä salamurhaajako?
ASARIA.
Niin; murhata sun salaa taikka julki
Ma olin päättänyt, kun kihlattuni,
Mun elämäni aarteen kalleimman,
Sa Baalin temppelissä tahrasit
Ja syöksit toivottomaan kuolemaan.
Siks kädessäni rauta tappava
Ma väijyin sua. Ja kun suuri Jahve
Mun käsiini soi tuossa henkesi,
Mun sydämeni raivoisasti sykki
Kuin Davidin, kun Saulin vaatteesta
Hän palan viilsi Engedissä. Mutta
En voinut nostaa kättä vastaasi,
Kun tiesin pakanan sun pettäneen,
Ja sydämessäs jalo viha kiehui.
Taas hengelläni sua palvelen,
Jos hävität tuon palveluksen irstaan,
Min uhriks joutuu Israelin immet.
(Lankeaa polvilleen kuninkaan eteen.)
Nimessä kärsineiden kyynelten
Ja langenneiden tunnontuskien
Rukoilen, että Baalin temppelin
Hajoitat maahan, papit riettaat surmaat.
Niin kirouksesta kansa vapahtuu,
Ja siihen kasvaa jalopeuran voima,
Kun puolestasi kostamaan se rientää.
AHAB.
Nimessä kruununi ja valtikan
Ma surkuttelen, että impeesi
Baal silmänsä on luonut. Lempes hukka
Ei auttamaton liene kuitenkaan.
Lepytä harmis! Onhan Israeli
Niin täynnä neitoja kuin vuohia
Sun kotiseutus kalliot; sa niistä
Parasta itsellesi valitse!
Ma valvon sitten, ettei vieraat ketut
Saa viinitarhaas turmelemaan tulla.
En hajoittaa voi Baalin temppeliä,
Vaan pappein julkeuden ehkäisen;
Sen lupaan sulle Jahven nimessä.
Siis nouse! Voimakasta kättäsi
Me tarvitsemme!
ASARIA.
Jalo kuningas!
Lamaiset kädet tarmo jännittää,
Ja vankkana on polvet väsyneet,
Jos jatkat lupaamatas alkua.
(Menee.)
(Isebel tulee vartijan kera oikealta ja katsoo tuikeasti
poistuvaan Asariaan; vartija menee paikalleen verannalle.)
ISEBEL (Ahabille).
Ken on tuo mies? Ja mitä tahtoi hän?
AHAB.
Kaks kysymystä, ja niin kiivaasti!
ISEBEL.
Ken oli hän?
AHAB.
Kai oisit tuntenut,
Jos kasvot oisit nähnyt tarkemmin.
Hän Asaria Jorainpoika oli,
Min kihlatulta neitseyden vei Baal.
Sa muistanet sen, että tyttö-hupsu
Lopetti sitten omat päivänsä.
Mun tuli heitä molempia sääli.
ISEBEL.
Ja mitä tahtoi sinulta nyt mies?
AHAB.
Mun aikoi murhata, vaan vallan voitti
Parempi luonto.
ISEBEL.
Minkä rangaistuksen
Hän sulta sai?
AHAB.
Ei mitään rangaistusta.
Vaan Baalin liiallista julkeutta
Lupasin estää.
ISEBEL.
Tuolle murhaajalle!
Kuningas, miss' on luontees voimakas?
Kädessä murha-ase eteesi
Sun valapatto alamaises astuu
Ja lupaa henkes armollisna säästää,
Jos täytät ehdot, jotka panee hän.
Sa, nöyrä, taivut, vaikka vihas tulen
Pitäisi polttaa moiset julkeat.
AHAB.
Vaan Isebel!
ISEBEL.
Ma paljon väljemmän
Sun luulin mulle valtakunnan luovan,
Kun sankariksi jaloksi sun kuulin.
Vaan joka hetki uudet esteet tuo
Isäni tielle; minun tielleni.
AHAB.
Isäsi tielle!
ISEBEL.
Sinä lausuit sen.
Jumalan tytär olen korkeimman;
On Ethbal vain mun kasvattajani.
Ma muistan hetken juhlallisen, kun
Hän Baalin eteen temppeliin mun vei
Ja lausui: Elos salaisuuden syvän
Saat kaikkivallan kasvoin edessä
Nyt tässä kuulla. Isäksesi olet
Minua kutsunut, vaan se on Baal,
Tuo lempeä ja peljättävä herra,
Mi antaa elämän ja ottaa sen.
On kehtosi tää vuode temppelin;
Sun siinä siitti Baal, ja synnytti
Se ihmeellinen hetki, jolloin kuu
Pimitti varjollansa auringon.
Sen merkityksen kasvattajani
Näin tulkitsi: Baal, voiman jumala,
Min ilmestys on kirkas aurinko,
Sinusta suurta synnyttääksensä
On liiton tehnyt kera Astartten,
Hedelmän äidin, joka kuuna hohtaa,
Yön taivaalla ja poviin ihmisten
Sytyttää lemmen halut hehkuvat.
Sa olet kansain johtajaksi luotu
Ja levittäjäks jumalien vallan.
Sait häntä kohtaan rajattoman lemmen,
Ken ystävänä seuraa tahtoas,
Ken vastustaa, kuin tuhoava tuli
Sen kohtaa vihasi ja kuluttaa.
Kuningas Ahab, salaisuuden tään
Todeksi huomaat. Ystävänä olet
Mua kuullut sa — ja lausu, missä kohden
On vaillinainen rakkauteni sinuun!
Mua vastaan sotii Jahven profeetat —
Vihani hävittävä heidät syö.
Sun avullasi kyllä; mutta jos
Mun jouhimekko töhrys profeetan
Nyt täytyy ottaa ylleni ja ohjeeks
Saan kiduttavat säännöt Mooseksen,
En tiedä, miksi rakkauteni muuttuu,
Jos kieltäymyksen surkastuttamana
Voin ylistääkään sitä onnea,
Min jalo mieli Ahab kuninkaan
On luonut puolisolleen, jonka alku
On jumalista.
AHAB.
Jos sun onnesi
On jotain vailla, lausu, niin sen hankin!
ISEBEL.
Mit' olen sulle, Ahab, uhrannut?
Kun Ethbal Baalin ylipapista
Kuninkaaks nousi rikkaan Siidonin,
Mun kuuluisata kauneuttani,
Min loistavuutt' ei kylvettäjän taito,
Ei väriaine kartuttanut ollut,
Ihaili silloin koko maailma.
Mua ruhtinaat ja suuret valtaherrat
Läheltä, kaukaa kilvan kosivat;
Niinkuin he tuli, saivat mennäkin.
En jumalaista vapauttani
Alistaa miehen valtaan tahtonut;
Isäni Baalin temppelissä mielin
Eloni viettää häntä palvellen.
Niin Jordanilta uljas ruhtinas,
Kuningas Ahab, saapui Siidoniin.
Hän, rehevimpäin viinipuiden herra
Ja kasvattaja palmuin kauneimpain,
Mun voitti puolelleen, ma häneen suostuin.
AHAB.
Et katunutkaan vielä sitä ole.
ISEBEL.
Ma pelkäsin, jos vapaa lapsi Baalin
Voi menestyä maassa, jossa vallan
On saanut Jahven kolkko palvelus.
Sa lohduttelit. Viinitarhassasi
Sa oivalailla menestyvän kerroit
Vierellä surullisen sypressin
Iloisen öljypuun, ja sellaisena
Mun oppiani suojelevas lausuit.
AHAB.
Niin tehnyt olen.
ISEBEL.
Niin, jos viime työs
Ois tekemättä. — Mik' on palkkas ollut?
Hedelmät suloisimmat öljypuun
Ma toimitin sun nautittavakses.
Salaiset hetket Baalin temppelissä
Nyt unhotatko lukemattomat,
Kun sielus siellä hekumassa suli
Ja liittyi Baaliin. Kukat tuhannet
Sun etees kylvin; niistä suloisin
Ma tahdoin itse olla. Ja kun aika
Mun kauneuttain pyrki kalvamaan,
Avulla taidon ehkäissyt sen olen.
Jos ruusumehun, lyijyn, narduksen
Ja kyprinkukan vaikutusta on
Nyt osa ihanuuttani, niin on
Se rakkauteni tähden syntynyt.
Suloinen tahdoin olla sulle, Ahab;
Sun sydämesi luopuu minusta.
AHAB.
Ei, Isebel, sa väärin mua syytät.
(Tarttuu Isebelin käteen.)
Sua rakastin ja vielä rakastan.
Sun nerosi ja kauneutes hehku
On luonut elämäni kevääksi
Ja päivän heltehesen polttavaan
On istuttanut varjoavan puiston,
Min siimeksessä lähteet pulppuaa
Ihanin helmin, sulot keijukaiset
Lyö leikkiänsä ruohokummulla,
Ja kukkaisten ja hajupihkan tuoksu
Luo ilmaan lemun hekumallisen,
Ja rypäleistä viiniköynnösten
Pisarat tiuhkuu mieltä hurmaavat,
Ja puissa välkkyy hohde kultainen,
Soi soitto länsituulen lauhkean.
Ei, Isebel, sit' en ma unhota!
ISEBEL.
Nimessä onnen ennen nautitun
Ja vasta varrottavain riemujen
Sen todistukseksi nyt vaadin sulta
Tuon Jorainpojan kivityttämistä.
AHAB.
Se mahdotont' on; lupaustani
En rikkoa voi.
ISEBEL.
Mutta rikot sen,
Mit' olet ennen mulle luvannut.
Siis puolisoas Isebeliä
Sa narrasit kuin lasta joutavaa
Ja pettäin suosittelit Baalia.
Sun sydämes on noiden vallassa,
Joill' ovat kasvot niinkuin antura
Ja suussa surullinen ulina.
Siis pidä heidät, mutta lsebel
Ei ystäväsi enää olla voi.
AHAB.
Jo herkiä! Sa raastat sydäntäni!
ISEBEL.
Sa etkö raasta mua. Joka isku,
Mi Baaliin tähdätään, se minuun sattuu.
Niin työläs kuin on lämpöä ja tulta
Ja huminaa ja tuulta eroittaa,
Niin työlästä on Isebel ja Baal
Eroittaa toisistaan. Se mahdoton on. —
Kun ainut, jonka puolustukseen luotin,
Isäni sortajiin on liittynyt,
Mun elämäni turha lelu on,
Sen heitän pois; en tahdo katsoa
Sen kukistusta, häpeää, mi mulle
On runko, josta elon puuni versoi.
(Aikoo kiireesti lähteä.)
AHAB (pidättäen häntä).
Ei, lsebel; et näin saa lähteä.
ISEBEL (katsoo kiivaasti Ahabiin).
En lähde, jos suot Jorainpojan kuolla.
AHAB.
Maanpako riittäköön! Hän henkeni
On säästänyt ja minä säästän hänen,
Vaan maastani ma hänet karkoitan,
Jos tyydyttää se isääsi ja sua.
ISEBEL (lauhtuen).
Se on jo myönnytys, mi lohduttaa.
Se Baalinkin on varmaan lepyttävä.
(Vartijalle.)
Hei, vartija, päämiehen luokse riennä
Ja saata hälle käsky kuninkaan,
Ett' Asaria Jorainpoika heti
On vangittava, valtakunnan rajan
Ylitse vietävä ja kiellettävä
Sen yli jälleen koskaan astumasta,
Kotinsa Gilboassa maahan asti
On hajoitettava ja majan sija
On laitumeksi tasoitettava.
(Kuninkaalle.)
Niin käskittehän, herra kuningas?
AHAB.
Niin olkoon!
(Vartija menee.)
ISEBEL.
Taasen olen ystäväs
Ja uskollisna parastasi valvon.
On edessämme toinen tehtävä,
Mi mennyt on, se olkoon unhotettu.
Nyt Jemlanpoikaa puhutelkaamme,
Hän vartijoineen näkyy saapuvan.
AHAB (kammolla).
Nyt puhutella profeettaa! Ei, ei!
Ma ennen saatanata haastatan;
En leimausta silmän ankaran
Nyt nähdä voi, en siedä katsoa.
Jos siitä puusta tukea nyt toivot,
Niin yksinäsi saat sen taivuttaa;
Se minulle on aivan mahdoton!
(Menee kiireesti linnaan.)
ISEBEL.
Vaan mulle mahdollinen! Hyvän työn
Teit äsken isälleni; maksan sen.
(Nostaa kätensä ylös.)
Baal, laupiaasti katso lapseesi,
Jos palvelijaan vihamiehesi,
Nyt tyhmän kansan vuoksi turvaudun;
Mun sieluni ja sydämen' on sun!
(MIKA JEMLANPOIKA saapuu VARTIJAN ja SAMERIN saattamana.)
ISEBEL (katselee pitkään profeettaa).
Jo sulla aikaa aivan tarpeeksi
Lie ollut tuntea ja tunnustaa,
Mi suuren suuri mielettömyys on,
Kun kuningastaan röyhkeänä solvaa
Ja syytää hälle uhkatuomioita.
Kai verkkaan päivät vankilassa vierii,
Ei lepoa suo rauhattomat yöt,
Kun kivitanner vuoteenasi on,
Ja muurin kylmä hiki kostuttaa
Sen ilman, jota keuhkos hengittää,
Kun liikahdusta vähäisintäkin
Säestää kolkko kahleen kalina,
Mi kipeämmin korviasi vihloo
Kuin myrskylinnun huuto räikeä.
MIKA.
Ei helppo ole vankilassa elää,
Vaan, kuningatar, jos sa kutsuit mun
Vain ilkkuakses, turhaan teit sa sen.
Monelle palatsinsa loistava
On paljon ahtaampi, kuin minulle
On holvi Samarian muurissa,
Ja valtikkaansa moni ruhtinas
Saa usein kantaa mielin raskaammin,
Kun Mika kantaa näitä kahleita;
Ei unta untuvilla pehmeillä
Niin levollista hovissasi maata,
Kuin palvelijas tyrmän paasilla.
Ma tiedän: totuuden saa kahlita
Ja salpain taakse hetkeks sulkea:
Se sielläkin on vielä kuningas,
Jumalan lapsi ijankaikkisen,
Ja otsallansa taivaan rauha päilyy;
Se ajan tullen katkoo kahleensa
Ja poroks polttaa vastustajain paulat.
ISEBEL.
Tää aika ylpeätä mieltäsi
Ei vielä ole voinut lannistaa;
Se viha, joka rinnassasi aina
On meitä vastaan kiehunut, se taas
Sun puheestasi ilmi liekehti.
Vaan huomaamatta jääköön nyt se multa.
En tahdo tietää, että kansalle
Mun hirviöksi olet maalannut,
Jot' olis Israelin kammottava;
En huoli, että Ahab kuningasta
Sa kuolemalla äsken uhkailit,
Ja vaikka ylpeällä ryhdillä
Sa nytkin seisot edessäni, vaikka
Ois maassa jaloissani paikkasi —
Ma kaikki unhotan ja anteeks suon,
Sun kahlees sanallani laukaisen,
Teen elämäsi sulonautinnoksi,
Jos hyväntahtoisuutta hiukkasen
Vain minulle ja kuninkaalle näytät,
Ja kerran, kauan vastusteltuas,
Mun mieltän' myöten ennustat ja haastat.
MIKA.
Mun tahtos mukaan haastaa tulisi!
Sa erehtynyt, kuningatar, lienet;
Et minua sa voine tarkoittaa.
En karjaas kuulu, enkä muuttua
Voi makeaksi kieles hunajasta.
Kai' tiedät, mistä tapaat miehesi,
Et vankilasta, mutta palatsista.
On teillä lauma palkkaprofeetoita.
He halujanne urkkii tarkemmin
Kuin purjehtija tuulen suuntia,
Ja ennustukset korvaa kutkuttavat
He niiden mukaan teille huutavat;
Siis heiltä taasen tiedustelkaa totta!
ISEBEL.
Pidätä pilkkas! Mieti, mitä vaadin!
Sen täyttäminen vaikea ei lie,
Kun liittää meidät viha yhteinen,
Ja siten pelastaa voit kuninkaan
Ja koko Samarian kunnian,
Min pilkaksi on kiittämätön tehnyt.
Sa et voi tietää…
MIKA.
Vaan jos tietäisin?
ISEBEL.
Sa? Kerro, mitä luulet tietäväsi
MIKA.
Ma edeltä jo tiesin, minkä te,
Sa, kuningatar, kuninkaasi kanssa
Nyt vasta tiedätte ja uskotte.
Miss' ovat juhlanne, sen hypyt, soitot
Ja mielistelylauseet maireat
Ja Gileadin vauraat kaupungit
Ja pakanoiden kiiltelevä kulta?
Ne vaahto oli laineen harjalla,
Mi kuohahti ja jäljettömiin haihtui.
Sai lopun nopeamman riemunne
Kuin kukoistamis-aika mantelpuun,
Se kuihtui hauraan päivän kukan kanssa.
Ken tuulta ajaa, tyhjän saavuttaa.
Te liiton teitte, puristitte kättä,
Ja lupaukset saitte kauneimmat,
Ja saastaisille epäjumalille
Te toimititte inhottavat uhrit.
Mut mitä hyödyitte? Nyt Benhadad
Vain pilkkailevi herkkää uskoanne
Ja Samarian jalomielisyyttä,
Vaan Gileadin kaupungeita hän
Ei päästä käsistään. Ei yhdenkään
Hän salli Samarian kauppiaan
Damaskun kultaa itsellensä koota.
ISEBEL.
Vaan eikö rangaistusta ankarinta
Nyt siedä kiittämätön pettäjä?
Ja eikö koko Samarian kansan
Nyt kostosotaan ole noustava?
Sen vaatii kunniamme loukattu.
MIKA.
Ei teille ole kosto mahdollista.
ISEBEL.
Vaan tyynnä emme myrkkypalaa niele.
MIKA.
Ken jumalattomuutta kylvävi,
Se vääryyttä saa vainioltaan niittää
Ja syödä valheen karvaat hedelmät.
ISEBEL.
Et tunne määrää kuninkaamme vihan.
Hän kaikki miehet sotakelpoiset
On ankarimmin taistoon kutsunut;
Yöt, päivät miekkoja ja keihäitä
Nyt Samarian sepät takovat;
Hän voimakkaamman kokoo armeijan,
Kuin koskaan ennen yli Jordanin
On kulkenut. Mut luottamus ja into
On tässä mahtavassa joukossa
Sun sytytettävä.
MIKA.
Mun!
ISEBEL.
Juuri niin.
Me kansan eteen asetamme sun.
Sa profeettana Jahven nimessä
Julistat sille, että kunniamme
Nyt vaatii kukistusta Damaskun
Ja menestystä taistelussa lupaat.
Kuin kipunasta ruoho kuivunut
Sun sanastasi kansan mieli syttyy,
Sen viha alkaa kuohua kuin myrsky,
Sen voima paisuu luottamuksesta,
ja innoin varten pettäjätä halpaa
Se hioo keihästä ja kostonkalpaa;
Ja ken sen tielle silloin panis salpaa!
MIKA.
Ja luuletko mun tahtos täyttävän?
ISEBEL.
Miks niin et tekis? Onhan Benhadad
Sun Jumalasi kiroama mies.
Sen rangaistuksen, jonka äsken kiersi,
Hän nyt on kovempana kohtaava,
Kun vielä punnitset sen vihan painon,
Mi päälles kaatuu, jos sa esteleit,
Ja kaiken hyvän, jota tuhlaamaan
Olemme valmiit sinulle, jos taivut,
Jos kahleet, huonon vankiholvin ilman
Ja ravintosi näännyttävän vertaat
Sen vapauden päiväpaisteesen
Ja nautinnoihin, joita tarjoan,
Niin houkkana et pyyntöäni hylkää.
MIKA.
Mua kuule hetki, sitten itse päätä!
Jumala suuri, kaikkivaltias,
Min haastaessa meri pakenee,
Ja tärisevät perustukset taivaan,
Min viittauksesta vaipuu kukkulat,
Ja laaksot kiipeävät korkeuteen,
Min peittäessä pyhät kasvonsa
Kaikk' kansat vapisevat maailman,
Ja ottaessa poies henkensä
Maa hukkuu, vallat tomuks muuttuvat —
Hän Israelin kansaksensa otti
Ja ihanaksi viinitarhakseen.
Hän huolekkaasti aidalla sen saarsi
Ja ympärille ojat laajat loi
Ja pakanuuden korpimaata vastaan
Niin rajat tarkat Jaakobille sääsi,
Ettei se pyhää pappeuttansa
Upottais saastaan epäjumaluuden;
Sen tuli olla kansain kammona
Ja kurittajana, ei ystävänä.
Sen usein Israeli unhotti
Ja muukalaisten ystäväksi muuttui
Ja kansain jumalia palveli;
Vaan profeettojen saarna suolainen
Ja Jahven rangaistukset aina sen
Sai hylkäämähän synnin alttarit
Ja Herran kirkkautta etsimään. —
Vaan sitten kun sa Siidonista saavuit
Ja nousit ohjaajaksi Ahabin,
Te tahdotte tään kansan paaduttaa,
Hävittää isäin oikeudet pyhät
Ja Israelin pakanoihin liittää.
Te rakennatte puistot, kukkulat
Kirottaville epäjumalille,
Mut murhautatte Jahven profeetat;
Te synnin teille kauhistuttaville
Niin johdatatte Samarian kansan;
Te viekkahasti viritätte ansan,
Mi nuorukaiset kaikki langettaa
Ja puhtaat neidot saastaisiksi saa.
Kun työnne, Jahveamme halveksivat,
Nyt katkeruutta teille kasvattivat,
Ma, ainut eloon jäänyt profeetta,
Kun piinattuna kidun kahleissa,
Ma kaiken tämän unhottaa nyt voisin
Ja teidän suosiota liehakoisin
Ja, hengen todistusta vastustain,
Sun tahtos mukaan ennustaisin vain
Ja Herran profeettojen suuren määrän
Niin häväiseisin jälkeen mieles väärän!
ISEBEL.
Sa kuulit ehtoni ja ymmärrät.
MIKA.
Ma kuulin ehtosi ja ymmärrän,
Mut ennenkuin sun tahtosi ma täytän,
Saa luuni kahlehissa riutua
Ja tuska kielen kulkkulakeen juuttaa.
Vaan siihen asti ilmoittaa se vain
Sen, minkä käskee Jahven vakaa henki.
Te palkkaprofeetoihin kääntykää;
Mun ääneni on Herran tulkkina.
ISEBEL.
Sua vaadin tahtoani täyttämään;
Kun niin et tee, on päätöksemme selvä,
Ei ohjauksia sulta vaadita,
Sa kurjuudessa pöyhistynyt narri,
Mi uskotella minullekin tahdot
Kuin yksinkertaiselle rahvaalle,
Ett' yksin teillä ravansyöjillä
Ja muukalaisten purijoilla on
Elämän oikeus ja menestys.
Sun uppiniskaisuutes kuitenkaan
Ei päätöksestään Ahab kuningasta
Voi luovuttaa. Ja välikappaleita
Hän aikeitansa toteuttaakseen
On kyllä löytävä, ja uskallusta
Ei puutu hältä, vaikka, kurja raukka,
Sa tuhat hirviötä maalaisit
Hänt' uhkaamaan. — Sa syytit meitä äsken
Profeettain murhasta. Sa liian kauan
Jo olet elänyt. Sun kuolla täytyy.
MIKA.
Ma Jahven tahdon mukaan kernaasti
Pois eroan tään ajan surkeudesta,
Käyn luokse esi-isäin hurskasten.
ISEBEL.
Ei kuitenkaan niin helposti kuin luulet.
Sun täytyy vielä ennen loppuas
Kitua ravinnotta kahleissa;
Siks kunnes riudut kärsimysten yössä
Ja henkes hortuu tuskan tutkaimiin.
Sua kostomme ei heitä sittenkään;
Sun ruumiis kirottuna heitetään
Kedolle ruuaks korppien.
MIKA.
On yhtä,
Se missä lahoo, jonk' on lahottava.
Vaan oman riettaan elämäsi lopun
Sa kerran olet myöskin näkevä.
ISEBEL (vartijalle).
Pois hänet vie! Ma liian kauan olen
Jo hänen jaaritustaan kuunnellut.
Tee pimeimmäksi hälle tyrmän yö
Ja kahleen paino kaksinkertaiseksi.
Rapakkovettä pivon päivässä
Ja homeleipää kaksi gerahtaa
Hän ravinnokseen saakoon, muuta ei.
Ei lohdutuksen sanaa lausumaan
Saa kenkään tulla hälle vankilaan;
Siell' olkoot hänen seuralaisinaan
Sisiliskot, rupiselät sammakot!
Hyvästi, profeetta, sa vielä kadut!
MIKA.
Ma soisin, että itse katuisit
Jo ennenkin kuin Herran tuomiolla.
(Menee vartijan saattamana.)
ISEBEL (Samerille).
Kuninkaan käskyn olet täyttänyt?
SAMERI.
Niin, kuningatar.
ISEBEL.
Toisen tehtävän
Saat minulta, jos olet siihen valmis.
SAMERI.
Sua palvelemaan, armollinen rouva,
Ma aina valmis olen.
ISEBEL.
Hyvä se!
Mun käskyni on, että todistajat
Sa hankit, jotka kuolonrikokseen
Tuon Jemlanpojan syylliseksi tietää.
SAMERI.
Ken vaatis todistusta, että käärme
On tapettavaks luotu, taikka ken
Ei tietäis, että korppi, joka tähtää
Mun silmääni, on ammuttava?
ISEBEL.
Joskus
Voi sekin olla todistettava.
Oletko kuullut, kuka useimmin
Tuon miehen luona vankilassa käy?
SAMERI.
Nyt juuri Amarian Gilboasta
Näin sieltä saapuvan. Hän ystävä
On Jemlanpojan.
ISEBEL.
Todistettakoon
Ett' on hän Amariaa kiihoittanut
Kapinan nostoon. Mutta Amaria
On sopivasti raivattava pois.
Sa ymmärrät mun?
SAMERI.
Kyllä, kuningatar.
En ole mikään metsäaasin varsa.
ISEBEL.
Ma luotan sinuun.
SAMERI.
Etkä siinä pety.
ISEBEL.
On heidät kaikki hävitettävä
Nuo luonnonhylyt, tyhmät rääkkyjät!
Yöt, päivät rukoilen ma Baalilta,
Hän että neuvoo siihen mulle keinot,
Kun houkuta ei tuoksu jasmiksen
Ja palmun lehvät eivät viehätä,
Teen liiton kera petoeläinten;
Kavala kettu, julma tiikeri,
Ne olkoot Isebelin auttajat.
Nuo röyhkeilijät shakaleilla syötän;
Ma maistaa tahdon koston hunajaa.