II

Pitkän pitkä oli viime talvi ollut.

Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista luotojen toisella puolen, — tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu, kierteli kaikkialle, — siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä ulkona merellä että kotosalla.

Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.

Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.

Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui, kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa, missä vain saivat.

Myrsky läheni maata, sekin, — ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.

Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat, hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki, jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä pitkänä valkoisena saattueena.

Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut; silloin kummittelevat kaikki hukkuneet.

Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät veneenlaudat uivat maihin.

Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon. Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.

Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa…

He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää — he tointuvat järkiinsä. Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien puolesta.

Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä — raskaasti, alakuloisesti.

* * * * *

Nuo monet pitkät odotuksen yöt — kuinka ne pitävätkään valveilla! Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se uudistuneekin — sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä hukkumaisillaan.

* * * * *

Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin kalastuspaikoilta.

Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli valkoista hiedikkoa.

Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat — tai suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.

He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus valtaa heidän sydämensä.

Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat riemusta, nähdessään turskakasat veneissä… Nyt tulee jälleen tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.

Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, — he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin repaleinen kuin se onkin…

Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, — ne, jotka ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet vanhuudenturvansa.

Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat kirkkoon, vakavina ja hiljaisina.

Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet lapsetkin.

Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä — ja rukoillaan kenties — —

* * * * *

Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen. Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on tulossa. Onhan nyt kevät!

Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa. Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.

Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset, jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja keltakukkaista maailmaa.

Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea, ne kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.

Kaikkialla on eloa ja liikettä.

Kaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan voimakas, raaka lemu.

Toinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten kulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua, kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille.

Tiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli tulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä syvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan.

Mutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo saatu muutamia apajia.

Ja Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat kalasaalista.

Elämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa. Siellä vallitsee jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa siellä työtä. Yhä useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta.

Kun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on saanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: — Käy juuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä.

Ja Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja rauhallista, — järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa emännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, — hän pitää päänsä pystyssä. Ja hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat järkkymättömät.

Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa. Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton tunkea tänne.

Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.

Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen, jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.

Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.

Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena, seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet pois talosta ja pantanneet, — ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin entisille paikoilleen.

Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä, että ne olivat tulleet takaisin.

Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua tuollaisten ajatusten valtaan! —

Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä pitkin.

Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa ääreen.

Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.

Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä, järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla arvonantoa.

Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen, kasvot tarmokkaat, — mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.

Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.

Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.

Vaikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.

Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille tämä osoitti hyvyyttä.

Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen, — melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.

Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat tulleet hänen osaksensa.

Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.

Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, — se ei oikeastaan häiritse tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä muuanne oppimaan jotain muuta.

Tuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta.
Oli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin
Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi.

Herön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka kun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että hän on käynyt Herössä jos hän vain on kotosalla.

Joka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat. Ja joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on toisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja odottaa — minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden.

* * * * *

Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan. Hän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan.

Täti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä.

Hänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole sama mies kuin muinoin.

Hänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa: hänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee — silloin ei kukaan voi häntä vastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä hänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa lempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman tuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että menneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen mielessänsä.

Niin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä.

* * * * *

Vaikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin — ei edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi. Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset silmät, — niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti enää pelkää niitä, — niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.

Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, — niin että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua haaveisiin.

Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä venematkoilla, kun hän käräjiltä palatessaan on väsynyt, kun kolea tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon… Ja kun sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman näyn.

Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor — — hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän, Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? — —

Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä… Niin täytyy hänen koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi työskennellä.

— — Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain aikaan.

Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.

Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa — — ja sitten voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.

Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan. Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä, uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.

Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun — — varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa — kuten silloin.

Silloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin selvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa jäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi paikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa… Ja laineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja tärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki — kuten silloin.

Silloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin tapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja hän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen eikö Gunvor palaisi — —

Kun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä että vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, — että hän kerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä niin köyhäksi.

Silloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä sillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli heidän tyytyminen pirstaleisiin — —

Mutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin kukaan ehti suorittaa — ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana.

Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että hän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän voi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki voi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin.

* * * * *

Oli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut kotona "janoisena", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa ei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei hänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein kokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille.

Ja minne hän tuleekin — kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä jälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä ja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan kalastaja menetä henkeänsä.

* * * * *

Falck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia tuntemaan noita ihmisiä — noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa mielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä. Usein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka mielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo omituisen kiinteät katseet — kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän vaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. — —

Heidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia, tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki nuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti vallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä — mutta heidän lapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli paljastanut kauhunsa.

* * * * *

Hän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään yhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen ja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin.

He ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä.

Sitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja kaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan tahtoo hän tutustuttaa heidät.

Varsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa kiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää ja virtoja, — lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön edustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, — voihan olla mahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä. Hänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin, ja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä. Olivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia. Mutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen hyvästä tahdostansa.

* * * * *

Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn.

Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi vesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto ja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran.

Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen saivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen.

Hän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat olivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan voinut huomata mitään sellaista. Oikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka hyvin tyttönen oli selvillä kaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän voi istua ja tarkata vihureita ja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen oli hän varmaankin oppinut Andersilta.

Kun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään lohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät asuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa. Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki, jotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin että paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei useampia — —

Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin, kuin kasvatusisänsä tekemiin.

Falckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa. Sisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut — niistä ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Pian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain aivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen kehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän talven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen — se tuotti suloista onnea.

Ja sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn komeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä — edustaen vanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä valtaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä pysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon.

Voida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden parissa — se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi.

Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua joltisenkin säännölliseen opetukseen.

Mutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että hänen nyt on istuttava sisässä.

Täti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein hän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa kirkkoon.

Kun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin levoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli ulkona. Hän istui rannassa odottamassa.

Täti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi. Mutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla sisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin.

Täti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin ahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta lapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi.

Ja on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi koskaan saada lukemaan läksyjänsä.

Nyt viime aikoina on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei päästä häntä ripille.

Mutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin.

Tyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin lempeästi — sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin kauheinta mitä hän tietää.

Mutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue läksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että täti ei ymmärtäisi häntä.

Nyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen lehdiksi sileällä pohjalla.

Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon taidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät putoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän — huolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti.

Hän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa oppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta.

Mutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen katseensa mitään puhumatta — silloin ei hän voi tehdä sitä.

Hän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen.

Kun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas valittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä, hymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin luonnon suurta kirjaa.

Apua ei täti siten saa mistään.

* * * * *

He istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi.

Viinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut olla niin vaikeata.

Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä sisällä.

Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee, kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet liitävät yli hohtoisain laineiden.

Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo ja varjot vaihtelevat, — näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan…

Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita…

Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos — —

Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee hajalle — —

— — Kaukana ha'assa on Pedersenin koira — senkin tiikeri! Pää ojossa se hiipii suoraan tuulta vastaan… hitaasti, ikäänkuin kyyristyen pienemmäksi… Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna…

Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja.
Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi…

Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä katkismusta.

— Mitä kaste on?

Auttaaksensa häntä tolalle, hän alkaa: — Kaste ei ole paljas vesi — —

Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi rantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä…

Keskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa — heräsi sitten ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää riipuksissa. — Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys. Hän loi tutkivan katseen tätiin.

— Voisit kertoa minulle jotain!

Tädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä päivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa seuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta.

Hän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä.

Mutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja heittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa.

— En jaksa kuulla enempää tuosta — etkö tiedä mitään joutsenista?

Täti näytti huolestuneelta.

Samaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa
Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? — —

Silloin laski täti hänet menemään — poikkeuksen vuoksi — — olihan sää niin kaunis.

Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle — oli ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.

Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten hänen oli tapana — —

Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan vuoristoon.

Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa.
Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.

Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin kummalliset hänen palatessaan, — eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.

Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.

Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa, mitä häntä vastaan oli rikottu.

Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.

Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli
Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.

Aluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä eihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt olisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen oli vieläkin hullumpaa.

Mutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli huomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet uudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei antanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta.

Mutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari. Kun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän lähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara mies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että ihmistapoja.

Janine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten siitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan hänet jälleen armoihin.

Täti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa siitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan — ei edes lapsi itse — ottanut hänen puheitaan korviinsa.

Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, — hän oli niin tyyni, kuin olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. —

Eräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen vuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä; hänestä oli kuin näkisi hän enkelin.

— Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua, ystäväiseni!

— Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi lopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle… Mutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella… Mutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on elämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua?

Täti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa hänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää elämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen. Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen.

Mutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä.

Aamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut.
Molemmat kävivät hiukan vakaviksi.

Falck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun. Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän ei sanonut mitään.

Joitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin.

Siellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin pian.

Lähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine.

Pikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen piti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi.

Ensi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja.

Pikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin askelin, aivan kuin vanha kalastaja.

Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle mieleen.

Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi
Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan
säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen.
Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.

Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla ihmisiksi.

Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.

Isä Hesekiel oli kärsivällinen.

— Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. —
Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.

Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa, mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin lapsenkasvoihinsa.

Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen ilmeen.

* * * * *

Oli kulunut parisen viikkoa.

Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.

Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.

Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana miehenä, ja se loukkasi häntä…

Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, — mutta kun tyttönen vain tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä olla oikein suuttunut itselleen.

Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.

Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.

Mutta Gunn ei tullut.

Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa, josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin vankilassa! — —

Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti nyörin kädestään — —

Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!…

Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää siimaakin… nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä suoriutuisi… äänestä tunsi hän eri putoukset… Gunn ei varmaankaan edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä — —

Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan — —

Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä — siellä oli ruokaa kaikille — heidän ei tarvinnut olla siitä kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja vapaa mies…

Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel jäisi elelemään maalle — ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä silloin menettivät ne voimansa…

Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja siksi niin monet hukkuivat… ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen…

Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen, jolta hän oli oppinut ne…

Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle…

Hänen katseensa kulki rantaa pitkin.

— — Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.

Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen… Vaalea se oli, ja köydet olivat aivan uudet…

Joku istui siinä ja nosti purjeet… kuinka kevyesti ja kauniisti alus liukui eteenpäin! — —

Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä katsomaan — —

Tuolla tuli raikas vihuri etelästä! — —

Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.

Silloin äkkiä — hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli — sillä hän alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän ei tiennyt, mitä se oli.

Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen kyyneleitään.

Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse… oi, hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän…

Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta aina hän siitä pelastuisi — —

Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!

Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella, tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.

Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti pystyyn — aivan poissa suunniltaan — otti kiven ja singahutti sen Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän tähtäsi väärin — mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.

Kuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. — —

Silloin otti joku häntä ranteesta.

Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. — En minä pelkää sinua, sanoi hän hiljaa, — päästä kivi!

Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.

Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni tiehensä.

Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat, itkettyneet kasvonsa.

Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.

— Mikä sinun on, Pikku-isä?

Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan, rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.

Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.

— Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota kiivautesi minulle tuottaa!

Ja muori jätti hänet yksin.

Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä.
Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!

Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen nähdä että hän oli sairas.

Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.

Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.

— En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. — Tai olisin kyllä voinut, oikaisi hän kiivaasti, — mutta en minä tee enää koskaan sillä tavoin!

Janine torui: — Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!

Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.

Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä sydämessään oli hyvä.

* * * * *

Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja, mitä hän tiesi.

Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.

Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.

Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden salmen kautta ulos lahdesta.

Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa… pyörteet tempaisivat hänen ajatuksensa mukaansa — häntä huimaisi — mutta hän tuli jälleen järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.

Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin koskessakin.

Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen povessansa — ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.

Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne. Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla — —

Hän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen lävitsensä… Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä… Joku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei kukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan ollut vaeltanut… Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen kaltaiseksensa…

Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan. Nyt tuli Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen näytti hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä.

Niin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver oli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että he kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian istuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä. Toinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi veneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen kulki Iver verta syljeksien — niin että olihan siinä tullut miehen osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen?

Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa.

Thorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta haaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle.

Mutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä.

Tultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli tullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan.

Kun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa.
Siellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen.

Sillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin rouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut kartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata nuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä.

Tietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että Elin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, — hän ei saanut seurustella Pikku-Gunnin kanssa.

Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen jälkeensä, kun hän läksi. Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta tyttönen ei ollut rannassa.

Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin — mutta
Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.

Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli mielellään jäänyt sinne.

Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen — niin vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.

Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo tulossa kotiin pappilasta.

Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä… siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen loisketta ja puhelua.

Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan rajuilma tulossa?

Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.

Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!

"Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan! Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa vaaroilta väijyviltä polulla elämän."

Oliko Tobine palannut?

Tobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella.

Tobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä.

Sitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen helmaansa ja suuteli sitä.

— Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä… Kuljeksin täällä niin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella, että sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne.

Pikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä käynyt niin kummalliseksi.

Hän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen.

— Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä kotiljonkia?

Pikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta.

— Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!

Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.

— Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!

Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.

— Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin Jörgenille muutamia aimo suukaloja — hän ei näet olisi antanut minun lähteä… Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa taivuttaa minun niskaani!

Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja nauroi.

— Olen aina ollut utelias maailmaan nähden… ja aina halunnut puhella miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.

Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.

Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli hänen olonsa ollut tuolla kaukana?

Tobine oikaisihe.

— Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä. Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä minun oli siellä hyvä olla — —

Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:

— Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki minulle veristä vääryyttä… arvaapas, ken se oli?

Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.

Sitten hän mainitsi erään nimen.

Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut jotain tuontapaista — se oli Gunnin isän nimi.

Tobine nauroi.

— Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois…" Mutta kun hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä. Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa.

Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.

Tobine silmäili häntä uteliaasti:

— Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä eikä yhtään sielua!

— Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin saamme oikein hyvää kahvia — niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää — —

— Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli — mutta niin hyvää kahvia, kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut — eikä sellaista kallista viiniä… Mutta sydämen rauhaa en ole saanut… Nyt kulki joku hautani ylitse, — on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan, joka meidät on luonut!

Hän nousi ja katsoi ulos merelle.

— Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin — — Odota hiukan, sydänkäpyseni… Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan, onko aaltojen alla rauhallista?

Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. — Nyt me lähdemme, Tobine!

Tobine kävi istumaan.

— Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia — minun pitää kuolla!

Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.

Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.

— Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa minun mennä — olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös… etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?

Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.

— Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!

Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi tuulessa.

— Näetkö, nyt nostan purjeet!

Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. — Katsos, tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt kaiken ikäni!

— Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti…

— Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy, silloin saan minä seurata sitä.

Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen jälkeensä ja veti hänet takaisin.

— Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin! Tobine säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.

Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan onkaloon.

— Tule, kuiskasi hän, — autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon rukoilemaan minun puolestani!

Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.

— Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää palata sieltä takaisin!

Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.

— Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!

— Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta tuskasta!

Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.

— Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa,
mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni!
Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla
Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!

Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.

Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää lainetta kohden.

Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä — sitten hän kiipesi äkkiä kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa alas.

— Tobine, odota, nyt Jumala tulee!… Tartu pakraan, niin vedän sinut maalle!

Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.

Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt Tobinen… Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa hänet.

Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen myrskyn puhkeamista.

Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty. Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.

Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia.
Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa.
Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.

Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.

"Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä, missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä koskaan. Terveisiä lähettää

Gunvor Elinintytär, (Herön kartanosta)."

Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta.

Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli sairas koti-ikävästä.

Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina tuntunut tyhjältä.

Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.

Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.

Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.

Silloin rauhoittui Elin rouva. — Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.

Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta hankkia hänelle kotiopettajatar.

Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö… ja täti parka — ja hän itse — ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.