LUKIALLE.

Anakreon, jonka tekemiä nämät tässä Suomeksi käätyt Laulut ovat, oli mainio Greekalaisten Runoja. Hänen elämäkerrastansa ei ole meillä enään varsin täyttä tietoa. Greekalaisten kirjamiehet vaan mainihtevat, hänen syntyneen Teos nimisessä kaupungissa Jònian[1] maalla vähässä Aasiassa, josta hän, koska Persalaiset, joita nyt Kyyros hallihti, alkovat hänen syntymämaatansa rasittaa, lähti pakoon Abdeeran kaupunkiin, Thraakian maalla. Sanotaan hänen sitten kappaleen aikaa eläneen Samon saarella, johonka Polykrates, saaren hallihteva kuningas, häntä kuhtui. Täällä, tämän kuuluisan kuninkaan rikkaassa hovissa, oli Anakreonilla varsin hupanen ja huoleton elämä; ja kehutaan hänen sulosilla lauluillansa pian niin miellyttäneen tämän kolkkoluontosen kuninkaan, että se rupesi hänen paraaksi ystäväksensä. Mutta Polykrates ei elänytkään enää kauan; hän kuoli pois, ja Anakreon lähti Atheenaan. Tässä mailman muinen kuuluisimmassa kaupungissa eli hän nyt Hipparchon turvissa, ja oli kaikkien mainittavana. Vaan eipä hänen olonsa täälläkään ollut pitkällinen. Sillä kuin Hipparchos murhattiin v. 513. e.Kr.s., muutti Anakreon, joka soi rauhassa elää, takasi syntymäkaupunkiinsa; josta hänen kuitenki vielä, koska Histiaios nosti Jòniassa kapinat Persian valtaa vastoin, täyty uuestansa paeta Abdeeraan. Täällä hän myös viimen kuoli 85. vuoen ijässä siitä, että joku Viinapuun marja, jos muuten tarina totta puhuu, oli tarttunut häntä kurkkuun ja hänen tukeuttanut.

Lauluissansa on hän somaasti ja sorialla kielellä rakkauen ihanuutta runoillut ja myös viinan ilahuttavaa voimaa. Aika ei ole kaikkia hänen laulujansa meille säilyttänyt; ainuastaan vähänen osa näitä on enään jälellä, joista vielä vähempi tässä Lukialle suomennettuna annetaan.

* * * * *

Sapfo, jonka lauluista ainuastaan yksi tässä nyt suomennettuna myös seuraa, oli varsin erinomasen laululahjansa vuoksi ehkä vielä Anakreoniaki mainiompi, ja eli nuin 660 vuotta e.Kr.s. Tämä vaimo syntyi Mityleenen kaupungissa Lesbon saarella, ja on molemmissa vielä tallella olevissa lauluissansa varsin kauniisti runoillut omaa hellää ja palavaa rakkauttansa, joka hänelle viimen surmanki tuotti. Hän oli muka rakastunut yhteen Faon nimiseen nuorukaiseen; mutta hyljättynä tältä suuttu hän elämähänsä, ja, nostua merenrannalla olevan korkian vuoren kukkulalle, heittiiksen sieltä päätään myöten alas aaltojen pauhinaan, lopettain niin sekä surunsa että päivänsä.

Näitä lauluja kääntäissä on Suomentaja aina kokenut nouattaa alkukielen omaa värsylaatua. Anakreonin lauluissa on mitta enimmiten seuraavainen:

— | —´ v —´ v | —' —

eli

v v | —´ v —´ v | —' _—

elikkä:

v v | —´ —´ v v | —' _—

Ja Sapfon värsy soipi näin:

—´ v — — —´ v v —´ v —´ —_

—´ v v —´ —_

Näihin mittoihin ja myös muihinki on Suomentaja luullut kielemme paraite sopivan, jos me lauluissamme samati kuin Greekan ja Latinan kielissä tavallinen on, ainuastaan sanapolvien eli tavausten omaa arvoa (quantitet), se on pituutta ja lyhyyttä,[2] tarkoin noutelemme, ja tehen sitä myös sallimme että sanojen aksenttoa välistä turmellaan. Tämä aksenton turmeleminen lienee monenki mielestä kummallainen ja sopimaton. Mutta tätä havaitaan myös paraissaki Runoissamme, kuin niitä vaan lauletaan taikka niin luetaan kuin laulannon laatu vaatii. Se lienee siis Lauluissammeki sallittava; vaan ainuastaan sillä eholla, että polvien arvoa myös nouatetaan samalla. Suomen Runojat eivät ole tätä asiaa aina ahkeroineet; sillä Runoissa usein tavataan semmosiaki värsyjä, joissa, kuin lauletaan, sekä polvien arvo että sanojen aksentoki surmataan e.m. näissä värsyissä:

"Minä mies vähäväkinen en ole iso iältä"

Jotka laulettaissa näin kuuluvat:

Vaan tämänkaltaset värsyt, joissa lyhyet polvet näin venytetään ja sanat siis melkein ouoilta kuuluvat, ovat Suomentajan mielestä aivan sopimattomat, ja näyttänevät toeksi, etteivät Suomalaisten Runojat vielä ole Runoteoissaan aina kahtoneet värsyin ulkonaista kauneutta, jota kuitenki valaistuneempi kansa on Runojoiltaan vaativa. — Selvemmältä tosiaan ja varsin komialta soivat Runoissamme semmoset värsyt, joissa tätä venyttämistä ei kuulla, vaikka niissä aksenttoaki turmellaan e.m. tämä värsy:

"Kante-|leen kä-|tensä | alle"

elikkä tämä:

"Niin sa-|noopi | Lemmin-|käinen"

Ja vielä selvemmältä, jos sanojen sekä aksento että arvoki samalla sopivat yhteen, niinkuin näissä värsyissä:

Sen tähen pitäisi myös Suomentajan mielestä sekä Runomme että muutki Laulumme, olkoot minkä luontoset tahansa, polvien pituuen ja lyhyyen mukaan aina rakennettaman, erinomattain siitä syystä, että sanat näin tavoin ovat laulannolle mukavammat, ja lauluki selvemmältä kuuluu, koska pitkihin ja lyhyihin soitto-äänihin (toner) sovitellaan pitkä- ja lyhyt-polvisia (lång- och kortstafviga) sanoja, niin että sekä mainittu lyhyien polvien venyttäminen että myös pitkien lyhentäminen elikkä muuten murtaminen vältetään.

Tätäpä kuitenkin ovat pian kaikki nykyset Suomalaisten Laulujen tekiät peräti laimin lyöneet, luullen Suomalaisen värsyn pitävän samati rakettaman, kuin Ruotin ja muissa Göthiläisissä kielissä (joista kuitenki Suomen kieli kokonaan erottaiksen) on tavallinen. Muuan Laulu, pantu menneenvuotisen Wiipurin Sanan Saattajan 10:nteen Numeroon, ja laulettava kuin: Skön som Cyperns Herrskarinna lienee sopiva näyttämään, ettei Suomalainen värsy saa Ruotin eikä Saksan kielen jälkeen rakettaa, vaan että se on sovitettava laulannon mukaan. Mainitun Laulun nuotti on mitaltansa seuraavainen:

v v | —´ v —´ v | —´ —_

v v | —´ v —´ v | —´

Jonka tähen myös se tähän mittaan sovitettu Suomalainen Laulu kuuluu laulettaissa näin:

Kúnní-|à òn | kasva-|vainen

Miéhuú-|dèstá | mènòs-|sà (!!) j.n.e.

Mut eiköhän värsy näin tehtynä liene tosiaan hankalallainen ja laulullensa kankia, ja eikö vielä päällisiksiki useimmmiten siitä laausta, että kuin sitä lauletaan, toinen siit' ei ymmärrä pian mitään?

Olisi nyt Suomalaisen värsyn rakennuksesta vielä paljokin sanottavaa; vaan tässä ei ole tila tästä aineesta enään laviammin puhua. Lopuksi vaan mainittakoon, että ne, jotk' eivät suostu näitä lauluja mittojensa jälkeen lukemaan, siitä syystä, että aksentto heiän mielestä silloin usein surmattaisiin, taitavat heitä lukiissansa, niinkuin tottuneet ovat ja niinkuin Runojamme myös luetaan, seurata vaan sanojen omaa aksenttoa. Ehkä lieneeki se paras; niinpä moniaat oppineet arvelevat Greekalaistenki ja Latinalaisten tehneen, koska he aksenttoa turmellen värsynsä rakensivat polvien pituuen ja lyhyyen mukaan, kukatiesi vaan saahaksensa näin värsyn laulannolle soveliaammaksi.

Mitä nyt näien Laulujen Suomennukseen tulee, niin taitaneepi tarkka tutkia havaita siinä paljon vikoja ja puutteita. Vaan hän muistakoon myös, että kielemmeki vielä tahtoopi olla kankianlainen, koska sitä vasta nykyjään on enämmin ruvettu harjoittamaan, ja että tämä työ siis on ollut Suomentajalle usein vaikiata. Oppineille hän myös soisi vielä saaha mainita, että hän suomennuksessaan on seurannut enimmiten Gumaeliuksen Greekalaista Tekstiä, josta hän kuitenki paikoin on erkaunut, nouattaaksensa toista hänen mielestänsä parempaa lukulaatua (läsart).

Helsingissä 24:nes päivä Toukokuussa 1834.