Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia

by Anatole France

SISÄLLYS:

Apotti Jérôme Coignard

Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia

I. Valtiomiehet.
II. Pyhä Abraham.
III. Valtiomiehet. (Jatko ja loppu).
IV. Mississipin juttu.
V. Pääsiäismunat.
VI. Uusi hallitus.
VII. Uusi hallitus. (Jatko ja loppu).
VIII. Neuvosmiehet.
IX. Tiede.
X. Armeija.
XI. Armeija (jatkoa).
XII. Armeija. (Jatko ja loppu).
XIII. Akatemiat.
XIV. Kapinalliset.
XV. Valtiokaappaukset.
XVI. Historia.
XVII. Herra Nicodème.
XVIII. Oikeus.
XIX. Vahtimestarin kertomus.
XX. Oikeus. (Jatkoa).
XXI. Oikeus. (Jatkoa).
XXII. Oikeus. (Jatko ja loppu).

Apotti Jérôme Coignard

Octave Mirbeau'lle.

Ei ole tarvis minun tässä hahmotella herra apotti Jérôme Coignardin elämää, hänen, joka oli kaunopuheisuuden professori Beauvais'n kollegiossa, hra de Séezin kirjastonhoitaja Sagiensis episcopi bibliothecarius solertissimus, kuten hänen hautakirjoituksensa mainitsee, myöhemmin Saint Innocent'in kirjuri, vihdoin tämän Astarac-kirjaston hoitaja, kaikkien kirjastojen kirjaston, jonka tuhoutuminen on iankaikkisesti valitettavaa. Hän kuoli salamurhattuna Lyon'in tiellä, erään kabalistisen juutalaisen käden kautta, jonka nimi oli Mosaïde (Judaea manu nefandissima), jättäen jälkeensä useita keskeneräisiä teoksia ja muiston kauniista ja tuttavallisista keskusteluista. Kaikki hänen erikoista laatua olevan elämänsä lähemmät olosuhteet ja hänen traagillinen loppunsa on kertonut julki hänen oppilaansa Jacques Ménétrier, liikanimeltä ournebroche, koska hän oli paistintuvassa syntynyt Pyhän Jaakon kadulla. Tällä paistinkääntäjällä oli tätä kohtaan, jota hänen tapansa oli nimittää rakkaaksi mestarikseen, mitä hellin ja suurin ihailu. "Hän oli", sanoi paistinkääntäjä, "etevin henki, joka koskaan on maanpäällä kukkinut ja kukoistanut". Tämä paistinkääntäjä toimitti julkisuuteen ujosti ja uskollisesti herra apotti Coignardin muistelmat, joka elää tässä teoksessa niinkuin Sokrates Xenophon'in Muistelmissa.

Tarkkana, tarkkaavaisena ja hyväntahtoisena hän teki herra apotista täysin elävän muotokuvan, jolla on herttaisen uskollisuuden leima. Se on teos, joka johtaa lukijan mieleen Holbeinin maalaamat Erasmuksen muotokuvat, nuo Louvressa nähtävissä olevat, myöskin Baselissa ja Hampton-Court'issa, joiden ihanuutta ei katsoja lakkaa ihmettelemästä. Lyhyesti, hän jätti meille mestariteoksen. On epäilemättä yllättävää, että hän ei pitänyt huolta sen painattamisesta. Kuitenkin hän voi itse toimittaa sen lopulliseen muotoon tultuaan kirjakauppiaaksi Pyhän Jaakon kadun varrelle, Pyhän Catharinan kirjakauppaan, jonka ennen hra Blaizot oli omistanut. Kenties hän kirjojen keskellä eläen, pelkäsi lisätä lehteäkään tuohon hirvittävään mustatun paperin kasaan, joka elää pimeydessä. Meillä on sama vastenmielisyys kävellessämme siltarannoilla noiden muutaman pennin kirjakauppojen ohitse, missä aurinko ja sade vitkaan kuluttavat sivuja, luotuja kuolemattomuutta varten. Huono selitys. Niinkuin ne kuoleman kuvat, varsin liikuttavat Bossuet'n lähettämät apotti de la Trappelle yksinäisen erakon huvitukseksi, antavat nämäkin aihetta mietelmiin kirjailijalle kaiken kirjoittamisen turhuudesta. Uskallan sanoa, että omasta puolestani Pont-Royal ja Pont-Neuf siltojen välillä olen täysin tuntenut tämän turhuuden. Olisin taipuvainen uskomaan, että hra apotti Coignardin oppilas ei painattanut teostaan siksi, että hän niin jalon mestarin kasvattamana ajatteli terveesti kirjallisesta kunniasta ja osasi sitä oikein arvostaa, se on, pitää sitä kokonaan mitättömänä. Hän tiesi sen olevan epävarman, oikullisen, kaikenlaisten vaarojen alaisen ja riippuvaisen asian haaroista jo itsessään sangen pienistä ja surkuteltavista. Nähdessään tietämättömät, arvostelukyvyttömät ja keskinkertaiset aikalaisensa, hänen mielestään ei ollut mitään syytä toivoa, että niiden jälkeentulevaiset äkkiä muuttuisivat tietäviksi, järkeviksi ja arvostelukykyisiksi. Hän ajatteli ainoastaan, että tulevaisuus, vieraana meidän riidoillemme, toki toisi mukanaan oman välinpitämättömyytensä, joskaan ei ehkä oikeutta. Me olemme melkein varmoja siitä, että tulevaisuus on yhdistävä meidät, suuret ja pienet, samaan unohdukseen ja levittävä meidän kaikkien ylle oman hiljaisen, rauhallisen tasa-arvoisuutensa. Mutta jos tämä toivo jonkun merkillisen sattuman kautta meidät pettäisi, jos tulevaisiin sukukuntiin säilyisi joku muisto meidän nimestämme tai meidän kirjoituksistamme, me voimme jo edeltäpäin aavistaa, että ne eivät tulisi nauttimaan meidän ajatuksistamme muulla tavalla kuin niiden nerokkaiden harhakuvitelmien ja harha-aistimusten kohdalta, jotka yksin jatkavat neron teoksia läpi aikojen. Mestariteosten pitempiaikainen elämä on mahdollinen ainoastaan ja yksinomaan säälittävien älyllisten kompastusten kautta, joissa yleisön aasimaisuus tarjoo kättä taiteellisten henkien kompasteleville hienouksille. En pelkää sanoa, että hetkenä, jota nyt elämme, me emme ymmärrä yhtään ainoata säettä Iliaasta taikka Divina Commediasta niiden alkuperäisessä merkityksessä. Elämä on iäistä muodonmuutosta, eikä meidän kirjoitettujen ajatustemme jälkeentulevaisuus muodosta mitään poikkeusta tästä laista: ne eivät jatku muuten kuin sillä ehdolla, että ne muuttuvat aina erilaatuisemmiksi siitä alkuperäisestä muodostaan, missä ne lähtivät meidän aivoistamme. Mitä meistä ehkä vastaisuudessa ihaillaan, on oleva kokonaan outoa meille.

On luultavaa, että Jacobus Paistinkääntäjä, tunnettu mielensä yksinkertaisuudesta, ei asettanut itselleen kaikkia näitä kysymyksiä hänen omasta kädestään lähteneen pienen kirjasensa johdosta. Tekisimme vääryyttä hänellä, jos luulisimme, että hänellä oli itsestään mitään liioiteltuja ajatuksia.

Uskon tuntevani hänet. Olen mietiskellyt hänen kirjaansa. Kaikki mitä hän sanoo ja kaikki minkä hän jättää sanomatta, ilmituo hänen sielunsa aivan erikoista kainoutta. Jos kuitenkaan hän ei ollut aivan itsetiedoton omasta kyvystään, hän tiesi myös, että se on se mikä kaikkein vähimmän on anteeksi annettavissa. On helppo anteeksiantaa ihmisille heidän mielensä alhaisuus ja heidän sydämensä kavaluus. Sietää mielellään, että he ovat konnia ja väärintekijöitä, eikä edes heidän omaisuutensakaan ole kadehdittavaa, jos näkee, että se on väärin ansaittua.

Keskinkertaiset henget kohoavat helposti heitä ympäröivien keskinkertaisuuksien kautta, jotka heissä kunnioittavat omaa kuvaansa. Tavallisen ja keskinkertaisen ihmisen kunnia ei loukkaa ketään. Se on pikemminkin salaista tavallisen ja halvan imartelua. Mutta kyvyn käsitteeseen kuuluu röyhkeys, joka herättää epämääräistä vihaa ja syvän solvauksen tunnetta. Jos Jacobus Paistinkääntäjä viisaasti ja taitavasti kieltäytyi tuskallisesta kunniasta ärsyttää kauniisti kirjoitetulla teoksellaan typerien ja ilkeiden ihmisten määrätöntä lukua, ei voi muuta kuin ihailla hänen selkeätä järkeään ja pitää häntä sen mestariapotin ansiokkaana oppilaana, joka tunsi ihmiset. Kuinka lie sen asianlaita ollutkaan, Jacobus Paistinkääntäjän käsikirjoitus jäi julkaisemattomaksi ja oli kadoksissa kauemmin kuin vuosisadan. Minulla on ollut se erinomainen onni, että olen löytänyt sen erään boulevardi Montparnassen kaupustelijan luota, joka on puotinsa likaisten ruutujen taa latonut liljaristejä, St. Helenan muistomitaleja ja heinäkuun ritarimerkkejä itsekään aavistamatta, että hän täten antaa kokonaisille sukupolville surumielistä tyyneyden ja tyyntymisen opetusta. Tämä käsikirjoitus tuli minun toimestani julaistuksi vuonna 1893 nimellä Kuningatar Hanhenjalan ravintola[1] (1 nid. 18 painoarkkia). Suositan sitä lukijalle, jos hän ei tunne sitä, ja hän on löytävä siitä enemmän uutta kuin mitä tavallisesti vanhoista kirjoista haetaan. Mutta nyt ei ole kysymys siitä kirjasta.

Jacobus Paistinkääntäjä ei tyytynyt tekemään tunnetuiksi mestarinsa tekoja ja ajatuksia ainoastaan yhtäjaksoisessa kertomuksessa. Hän poimi huolellisesti myöskin paljon hra apotti Coignardin puheita ja keskusteluja, jotka eivät mahtuneet tähän muistelmateokseen (joka nimi parhaiten sopii Kuningatar Hanhenjalan ravintolalle), ja hän muodosti niistä pienen valikoiman, joka on joutunut minun käsiini samalla kuin nuo muutkin paperit.

Se on tämä valikoima, jonka nyt olen julkaissut nimellä Herra Jerôme Coignardin ajatuksia. Se herttainen ja suosiollinen vastaanotto, mikä yleisön puolelta on tullut Jacobus Paistinkääntäjän edellisen teoksen osaksi, rohkaisee minua nyt julkaisemaan nämä keskustelemukset, joissa lukija jälleen tutustuu hra de Séez'in entiseen kirjastonhoitajaan ynnä hänen suvaitsevaiseen viisauteensa sekä hänen erikoisen laatuiseen, ylevämieliseen epäilemiseensä, missä hänen mielipiteensä ihmisistä yhtyvät hänen hyväntahtoiseen ylenkatseeseensa. En uskaltaisi ottaa vastatakseni tämän filosofin ajatuksista erinäisiin valtiollisiin ja siveellisiin asioihin nähden. Minun velvollisuuteni julkaisijana rajoittuvat ainoastaan siihen, että esitän kirjailijani ajatukset mahdollisimman edullisessa valossa. Hänen vapaa älynsä tallasi jalkoihinsa kaikki tavallisten ihmisten mielipiteet eikä suostunut niihin ilman tarkkaa ja itsenäistä tutkistelua, paitse siinä, mikä koski katoolista uskontoa, jossa hän oli järkkymätön. Kaikessa muussa hän uskalsi olla uppiniskainen vaikka koko vuosisadalleen. Jo tämä tekee hänet meidän kunnioituksemme arvoiseksi. Meidän täytyy olla kiitollisia ihmishengille, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloja vastaan. Mutta on helpompaa heitä kiittää kuin olla heidän kaltaisiaan. Ennakkoluulot liittyvät toisiinsa ja muuttavat muotojaan lakkaamatta yhtä ikuisesti ja liukkaasti kuin pilvet. Kuuluu niiden olemukseen, että ne ovat häikäiseviä, ennenkuin ne käyvät inhottaviksi, ja ne ihmiset ovat harvinaisia, jotka ovat vapaat oman aikansa taikauskosta ja jotka katsovat silmäterään sitä, mitä laumayleisö ei uskalla vilaistakaan. Hra apotti Coignard oli vapaamielinen ja nöyrä ihminen, ja se riittänee luullakseni asettamaan hänet arvossa paljon yläpuolelle jonkun Bossuet'n ynnä kaikkien noiden suurmiesten, joiden kunnia kukoistaa kunkin kohdastaan perintätapojen ja perintäuskojen juhlapohjalta.

Mutta jos täytyy katsoa, että hra apotti Coignard eli vapaana, vapautuneena yleisestä harhaluulosta ja ettei meidän intohimojemme särmäsäteillä eikä ennakkoluuloillamme ollut mitään valtaa hänen ylitseen, on vielä tunnustettava, että tällä etevällä hengellä oli omat ja itsenäiset mielipiteensä myöskin luontoon ja yhteiskuntaan nähden ja että häneltä puuttui ainoastaan taitavuutta tai tahtoa siroitella ympärilleen sofismeja totuuksiensa väliviivoiksi, jossa tapauksessa hän olisikin kummastuttanut ja ihastuttanut ihmisiä laajalla ja kauniilla älyllisellä rakenteellaan. Tällä tavalla yksin rakennetaan suuria viisaustieteellisiä järjestelmiä, jotka pitävät paikkansa vain sofistiikkansa kautta. Järjestelmän puute oli hänen henkinen ominaisuutensa (taikka jos niin tahdotaan sanoa), häneltä puuttui tasasuhdallinen järjestelmäkyky. Muuten hän esiintyisi sinä, mitä hän itse asiassa oli, s.o. viisaimpana kaikista siveyssaarnaajista, eräänä ihmeellisenä Epikuron ja pyhän Franciscus Assisilaisen välimuotona.

He ovat mielestäni kaksi parhainta sielua, joita kärsivä ihmiskunta vielä on tavannut täysin epämääräisellä polullaan. Epikuros vapautti ihmishenget turhista kauhuntunteista ja opetti heille onnen ja heidän kurjan luontonsa, sekä heidän heikkojen voimiensa sopusoinnun, joka heidän itsensä on järjestettävä. Kun taas kunnon pyhä Franciscus, herkempänä, enemmän aistimaailmaan kuuluvana, johdatti heidät autuuteen sisäisen unelman tietä ja tahtoi, että ihmissielut hänen esimerkkinsä mukaan riemastuisivat ihastuttavan erakkoisuuden syvänteissä. He olivat molemmat herttaisia, toinen tappaessaan ihmisille tavallisia harhaluuloja, toinen luodessaan mielikuvia, joista ei ole mitään ylösnousemusta.

Mutta ei pidä liioitella mitään. Herra apotti Coignard ei suinkaan ollut ei elämäntyönsä eikä ajatustensa kautta rohkein viisaista eikä hehkuvin pyhistä ihmisistä. Keksimiään totuuksia hän ei osannut heittää heihin niinkuin kuiluun. Hän säilytti uskaliaimmillakin henkisillä löytöretkillään rauhallisen käyskentelijän asenteen. Hän ei tehnyt mitään poikkeusta itsensä suhteen siihen yleiseen ylenkatseeseen nähden, jolla ihmiskunta oli hänet innoittanut. Häneltä puuttui se erinomainen mielle, joka piti pystyssä Baconin ja Descartesin uskon itseensä senjälkeen kuin he olivat lakanneet uskomasta kehenkään. Hän epäili totuutta, jota hän kantoi omassa sydämessään ja hän kylvi ilman mahtipontisuutta älynsä jalokiviä. Häneltä puuttui se luottamus, joka ylimalkaan on yhteinen kaikille ajatusten tekijöille, että hän olisi pitänyt itseään etevimpänä kaikista suurista neroista. Se on puute, joka kostaa itsensä, sillä maine ei tule sen osaksi, joka ei aja takaa sitä. Herra apotti Coignardissa se oli vielä lisäksi heikkoutta ja epäjohdonmukaisuutta. Koska hän johti ajattelijan rohkeuden sen äärimmille äyräille, ei hänen olisi pitänyt tuntea mitään tunnonvaivoja, joskin hän olisi julistanut itsensä ensimäiseksi kaikista ihmisistä. Mutta hänen sydämensä säilyi yksinkertaisena ja hänen sielunsa puhtaana, ja tämä älyn riittämättömyys, joka ei osannut pysytellä maailmankaikkeuden yläpuolella, saattoi aikaan hänelle korjaamattoman vaurion. Sanoisinko kuitenkin, että rakastan häntä enimmän juuri tällaisena?

En tahdo väistyä vakuuttamasta, että ajattelija ja kristitty herra apotti Coignard yhdisti itsessään eräällä verrattomalla tavalla epikurealaisuuden, joka varjelee meidät elämäntuskasta ja pyhän yksinkertaisuuden, joka johtaa meidät taivaan autuuteen.

On huomattavaa, että hän ei ainoastaan hyväksynyt oppia Jumalan olemassaolosta, sellaisena kuin katoolinen usko oli sen hänelle jättänyt, vaan vielä että hän koetti sitä ylläpitää järjellisen maailmanjärjestyksen todistuskappaleena. Hän ei matkinut koskaan niiden ammattijumalanuskojien taitavaa tapaa, jotka tekevät omaksi tarpeekseen siveellisen, ihmisrakkaan ja siveän Jumalan, jonka kanssa he yhdessä nauttivat täydellisen yhteisymmärryksen tyydytystä. Ne läheiset suhteet, joita he rakentavat Hänen kanssaan antavat heidän kirjoituksilleen paljon arvovaltaisuutta ja heille itselleen henkilökohtaisesti suurta kunnioitusta yleisön puolelta. Ja tätä hallinnollista jumalaa, niin hillittyä, juhlallista, vapaata kaikesta fanatismista ja joka on antanut meille maailman, he suosittelevat kansankokouksissa, seurapiireissä ja akatemioissa. Herra apotti Coignard ei edustanut näin edullista iäisyyttä. Mutta katsoen siihen, että on mahdotonta käsittää maailmankaikkeutta muuten kuin sen älyllisissä sarakkeissa ja on katsottava, että maailmankaikkeus on järjellinen, vieläpä siihenkin nähden, että voi todistaa sen järjettömyyden, hän löysi siitä järjen, jota hän nimitti Jumalaksi, jättäen tälle oppisanalle sen äärettömän epämääräisyyden ja suhtautuen kaiken lisäksi jumaluusoppiin niinkuin siihen on suhtauduttava, kun tiedetään, että se käsittelee tuntemattomuutta pikkuseikkoihin saakka menevällä täsmällisyydellä.

Tämä vaatimattomuus, joka täsmii hänen älyllisyytensä rajoja, oli sikäli paikallaan, niin kuin minä luulen, että se päästi hänet kiusauksesta haihtua johonkin ruokamittaiseen ajattelijajärjestelmään ja säästi hänet nuuskimasta niitä rotanloukkuja, joihin "vapautuneet henget" niin helposti joutuvat. Mukavasti eläeli vanhassa tilavassa loukussaan, hän keksi vain yhden keinon ilmituodakseen maailman käsitteen ja vaarinottaakseen luontoa. Minulla ei ole samat ajatukset uskonnosta ja luulen, että hän pettyi niihin nähden, niinkuin ne ovat pettäneet niin monen vuosisadan ajan ihmisiä, joko heidän onnekseen tai onnettomuudekseen. Mutta näyttää siltä kuin vanhat erehdykset olisivat vähemmän vauriollisia kuin uudet, ja koska meidän kerta kaikkiaan täytyy pettyä, on parasta pitää kiinni haalistuneistakin harhakuvista.

On ainakin varmaa, että herra apotti Coignard myöntäessään kristillisen ja katoolisen uskon periaatteen ei kieltäytynyt tekemästä niistä sangen omaperäisiä jatkopäätöksiä. Oikeauskoisuuden juurista hänen upea sielunsa kukoisti erikoisesti epikurealaisuuteen ja nöyryyteen nähden. Olen sen jo sanonut, hän ponnisteli aina karkoittaakseen yöllisiä kummituksia, noita kauhunkuvia tai kuten hän niitä nimitti, noita goottilaisia pirullisuuksia, jotka tekevät yksinkertaisen porvarin elämästä eräänlaisen pikkumaisen ja jokapäiväisen sabatin. Aikamme teologit ovat syyttäneet häntä että hän liioitteli autuuden toivoa vieläpä rajattomuuksiin asti. Löydän tämän nuhteen erään etevän ajattelijan kynästä lähteneenä.[2] En tiedä, tokko herra Coignard itse asiassa luotti liioin jumalalliseen hyvyyteen. Mutta varmaa on, että hän käsitti jumalallisen armon sen laajassa ja luonnollisessa ymmärteessä ja että maailma muistutti vähemmän Theban erämaita kuin Epikuroksen puutarhoja. Hän käyskenteli siellä sillä uskaliaalla impeydellä, joka on hänen luonteensa ominaisin piirre ja hänen oppinsa periaate.

Milloinkaan ei mikään ihmishenki ole kaikessa yhteydessään esiintynyt niin rohkeana ja niin rauhallisena eikä kostuttanut ylenkatsettaan niin suurella suloudella. Hänen siveys-opissaan yhtyy kyynillisten ajattelijain vapaus pyhän Portionculen ensimäisten munkkien puhtauteen. Hän halveksi ihmisiä herttaisuudella. Hän koetti opettaa heille, että koska heissä ei asunut mitään suurempaakaan kuin heidän kykynsä kärsiä, he eivät voi vaatia itseltään mitään sen hyödyllisempää eikä kauniimpaa kuin sääliväisyyden; kykeneväisinä ainoastaan aistillisesti toivomaan ja kärsimään heidän täytyy tehdä itselleen vain suvaitsevaisia ja herkullisia hyveitä. Hän pääsi siihen, että hän katsoi ylvästelyä kaiken pahan suurimmaksi lähteeksi ja suurimmaksi solvaukseksi luontoa vastaan.

Näyttää todellakin siltä, että ihmiset tekevät itsensä onnettomiksi liioittelemalla hyvää uskoaan itseensä ja heidän kaltaisiinsa ja että, jos heillä olisi nöyrempi ja todellisempi käsitys inhimillisestä luonteesta, he olisivat herttaisempia toisilleen ja herttaisempia itselleen. Siis se oli hänen hyväntahtoisuutensa, joka pakoitti hänet nöyryyttämään kaltaisiaan heidän yhteiskunnallisiin laitoksiinsa nähden. Hänen oli sydämellään heille osoitettava, että heidän typerä luontonsa ei ole keksinyt eikä rakentanut mitään, joka kannattaisi mitään kiivaampaa hyökkäystä tai puolustusta ja että jos he tuntisivat suurimpien teelmiensä hauraan totuuden niinkuin tuntevat lait ja valtakunnat, he taistelisivat niitä vastaan vain leikkien ja huvikseen niinkuin lapset, jotka rakentavat hiekkalinnoja meren rannalla.

Myöskään ei saa kummastua eikä tehdä mitään häväisyjuttua siitä, että hän halventeli kaikkia niitä ajatuksia, joiden kautta ihminen kohottaa omaa kunniaansa ja mainettansa oman sielunrauhansa kustannuksella. Lakien majesteetillisuudella ei ollut mitään arvovaltaa hänen selvänäköiseen sieluunsa nähden, ja hän valitti sitä, että on onnettomia, joiden täytyy alistua niin paljon sellaisen alaisiksi, minkä järki ja alkuperä useimminkaan ei ole mistään löydettävissä. Kaikki periaatteet olivat hänelle yhtä hylättäviä. Hän oli tullut siihen, että kanssaihmiset eivät tuomitsisi niin suurta lukua kaltaisiaan kurjuuteen, elleivät he nauttisi siitä vastakohdasta, joka on sen ja heidän omanarvontunteensa välillä. Tämä mielipide aikaansai sen, että hän piti huonoa seuraa parempana kuin hyvää seuraa, hänen esimerkkinsä mukaan, joka eli porttojen ja publikaanien keskuudessa. Hän säilytti siten sydämensä puhtauden, myötätuntonsa lahjan ja sääliväisyytensä aarteet. En puhu tässä hänen teoistaan, jotka ovat kerrotut Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa. Minun tehtäväni ei ole tietää tässä oliko hän parempi kuin hänen elämänsä, kuten on väitetty madame du Mouchy'stä. Meidän tekomme eivät ole yksinomaan meidän, ne riippuvat vähemmän meistä kuin kohtalosta. Ne satavat meille kaikilta taivaan rannoilta. Me emme aina ansaitse niitä, meidän ahmiva ajatuksemme on ainoa, mikä on ominaista meille itsellemme. Siitä johtuu tämän maailman mielipiteiden turhuus. Joka tapauksessa totean mielihyvällä, että kaikki hengenmiehet, ilman poikkeusta, ovat pitäneet herra apotti Coignardia rakastettavana ja huvittavana. Täytyisi ollakin farisealainen, ellei näkisi hänessä kaunista Jumalan luontokappaletta. Tämän sanottuani minulla on kiire palata hänen oppeihinsa, jotka yksin ovat minut tähän johtaneet.

Kaikkein vähimmän hänellä oli kunnioittamisen aistia. Luonto oli sen kieltänyt häneltä eikä hän tehnyt mitään sitä itselleen hankkiakseen. Hän pelkäsi, että hän toisia kohottaen alentaisi toisia ja hänen maailmoita syleilevä rakkautensa levittäytyi yhtä laajana sekä pienten että suurten yli. Hänen mielensä veti häntä enemmän elämän uhreihin, mutta pyövelitkin tuntuivat hänestä liian säälittäviltä, että ne olisivat mitään vihaa ansainneet. Hän ei toivonut heille pahaa ja surkutteli yksinomaan heidän ilkeyttään.

Hän ei uskonut, että lailliset tai laittomat kiristykset saisivat aikaan muuta kuin lisäisivät pahaa pahan päälle. Häntä ei miellyttänyt yksityiskostojen virkeä välittömyys eikä lakien majesteetillinen julmuus, ja jos hän sattuikin hymyilemään, kun järjestyksenvalvojia haukuttiin, se oli lihan ja veren luonnollista vaikutusta ja pelkkää hyväntahtoisuutta.

Hän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen yksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan ihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä sitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka lakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän ei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen ratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että ensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne koskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän oli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja että yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää neroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää luontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut mielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi lukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä järkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen herkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin kuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi muita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten käytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi kaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin nuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava kohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen vähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei muistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin ajattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja suvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla pohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy. Perustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden kuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se itsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten opinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät sen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin vaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee suutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole hyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä silloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa Contrat social'ia parhaaseen kaikista tasavalloista.

Robespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti Coignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta, että Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole olemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen. Hänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin mahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että he ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen ja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se tahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset hyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan ikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre uskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän vaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista 18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän Vallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään Ihmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi, mikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.

Luonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa minua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei vielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon viattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että hän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän ajattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa pakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä. Mitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen. Koko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä, että hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen, kulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen kunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole häirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys hellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet pelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee järjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on niin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä tahansa.

Ah, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti Coignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden! Te ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä teoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat leikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte tiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin järjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä hänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen ja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo perustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän haaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien äärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä hirvittävimmän hirmuvallan alku.

Tämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti Coignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja kansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien edustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja väittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan valtion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus, joka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä loukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos johtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan väärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden hallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden, joita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää, että jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, hänessä olisi säilynyt vankka annos sitä laajaa tyytymättömyyttä, mikä täytti hänen sydämensä.

Koska hän rakensi kaiken periaatteille, hän epäilemättä olisi huomannut myöskin meidän periaatteittemme turhuuden. Päätän sen eräistä hänen sanoistaan, joka on säilynyt meille. "Kansanvallassa", sanoi apotti Coignard, "kansa on oman tahtonsa alainen, joka on kovaa orjuutta. Itse asiassa yhteinen rahvas on yhtä outo ja vastakkainen omalle tahdolleen kuin se saattaisi olla jonkun ruhtinaan tahdolle. Siliä yhteistä tahtoa on joko vähän tai ei ollenkaan kussakin henkilössä, joka kuitenkin saa kärsiä sen koko kouristuksen. Ja yleinen äänioikeus on vain hölmöjen pyydys, niinkuin kyyhkynen, joka kantoi pyhää öljypuun lehteä. Kansanvaltainen hallitusmuoto samoin kuin yksinvaltainenkin perustuu mielikuvitelmiin ja elää siitä miten sitä harjoitetaan. On tärkeätä ainoastaan, että nuo kuvitelmat tulevat hyväksytyiksi ja niiden toimeenpanijat onnellisiksi."

Tämä viisaudenlauselma riittää saamaan meidät uskomaan, että hän olisi säilyttänyt meidänkin päivinämme sen hymyilevän ja ylpeän vapaamielisyyden, joka kaunisti hänen henkeään kuninkaitten aikakautena. Missään tapauksessa hän ei koskaan olisi ollut vallankumouksellinen. Hänessä oli liian vähän harhakuvitelmia sitä ollakseen eikä hän uskonut, että valtiomuodot ovat hävitettävissä muuten kuin niiden sokeiden ja himmeiden, hitaiden ja vastustamattomien voimien kautta, jotka kaatavat kaiken.

Hän uskoi, että yhtä ja samaa kansaa ei voida hallita kuin yhdellä tavalla samana aikana, siitä syystä kansat, ollen eläviä elimistöjä, riippuvat kaikkine askareineen jäsentensä rakenteesta ja elimiensä tilasta, s.o. maasta ja sen asujista eivätkä hallituksistaan, joita heitetään kansakuntien ylle aivan kuin pukuja ihmisruumiiden verhoiksi.

"Onnettomuus on siinä", myönsi hän, "että kansat pukeutuvat niihin niinkuin Arlequin tai Gilles marakatin tanssittaja. Heidän pukunsa on tavallisesti joko liian laaja tai liian pieni, epämukava, naurettava, tahrainen, pölyttynyt tai kiiltävä kuluneisuuttaan. Niitä voidaan jollakintavoin korjata järkevästi pölyttämällä, käyttämällä niihin siellä täällä neulaa tai tarpeen vaatiessa saksiakin, että välttyisi kustannukset toisesta vaatetuksesta, joka saattaisi olla yhtä huono. Kuitenkaan ei ole itsepintaisesti säilytettävä vanhaa senjälkeen kun ruumis on muuttanut muotoaan ijän mukaan."

Tästä näkyy, että hra apotti Coignard harrasti sekä järjestystä että edistystä ja ettei hän ylimalkaan ollut huono kansalainen. Hän ei yllyttänyt ketään kapinaan ja toivoi, että yhteiskunnalliset laitokset kuluisivat ja hierautuisivat alituisessa käytännössä pikemmin kuin että niitä suurin iskuin kumottaisiin ja järkytettäisiin. Hän huomautti alituisesti oppilailleen, että kaikkein tiukimmatkin sievistyivät ihmeellisesti käytännössä ja että oli varmempaa luottaa lakien kuin ihmisten lempeyteen. Mitä tuli lakien muodottomuuksien äkkipikaiseen muuttamiseen hän ei sitä toivonut eikä toivottanut, koska hän oli varsin vähän vakuutettu liian nopean lainsäädännön siunauksesta. Joskus Jacobus Paistinkääntäjä kysyi häneltä eikö hän pelännyt, että hänen arvosteleva ajattelunsa välttämättömiin yhteiskunnallisiin laitoksiin kohdistuessaan, joita hän itsekin piti sellaisina, ikävästi järkyttäisi sitä mikä oli säilytettävää.

— Miksi, kysyi häneltä hänen uskollinen oppilaansa, miksi, oi mestarien parhain, lyödä tomuksi oikeuden käytön, lakien ja yleensä kaikkien siviili- ja sotilasvirkakuntien perustukset, jos te tunnustatte, että tarvitaan oikeutta, oikeuden käyttöä, armeijaa, maistraatteja ja järjestyksen valvojia?

— Poikani, vastasi hra apotti Coignard, olen aina huomannut, että ihmisten onnettomuudet johtuvat heidän ennakkoluuloistaan niinkuin hämähäkit ja skorpionit tulevat kellarien pimeydestä. On hyvä käyttää hiukan luutaa ja tomuriepua kaikkien noiden synkkien soppien sokeuteen. On hyvä myöskin antaa siellä täällä myöskin pieni kuokanisku kellarien ja puutarhojen muureihin. Se säikyttää pölyä pois ja valmistaa välttämättömiä raunioita.

— Myönnän sen mielelläni, vastasi siihen tuo lempeä Paistinkääntäjä, mutta kun te saatte hävitetyiksi kaikki periaatteet, oi kunnon mestarini, mitä asetatte niiden sijaan?

Johon mestari vastasi:

— Kaikkien väärien periaatteiden hävityksen jälkeen jää niiden tilalle yhteiskunta, koska se perustuu välttämättömyyteen, jonka lait ovat vanhemmat kuin Saturnus ja vallitsevat vielä sittenkin kuin Prometheus on saanut syöstyksi Jupiterin valtaistuimeltaan.

Siitä saakka kuin apotti Coignard näin saneli, on Prometheus monta kertaa kukistanut Jupiterin, ja tämän viisaan ennustukset ovat käyneet toteen niin kirjaimellisesti, että voi epäillä nykyään, niin paljon muistuttaa uusi järjestys vanhaa, eikö valta sittenkin ole jäänyt vanhalle Jupiterille. Useat ihmiset menevät niinkin pitkälle, että kieltävät tuolta titaanilta olemassaolon. Ei näy enää, sanovat he, hänen rinnassaan haavaa, jonka kautta vääryyden kotka raateli hänen sydäntään ja jonka pitäisi vuotaa verta iankaikkisesti. Hän ei tiedä mitään tuskista eikä maanpakonsa vaivoista. Se ei ole se työläisjumala, joka oli meille luvattu ja jota me odotimme. Se on vanhan ja naurettavan Olympon lihava Jupiter. Milloin siis on ilmestyvä hän, tuo ihmisten roteva ystävä, tulensytyttäjä, tuo vielä kallioonsa naulittu titaani? Vuorilta kuuluva peljättävä ääni ilmoittaa, että hän nostaa jo ääretöntä paattaan raadelluille hartioilleen ja me tunnemme jo yllämme hänen kaukaisen hengityksensä lieskat.

Vieraana tämän maailman asioille hra Coignard oli taipuvainen pelkästään spekulatiivisiin mietelmiin ja syventyi mielellään ylimalkaisiin ajatuksiin. Tämä mielenlaatu, joka saattoi vahingoittaa häntä hänen aikalaistensa keskuudessa, tekee hänen ajatelmansa puolentoista vuosisadan jälkeen varsin arvokkaiksi ja sangen hyödyllisiksi. Me voimme niistä oppia paremmin tuntemaan omia tapojamme ja selittämään niissä piilevää pahaa.

Vääryydet, tuhmuudet ja julmuudet jäävät meiltä huomaamatta silloin kun ne ovat yleisiä. Me näemme esi-isiemme huonot puolet emmekä omiamme Koska ei ole yhtään aikakautta menneisyydessä, missä ihminen ei esiintyisi meille järjettömänä, raakana ja julmana, olisi ihmeellistä, että meidän vuosisatamme jonkun aivan erikoisen etuoikeuden kautta olisi vapaa kaikesta typeryydestä, kaikesta ilkeydestä ja kaikesta julmuudesta. Hra apotti Coignardin mielipiteet avittaisivat meitä tutkistelemaan omaatuntoamme, ellemme jo olisi niiden itsetyytyväisten kaltaisia, joiden silmät eivät näe ja joiden korvat eivät kuule. Käyttämällä vain hiukan hyvää uskoa ja unohtamalla vain hiukan omia etujamme me näkisimme pian, että meidän lakikirjamme ovat vieläkin vääryyden pesiä, että meidän tavoissamme säilyy ahneuden ja ylpeyden perinnöllinen kovuus, että me pidämme arvossa vain rikkautta emmekä kunnioita työtä. Meidän yhteiskunnallinen järjestelmämme näyttäisi meistä siltä, mitä se itse asiassa onkin, kurjalta ja vaaralliselta järjestelmältä, jonka todellisten olojen oikeus tuomitsee huolimatta ihmisten tekemästä oikeudesta ja jonka perikato jo on alkanut. Meidän pohattamme näyttäisivät meistä yhtä typeriltä kuin nuo turilaat, jotka syövät edelleen puiden lehtiä sillä aikaa kuin pienet syöpäläiset, jotka ovat heidän ruumiiseensa tunkeutuneet, ahmivat heidän sisuksiaan. Me emme salli enää valtiomiestemme väärien ja latteiden lausumisnumeroiden itseämme uinuttaa, meitä säälittäisi nuo taloustutkijamme, jotka väittelevät keskenään huonekalujen hinnoista talossa, joka palaa. Apotti Coignardin sanat ilmaisevat meille profeetallista ylenkatsetta noihin Vallankumouksen suuriin periaatteisiin ja noihin kansanvallan oikeuksiin nähden, joille me olemme sadan vuoden kuluessa perustaneet mitä väkivaltaisimman vallananastuksen pitkän, epäoikeudellisten hallitusten sarjan, samalla kun me ilman ivaa tuomitsemme kaikki epäoikeudet. Jos alkaisimme hiukan hymyillä noille typeryyksille, jotka ovat päivän selviä, mutta joskus verisiä, jos oivaltaisimme, että nykyaikaiset ennakkoluulot ovat niinkuin vanhatkin joko naurettavien tai inhottavien asianhaarojen tuloksia, jos arvostelisimme niitä kumpiakin lempeällä ja sääliväisellä epäilyllä[3] olisivat riidat maailman kauneimmassa maassa vähemmän kiivaita ja hra apotti Coignard olisi omalta osaltaan jotakin vaikuttanut ihmiskunnan onnellisuuteen.

Anatole France.