X
Armeija.
Kun siis paraikaa olimme Pont Neufillä kuulimme rummun pärinää. Ohi kulki värvärikersantin joukkue. Hän itse asteli kopeillen, käsi lanteella tusinan sotilaan etunenässä, jotka kantoivat pistimensä kärjissä makkaroita ja leipiä. Joukko kerjäläisiä ja lapsia katseli tätä menoa suu ammollaan.
Kersantti kiersi viiksiään ja esitti värväyspuheensa.
— Emme kallista korvaamme hänelle, sanoi oiva opettajani. Se olisi vain ajan hukkaa. Tuo kersantti puhuu kuninkaan nimessä eikä siis saata puhua nerokkaasti. Jos haluat kuulla oikein oivallisia puheita tästä asiasta, niin käyppä jossakin noissa Ferraillen rannan kapakoissa, joissa palkatut värvärit narraavat kirjoihinsa lakeijoita ja moukkia. Nuo värvärit puhuvat kauniisti, koska ovat lurjuksia. Muistelen nuoruudessani, kuningas vainajan aikana, kuulleeni mitä ihmeellisimmän puheen tällaisen ihmiskauppiaan suusta, joka piti liikettään Kurjuuden laaksossa — sehän näkyy tännekin, poikani. Kootessaan miehiä siirtomaihin hän jutteli tähän tapaan:
"Nuoret miehet ympärilläni! Olette tietysti kuulleet puhuttavan Cocanian maasta. Täytyy mennä Intiaan asti löytääkseen tuon onnen maan, jossa saa kaiken mitä mieli tekee. Haluatteko kultaa, helmiä, kalliita kiviä? Tiet ovat niillä lasketut; saa vain kumartua niitä poimiakseen. Eikä tarvitse kumartuakaan. Alkuasukkaat niitä teille poimivat. En puhukaan kahvista, sitruunista, granaattiomenista, appelsiineistä, ananasseista ja tuhansista makeista hedelmistä, joita kasvaa viljelemättä kuin maallisessa paratiisissa. Jos puhuisin naisille ja lapsille, saattaisin kehua heille kaikkia noita herkkuja, mutta nythän selitän asioita miehille."
— Jätän kertomatta kaiken, poikani, mitä hän sanoi kunniasta, mutta saat uskoa, että hän siinä veti vertoja Demosteenekselle voimassa ja Cicerolle sanarikkaudessa. Hänen puheensa tuloksena läksi viisi tai kuusi onnetonta nuorukaista kuolemaan keltakuumeeseen soissa, ja siitä näet, että kaunopuheisuus on vaarallinen ase ja että taidon teho osoittaa vastustamatonta voimaansa niin hyvässä kuin pahassakin. Kiitä Jumalaa, Jacobus, ettei hän, kun ei ole antanut sinulle minkäänlaisia lahjoja, ole asettanut sinua vaaraan tulla jonakin päivänä kansojen ruoskaksi. Jumalan valitut tuntee siitä, poikani, ettei heillä ole liiaksi rohkeutta, ja olen saanut kokea, että tuo vilkas äly, jonka Taivas on minuun kätkenyt, on vain alituinen vaaranaihe rauhalleni tässä ja tulevassa maailmassa. Kuinkahan kävisi, jos Caesarin sydän ja ajatuskyky asuisi rinnassani ja päässäni? Himoni ei erottaisi sukupuolta ja sääli ei saisi puhevaltaa minussa. Sytyttäisin suunnattomia sotia, niin sisällä kuin ulkonakin. Tuolla suurella Caesarilla oli kuitenkin hieno sielu ja jonkunlaista mielenhellyyttä. Hän kuoli arvokkaasti hyveellisten murhaajien tikariniskuista. Maaliskuun Idus, ainaisesti kirottu päivä, jolloin viisastelevat raakurit tuhosivat tuon miellyttävän hirviön! Olen arvokas suremaan jumalallista Juliusta hänen äitinsä Venuksen rinnalla; jos sanonkin häntä hirveäksi, teen sen vain hellyydestä, sillä hänen tasasuhtaisessa sielussaan ei ollut liikaa muuta kuin voiman valtavuutta. Hänellä oli luontainen rytmin ja tahdin taju. Nuoruudessaan häntä miellyttivät yhtä paljon irstailun kuin opiskelun nautinnot. Hän oli puhuja, ja hänen kauneutensa koristi epäilemättä hänen esitystensä tarkoitettua kuivuutta. Hän rakasti Kleopatraa tuolla geometrisellä tarkkuudella, jota hän osoitti kaikissa suunnitelmissaan. Kirjoissaan ja teoissaan hän osoitti selvyyden neroutta. Hän oli järjestyksen ja rauhan ystävä sodassakin, altis sopusuhtaisuudelle ja niin taitava lakien rakentaja, että mekin vielä, niin barbaareja kuin olemmekin, elämme hänen valtakuntansa majesteetin tehon alla, joka on tehnyt maailman sellaiseksi kuin se nyt on.
Huomaathan, poikani, etten säästä kiitostani ja rakkauttanikaan häneltä. Sotapäällikkönä, diktaattorina, ylimäispapillisena valtiaana, hän on muovaillut maailman kaikkeuden kauneilla käsillään. Minä omasta puolestani olen ollut kaunopuheisuuden opettajana Beauvais'n kollegiossa, oopperalaulajattaren sihteerinä. Séezin piispan kirjastonhoitajana, julkisena kirjurina Viattomain Lasten hautuumaan luona, olen tehnyt komean luettelon harvinaisista käsikirjoituksista, olen laatinut muutaman kirjasen, joista on parempi olla puhumatta ja piirtänyt hienolle paperille mietelauseita, joita kustantajat eivät ole huolineet. Mutta kuitenkaan en vaihtaisi osaani suuren Caesarin kanssa. Se maksaisi liiaksi viattomuudelleni. Ja haluan mieluummin olla tuntematon, köyhä ja halveksittu mies, kuten todella nyt olenkin, kuin nousta niille kukkuloille, joista maailmoille avataan uusia päämääriä verisiä teitä pitkin.
Tuo värvärikersantti, jonka kuulet tuolla lupaavan noille rahjuksille kolikon päivässä, lihaa ja leipää, antaa minulle aihetta syviin mietteisiin sodasta ja armeijasta. Olen koetellut kaikkia ammatteja, paitsi sotilaallista, joka on aina herättänyt minussa inhoa ja pelkoa, sen orjuuttavan luonteen, väärän kunnian ja julmuuden takia, mitä siihen liittyy, ne kun ovat aivan vastaisia rauhalliselle luonnonladulleni, villille vapauden rakkaudelleni ja hengelleni, joka kunniaakin terveesti punniten arvaa pyssyn paukkeen tuottaman maineen oikeaan arvoonsa. En sano mitään voittamattomasta taipumuksestani mietiskelyyn, jota miekan ja pyssyn käyttö olisi aivan liiaksi kahlehtinut. Koska en halua olla Caesar, niin ymmärräthän, että saatan vielä vähemmän olla joku miekkaa kantava romaanisankari. Enkä salaa sinulta, poikani, että sotapalvelus tuntuu minusta sivistyneitten kansojen kauheimmalta rutolta.
— Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia siihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja tosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita kuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.
Olen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa, jossa ne ovat kaikki oivallisesti pergamenttiin sidottuina. Ne ovat tutustumisen arvoisia, poikani, ja omasta puolestani pidän erittäin suuressa arvossa tuota firenzeläistä kirjuria, joka ensimäisenä poisti valtiollisilta teoilta niiden oikeusperustan, jolle ne eivät koskaan rakentaneet muuta kuin kunniassa pidettyä rikollisuutta. Tuo firenzeläinen, joka näki isänmaansa palkattujen puolustajiensa armoilla, keksi ajatuksen kansallisesta, isänmaallisesta armeijasta. Hän on joissakin paikoissa teoksissaan pitänyt kohtuullisena, että kaikki kansalaiset ottaisivat osaa isänmaansa turvaamiseen ja olisivat kaikki sotilaita. Samaa on herra Blaizot'n luona kannattanut herra Roman, joka on, kuten tiedät, hyvin altis valtion oikeuksien puoltaja. Hän ei välitä muusta kuin yleisestä ja yleismaailmallisesta ja on tyytyväinen vasta silloin, kun kaikki yksityiset edut on uhrattu yhteiselle menestykselle. Siis Machiavelli ja herra Roman haluavat, että olisimme kaikki sotilaita, koska kerran olemme kansalaisia. En väittäisi, kuten he, että se on oikein. Enkä väitä, että se on väärinkään siitä syystä, että oikeus ja vääryys ovat mielipiteistä riippuvia ja vain sofistit saattavat ratkaista sen pulman.
— Kuinka, hyvä opettajani! huusin tuskallisesti yllätettynä, väitätte, että oikeus on riippuvainen sofistien jaarituksista ja että tekomme ovat oikeita tai vääriä riippuen taitavan miehen todistelukyvystä. Tuo väite loukkaa minua sanomattomasti.
— Ota huomioon, Jacobus poikani, vastasi herra apotti Coignard, että puhun inhimillisestä oikeudesta, joka on erilainen kuin jumalallinen, jopa yleensä sen suoranainen vastakohtakin. Ihmiset eivät milloinkaan ole väitelleet oikean ja väärän aatteesta muuta kuin kaunopuheisuudella, jonka avulla saattaa yhtähyvin puhua niin puoleen kuin vastaankin. Haluat ehkä, poikani, perustaa oikeudentajun tunteeseen, mutta varo, ettet tälle perustalle rakenna vain halpaa ja matalaa majaa, vanhan Evanderin mökkiä, kotaa, jossa Philemon oli Baukiksensa kanssa. Mutta lakien palatsi, valtion säädösten torni vaatii toisenlaista kivijalkaa. Viaton luonto ei saattaisi yksin kestää epätasaista painoa, ja sen pelottavat muurit kohoavat vanhojen valheitten perustalle, lainsäätäjien, virkamiesten ja ruhtinaiden viekkaan ja raa'an taidon avulla.
— On tyhmää, Jacobus poikani, pyrkiä arvostelemaan onko laki oikea tai väärä. Sotapalveluksen laita on sama kuin muittenkin säädösten, joitten hyvyydestä tai huonoudesta ei periaatteessa voi sanoa sitä eikä tätä, koska ei ole mitään muuta periaatetta kuin Jumala, josta kaikki lähtee. Vastusta, poikani, sellaista orjuutta, joka on sanoissa ja johon ihmiset kovin oppivaisesti alistuvat. Tiedä, että sanalla oikeus ei ole mitään merkitystä, paitsi teologisesti, jolloin se on pelottavan sisällyksellinen. Herra Roman on vain sofisti todistaessaan, että ruhtinaita tulee palvella. Kuitenkin luulen, että jos ruhtinas milloin käskee kaikkia alamaisiaan rupeamaan sotilaiksi, niin häntä totellaan, ei kylläkään mielihyvällä, mutta kuitenkin helposti. Olen huomannut, että sotilaan toimi on ihmisen luontoa vastaavin; se soveltuu hänelle parhaiten hänen vaistojensa ja taipumustensa vuoksi, jotka kaikki eivät ole hyviä. Ja lukuunottamatta eräitä harvoja esimerkkejä, kuten minua, ihmisen saattaa määritellä pyssyä käyttäväksi eläimeksi. Annapa hänelle kaunis univormu ja toivo päästä tappelemaan, niin hän on tyytyväinen. Niinpä pidämme sotilassäätyä arvokkaimpana kaikista, ja se onkin paikallaan eräässä suhteessa; sillä se on vanhin sääty ja ensimäiset ihmiset kävivät innolla sotaa. Sotilassääty vastaa muutenkin ihmisen taipumuksia, ettei siinä milloinkaan ajatella, ja selväähän on, ettei meitä ole luotu ajattelemaan.
Ajatteleminen on eräitten yksilöitten ominainen tauti, joka ei saata jatkua päätymättä nopeasti monen tuhoutumiseen. Sotilaat elävät joukoissa, ja ihminen on joukkoeläin. Heillä on puna-valkeat, punasiniset, sini-harmaat vaatteet, nauhoja, töyhtöjä, tupsuja ja nappeja, jotka tyttöjen silmissä antavat heille samat edut kuin kukolle kanaparvessa. He käyvät sotaa ja ryöstelevät, ja ihminen on luonnostaan varas, himokas, valmis tuhon töihin ja perso kunnialle. Varsinkin kunnianrakkaus saa etenkin meidät ranskalaiset tarttumaan aseihin. On varmaa, että yleisen mielipiteen mukaan sotainen kunnia on ainoa loistava. Sen käsittämiseksi tarvitsee vain lukea eri aikojen historiaa. Latulipellekin saattaa antaa anteeksi sen, että hän ei ole filosofisempi kuin Titus Livius.