XXII
Oikeus.
(Jatko ja loppu.)
Hyvä opettajani katseli surumielin veden juoksua kuin kuvaa tästä maailmasta, missä kaikki kulkee ohi ja mikään ei muutu.
Hän pysyi jonkun aikaa miettivänä ja jatkoi sitte hiljaisemmalla äänellä:
— Minulle tuottaa perin suurta päänvaivaa jo se seikka, että juuri tuomarin pitää jakaa oikeutta. Onhan selvää, että heille on etunsa mukaista julistaa syylliseksi se, jota he ovat aluksi epäilleet. Yhteishenki, heidän keskuudessaan niin voimakas, johtaa heidät siihen. Niinpä saattaakin nähdä, että he koko menetelmässään syrjäyttävät puolustuksen häiritsevänä, ja myöntävät sille pääsyn, vasta sitte kun syyte on saanut aseensa ja ottanut ilmeensä, ja kun se lopuksi, keinotekoisesti, on saanut komean Minervan ulkomuodon.
Jo ammattinsa hengen mukaisesti he ovat taipuvaisia näkemään syyllisen jokaisessa syytetyssä, ja heidän intonsa näyttää useista Europan kansoista niin pelottavalta, että heidän avukseen asetetaan suurissa kysymyksissä kymmenkunta arvalla valittua kansalaista. Siitä käy selville, että sokea sattuma turvaa paremmin syytettyjen elämän ja vapauden kuin tuomareitten valistunut omatunto saattaa tehdä. On kyllä totta, että nuo arvalla valitut porvari-virkailijat pysytetään asioitten ulkopuolella, joista he näkevät ainoastaan loistavan kuoren. Vielä on totta, että koska he eivät tunne lakeja, heitä ei kutsuta niitä sovelluttamaan vaan ainoastaan yhdellä sanalla ratkaisemaan onko niiden sovelluttaminen paikallaan. Sanotaan, että tällaisista lautakunnan istunnoista on usein mielettömiä tuloksia, mutta että kansat, jotka ovat sellaista säätäneet, ovat kiintyneet niihin kuin hyvinkin kallisarvoisiin takeihin. Ja käsitän kyllä, että sillä tavoin syntyneitä päätöksiä saattaa hyväksyä. Ne saattavat olla taitamattomia ja julmia, mutta ainakaan niiden mielettömyydestä ja raakuudesta ei saata syyttää ketään. Kohtuuttomuus tuntuu siedettävältä, kun se on kyllin epäjohdonmukaista näyttääkseen tahdottomalta.
Tuo äsköinen pikku vahtimestari, jolla on niin syvä oikeudentunto, epäili minun pitävän varkaitten ja murhamiesten, puolta. Päinvastoin tuomitsen siinä määrin varkauden ja murhan, etten voi suvaita niiden lailla säännösteltyä jäljennöstäkään, ja minusta on tuskallista nähdä, etteivät tuomarit ole keksineet varkaitten ja murhaajien rankaisemiseksi mitään parempaa kuin heidän jäljittelemisensä; sillä, suoraan sanoen, Jakobus poikani, mitäpä muuta ovat sakot ja kuolemanrangaistus kuin ylväällä täsmällisyydellä täytettyä varkautta ja murhaa? Ja etkö huomaa, että oikeutemme pyrkii vain koko ylväydessään tuohon häpeälliseen pahan pahalla, surkeuden surkeudella kostamiseen ja kaksinkertaistamaan viat ja rikokset tasapainon ja tasasuhtaisuuden takia? Tässä tehtävässä saattaa kyllä osoittaa jonkunlaista vilpittömyyttä ja omanvoiton karttamista. Siinä saattaa osoittaa Hospital'in yhtä hyvin kuin Jeffreys'n ominaisuuksia ja itsekin tunnen aika rehellisiä virkamiehiä. Mutta olen halunnut, pyrkimällä itse periaatteihin, osoittaa sellaisen laitoksen oikean luonteen, jonka tuomareitten ylpeys ja kansojen kauhistus kilvan on pukenut lainattuun majesteettisuuteen. Olen tahtonut osoittaa noiden lakikirjojen alkuperäisen vähäpätöisyyden, jotka halutaan tehdä yleviksi, ja jotka todellisuudessa ovat vain kirjava kokoelma hätäneuvoja.
Lait ovat onnettomuudeksi ihmisten tekemiä; siitä niiden synkkä ja surkea alkuperä. Paraasta päästä tilaisuus ne synnytti. Tietämättömyys, taikausko, ruhtinaan ylpeys, lainsäätäjän edut, oikut, mielikuvitus: siinä noitten suurten lakikokoelmien alkuperä, jotka tulevat kunnianarvoisiksi sitte kun ne jo ovat aivan käsittämättömiä. Selittelijöitten yhä lisäämä, niitä vallitseva epäselvyys antaa niille muinaisten oraakelien majesteetin. Kuulen joka hetki sanottavan ja luen joka päivä sanomalehdistä, että nykyään teemme vain poikkeus- ja tilapäislakeja. Tuollainen näkemisen voima on ominaista lyhytnäköisille, jotka eivät huomaa, että se on muistintakaisen menetelmän jatkoa, ja että lait kaikkina aikoina ovat syntyneet sattumalta. Valitellaan myös sitä hämäryyttä ja ristiriitaisuutta, johon nykyiset lainsäätäjämme tuon tuostakin lankeavat. Eikä huomata, että heidän edelläkävijänsä olivat ihan yhtä hämäriä ja sekavia.
Todellisuudessa, Jakobus poikani, lait ovat hyviä tai huonoja, ei niin paljon itsessään kuin sen tavan vuoksi, millä niitä sovelletaan, ja joku perin kiero määräys ei vaikuta turmiollisesti, jos tuomari ei saata sitä voimaan. Tavoilla on paljon enemmän voimaa kuin laeilla. Tottumusten hioutuneisuus, hengen lempeys ovat ainoat lääkkeet, joita järjellisesti voi käyttää lakien barbarian parantamiseksi. Sillä lakeja laeilla korjatessa antaudutaan hitaasti perille vievälle, epävarmalle tielle. Vain vuosisadat saattavat purkaa vuosisatain työn. On hyvin vähän toiveita siitä, että ranskalainen Numa kerran tapaa Complegnen metsissä tai Fontainebleaun kallioilla toisen Egeria nymfin, joka lausuilee viisaita lakeja.
Hän katseli kauan kukkuloita, jotka puunsivat sinelle näköpiirissä. Hänen ilmeensä oli vakava ja surullinen. Asettaen sitte kätensä olkapäälleni hän puhui niin syvällä vakaumuksella, että sanat tunkivat sieluni pohjaan saakka:
— Jakobus poikani, näet minut äkkiä epävarmana, sopertelevana, nolona ja typeränä, kun vain ajattelen sen korjaamista, mitä pidän sietämättömänä. Älä usko, että se on hengen pelokkuutta: mikään ei hämmästytä aatokseni rohkeutta. Mutta paina tarkasti mieleesi, poikani, mitä nyt sanon. Älyn keksivät totuudet pysyvät hedelmättöminä. Vain sydän kykenee hedelmöittämään unelmat. Se luo elämää kaikkeen rakastamaansa. Tässä se heittelee hyvän kylvöä maailmaan. Ja tunnustan, että olen tähän asti ollut liian järkiperäinen arvostellessani lakeja ja tapoja. Niinpä tuo arvostelu kaatuukin hedelmiä tuottamatta ja kuivaa kuin huhtikuun pakkasen jäytämä puu. Ihmisiä palvellessa täytyy hyljätä kaikki järki haitallisena liikakuormana ja kohota innostuksen siivillä. Jos järkeilet, niin et koskaan pääse lentoon.
Viiteselitykset:
[1] [Ilmestynyt myöskin suomeksi Eino Leinon suomentamana.]
[2] [2] Herra Jean Lacoste on kirjoittanut Gazette de France'ssa 20 p. toukok. 1883:
Herra apotti Jérôme Coignard on pappi, täynnä viisautta, nöyryyttä ja uskoa. En sano, että hänen käyttäytymisensä aina olisi kunniaksi hänen lipereilleen enkä että hänen pukunsa aina olisi moitteeton… Mutta jos hän joutuu kiusauksen valtaan, jos piru hänessä saa helpon saaliin, hän ei koskaan kadota luottamustaan, hän toivoo aina, että hän Jumalan erikoisen armon kautta ei koskaan enää haaksirikkoutuisi, vaan kulkisi Paratiisin kunniaan. Ja todellakin hän antaa meille näytteen sangen ylösrakentavasta kuolemasta. Siitä nähdään, että pieninkin uskonjyvänen kaunistaa elämää ja kristillinen nöyryys sopii ihmiskunnan heikkouksille.
Herra apotti Coignard, ellei hän olekaan pyhimys, ansaitsee ehkä kiirastulen. Mutta ei liian pitkäksi aikaa, ja hänellä on ollut myöskin vaara joutua helvettiin. Sillä hänen suoramielisen nöyryytensä asteisiin ei melkein koskaan liittynyt katumusta. Hän laski liian paljon siihen, että Jumala antaisi anteeksi hänelle eikä ollenkaan ponnistellut omasta puolestaan avittaakseen tätä armontoimeliaisuutta. Juuri tämän vuoksi hän aina uudestaan syöksyi syntiinsä. Tämän vuoksi hänen uskonsa teki hänelle niin pieniä palveluksia, ja hän oli melkein kerettiläinen, sillä Kolmenkymmenen pyhä neuvosto, kuudennessa istuntonsa VI ja IX Kaanonissaan on kironnut kaikki ne, jotka väittävät "ettei ole ihmisen vallassa vastustaa hänen huonoja taipumuksiaan" ja joilla on sellainen luottamus uskoon, että he kuvittelevat sen yksin voivan pelastaa heidät "ilman mitään tahdon toimintaa". Juuri tämän vuoksi jumalallinen armo, joka apotti Coignardin ylitse laskeutuu, on todellakin ihmeellinen ja todellakin meidän tavallisten näkökohtiemme yläpuolella.
[3] Tämän hyvin tuntien hra Hugues Rebell on osoittanut, että on olemassa lempeää epäilyä. Se ei ole suinkaan tapahtunut hra Coignardin mielipiteiden johdosta, vaan eräiden muiden samasta innoituksesta kummunneiden kirjoitusten, joiden johdosta hän on tehnyt erinäisiä huomautuksia. Otan vapauden ne tässä esittää:
'Tämä kirja, joka antaa meille kallisarvoisen opetuksen, voisi aiheuttaa paljon hupaista mietiskelyä. Sallin siis itselleni tässä muutamia ajatelmia:
1:o. Yhteiskunnallinen järjestys ei riipu yksilöiden tahdoista vaan luonnon tahdosta, tai vielä yksinkertaisemmin: niiden älykkäimpien olentojen yhteydestä, jotka yhteiskunnan muodostavat ja jotka valitsevat itselleen mahdollisimman miellyttävän tavan elää;
2:o. Koska yhden aikakauden ihmisillä on sama elimistö ja samat intohimot kuin toisen aikakauden ihmisillä, ei heillä voi myöskään olla ehdottomasti erilaisia laitoksia. Tästä johtuu, että poliittinen vallankumous ei ole muuta kuin kansan ympäri käyvää liikettä vanhoihin tapoihin nähden, joiden lähtökohtaan he tahtovat palata. Se on siis sairautta, ihmiskunnan luonnollisen kehityksen pysäyttämistä. Näistä laeista johtuu myös, että kaikki yhteiskunnat elävät ja kuolevat samalla tavalla.'
(Hugues Rebelle, l'Ermitage, huhtik. 1893).
Hra apotti Coignard tyytyy sanomaan, että kansa samana aikana ei ole vastaanottavainen muuta kuin yhdelle valtiomuodolle.
[4] Herra Baiselance tai Baisselance oli kauan Montaignen jälkeen Bordeaux'n pormestarina. (Julkaisijan huomautus).
[5] Alkuperäisessä runomuodossa. (Suoment.)
[6] Mittausoppi, josta Paistinkääntäjä puhuu, on valaistu Sébastien Leclerc'in kuvioilla, joitten tarkkaa siroutta ja hienoa piirrosta päinvastoin ihailen. Mutta vastakohta on siedettävä. (Julkaisijan huomautus.)
[7] Kirkonmies puhuu. (Julkaisijan huomautus.)
[8] Akatemia ei tähän aikaan jakanut palkintoja. (Julkaisijan huomautus.)
[9] En ole huomannut herra Rockstrongia mainittavan Monmouthin tapausta koskevissa tiedoissa. (Julkaisijan huomautus.)
[10] Apotti Coignardin aikanakin ranskalaiset pitivät itseään vapaina, kuten eräät kirjoitukset osoittavat. (Julk. huomautus.)