RIQUET
Muuttopäivän tultua jätti herra Bergeret sisarensa ja tyttärensä keralla vanhan rapistuneen talon Seine-kadun varrella asettuakseen uudenaikaiseen huoneistoon Vaugirard-kadun varrelle. Niin olivat Zoé ja kohtalo päättäneet.
Muuttotouhun pitkinä hetkinä Riquet harhaili haikein mielin hävityksenalaisissa huoneissa. Hänen rakkaimmille tottumuksilleen oli tullut pysty eteen. Tuntemattomat, huonosti puetut, äreät ja äkäiset miehet häiritsivät hänen lepoaan ja tulivat kyökkiin saakka polkien jaloissaan hänen ruokalautaistaan ja vesikuppiaan. Juuri kun hän oli vain mille tuolille paneutunut maata, otettiin se häneltä pois, ja matot temmaistiin kursailematta hänen poloisen takalistonsa alta, joka omassa kodissaan ei enää tiennyt mihin asettua.
Sanokaamme hänen kunniakseen, että hän alussa oli koettanut tehdä vastarintaa. Heti kun oli kajottu siirtämään vesisäiliötä, oli hän alkanut vimmatun haukunnan vihollista vastaan. Mutta kukaan ei ollut piitannut kuulla hänen kutsuaan. Hän ei tuntenut saavansa mitään rohkaisua, päinvastoin häntä aivan ilmeisesti painostettiin alas. Zoé neiti oli hänelle sanonut hyvin epäsuopeasti:
— Ole nyt hiljaa!
Ja neiti Pauline oli lisännyt:
— Riquet, sinä olet hassu!
Silloin hän luopui antamasta hyödyttömiä merkkejä ja taistelemasta yksinään yhteisen hyvän puolesta. Hän suri hiljaisuudessa talon hävitystä ja muutti turhaan huoneesta huoneeseen saadakseen rahtusen rauhaa. Kun muuttomiehet tulla tömistivät siihen huoneeseen, mihin hän oli paennut, kätkeytyi hän vikkelästi jonkun pöydän tai pesukaapin alle, joka vielä oli paikoillaan. Mutta tämä varovaisuus oli hänelle pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi, sillä heti kohta alkoi huonekalu huojua hänen päällään, nousi kohoksi, jysähti taas permantoon ja uhkasi musertaa hänet alleen. Hän pakeni pyöräpäisenä ja karvat pystyssä ja pääsi toiseen suojapaikkaan, joka ei ollut edellistä turvallisempi.
Mutta nämä kiusat, jopa suorastaan vaaratkin olivat vähäpätöisiä hänen sisäisiin tuskiinsa verraten. Sielullisesti näet, kuten sanotaan, hänen kärsimyksensä olivat suurimmat.
Talon huonekalut eivät olleet hänen silmissään elottomia esineitä, vaan eläviä, hyvänsuopia olentoja, lempeitä haltiahenkiä, joiden poislähtö ennusti hirmuisia onnettomuuksia. Lautaset, sokerirasiat, paistinpannut ja kastrullit, kaikki kyökin jumaluudet; nojatuolit, matot, tyynyt, kaikki kotilieden suojelushaltiat, sen huone- ja kotijumalat — kaikki olivat tiessään. Hän ei saattanut uskoa, että niin suuri häviö koskaan voisi tulla korvatuksi. Ja hän tunsi siitä niin suurta surua, kuin hänen sielu-pahaansa vain mahtui. Onneksi se samoinkuin ihmissielukin helposti takertui muuhun ja unohti pian huolet.
Sillävälin kuin janoiset muuttomiehet pitivät pitkiä väliaikojaan, pölähytti Anqueliquen luuta lentoon permannosta ammoisen tomun, ja Riquet vainusi hiiren hajua tai seurasi silmillään pakenevaa hämähäkkiä, ja hänen häilähtelevä ajatuksensa ilahtui siitä tuokioksi. Mutta pian hän taas vaipui takaisin mielihaikeaansa.
Lähtöpäivänä, nähdessään asiaintilan pahenevan hetki hetkeltä, hän tyrmistyi epätoivoon. Vielä kolkommalta kuin muu tuntui hänestä, kun ladottiin liinavaatteita suuriin, pimeihin tavaralaatikoihin. Iloisella kiireellä sulloi Pauline pukujaan matkavasuun. Riquet kääntyi pois hänestä, ikäänkuin olisi nähnyt hänet missä pahanteossa. Ja hykistyen seinäviereen hän ajatteli: "Tuo oli pahinta! Nyt on kaikki lopussa!" Ja joko hän luuli lakkaavan olemasta sen mitä hän ei enää nähnyt tai tahtoi vain karttaa tuskallista näkyä, niin hän laittoihe siten, ettei hänen tarvinnut katsoa Paulineen päin.
Mutta liikkuessaan edes takaisin Pauline osui huomaamaan Riquet'n allapäisen asennon. Se näytti hänestä kovin hassunkuriselta ja hän purskahti nauramaan. Ja naurunsa seasta hän huusi:
— Tule tänne, Riquet!
Mutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä ei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin salainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä avoimena ammottavaa vaatevasua.
Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni hän ja otti hänet syliinsä.
— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!
Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään eikä kuulevinaan.
— Riquet, katso minuun!
Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:
— Ole siellä, tuhma elukka!
Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.
Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen liikkumattomana, henkeä vetämättä.
Sitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän tunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli niin surkeasti paiskattu ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa tästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme minuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:
— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on todellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asemakartano, suurenmoisen muodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä. Revitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis. Ja sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki arkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä, josta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat kammottavan esimerkin!… Tule, Riquet!… Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin rappeutunut Gabrielin ja Luis'n ajoista… Mutta missä on koira?… Riquet! Riquet!…
Herra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi käpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.
— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin latomus liinavaatteita käsivarrellaan.
— Vaatevasussa, isä.
— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra
Bergeret.
— Siksi että se oli tuhma, vastasi Pauline.
Herra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä etehiseen asti liehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa. Hän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn nuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi sitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä portaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että uskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan henkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.
Kadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn: omat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.
Sill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen kadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita, työmiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita, ajurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia lasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten hymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään leppeä sävy hienon kalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret katseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi pylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka näytti häpeävän sitä että oli joutunut kadulle.
Mutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen kauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:
Oi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava, olisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä annat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi, makuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja raahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun ja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein aamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan huonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia ja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos sinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät sinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumalolennot, jotka aamusin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit, joita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut puutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin minun?