VANHURSKAAT TUOMARIT
Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä että minä olin sekaantunut anarkistien vehkeisiin.
En tuntenut rikostovereitani eivätkä rikostoverini tunteneet minua. Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä. Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten vanhojen flamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava. Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen. Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.
Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat, mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.
Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin heidän puhettaan. Ensimäinen tuomari sanoi:
— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimäinen laki kirjoitettiin kiveen, merkiksi että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.
Toinen tuomari vastasi:
— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhettunut. Sillä kirjoittajan käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa muuttuvainen.
Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:
Ensimäinen tuomari: Laki on pysyväinen.
Toinen tuomari: Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.
Ensimäinen tuomari: Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.
Toinen tuomari: Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuloksena se on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.
Ensimäinen tuomari: Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.
Toinen tuomari: Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.
Ensimäinen tuomari: Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.
Toinen tuomari: Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin, mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.
Ensimäinen tuomari: Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on kirjoitettu! Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka uskoivat häneen: Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini eius in sæcula.
Toinen tuomari: Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa, kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.
Ensimäinen tuomari: Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.
Toinen tuomari: Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Opastamaan meille mikä on sallittua mikä kiellettyä eivät Zoroaster ja Numa Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon vieressä.
Ensimäinen tuomari: Ensimäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus. Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.
Toinen tuomari: Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?
Ensimäinen tuomari: Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.
Toinen tuomari: Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu. Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.
Ensimäinen tuomari: Tuomarin ei ole tutkiminen ovatko lait oikeat, koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä oikein.
Toinen tuomari: Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön, mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.
Ensimäinen tuomari: Lakien arvosteleminen ei sovi siihen kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.
Toinen tuomari: Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin niitä lieventää?
Ensimäinen tuomari: Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja filosofeja.
Toinen tuomari: Me olemme ihmisiä.
Ensimäinen tuomari: Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.
Toinen tuomari: Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta vääryyttä.
Ensimäinen tuomari: Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen mukainen.
Toinen tuomari: Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.
Ensimäinen tuomari: Lakien alkuperuste on jumalallinen ja vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä, tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta henki on häilyväinen.
Toinen tuomari: Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin ja se syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan, tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut, mutta henki on elävä. Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit astuivat alas ratsuiltaan ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, kussa heitä odotettiin säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa, jotka olivat sidotut paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella keskenään. Ensimäisen tuomarin hevonen puhui ensiksi:
— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä ajattelet siitä, Rusko? Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi olevansa sitä mieltä, että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa, että hevosen valtakunta oli tuleva enemmin tai myöhemmin.
— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän, kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä tahtoisin, että hevosten lait olisivat hevos-ystävällisiä, se on: hevosia ja hevosten parasta suosivia.
— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.
— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloinkun on se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.
— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä jumalallinen järjestys pysyy voimassa.
— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut, eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?
— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi
Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa mikä tapahtuu. Se on hyvä.
Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin hyvää.
Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja hevosten valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla tavoin, säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.
— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla, kun et ymmärrä että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.