VII
Seuraukset.
Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo naikkonen.
Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea. Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja. Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
Ja niin se kävi.
Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau, leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, "Suojelusenkelin" emäntä, koko ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli ollut rettelöltä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka. Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa, oli hän nyt riitajalalla kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he hypistelivät liian kauan hänen tavaroitaan, ärähti hän heille, että menisivät muuanne kuolua tekemään ja happanemaan; ja jos hän tapasi tuttaviaan, kävi hän heti hammasnuottaan heidän kanssaan. Hänen entinen ystävänsä, kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käynyt kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, ruokottomaksi suultaan, huonoksi toveriksi.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden, osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista, ja etteivät ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
Onnettomuus sai hänet tekemään väärin. Hän kosti niille, jotka eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä sellaisille, jotka olivat häntä heikompia. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikku poika, joka oli kysynyt häneltä oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:
— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän paisuu rikkaaksi myömällä myrkkyään!
Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta, eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
Hän oli antautunut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä enemmän hän joi viinaa. Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä muutosta.
— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän. Ihminen mahtaa höperöityä, kun käy vanhaksi.
Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani koukistamaan.
Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se oli hänelle tarpeellista.
— En voi sille mitään, täytyy aina aika välistä juoda lasi, se virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
Eräänä päivänä kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalan päivän kierrellen matami Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt rappiolle.
Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut, pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edes-takaisin hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista, — kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa kuumaa matami Theodoren kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti rattaan kaiteessa… Hän muisti huutonsa, kuinka se kimakkana kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:
— Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sen koommin, tuon oikeusjutun jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin etinen. Minä en ole enää sama mies, siinä se.
Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jalkeille. Kaikki kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.