IV.
Kello oli kymmenen aamulla. Huhtikuun aurinko leikki puiden keväisen hennoilla lehdillä. Ilma, jonka yöllinen ukkonen oli keventänyt, oli hivelevän suloinen. Silloin tällöin joku ratsastaja karauttaen pitkin L'allée des Veuves'iä katkaisi yksinäisyyden hiljaisuuden. Varjoisan lehtikujan varrella puupenkillä Lillen kaunottaren huvimajan ulkopuolella istui Évariste odottaen Élodieta. Aina siitä päivästä asti, jolloin heidän sormensa olivat hipaisseet toisiaan hienon hunnun poimuissa ja jolloin heidän henkäyksensä olivat sulautuneet yhteen, ei hän ollut käynyt Maalaavassa Amorissa. Kokonaisen viikon ajan olivat hänen ylpeä stoalaisuutensa ja ujoutensa, joka yhä vain lisääntyi, pitäneet häntä poissa Élodien lähettyviltä. Hän oli kirjoittanut tälle vakavan, synkeän, hehkuvan kirjeen, jossa hän esittäen ne syyt, minkä vuoksi hän kantoi kaunaa kansalainen Blaiselle, mutta vaieten rakkaudestaan ja salaten tuskansa, ilmoitti päätöksensä olla enää tulematta kuvakauppaan, ja hän näytti myös pitävän tämän päätöksensä lujemmin kuin mitä rakastavainen nainen saattoi hyväksyä.
Élodie, joka oli aivan toista maata ja joka asiassa valmis pitämään puoliaan, rupesi heti miettimään, millä lailla hän saisi ystävänsä takaisin. Hän ajatteli ensin mennä hänen luokseen hänen työpajaansa Place de Thionvillen varrelle. Mutta tietäen, että hän oli raskasmielinen luonne, ja päättäen kirjeestä, että hän oli suutuksissaan, tyttö pelkäsi, että hän ulottaisi tuon saman vihan isästä tyttäreen eikä ehkä ottaisi vastaan häntä. Sentähden hänestä oli viisaampaa pyytää Gameliniä johonkin tunteelliseen ja romanttiseen kohtaukseen, josta tämä ei voisi kieltäytyä, jossa hänellä olisi hyvä tilaisuus miellyttää ja varmentaa häntä ja jossa yksinäisyys yhdessä hänen kanssaan liittoutuisi lumoamaan ja voittamaan hänet.
Siihen aikaan oli kaikissa englantilaisissa puutarhoissa ja kaikilla eniten käytetyillä kävelypaikoilla taitavien arkkitehtien rakentamia majoja, jotka oli tarkoitettu palvelemaan kaupunkilaisten maalaisvaistoja. Lillen kaunottaren maja, jonka omisti muuan sokerileipuri, oli keinotekoisen vaatimattomuutensa tueksi saanut taiteellisesti jäljitellyt torninrauniot, jotta maalaisviehätys yhtyisi rauniomelankoliaan. Ja ikäänkuin tupa ja rappeutunut torni ei olisi riittänyt liikuttamaan helliä sydämiä, oli sokerileipuri vielä varmuuden vuoksi erään piilipuun varjoon rakennuttanut haudan, uurnaa kannattavan pylvään, johon oli kaiverrettu tällainen kirjoitus: "Cléonice uskolliselle Azorilleen." Majoja, raunioita, hautoja — juuri ennen kukistumistaan oli ylimystö perintöpuistoihinsa pystyttänyt tällaisia köyhyyden, häviön ja kuoleman vertauskuvia. Ja nyt hoitivat isänmaalliset kaupunkilaiset huvituksiaan, joivat, tanssivat, rakastivat näissä keinotekoisissa mökeissä, keinotekoisten luostarien tekoraunioiden varjossa, väärennettyjen hautojen keskellä, sillä hekin kuten nuo toisetkin, olivat luonnonihailijoita ja Jean Jacques'in oppilaita ja heilläkin oli samanlainen tunteellinen sydän, täynnä filosofiaa.
Saavuttuaan kohtauspaikalle ennen sovittua aikaa Évaristen täytyi odottaa, ja hän mittasi ajan kulkua sydämensä lyöntien niinkuin kellon heilurin mukaan. Muuan sotilaspatrulli kulki ohitse kuljettaen vankeja. Kymmenen minuuttia sen jälkeen tuli näkyviin eräs nainen ruusunpunaisessa puvussa, kukkavihko kädessä, kuten ajan muoti vaati, sekä hänen ritarinsa päässään kolmikulmainen hattu, yllään punainen takki ja raitaiset liivit ja housut; he pujahtivat majaan muistuttaen molemmat niin suuresti l'ancien régimen keikareita ja hienohelmoja, että täytyipä melkein yhtyä kansalainen Blaiseen siinä uskossa, että ihmisten joukossa on sellaisiakin luonteita, joita eivät mitkään vallankumoukset voi muuttaa.
Muutamia hetkiä myöhemmin tuli Rueilin tai Saint-Cloud'n suunnalta muuan vanha eukko, joka kantoi kädessään pyöreää, kirkkain värein maalattua rasiaa, ja istuutui penkille Gamelinin viereen. Hän oli asettanut maahan rasiansa, jonka kannessa oli jonkinlainen tombolapeli. [Tombola: arpapeli, jossa voittaja saa osuutensa tavarana. Suomentaja.] Sitä tuo mummo-pahanen kuljetteli puistoissa antaen pikkulasten koettaa onneaan. Hän oli "tötteröiden" kaupustelija, joka myyskenteli uudella nimellä vanhaa leivoslajia, sillä joko sitten tuo ikivanha nimitys "kermaleivos" herätti sopimattomia mielikuvia nautiskelusta ja ylellisyydestä tai oltiin siihen pelkästä oikusta kyllästytty, joka tapauksessa oli "kermaleivosten" nimenä nyt "tötteröt".
Vanhus pyyhki esiliinansa kulmalla hikeä otsaltaan ja kohotti huokauksensa taivaalle valittaen, että Jumala teki väärin siinä, kun hän tuomitsi luotunsa näin kovaan raadantaan. Hänen miehensä piti viinitupaa virran rannalla, Saint-Cloud'ssa, ja eukon täytyi joka päivä tulla Champs-Élysées'lle, jossa hän kalisteli kulkustaan ja huuteli: "Tuoreita tötteröitä, hyvä herrasväki!" Ja kaikella tällä työllä eivät he ansainneet edes niin paljon, että olisivat saaneet vanhuutensa turvatuksi.
Nähtyään, että penkillä istuva nuori mies oli taipuvainen häntä surkuttelemaan, hän alkoi juurta jaksaen selittää vastoinkäymistensä syytä. Juuri tasavalta ryöstäessään rikkaat puti puhtaiksi otti leivän köyhien suusta. Ja parannusta ei tarvinnut odottaakaan. Päinvastoin hän näki moniaista merkeistä, että kaikki muuttuisi vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Nanterressa oli muuan nainen synnyttänyt lapsen, jolla oli kyykäärmeen pää. Ukkonen oli iskenyt alas Rueilin kirkkoon ja sulattanut ristin kellotapulista; Chavillen metsässä oli nähty ihmissusi. Naamioidut miehet myrkyttivät kaivoja ja heittivät ilmaan jauhetta, joka teki sairaaksi…
Évariste näki Élodien hypähtävän alas eräistä vaunuista. Hän riensi tätä vastaan. Nuoren naisen silmät loistivat kirkkaina olkihatun läpikuultavan reunuksen varjossa; hänen huulensa, jotka olivat yhtä punaiset kuin neilikat hänen kädessään, hymyilivät. Rinnan yli ristiin soluva silkkiliina oli solmittu kiinni selästä. Hänen keltaisen hameensa läpi saattoi erottaa polvien vapaat liikkeet ja sen alta pistivät esiin mataliin tasapohjaisiin kenkiin kurotut jalat. Lanteet notkuivat pauloittamattomina: sillä vallankumous oli vapauttanut pinteistään naiskansalaisten vartalon, mutta runsain laskoksin poimuileva hame peitti muodot liioittelullaan ja verhosi oikeat suhteet luonnottomalla laajuudellaan.
Gamelin tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, ja hän soimasi itseään tästä hämmennyksestä, joka kuitenkin Élodielle oli mieluisempaa kuin hellinkään vastaanotto. Hän huomasi myös, että maalari oli solminut kaulaliinansa taiteikkaammin kuin tavallisesti ja piti sitä hyvänä enteenä. Hän ojensi hänelle kätensä.
— Tahdoin tavata teitä, sanoi Élodie, — ja puhella kanssanne. En ole vastannut kirjeeseenne, sentähden että minä en pitänyt siitä, se ei ollut teitä itseänne. Se olisi ollut ystävällisempi, jos se olisi ollut luonnollisempi. Tekisin vääryyttä teidän luonteellenne ja älyllenne, jos uskoisin, että te ette tahdo palata Maalaavaan Amoriin, sentähden että teillä on ollut pieni valtiollinen kinastus miehen kanssa, joka on paljon vanhempi teitä. Olkaa varma siitä, että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä, että isäni ottaa teidät huonosti vastaan, kun ensi kerran tulette meille. Te ette tunne häntä: hän ei enää muista, mitä hän on sanonut teille eikä mitä te olette hänelle vastannut. En tahdo väittää, että teidän välillänne vallitsisi mikään erityinen ystävyys, mutta ainakaan hän ei kanna mitään kaunaa teille. Sanon sen teille kaunistelematta, hän ei välitä suuriakaan teistä… eikä minusta. Hän ei ajattele mitään muuta kuin liikeasioitaan ja huvituksiaan.
Élodie suuntasi askelensa majaa ympäröivään lehtoon, jonne Évariste seurasi häntä hieman vastenmielisesti, sillä hän tiesi, että sitä käytettiin ostetun rakkauden ja hetkellisen lemmen kohtauspaikkana. Élodie valitsi parhaimmassa lymypaikassa olevan pöydän.
— Kuinka paljon minulla onkaan teille puhuttavaa, Évariste! Ystävyydellä on eräitä etuoikeuksia: sallinettehan, että käytän niitä? Tahdon puhua teille paljon teistä… ja vähän itsestänikin, jos ei teillä ole mitään sitä vastaan.
Kun sokerileipuri oli tuonut pöydälle karahvin ja pari lasia, kaatoi Élodie itse laseihin, kuten hyvä emäntä ainakin. Sitten hän rupesi kertomaan hänelle lapsuudestaan, hän kertoi hänelle äitinsä kauneudesta, jota hän aina mielellään ihannoi sekä tyttären rakkaudesta että oman kauneutensa alkujuurena; hän kehui isoisänsä ja isoäitinsä ehtymätöntä elinvoimaa, sillä hän oli ylpeä porvarillisesta verestään. Hän kertoi, miten hän kadotettuaan kuusitoista-vuotiaana tämän ihailtavan äidin oli elänyt ilman hellyyttä ja hoivaa. Hän kuvasi itsensä sellaiseksi kuin hän oli, vilkkaaksi, tunteelliseksi, rohkeaksi, ja hän lisäsi:
— Évariste, minulla on ollut liian synkkä ja yksinäinen nuoruus, jotta en ymmärtäisi panna arvoa sellaiseen sydämeen kuin teidän, ja saatte olla varma siitä, että en ehdoin tahdoin ja ponnistelematta vastaan aio luopua ystävyydestä, johon luulin voivani luottaa ja joka oli minulle kallis.
Évariste katsoi häneen hellästi:
— Olisiko mahdollista, Élodie, että minä en ole teille aivan yhdentekevä? Voinko uskoa?
Hän pysähtyi peläten sanovansa liikaa ja siten väärinkäyttävänsä tätä niin luottavaa ystävyyttä.
Élodie ojensi hänelle pienen, rehdin kätensä, joka pisti esiin pitkistä, ahtaista, pitsireunaisista hihansuista. Syvät huokaukset kohosivat hänen povestaan.
— Uskokaa tunteitani millaisiksi vain mieluimmin haluatte, ettekä tule pettymään sydämeni suhteen.
— Élodie, Élodie, pysyttekö sanassanne sittenkin, kun saatte tietää…
Hän epäröi.
Élodie painoi katseensa alas.
Hän jatkoi hiljemmin:
—… että minä rakastan teitä?
Kuullessaan nämä viimeiset sanat Élodie punastui: se tapahtui ilosta. Ja samalla kun hänen silmistään loisti hellä rakkauden hekuma, karehti pieni koomillinen hymy väkisinkin hänen suupielissään. Hän ajatteli:
"Ja hän luulee todellakin ottaneensa ensi askelen… ja hän pelkää vielä kenties pahoittavansa mieltäni!…"
Ja hän virkkoi ystävällisesti Évaristelle:
— Etkö siis ole huomannut, ystäväni, että minä rakastin sinua?
He luulivat olevansa yksin maailmassa. Hurmaantuneena nosti Évariste silmänsä valoa ja kirkkautta säteilevälle sinitaivaalle:
— Katso, taivas katsoo meihin! Se on armas ja laupias kuin sinäkin, rakkaani, se on yhtä loistava, lempeä ja hymyilevä kuin sinä.
Hän tunsi olevansa yhtä koko luonnon kanssa; hän liitti sen omaan riemuunsa ja autuuteensa. Hänen silmissään syttyivät kaikki kastanjankukkaset kuin kynttilähaarukat, ja poppelit loimusivat kuin jättiläissoihdut hänen kihlajaistensa kunniaksi.
Évariste riemuitsi voimastaan ja suuruudestaan. Élodie, ollen vienompaa ja hienompaa, taipuvaisempaa ja myös mukautuvaisempaa ainesta, turvautui mieluummin heikkouden etuoikeuksiin, ja heti kun hän oli saanut valloituksensa suoritettua, hän alistui Évaristen tahtoon. Nyt kun hän oli saanut tämän valtoihinsa, hän tunnusti hänet herraksi, sankariksi, jumalaksi, paloi halusta saada totella, ihailla häntä ja antautua hänelle. Puiden siimeksessä painoi Évariste pitkän hehkuvan suudelman hänen huulilleen, ja Élodie taivutti päänsä taaksepäin tuntien koko olemuksensa sulavan kuin vaha tässä syleilyssä.
He puhelivat sitten kauan vielä keskenään, unhottaen koko maailman. Évariste toi esiin etupäässä epämääräisiä, puhtaasti käsitteellisiä ajatuksia, jotka suuresti ihastuttivat Élodieta. Élodie puhui sydämellisiä, hyödyllisiä, yksityiskohtaisia asioita. Sitten kun hän mielestään ei enää voinut viipyä kauemmin, nousi hän päättävästi, antoi ystävälleen ne kolme punaista neilikkaa, jotka olivat auenneet hänen ikkunallaan, ja hypähti keveästi samoihin ajopeleihin, joissa hän oli tullutkin. Ne olivat keltaiseksi maalatut, hyvin korkeapyöräiset vuokravaunut, joissa ei ollut mitään merkillistä enempää kuin ajurissakaan. Mutta Gamelin ei milloinkaan käyttänyt vaunuja eikä kukaan muukaan hänen ympäristöstään. Nähdessään niiden korkein, nopein pyörin vyöryvän pois hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon, ja jonkinlainen älyllinen kuvitelma valtasi hänet ikäänkuin tuskallinen aavistus: hänestä tuntui, että tuo ajurin hevonen kuljetti Élodieta pois jonnekin kauas nykyhetken ja kaiken olevaisen ulkopuolelle, kohti rikasta riemun kaupunkia, ylellisyyden ja huvin majoille, jonne hän itse ei koskaan voinut päästä.
Vaunut katosivat näkyvistä. Évaristen levottomuus lientyi; mutta hänen rintaansa jäi jonkinlainen kumea hätä, ja hän tunsi, että nuo äskeiset unhon ja hellyyden hetket eivät enää koskaan palaisi.
Hän kulki läpi Champs-Élysées'n, jonka varrella vaaleapukuiset naiset istuivat puutuoleilla ommellen ja kirjaillen lasten leikkiessä puiden alla. Muuan tötteröiden kaupustelija rummunmuotoisine laatikkoineen muistutti mieleen hänen L'allée des Veuves'illä tapaamansa tötterömummon, ja hänestä tuntui, että näiden kahden kohtauksen välillä oli vierähtänyt kokonainen elämä. Hän meni Vallankumoustorin poikki. Tuileries'n puutarhassa hän kuuli kaukaista äänten kaikua, tuota suurten päivien valtavaa yhteissorinaa, jonka vallankumouksen viholliset väittivät jo ainiaaksi vaienneen. Hän kiiruhti kulkuaan huudon ja metelin yhä kasvaessa ja saapui Rue Honorélle. Se oli täynnä kansaa, miehiä ja naisia, jotka huusivat: "Eläköön tasavalta! Eläköön vapaus!" Puutarhamuurit, ikkunat, parvekkeet, katot olivat täynnä katselijoita, jotka heiluttivat hattuja ja nenäliinoja. Muuan miinoittaja raivasi tietä kulkueelle, jonka ympärillä oli kunnallisvirkamiehiä, kansalliskaartilaisia, tykkimiehiä, santarmeja, husaareja — täten lähestyi hitaasti kansalaisten kantamana mies, jolla oli sappitautisen ihonväri, tammenlehväseppele otsalla, vanha, vihreä, kärpännahkakauluksella reunustettu viitta hartioilla. Naiset heittivät hänelle kukkia. Hänen keltaiset silmänsä katsoivat ympärilleen terävästi, ikäänkuin hän tästä intomielisestä kansanjoukosta olisi vielä tahtonut paljastaa kansan vihollisia, etsinyt kavaltajia rangaistakseen heitä. Kun hän oli Gamelinin kohdalla, huusi tämä paljastaen päänsä ja yhtyen äänellään tuohon satatuhantiseen sorinaan:
— Eläköön Marat!
Triumfaattori astui ikäänkuin kohtalo konventin saliin. Kansanjoukon hitaasti hajaantuessa Gamelin istui portailla Rue Honorén kulmassa tukien kädellään sydämensä kiivasta takomista. Se, mitä hän juuri oli nähnyt, täytti hänen mielensä ylevällä liikutuksella ja hehkuvalla innostuksella.
Hän jumaloi ja rakasti tuota Marat'ta, joka sairaana, kuume veressään, haavojen raatelemana, uhrasi viimeiset voimansa tasavallan palvelukseen ja joka köyhässä, kaikille avoimessa kodissaan otti hänetkin vastaan avoimin sylin, puhui hänelle hehkuvasti valtion menestyksestä ja kyseli häneltä joskus rikollisten aikeista. Hän riemuitsi siitä, että tuon vanhurskaan viholliset suunnitellessaan hänen perikatoaan olivat juuri sillä aiheuttaneet tämän voittojuhlan; hän siunasi vallankumoustuomioistuinta, joka vapauttaen Kansan ystävän oli jälleen antanut takaisin konventille sen innokkaimman ja puhtaimman lainlaatijan. Hän oli vielä näkevinään edessään tuon kuumeen polttaman, kansalaisseppelein koristetun pään, nuo miehekkään ylpeyden ja säälimättömän rakkauden leimaamat kasvot, nuo taudin jäytämät, kuluneet, mahtavat piirteet, tuon yhteenpuristuneen suun, tuon leveän rinnan, tuon väkevän, kuolemaan vihityn miehen, joka elävien voitto vaunujensa huipulta näytti sanovan kansalaistovereilleen: "Olkaa minun esimerkkiäni seuraten isänmaalle uskolliset kuolemaan asti."
Katu oli autio, yö peitti sen jo varjoonsa, lyhtyjensytyttäjä kulki ohitse tulituikkuineen, ja Gamelin kuiskasi:
— Kuolemaan asti!…