VI.
Kello kymmenen aamulla. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä. Oli kuumin heinäkuu, mitä miesmuistiin oli nähty. Ahtaalla Rue de Jérusalemilla seisoi satakunta sen piirin kansalaista jonottamassa leipurin oven edessä. Järjestystä valvoi neljä kansalliskaartilaista, jotka kivääri jalalla polttelivat piippuaan.
Kansalliskonventti oli määrännyt rajahinnan: heti olivat ryynit ja jauhot kadonneet. Niinkuin Israelin lasten korvessa oli pariisilaistenkin noustava jo ennen aamunkoittoa, jos he tahtoivat saada jotakin suuhunsa. Kaikki nämä ihmiset, miehet, naiset, lapset, seisoen kylki kyljessä paahtavan taivaan alla, joka hehkui kuin sula lyijy, hautoen katuojien rikkakasoja ja tehden hien ja lian hajun vieläkin tukehduttavammaksi, tuuppivat toisiaan, tekivät toisilleen kysymyksiä ja tarkastelivat toisiaan täynnä kaikkia niitä erilaisia tunteita, mitä ihmisolennot voivat tuntea toisiaan kohtaan, vastenmielisyyttä, inhoa, mielenkiintoa, himoa, välinpitämättömyyttä. Surullinen kokemus oli opettanut, että leipää ei riittänyt kaikille, niinpä viimeksi saapuneet koettivatkin salaa hiipiä jonon etupäähän; ne, jotka menettivät paikkansa, valittivat vääryyttä, suuttuivat ja huusivat turhaan loukatun oikeutensa puolesta. Naiset tuuppivat raivokkaasti olkapäillään ja lanteillaan säilyttääkseen paikkansa tai hankkiakseen itselleen paremman. Kun puristus kävi liian ankaraksi, alettiin huutaa: "Älkää työntäkö!" Ja jokainen puolustautui sillä, että häntä itseään työnnettiin.
Välttääkseen tätä joka päivä uudistuvaa epäjärjestystä olivat piirin valitsemat komissaarit keksineet kiinnittää leipurin oveen köyden, josta jokainen sai pitää kiinni vuoronsa mukaan; mutta liian lähekkäin olevat kädet yhtyivät köydellä ja joutuivat taisteluun keskenään. Joka vain päästi otteensa, ei enää saanut siitä kiinni. Pilantekijät tai tyytymättömät leikkasivat tavan takaa poikki sen, ja niin oli täytynyt luopua köyden käytöstä.
Tässä jonossa oli todella vähällä tukehtua, siinä luuli kuolevansa; siinä laskettiin leikkiä, päästeltiin pilapuheita, singottiin herjauksia ylimyksiä ja liittolaisia vastaan, jotka olivat kaiken pahan alkusyy. Kun joku koira sattui juoksemaan ohi, nimittivät irvihampaat sitä Pittiksi. Tuolla kuului joukosta mehevä korvapuustin läiskäys, jonka jonkun naiskansalaisen käsi oli lennättänyt jonkun hävyttömän poskelle; täällä nuori palvelustyttö naapurinsa tuuppimana, silmät puoliummessa ja suu raollaan huokaili tunteellisesti. Jokaista sanaa, jokaista elettä, jokaista liikettä, jossa vain tuo rakastettava ranskalaisluonne saattoi vainuta jotakin rivon hupailun aihetta, säesti muuan ryhmä nuoria irstailijoita Ça ira-laululla huolimatta erään vanhan jakobiinin vastalauseista, jota syvästi loukkasi se, että tuollaisiin likaisiin rivouksiin sekoitettiin tämä kertosäe, joka tulkitsi tasavaltalaista uskoa tulevaiseen onneen ja oikeuteen.
Ilmoitusten liisteröijä tuli tikapuut kainalossa ja kiinnitti seinälle vastapäätä leipuria erään kommuunin julistuksen, joka koski lihanjakelua. Ohikulkijat pysähtyivät lukemaan tuota vielä liimasta tahmeaa lehtistä. Muuan kaalien kaupustelija, joka kulki ohi kori selässä, pakisi karkealla, sälöisellä äänellään:
— Hyvästi, lihapadat! Nyt saadaan imeä peukaloitamme!
Äkkiä nousi jostakin likaviemäristä niin ruttoinen löyhkä, että monet rupesivat voimaan pahoin; eräs nainen pyörtyi ja jätettiin tajuttomana kansalliskaartilaisille, jotka kantoivat hänet muutaman askelen päässä olevan pumpun alle. Kaikki pitelivät nenäänsä; kuului murinaa, hätääntyneitä ja kauhistuneita huudahduksia. Ihmiset tuumivat, olisiko jokin eläin haudattu sinne tai olisiko kenties joku pahansuopainen pannut sinne kalan tai lähtisikö tuo löyhkä mahdollisesti jostakin ruumiista; se saattoi myös olla jonkun aatelismiehen tai papin raato, joka syyskuun murhien ajoilta oli unohtunut johonkin läheiseen kellariin. — Sinnekö niitä pantiin?
— Niitä heitettiin kaikkialle!
— Se on varmaankin joku Châtelet'n ruumiista. Syyskuun toisena päivänä näin niitä kolmesataa yhdessä kasassa Pont au Changella.
Pariisilaiset pelkäsivät näiden vanhan järjestelmän miesten kostoa, jotka kuolleinakin vielä myrkyttivät heidät.
Évariste Gamelin asettui jonoon: hän oli tahtonut säästää vanhalta äidiltään pitkän seisomisen vaivat. Hänen naapurinsa, kansalainen Brotteaux, oli hänen mukanaan, tyynenä, hymyilevänä, ja Lucretius pisti esiin hänen nuuskanruskean takkinsa aina avoimesta taskusta.
Tuo kunnon ukkeli kehui tätä näkyä erinomaiseksi irvileikiksi, uuden
Téniers'in siveltimen arvoiseksi.
— Nämä lumppuäijät ja nämä mummot, hän sanoi, — ovat paljon hauskempia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka nykyään ovat niin rakkaita maalareillemme. Minä puolestani olen aina pitänyt flaamilaisesta koulusta.
Mutta viisaana ja tahdikkaana hän jätti mainitsematta, että hän oli omistanut kokonaisen gallerian hollantilaisia tauluja, gallerian, jonka kanssa ainoastaan herra de Choiseulin kokoelma kykeni kilpailemaan arvossa ja lukumäärässä.
— Ei ole muuta kaunista kuin antiikki, vastasi maalari, — ja se, mikä kantaa sen hengen leimaa; mutta myönnän kyllä, että Téniers'in, Steenin tai Ostaden karkeat kuvittelut ovat sittenkin arvokkaampia kuin Watteaun, Boucher'n tai Van Loon kiiltokoreus: ihmisyys on niissä rumennettu, mutta ei vedetty lokaan ja häpeään kuten Baudoin ja Fragonard tekevät.
Ilmoituslehtien myyjä meni ohi:
— Vallankumoustribunaalin tiedonanto!… Luettelo kuolemaantuomituista!
— Yksi vallankumousoikeus ei riitä, sanoi Gamelin. — Tarvitaan yksi jokaiseen kaupunkiin… Mitä sanonkaan? Jokaiseen kuntaan, jokaiseen kantoniin. Kaikkien perheenisien, kaikkien kansalaisten täytyy nousta tuomareiksi. Kun kansakuntaa uhkaavat vihollisten tykit ja petturien tikarit, on lempeys samaa kuin isänmaan kavallus. Ettekö huomaa! Lyon, Marseille, Bordeaux kapinoivat, Korsika on noussut, Vendée on tulessa ja liekissä, Mayence ja Valenciennes liittoutuneiden käsissä, petos kukoistaa maalla ja kaupungeissa, itse sotaleirissä, kavallus istuu kartta kädessä sotapäällikköjemme neuvospöydän ääressä!… Siispä pelastakoon giljotiini isänmaan!
— Minulla ei ole mitään oleellista vastaväitettä tehtävänä giljotiinia vastaan, vastasi vanha Brotteaux. —Luonto, tuo ainoa valtias ja opettaja, jonka tunnustan, ei millään tavoin varmista minua siitä, että ihmisen elämä olisi jonkin arvoinen, päinvastoin se kaikella tavoin opettaa, että sillä ei ole mitään arvoa. Elävien olentojen ainoa tarkoitus näyttää olevan joutua toisten samaan kohtaloon tuomittujen olentojen ruoaksi. Murha on luonnonoikeus, siispä on myös kuolemanrangaistus oikeutettu, sikäli kuin sitä ei käytetä siveyden ja oikeuden nimessä, vaan välttämättömyyden pakosta tai jonkin edun vuoksi. Kuitenkin mahtaa minulla olla hyvin turmeltuneet vaistot, koskapa minä inhoan verenvuodatuksen näkemistä, ja tätä heikkoutta minussa ei koko filosofiani ole vielä kyennyt parantamaan.
— Tasavaltalaiset, sanoi Évariste, — ovat inhimillisiä ja tunteellisia. Ainoastaan itsevaltiaat pitävät kuolemanrangaistusta välttämättömänä vallanvälineenä. Kaikkivaltias kansa on sen poistava kerran. Robespierre on jo noussut sitä vastustamaan ja hänen kanssaan kaikki isänmaanystävät; laki, joka määrää sen poistettavaksi, ei koskaan voi tulla liian aikaisin. Mutta sitä ei voida panna käytäntöön, ennenkuin tasavallan viimeinen vihollinen on kaatunut lain miekkaan.
Gamelinin ja Brotteaux'n takana seisoi nyt sankka joukko myöhästyneitä, ja niiden joukossa myös useita korttelin naisia, muun muassa eräs pitkä komea trikotöösi silomyssy päässä, puukengät jalassa, miekka vyöllä, ja eräs soma, vaalea, kiharatukkainen tyttönen, hyvin rypistynyt saali hartioilla, sekä eräs nuori, kalpea ja laiha äiti, joka antoi rintaa raihnaan näköiselle lapselle.
Lapsi, joka ei enää saanut rinnoista irti maitoa, huusi, mutta sen huudot olivat heikkoja ja nyyhkytykset olivat tukehduttaa sen. Se oli todella säälittävän pikkuinen raukka, sen iho oli kelmeänharmaa, silmät tulehtuneet, ja äiti tarkasteli sitä levottoman tuskaisesti.
— Siinäpä on kovin pikkuinen, sanoi Gamelin kääntyen tuon kurjan kapalovauvan puoleen, joka valitti ja vikisi aivan hänen selkänsä takana viimeksi saapuneiden jonottajien tukahduttavassa tungoksessa.
— Hän on puolen vuoden vanha, tuo pikku kulta! Hänen isänsä on armeijassa: hän on ollut Condéssa ajamassa pois itävaltalaisia. Hänen nimensä on Michel Dumonteil ja hän on kangaskauppa-apulainen ammatiltaan. Hän kirjoitutti itsensä armeijaan eräässä teltassa, joka oli pystytetty vastapäätä kaupungintaloa. Ystävä-raukkani tahtoi puolustaa isänmaataan ja nähdä vähän maailmaa… Hän kirjoittaa, että minun pitäisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka herran nimessä voin antaa ruokaa Paulille — hänen nimensä on Paul — kun en voi hankkia ruokaa itsellenikään?
— Voi, huudahti tuo kaunis, vaalea tyttö, — täällä saamme vielä jonottaa tunnin ja illalla on sama surkeus sekatavarakaupan edessä. Saa melkein panna henkensä alttiiksi saadakseen kolme munaa ja pienen murenan voita.
— Voita, huokasi naiskansalainen Dumonteil, — sitä en ole nähnyt kolmeen kuukauteen!
Ja kuorossa naiset valittivat elintarpeiden niukkuutta ja kalleutta lingoten kirouksia emigrantteja vastaan ja vaatien giljotiinin alle piirin komissaareja, jotka häpeällisen suosion hinnalla antoivat kananpoikasia ja neljän naulan painoisia leipiä kevytmielisille naisille. Kerrottiin hälyyttäviä uutisia häristä, joita oli upotettu Seineen, viljasäkeistä, joita oli tyhjennetty likaviemäreihin, leivistä, joita oli heitetty makkeihin… Kuningasmieliset, rolandilaiset ja brissotisti-verenimijät koettivat noilla keinoin näännyttää nälkään Pariisin väestöä.
Äkkiä tuo kaunis, vaalea, rypistyneeseen saaliin kääriytynyt tyttö alkoi parkua niinkuin hänellä olisi ollut tuli hameissaan, joita hän kiivaasti pudisteli käännellen taskujaan ja selittäen, että häneltä oli varastettu kukkaro.
Tieto tästä varkaudesta herätti suurta paheksumista tässä pieneläjäjoukossa, joka oli ryöstänyt Saint-Germainin esikaupungin hotellit ja valloittanut Tuileries'n ottamatta mitään mukaansa, näissä käsityöläisissä ja työläisvaimoissa, jotka aivan halusta olisivat polttaneet Versailles'n linnan, mutta jotka olisivat katsoneet itselleen ikihäpeäksi, jos he olisivat varastaneet nuppineulankaan. Nuoret pojanvekkulit uskalsivat heittää jonkin ilkeän letkauksen tuon kauniin tytön onnettomuudesta, mutta yleinen mumina keskeytti heti heidän pilansa. Ehdotettiin jo, että varas olisi hirtettävä lyhtypylvääseen. Myrskyinen ja puolueellinen etsintä alkoi. Pitkä trikotöösi osoitti sormellaan muuatta vanhaa miestä, jota epäilin entiseksi munkiksi, ja sanoi vaikka vannovansa, että juuri tuo "kapusiini" oli tehnyt nuo kepposet. Väkijoukko, joka heti oli varma asiasta, huusi: "Hirteen, hirteen!"
Tuo vanha mies, joka näin yht'äkkiä oli joutunut yleisen kostonhimon esineeksi, seisoi hyvin nöyrässä asennossa kansalainen Brotteaux'n edessä. Totta sanoen muistutti todella koko hänen ulkonäkönsä suuresti entistä munkkia. Hänen piirteensä olivat erittäin kunnianarvoiset, vaikkakin ne nyt vääristyivät levottomuudesta, jonka tuossa mies-parassa herätti väkijoukon uhkaava asenne ja vielä tuore muisto syyskuun päivistä. Pelko, joka kuvastui hänen kasvoillaan, teki hänet vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi rahvaan edessä, joka mielellään uskoo, että ainoastaan rikolliset pelkäävät sen tuomioita, ikäänkuin ei se harkitsematon nopeus, jolla se panee ne täytäntöön, voisi peloittaa kaikkein viattomimpiakin.
Brotteaux'n periaatteisiin kuului olla koskaan vastustamatta yleistä mielipidettä, etenkään silloin, kun se esiintyi typeränä ja julmana, "sillä silloin", hän sanoi, "kansan ääni oli Jumalan ääni". Mutta Brotteaux oli epäjohdonmukainen: hän väitti, että tämä mies, oli hän sitten kapusiini tai ei, ei mitenkään ollut voinut varastaa mitään kyseessä olevalta naiskansalaiselta, koskapa hän ei ollut hetkeäkään ollut hänen lähellään.
Kansanjoukko teki siitä sen johtopäätöksen, että se, joka puolusti varasta, oli hänen rikostoverinsa, ja oltiin sitä mieltä, että oli ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin noiden molempien pahantekijöiden suhteen, ja kun Gamelin meni takuuseen Brotteaux'n puolesta, ehdottivat varovaisimmat joukosta, että hänetkin oli noiden molempien toisten kanssa lähetettävä piirihallitukseen.
Mutta tuo kaunis tyttö huudahti äkkiä iloisesti, että hän olikin löytänyt kukkaronsa. Heti ruvettiin häntä joka taholta sättimään ja solvaamaan ja uhattiin vitsoa hänet julkisesti kuin nunna ikään.
— Herra, sanoi munkki Brotteaux'lle, — minä kiitän teitä siitä, että piditte puoltani. Nimeni on yhdentekevä, mutta tahdon kuitenkin sanoa sen teille: se on Louis de Longuemare. Minä olen tosiaankin munkki, mutta en kapusiini, kuten nämä naiset ovat väittäneet. Kaukana siitä: kuulun barnabiittien munkkikuntaan, joka on lahjoittanut kirkolle joukon opettajia ja pyhimyksiä. Jos tahtoo saada selville sen alkuperän, ei riitä mennä ajassa taaksepäin pyhään Carolus Borromeukseen asti: sen varsinaisena perustajana on pidettävä itse apostoli Paavalia, jonka nimimerkki sillä on vaakunassaan. Minun on täytynyt jättää luostarini, joka on muuttunut Pont-Neuf-piirin kokoushuoneistoksi, ja pukeutua maalliseen vaatetukseen.
— Arvoisa isä, sanoi Brotteaux, tarkastellen herra de Longuemaren pitkää mustaa lievenuttua, — teidän pukunne todistaa riittävästi, että te ette ole kieltänyt säätyänne, sen nähdessään luulisi teitä pikemmin munkkikuntanne uudistajaksi kuin luopioksi. Ja tuossa ankaran yksinkertaisessa puvussa asetatte itsenne tahallisesti alttiiksi jumalattoman rahvaan solvauksille.
— En suinkaan minä sentään voi kulkea sinisessä mekossa niinkuin nuorallatanssija, vastasi munkki.
— Arvoisa isä, mitä sanon takistanne, sen sanon antaakseni tunnustuksen teidän luonteellenne ja varoittaakseni teitä niistä vaaroista, joihin voitte joutua.
— Oi hyvä herra, parempi olisi, jos päinvastoin kehoittaisitte minua pysymään lujana uskossani, sillä olen liiankin taipuvainen pelkäämään vaaraa. Olen riisunut yltäni munkkipukuni, ja se on jo tavallaan eräänlaista uskostaluopumista. Olisin kuitenkin halunnut edelleenkin asua siinä talossa, jossa Jumala armossaan niin monta vuotta on sallinut minun viettää rauhallista ja maailman silmiltä kätkettyä elämää. Hankin luvan jäädä sinne ja sainkin pitää vanhan koppini, jota vastoin muu kirkko muodostettiin jonkinlaiseksi raatihuoneeksi, jota he nimittivät piirihallitukseksi. Minä näin, hyvä herra, niin, minä näin, miten he löivät rikki pyhän totuuden vertauskuvat; minä näin, miten he apostoli Paavalin nimen paikalle asettivat rangaistusvangin lakin. Olinpa välistä mukana piirihallinnon istunnoissakin ja kuulin niissä esitettävän aivan hämmästyttäviä erehdyksiä. Vihdoin kuitenkin jätin tämän häväistyn asuinmajan ja saatuani kansalliskonventilta sadan pistoolin suuruisen eläkkeen muutin asumaan erääseen talliin, josta hevoset oli viety pois sotatarkoituksiin. Siellä minä luen messuja muutamille uskovaisille, jotka tulevat sinne todistamaan Jeesuksen Kristuksen kirkon ikuista pysyväisyyttä.
— Minun nimeni on Brotteaux, jos tahdotte sen tietää, arvoisa isä, sanoi toinen, — ja minä olin muinoin publikaani.
— Pyhä Matteus on opettanut minulle, vastasi isä Longuemare, — että voi odottaa hyvää sanaa publikaanilta.
— Isäni, olette liian kohtelias.
— Kansalainen Brotteaux, sanoi Gamelin, — ettekö ihaile tätä hyvää kansaa, joka isoaa enemmän oikeutta kuin leipää: jokainen täällä oli valmis jättämään paikkansa rangaistakseen varasta. Nämä köyhät miehet ja naiset, jotka saavat alistua niin moniin kieltäymyksiin, ovat ankaran rehellisiä eivätkä voi kärsiä epärehellistä tekoa.
— Täytyypä myöntää, vastasi Brotteaux, — että nämä ihmiset innossaan saada hirttää varkaan olisivat voineet pidellä hyvinkin pahasti tätä kunnon munkkia, hänen puolustajaansa ja hänen puolustajansa puolustajaa. Yksistään jo heidän ahneutensa ja heidän itsekäs rakkautensa omaan omaisuuteensa oli omiaan yllyttämään heitä siihen: varas, joka oli rohjennut iskeä kyntensä yhteen heistä, uhkasi heitä kaikkia; he suojasivat itseään rankaisemalla häntä… Sitä paitsi on hyvin luultavaa, että useimmat näistä käsityöläisistä ja työläisvaimoista ovat rehellisiä ja kunnioittavat toisen omaisuutta. Tuota tuntemustapaa ovat heidän isänsä ja äitinsä heihin lapsuudesta asti istuttaneet antamalla heille kylliksi selkään ja ajamalla heihin hyvettä takapuolen kautta.
Gamelin ei salannut vanhalta Brotteaux'lta, että sellainen puhetapa ei tuntunut hänestä filosofin arvoiselta.
— Hyve, hän sanoi, — on luonnollinen ihmiselle: Jumala on istuttanut sen siemenen kuolevaisten sydämeen.
Brotteaux-vanhus oli jumalankieltäjä, ja tämä ateismi oli hänelle ehtymätön nautinnon lähde.
— Huomaanpa, kansalainen Gamelin, että te, vaikka olettekin vallankumouksellinen maanpäällisissä asioissa, olette vanhoillinen, jopa taantumuksellinenkin, kun on kysymys taivaallisista. Robespierre ja Marat ovat sitä yhtä paljon kuin tekin. Ja minusta on merkillistä, että ranskalaiset, jotka eivät enää siedä mitään kuolevaista kuningasta, kuitenkin itsepäisesti haluavat pitää kuolemattoman kuninkaan, joka on paljon hirmuvaltaisempi ja julmempi. Sillä mitä on Bastilji, niin, yksinpä kidutuskammiokaan helvettiin verraten? Ihmiskunta jäljentää jumalansa tyranniensa mukaan, ja te, jotka hylkäätte alkuperäisen kuvan, säilytätte kuitenkin jäljennöksen!
— Oh, kansalainen, huudahti Gamelin, — ettekö häpeä puhua tuolla tavalla! Ja kuinka voitte sekoittaa tietämättömyyden ja pelon synnyttämiä pimeitä jumaluuksia itse maailmojen Luojaan? Usko hyvään Jumalaan on siveellisyyden kannalta välttämätön. Korkein olento on kaikkien hyveiden alkulähde, eikä voi olla tasavaltalainen, ellei usko Jumalaan. Sen ymmärsi Robespierrekin, joka jakobiinien salista käski viedä pois filosofi Helvetiuksen rintakuvan, sentähden että tämä oli istuttanut ranskalaisiin orjuuden taipumusta opettamalla heille jumalankieltämistä… Toivon joka tapauksessa, kansalainen Brotteaux, että sitten kun tasavalta on säätänyt Järjen palveluksen, te ette kieltäydy tunnustamasta niin viisasta uskontoa.
— Minä rakastan järkeä, mutta minä en kiihkoile sen puolesta, vastasi Brotteaux. — Järki johtaa ja valaisee meitä; mutta sitten kun olette tehneet sen jumalaksenne, se on sokaiseva teidät ja vievä teidät rikoksiin.
Ja seisoen molemmin jaloin katuojassa Brotteaux jatkoi järkeilemistään aivan samoin kuin hän vielä jonkin aika takaperin keskusteli istuen jossakin noista paroni d'Holbachin kuuluista nojatuoleista, jotka, kuten hänellä oli tapana sanoa, muodostivat koko luonnonfilosofian pohjaperustuksen.
— Jean-Jacques Rousseau, hän sanoi, — jolla oli koko lailla kykyä, etenkin musikaalista, oli aika vekkuli väittäessään saaneensa siveysoppinsa luonnolta, kun hän itse asiassa oli saanut sen Calvinilta. Luonto opettaa meitä syömään toisiamme ja on itse meille esikuvana kaikkiin niihin rikoksiin ja paheisiin, jotka yhteiskuntalaitos parantaa tai salaa. Tulee rakastaa hyveellisyyttä; mutta on hyvä tietää, että se yksinkertaisesti vain on eräs keino, jonka ihmiset ovat keksineet voidakseen elää mukavasti yhdessä. Se, mitä me nimitämme moraaliksi, on ainoastaan meidän ja meidän kaltaistemme olentojen epätoivoista hyökkäystä yleistä maailmanjärjestystä vastaan, joka on taistelua, verilöylyä ja vastakkaisten voimien sokeata leikkiä. Se hävittää itse itsensä, ja mitä enemmän minä tuota asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistun siitä, että maailma on raivohullu. Jumaluusoppineet ja filosofit, jotka tekevät Jumalasta luonnon alkusyyn ja maailmankaikkeuden rakentajan, antavat hänestä tällä menettelyllä sangen järjettömän ja ilkeän kuvan. He sanovat häntä hyväksi, sentähden että he pelkäävät häntä, mutta heidän täytyy sittenkin tunnustaa, että hän toimii julmasti. He edellyttävät hänen ominaisuudekseen yksinpä ihmisellekin harvinaisen pahanilkisyyden. Ja juuri siten he hankkivat hänelle palvelijoita maan päällä. Sillä meidän kurja sukukuntamme ei koskaan rupeaisi palvelemaan oikeudenmukaisia ja hyväntahtoisia jumalia, joita sen ei tarvitsisi pelätä; eikä se viitsisi osoittaa niille hyvistä töistäkään kiitollisuutta, jonka se tietäisi tarpeettomaksi. Ilman kiirastulta ja helvettiä olisi tuo hyvä jumala jotakuinkin vähäpätöinen herra.
— Hyvä herra, sanoi isä Longuemare, — älkää puhuko mitään luonnosta: te ette tiedä, mitä se on.
— Jumal'avita, sen tiedän minä yhtä hyvin kuin tekin, arvoisa isä!
— Te ette voi sitä tietää, koska teillä ei ole mitään uskontoa ja koska vain uskonto voi opettaa meille, mitä luonto on, missä suhteessa se on hyvä ja kuinka se on turmeltunut. Älkää muuten odottakokaan, että minä vastaisin syytöksiinne: Jumala ei ole suonut minulle sitä hengen voimaa ja puheen hehkua, jota tarvitsisin voidakseni todistaa vääriksi teidän erehdyksenne. Pikemminkin pelkään, että kykenemättömyydelläni vain antaisin teille uutta aihetta pilkkaan ja paatumukseen, ja vaikka tunnenkin palavaa halua palvella teitä, en varomattomalla ihmisrakkaudellani voittaisi muuta kuin…
Hänen puheensa keskeytti moniääninen huuto, joka tullen jonon etupäästä ilmoitti koko nälkäisten joukolle, että leipomo avasi ovensa. Alettiin edetä, mutta kovin hitaasti. Muuan kansalliskaartilainen päästi viran puolesta ostajat sisään yhden kerrallaan. Paitsi leipuria, hänen vaimoaan ja apulaispoikaansa oli leivänmyynnissä vielä mukana kaksi siviilipukuista komissaaria, jotka kolmivärinen nauha vasemmassa käsivarressaan ottivat selvän siitä, että ostaja todella kuului tähän piiriin, sekä valvoivat sitä, ettei hänelle annettu enempää kuin mitä hänelle suhteellisesti kuului niiden suiden mukaan, joita hänellä oli elätettävänä.
Kansalainen Brotteaux piti nautinnon etsimistä elämän ainoana päämääränä: hän oli varma siitä, etteivät järki ja aistit, nuo jumalien puutteessa ainoat tuomarit, voineet keksiä mitään sen parempaa. Koska siis tämän viisaan miehen mielestä maalarin mielipiteet olivat vähän liian kiihkeitä ja munkin taaskin liian yksinkertaisia ollakseen erityisen huvittavia, veti hän, sovelluttaakseen vallitsevissa olosuhteissa menettelynsä oppinsa mukaiseksi, nuuskanruskean takkinsa ammottavasta taskusta esiin rakkaan Lucretiuksensa, joka elämän joka kohdassa aina tuotti hänelle mitä vilpittömintä nautintoa ja hupia. Tuo punainen safiaaninidos oli käytännössä kulunut ja kansalainen Brotteaux oli varovaisuuden vuoksi raaputtanut kannesta pois vaakunansa, kolme kultasaarta, jotka hänen isänsä, vuokraaja, oli ostanut sievoisella käteisellä rahasummalla. Hän avasi kirjasta sen paikan, missä runoilijafilosofi, joka tahtoo parantaa ihmiset rakkauden turhasta levottomuudesta, yllättää erään naisen palvelijattariensa sylistä tilassa, joka oli omiaan loukkaamaan kaikkia rakastavan miehen vaistoja. Kansalainen Brotteaux luki nuo säkeet kuitenkaan voimatta samalla olla heittämättä katseitaan soman tyttönaapurinsa kullanhohtavaan niskaan ja nauttien hengittämättä tuon pienen risa-Liisan kostean hipiän tuoksua. Runoilija Lucretiuksella oli vain yksi viisaus: hänen oppilaallaan Brotteaux'lla oli useampia.
Hän luki ja eteni jonossa kaksi askelta neljännestunnissa. Hänen korvansa, jota latinalaisen runottaren vakavat ja runsaat soinnut iloittivat, oli kerrassaan kuuro kaikelle sille, mitä eukot hänen ympärillään hälisivät leivän, sokerin, kahvin, kynttiläin ja saippuan kallistumisesta. Täten hän säilytti sielunrauhansa saapuen vihdoin hartaana ja vakavana leipomon ovelle. Hänen takanaan seisoi Évariste Gamelin ja saattoi hänen päänsä yli nähdä oven rautaristikon päältä loistelevan kullatun lyhteen.
Hänkin astui nyt vuorostaan myymälään: korit ja hyllyt olivat tyhjiä; leipuri ojensi hänelle viimeisen leivän, joka vielä oli jäljellä ja joka ei painanut kahta naulaa. Évariste maksoi, ja rauta-aita suljettiin heti hänen kintereillään, ettei raivostunut rahvas pääsisi väkisin hyökkäämään leipomoon. Turha pelko: nämä ihmisparat, jotka olivat saaneet oppia kuuliaisuutta sekä entisiltä sortajiltaan että uusilta vapauttajiltaan, lähtivät hiljaa pois painunein päin ja laahustavin askelin.
Kun Gamelin tuli kadun kulmaan, hän näki naiskansalainen Dumonteilin istuvan eräillä portailla kapalovauva sylissään. Hän istui kuin kivettyneenä, värittömänä, kuivin, ilmeettömin silmin. Lapsi imi ahnaasti hänen sormeaan. Gamelin seisoi hetkisen hänen edessään, ujona, epävarmana. Nainen ei näyttänyt näkevän häntä.
Gamelin sammalsi muutamia sanoja, veti sitten taskustaan veitsen, luisella varrella varustetun linkkuveitsen, leikkasi leipänsä kahtia ja laski toisen puoliskon tuon nuoren äidin syliin, joka loi häneen hämmästyneen katseen: mutta Gamelin oli jo samassa kääntynyt nurkan taa.
Kun Évariste tuli kotiin, istui hänen äitinsä ikkunan ääressä ja parsi sukkia. Hän pani iloisesti jäljelläolevan leivän äitinsä käteen.
— Suo minulle anteeksi, äiti-kulta: olin niin väsynyt pitkäaikaisesta seisomisesta ja odottamisesta helteessä, että kotimatkalla vähitellen murentelin suuhuni puolet meidän leipäannoksestamme. Siitä on tuskin enää edes sinun osaasi jäljellä.
Ja hän oli pudistelevinaan murusia takistaan.