I
Portinvartija on sulkenut vankilan oven entisen kreivittären Fanny d'Avenay'n jälkeen, joka on vangittu "yleisen turvallisuuden tähden", kuten luettelossa sanotaan, mutta todenperäisesti, koska hän on ottanut taloonsa maanpakolaisia.
Hän istuu penkillä, kanslistin merkitessä hänen nimeään, ja ajattelee:
"Jumalani, miksi kaikki tämä — mitä tahdot minusta?"
Vanginvartija näyttää enemmän äreältä kuin pahanilkiseltä. Ja hänen kaunis tyttärensä näyttää miellyttävältä valkoisessa, kokardilla ja kansallisvärisillä nauhoilla koristetussa lakissaan.
Vanginvartija vie Fannyn suureen pihaan, jonka keskellä seisoo kaunis akasia. Siellä odottaa hän siksi, kunnes hänelle laitetaan vuode ja pöytä kuntoon erääseen huoneeseen, jossa on viisi muuta vankia. Talo on täpötäynnä, eikä auta mitään, että se joka päivä lähettää likansa guillotinille. Komitea haalii alituisesti uusia vieraita.
Pihalla näkee hän nuoren rouvan, joka parhaallaan kaivertaa kirjainta puun kuoreen, ja hän tuntee Autoinette d'Auriac'in, nuoruutensa leikkitoverin.
"Sinä täällä, Autoinette?"
"Ja sinä täällä, Fanny? Anna asettaa vuoteesi minun vuoteeni viereen.
Meillä on paljo kertomista toisillemme."
"Tosiaan, hyvin paljo. — Entä herra d'Auriac?"
"Mieheni, häntä en ole enää ollenkaan ajatellut. Mutta se on väärin minulta. Hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti minua kohtaan… Luulen, että hänkin istuu jossain vankilassa."
"Mitä teet sillä, Autoinette?"
"Hiljaa — — Mitä kello on? — Kun se lyö viisi, ei ystävä, jonka nimen olen kaivertanut tähän, ole enää elävien joukossa, tänään puolipäivän aikaan jätettiin hänet vallankumoustuomioistuimelle. Hän on nimeltään Gesrin ja oli vapaaehtoinen pohjoisarmeijassa. Olen oppinut tuntemaan hänet täällä vankilassa. Tämän puun alla olemme eläneet monta ihanaa hetkeä. Hän oli kelpo nuori mies. — — Mutta tahdonpa nyt sinustakin kerran huolehtia, rakkaani."
Samassa tarttui hän Fannyä vyötäisiin ja veti hänet mukanaan huoneeseen, jossa hän nukkui. Hän saikin aikaan sen, että he saivat jäädä yhteen.
He päättivät, että he pesisivät aamulla aikaisin huoneensa lattian. Niukka illallinen syötiin yhdessä. Jokainen vanki toi mukanaan puulautasensa ja puiset ruokavehkeensä (metallinen pöytäkalusto oli kielletty) ja sai osansa sianlihaa kaalin kanssa. Fanny näki hämmästyksekseen, että monet naiset, jotka istuivat karkeatekoisessa pöydässä, olivat iloiset ja tyytyväiset. Samoinkuin rouva d'Auriac, olivat he huolellisesti kammatut ja puetut. Vielä kuolemankin kasvojen edessä halusivat he yhä miellyttää. Heidän keskustelunsa kääntyi rakkausseikkailuihin eikä viipynyt kauvaa, kun Fanny oli jo perehtynyt kaikkiin pieniin rakkausasioihin, joita punottiin sellistä toiseen näissä kurjissa vankilakomeroissa, missä kuolema antoi rakkaudelle korkeamman viehätyksen.
Sanomaton levottomuus valtasi hänet, hän kaipasi kättä, joka puristaisi hänen kättänsä.
Hän ajatteli taas miestä, joka häntä oli rakastanut ja jolle hän ei ollut mitään uhrannut ja katkeran katumuksen tunne raateli hänen sydäntään. Kyyneleet, polttavat kuin hekuma, valuivat hänen poskilleen. Hän tarkasteli seuralaistensa kasvoja savuavan lampun valossa, joka valaisi heitä aterialla, ja ajatteli:
"Me kuolemme kaikki yhdessä. Miksi olen minä suruisampi, ja miksi on sieluni niin täynnä levottomuutta, kun kaikki nämä toiset naiset ottavat kuoleman yhtä keveästi kuin elämänkin?"
Hän itki läpi koko yön, maatessaan olkisäkillään.