I
Astuessani huoneeseen, ojensi Pauline de Luzy minulle kätensä. Sitte vaikenimme molemmat silmänräpäyksen ajan. Hänen kaulanauhansa ja olkihattunsa olivat huolimattomasti heitetyt keinutuoliin.
Hän astui akkunan ääreen ja katseli laskevaa aurinkoa, joka hulvasi taivaan veripunaisella valolla.
"Madame", sanoin vihdoin, "muistatteko vielä sanat, jotka lausuitte täsmälleen kaksi vuotta sitte kukkulan juurella tuolla alhaalla virran rannalla? Muistatteko vielä, kuinka silloin ennustitte minulle, että olisi tulossa raskaita päiviä, kauhun ja rikosten päiviä? — Ette tahtonut kuulla minun puhuvan rakkaudestani, sanoitte minulle: eläkää ja taistelkaa vapauden ja oikeuden puolesta. Madame, olen kulkenut tietä, jonka teidän kätenne minulle viittasi, tämä käsi, jonka silloin peitin suudelmilla ja kyynelillä. Olen totellut teitä, olen kirjottanut, puhunut. Kahden vuoden ajan olen väsymätönnä vastustanut noita uneksivia sekapäitä, jotka kylvävät eripuraisuutta ja vihaa kansaan, tribuuneja, jotka houkuttelevat petollisilla kuvitelmilla puoleensa, pelkureita, jotka —"
Madame keskeytti minut kädenliikkeellä ja viittasi minua kuuntelemaan.
Puutarhan halki, jossa linnut lauloivat ja kukat suloisesti tuoksuivat, kuulimme kajahtavan kamalan murhahuudon, joka tuli yhä lähemmäksi:
"Alas ylimys! Hänen päänsä piikkiin!"
Kalpeana ja liikkumatonna, sormi suulle painettuna, seisoi hän siellä.
"Joku onneton, jota he ajavat takaa", sanoin minä. "Yötä ja päivää toimeenpannaan nyt kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Pian kai tulevat he tänne. Minun pitäisi ehkä mieluummin vetäytyä takaisin, etten panisi teitä alttiiksi. Vaikkakin olen täällä, tässä kaupunginosassa vähän tunnettu, olen nykyään aina vaarallinen vieras."
"Jääkää", sanoi madame.
Taas tunkeutuivat kovat äänet hiljaisen iltailman halki. Ja nyt kuului myös askeleita ja pyssynlaukauksia. He tulivat yhä lähemmäksi, kuultiin jonkun huutavan: "Sulkekaa käytävät, siten ei hän pääse pakoon, tuo petturi!"
Madame de Luzy näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi, mitä uhkaavampana vaara lähestyi.
"Menkäämme toiseen kerrokseen, akkunaverhojen läpi voimme nähdä, mitä ulkona tapahtuu."
Mutta tuskin olimme avanneet oven, kun näimme rapuilla seisovan erään miehen. Hän oli kalmankalpea ja vapisi kauttaaltaan. Hänen hampaansa kalisivat vastakkain kuin kuumeessa. Ja tukahtuneella äänellä sammalsi hän:
"Pelastakaa minut, älkää hyljätkö minua… He tulevat — — — He ovat lyöneet oveni säpäleiksi, hävittäneet puutarhani — He tulevat — —"