III.
Susannan kirjasto.
1.
Rouva D——lle.
Pariisissa joulukuun 15:nä 188-.
Joulu on tulossa. Se on lahjojen ja toivojen juhla, ja lapsilla on siinä tärkein osa. Onhan se luonnollistakin. He kaipaavat kovin rakkautta. Sitäpaitsi he ovat viehättäviä sen vuoksi, että ovat köyhiä. Niilläkään heistä, jotka ovat syntyneet keskellä loistoa ja ylellisyyttä, ei ole muuta kuin se, mikä heille annetaan. Ja vihdoin: he eivät palkitse. Siitä syystä on ilo antaa heille lahjoja.
Heille sopivien lelujen ja kirjojen valitseminen on mitä mielenkiintoisin tehtävä. Minä kirjoitan vielä kerran leluja koskevan filosofisen tutkielman. Tämä aihe houkuttelee minua, mutta minä uskallan siihen ryhtyä vasta pitkällisen ja vakavan valmistelun jälkeen.
Tällä kertaa minä tyydyn käsittelemään kirjoja, joiden tarkoituksena on pienokaisten hauskuttaminen, ja koska olette minua kehoittanut, esitän teille, hyvä rouva, asiaa koskevia mietelmiä.
Nousee kohta esiin kysymys: Onko lapsille mieluummin annettava sellaisia kirjoja, jotka on kirjoitettu nimenomaan heitä varten?
Tämän kysymyksen vastaamiseen riittää kokemus. On huomattava, että lapset useimmiten erittäin vastahakoisesti lukevat kirjoja, jotka on tehty heitä varten. Tämä vastenmielisyys on erittäin helposti selitettävissä. He tuntevat heti ensi sivulta, että tekijä on pyrkinyt tunkeutumaan heidän elopiiriinsä sen sijaan, että olisi siirtänyt heidät omaan maailmaansa, joten he eivät hänen johdollaan löydä sitä uutuutta, sitä tuntemattomuutta, jota ihmishenki joka ikäkautena ikävöi. Pienokaisissa elää jo sama uteliaisuus, joka luo tiedemiehiä ja runoilijoita. He haluavat heille paljastettavan kaikkeuden, salaperäisen kaikkeuden olemusta. Kirjailija, joka peräyttää heidät omaan itseensä, pakottaen heitä katselemaan omia lapsellisuuksiaan, ikävystyttää heitä hirmuisesti.
Siihen suuntaan kumminkin ikävä kyllä ponnistellaan, kun valmistetaan jotakin nuorinta väkeä varten. Tekijä tahtoo muuttua lapsen kaltaiseksi. Hän muuttuukin lapseksi, mutta lapsen viattomuutta ja suloa hänessä ei ole. Minä muistan erään Palaneen koulutalon, joka pistettiin käteeni mitä parhain aikomuksin. Minä olin seitsenvuotias ja käsitin sen olevan typerän tekeleen. Jos eteeni olisi tullut vielä toinen Palanut koulutalo, niin olisin alkanut inhota kirjoja. Minä ihailin kirjoja jo siihen aikaan.
— Mutta, väittänette ehkä vastaan, pitäähän sentään muovailla esitys sellaiseksi, että nuorten äly riittää sen käsittämiseen.
Epäilemättä, mutta yritys onnistuu huonosti, kun käytetään tavanomaista menetelmää, teeskennellään typeryyttä, omaksutaan tekopyhä esitystapa, ilmaistaan sulottomasti voimattomia asioita, sanalla sanoen: luovutaan kaikesta siitä, niissä täysikasvuisen älyn viehätys- ja vakuutusvoima piilee.
Lapset eivät ymmärrä mitään niin hyvin kuin todellista neroa. Teokset, jotka miellyttävät pieniä poikia ja tyttöjä, ovat ylevämielisiä teoksia, täynnä luovan voiman suuria ilmauksia, teoksia, joiden kauniisti järjestyneet osat muodostavat loistavan kokonaisuuden ja joiden tyyli on kiinteä ja mielevä.
Minä olen useita kertoja luetuttanut pienillä lapsilla muutamia Odysseian lauluja, hyvää käännöstä käyttäen. Lapset olivat ihastuksissaan. Don Quixote on, melkoisesti karsittuna, miellyttävintä lukemista, mitä kaksitoistavuotias voi saada käsiinsä. Minä puolestani olen lukenut Cervanteen jaloa teosta siitä lähtien kuin olen lukea osannut ja olen siihen siinä määrin kiintynyt ja sitä niin hyvin vaistonnut, että minun on suurelta osalta kiittäminen tuota lukemista siitä hilpeydestä, mikä vieläkin asuu mielessäni.
Robinson Crusoekin, joka on toista sataa vuotta ollut lapsuusiän klassillinen teos, kirjoitettiin aikoinaan täysikasvuisia, vakavia mieshenkilöitä, Lontoon Cityn kauppiaita ja Hänen Majesteettinsa merimiehiä varten. Tekijä käytteli siinä koko taitoansa, terävää älyänsä, laajoja tietojansa ja kokemustansa. Ja kaikki tuo olikin lopulta välttämätöntä koulupoikain huvittamiseksi.
Mainitsemiini mestariteoksiin sisältyy tapaussarja ja henkilöitä. Maailman känneinkään kirja ei kiinnitä lapsen mieltä, jos siinä on aatteet ilmaistu abstraktiseen tapaan. Kyky abstrahoida ja käsittää abstraktioita kehittyy myöhään ja kovin eri tavoin eri yksilöissä. Minun ollessani kolmannella luokalla kehoitti opettajamme, joka Jumala paratkoon ei ollut mikään Rollin eikä Lhomond, meitä lukemaan loma-aikana virkistykseksemme Massillonin Pikku?paaston. Opettajamme kehoitti meitä sen vuoksi, että me uskoisimme hänen itsensä virkistyvän kirjan lukemisesta ja hämmästyisimme. Lapsi, jota Pikku paasto huvittaisi, olisi hirviö. Luulen muuten, ettei ole olemassakaan sellaista ikäkautta, jota moiset teokset huvittaisivat.
Kun kirjoitatte lapsia varten, älkää omaksuko mitään erikoista tekotapaa. Ajatelkaa hyvin ja kirjoittakaa hyvin. Olkoon esityksenne joka kohdaltaan eloisaa, arvokasta, anteliasta. Siinä ainoa keino, miten voitte lukijoitanne miellyttää.
Tuon sanottuani olisin sanonut kaikki sanottavani, ellei täällä Ranskassa ja luullakseni koko maailmassa olisi jo pari vuosikymmentä ollut vallalla se käsitys, että lapsille ei ole annettava luettavaksi muita kuin tieteellisiä teoksia, koska muka runous tärvelee heidän mielensä.
Mainittu käsitys on siinä määrin juurtunut yleiseen tietoisuuteen, että kun meidän päivinämme julkaistaan Perrault uutena painoksena, tapahtuu se vain taitelijain ja kirjainkokoilijain vuoksi. Katsokaahan esimerkiksi niitä painoksia, joita ovat julkaisseet Perrin ja Lemerre. Ne uppoavat harrastelijain kirjastoihin sidottuina kultakoristeisiin sahviaanikansiin.
Lasten joulukirjojen kuvalliset luettelot sitävastoin yrittävät kiehtoa silmää rapujen, hämähäkkien, lehtimatojen ja kaasukojeiden kuvilla. Lapsena oleminen ei ole enää mitään leikintekoa. Yleistajuiset tieteelliset esitykset, lukemattomat kuin valtameren aallot, kuohuvat jokaisen vuoden lopulla meidän ja meidän perheittemme yli uhaten meidät hukuttaa. Ei ole enää kauniita muotoja, ei jaloja ajatuksia, ei taidetta, ei makua, ei mitään inhimillistä. Ainoastaan kemiallisia reaktioita ja fysiologisia tiloja.
Minulle näytettiin eilen Teollisuuden ihmeiden aapinen!
Kymmenen vuoden kuluttua me olemme kaikin sähköteknikkoja.
Herra Louis Figuier, joka muuten on kunnon mies, menettää mielenrauhansa, jos sattuu muistamaan, että Ranskan pienet pojat ja tytöt voivat vielä tuntea Aasin nahan. Hän on kirjoittanut esipuheen, jossa nimenomaan kehoittaa vanhempia estämään lapsiansa lukemasta Perraultin tarinoita ja korvaamaan ne teoksilla, joita on kirjoittanut hänen ystävänsä, tohtori Ludovicus Ficus. — Sulkekaa tuo kirja, neiti Jeanne, jättäkää "Sininen lintu", joka teitä kovin ihastuttaa ja itkettää, ja ryhtykää nopeasti tutkimaan eetteriteorioja. Olisipa häpeä, ellette seitsemänvuotiaana olisi muodostanut itsellenne varmaa mielipidettä typpihappeuman anesteesisestä kyvystä! — Herra Louis Figuier on keksinyt, että haltijattaret ovat kuviteltuja olentoja. Senvuoksi hän ei voi sietää niistä puhuttavan lapsille. Hän puhuu heille merilinnunlannasta, joka ei ole lainkaan kuviteltua. —? Hyvä herra tohtori, haltijattaret ovat olemassa juuri sen vuoksi, että ovat kuviteltuja. Ne elävät teeskentelemättömän raikkaissa mielikuvituksissa, jotka ovat luonnostaan herkät vastaanottamaan kansantarinain ikinuorta runoutta.
Vähäisinkin kirja, joka herättää runollisen ajatuksen, luo mieleen kauniin tunteen, liikuttaa ihmismieltä, on lapsille ja nuorisolle verrattomasti arvokkaampi kuin kaikki teidän kirjarähjänne, jotka ovat täpötäynnä mekaanista tietoa.
Pienet ja suuret lapset kaipaavat kertomuksia, kauniita runomittaisia tai suorasanaisia kertomuksia, teoksia, jotka meitä naurattavat tai itkettävät ja täyttävät mielemme hurmauksella.
Tänään sain suureksi ilokseni käsiini kirjan, jonka nimi on Lumottu maailma ja joka sisältää tusinan verran haltijatartarinoita.
Se herttainen ja oppinut mies, joka on tarinat koonnut, herra de Lescure, osoittaa esipuheessaan, mitä ihmismielen ikuista tarvetta hengetärten maailma vastaa.
"Tarve unohtaa maa ja todellisuus, niiden pettymykset ja häväistykset, jotka ovat katkeria ylväille mielille, niiden väkivaltaiset iskut, joita hienotunteisten on katkera sietää, on yleinen. Haave pikemmin kuin nauru erottaa ihmisen eläimistä ja todistaa hänen ylemmyyttänsä."
Haaveen tarve ilmenee jo lapsessa. Se tuntee mielikuvituksensa työskentelevän, ja sitä varten se tahtoo tarinoita.
Tarinoitsijat luovat maailman uudelleen oman mielensä mukaan ja antavat heikoille, yksinkertaisille ja pienille tilaisuutta luoda sen uudelleen omalla tavallaan. Niinpä heidän vaikutuksensa onkin mitä miellyttävin. He auttavat kuvittelemaan, tuntemaan, rakastamaan.
Älkää ollenkaan pelätkö, että he pettävät lasta kansoittaessaan hänen mielensä kääpiöillä tai haltijattarilla. L,apsi tietää varsin hyvin, ettei noita viehättäviä ilmiöitä löydä todellisuudesta. Teidän huvittava tieteenne se pettää; se se kylvää erehdyksiä, joita on vaikea korjata. Pienet pojat, jotka eivät osaa ollenkaan varoa, luulottelevat herra Verne'iin luottaen, että kuuhun voi päästä tykinkuulassa ja että elimistö kykenee vahingoittumatta vapautumaan painolakien vaikutuksesta.
Näistä taivaallisia avaruuksia tutkivan jalon tieteen, vanhan ja kunnianarvoisen tähtitieteen irvikuvista puuttuu totuus samoinkuin kauneuskin.
Mitä hyötyä on lapsilla järjestelmättömästä tieteestä, näennäisen käytännöllisestä kirjallisuudesta, joka ei puhu älylle eikä tunteelle?
Meidän olisi palattava kauniisiin legendoihin, runoili jäin ja kansojen runouteen, kaikkeen, mikä värisyttää kauneudellaan.
Yhteiskuntamme on valitettavasti täynnä apteekkareja, jotka pelkäävät mielikuvitusta. He ovat väärässä. Mielikuvitus haaveilleen kylvää maailmaan kaiken kauneuden ja kaiken hyveen. Se yksin tekee ihmisen suureksi. Oi äidit! Älkää pelätkö, että se turmelee lapsianne! Päinvastoin: se suojaa heitä tavanomaisista virheistä ja helpoista erehdyksistä.
2.
Keskustelua saduista ja tarinoista.
Laura, Oktavius, Raimund.
LAURA.
Auringonlaskun purppurajuova on kalvennut, ja taivaanranta on käynyt oranssinväriseksi; ylempää on taivas haaleanviheriä. Tuolla tuikkaa ensimmäinen tähti; se on ihan valkoinen ja värisee… Nyt näen jo toisenkin ja vielä toisen ja kohta en voi niitä enää laskeakaan. Puiston puut ovat tummenneet ja näyttävät suurenneilta. Tuo pieni tie, joka kulkee orjantappura-aitojen keskitse ja jonka jokainen kivi on minulle tuttu, näyttää tällä hetkellä suurelta, vaaralliselta ja salaperäiseltä, ja minä kuvittelen tahtomattani, että se johtaa sellaisiin seutuihin, joita näemme unessa. Kuinka kaunis on yö ja kuinka hyvä onkaan hengitellä!. Minä kuuntelen teitä, serkku, puhukaa meille saduista ja tarinoista, koska teillä on paljon mielenkiintoista sanottavaa. Mutta olkaa ystävällinen: älkää niitä tärvelkö. Sanon jo ennakolta, että ihailen niitä. Siinä suhteessa minä hieman kadehdin pikku tyttöäni, joka kysyy, ovatko jättiläiset ja haltijattaret "oikein totta".
RAIMUND.
Hän on vuosisadan lapsi. Epäilys puhkee hänessä ilmi ennen viisaudenhampaita. Minä en kuulu mainitsemanne lyhythameisen ajattelijattaren koulukuntaan; minä uskon haltijattariin. Haltijattaret ovat olemassa, serkkuseni, koska ihmiset ovat ne luoneet. Kaikki, mitä kuvittelemme, on todellista; mitään muuta todellista ei ole olemassakaan. Jos joku vanha munkki tulisi minulle sanomaan: "Minä olen nähnyt Pirun; sillä on häntä ja sarvet", niin minä vastaisin munkille näin: "Arvoisa isä, jos myönnetäänkin, että Pirua ehkä ei ole olemassakaan, niin te olette hänet luonut; nyt hän epäilemättä on olemassa. Varokaa häntä!" Serkku hyvä, uskokaa haltijattariin, jättiläisiin ja muuhun.
LAURA.
Puhutaan haltijattarista ja jätetään kaikki muu. Te kerroitte meille vast'ikään, että tiedemiehet käsittelevät satujamme ja tarinoitamme. Sanon vieläkin, että pelkään kamalasti niiden tärveltymistä. Pikku Punahilkka kuljetetaan lastenkamarista Akatemiaan! Onko kummempaa kuultu!
OKTAVIUS.
Minä luulin nykyaikaisia tiedemiehiä pöyhkeämmiksi, mutta näenkin, että olettekin hyvänsävyistä väkeä ettekä halveksi täysin mahdottomia ja äärimmäisen lapsellisiakaan juttuja.
LAURA.
Sadut ovat kieltämättä lapsellisia ja mahdottomia. Mutta minun on vaikea sitä myöntää, koska pidän niitä kovin somina.
RAIMUND.
Myöntäkää se, serkkuseni, myöntäkää pelkäämättä. Ilias on sekin lapsellinen, ja kuitenkaan ette löydä kauniimpaa runoelmaa. Puhtainta runoutta on lapsenikäänsä elävien kansojen runous. Kansat ovat kuin tarinan satakieli: ne laulavat hyvin niin kauan kuin niiden sydän on iloinen. Vanhetessaan ne käyvät vakaviksi, oppineiksi, huolestuneiksi, ja heidän parhaat runoilijansa ovat enää vain suurenmoisia kaunopuhujia. Prinsessa Ruusunen on lapsellinen taru. Siinä suhteessa se muistuttaa jotakin Odysseian laulua. Se kaunis yksinkertaisuus, se jumalallinen oppimattomuus, joita ei klassillisten aikojen kirjallisista tuotteista enää tapaa, on kukkineen ja tuoksuineen säilynyt kansantaruissa ja -lauluissa. Lisättäköön kohta, että nämä tarut ovat mielettömiä, kuten Oktavius huomautti. Elleivät ne olisi mielettömiä, eivät ne myöskään viehättäisi. Täytyy myöntää, että vain mielettömät asiat ovat miellyttäviä, ne yksin ovat kauniita, ne yksin luovat elämään suloa ja estävät meitä kuolemasta ikävään. Täysin järjenmukainen runoelma, veistokuva tai taulu pakottaisi haukottelemaan kaikki ihmiset, järkevimmätkin. Nähkääs, serkku, nuo hameenne liehureunusteet, nuo laskokset, puuhkat, ruusukkeet, koko tuo kangasleikki on mieletöntä, mutta ihastuttavaa. Minä onnittelen teitä.
LAURA.
Älkää puhuko vaatteista; te ette ymmärrä niistä mitään. Myönnän kyllä, ettei taiteessa saa olla liian yksipuolisesti järkevä. Mutta elämässä…
RAIMUND.
Elämässä ei ole muuta kaunista kuin intohimot, ja intohimot ovat mielettömiä. Kaikkein kaunein niistä on kaikkein järjettömin, nimittäin rakkaus. On olemassa eräs intohimo, joka on vähemmän mieletön kuin muut, nimittäin saituus, mutta sepä onkin peloittavan ruma. "Minua huvittavat vain hullut", sanoi Dickens. Onneton se, joka ei milloinkaan muistuta Don Quixote'ia eikä koskaan luule tuulimyllyjä jättiläisiksi! Ylevämielinen Don Quixote oli oma loitsijansa. Hänen henkensä veti luonnolle vertoja.
Hän ei ollut mikään houkkio, hän!
Houkkioita ovat ne, jotka eivät näe edessään mitään kaunista ja suurta.
OKTAVIUS.
Minusta näyttää, Raimund, että se mielettömyys, jota kovin ihastelette, juontuu kuvittelusta ja että se, mitä äsken lausuitte loistavan paradoksaalisesti, voidaan aivan yksinkertaisesti sanoa näin: mielikuvitus tekee tuntehikkaasta ihmisestä taiteilijan ja rohkeasta sankarin.
RAIMUND.
Te ilmaisette sangen täsmällisesti erään särmän ajatustani, mutta minä haluaisin mielelläni tietää, mitä te tarkoitatte tuolla mielikuvitus sanalla ja onko se teistä kyky, jonka avulla kuvittelemme mielessämme olevaisia vai olemattomia asioita.
OKTAVIUS.
Minä mies parka osaan vain istuttaa kaalia ja puhun mielikuvituksesta niinkuin sokea puhuu väreistä. Mutta luulenpa, ettei se ansaitse nimeänsä, ellei se tuota uusia muotoja tai uutta elämää, sanalla sanoen, ellei se luo.
RAIMUND.
Sellaisena, miksi sen määrittelette, ei mielikuvitus ole mikään inhimillinen kyky. Ihminen on ihan kykenemätön kuvittelemaan sellaista, mitä hän ei ole nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut eikä maistanut. Minä en seuraa muotia, vaan pysyttelen vanhassa Conclillacissani. Kaikki mielikuvamme tulevat meille aistien tietä, ja mielikuvituksen tehtävänä ei ole niiden luominen vaan yhdistäminen.
LAURA.
Kuinka uskallatte puhua tuolla tavoin? Minä voin nähdä enkeleitä milloin vain tahdon.
RAIMUND.
Te näette lapsia, joilla on hanhen siivet. Kreikkalaiset näkivät kentaureja, sireenejä ja harpyijoja, koska olivat sitä ennen nähneet ihmisiä, hevosia, naisia, kaloja ja lintuja. Swedenborg, jolla on mielikuvitusta, kuvailee kiertotähtien, Marsin ja Venuksen ja Saturnuksen asukkaita. Hän ei mainitse yhtään sellaista ominaisuutta, jota ei olisi maan päällä tavattavissa, mutta yhdistelee eri ominaisuuksia mitä eriskummallisimmalla tavalla. Hän hourii alinomaa. Toisin on teeskentelemättömän, kauniin kuvittelun laita: Homeeros, tai pikemmin eräs tuntematon runolaulaja, loihtii valkeasta merestä nousemaan naisen, "kuin synkän pilven". Hän puhuu, hän valittaa taivaallisen tyynesti ja kirkkaasti! "Voi onnettomuutta, lapseni", sanoo hän, "miksi olen sinua rinnoillani ruokkinut… Minä synnytin sinut kotonani ankaraa kohtaloa varten. Mutta nyt lähden lumiseen Olympoon… Menen Zeuksen vaskilinnaan, syleilen hänen polviansa ja uskonpa hänen suostuvan pyyntööni." Hän puhuu, hän on Thetis, jumalatar. Luonto on antanut naisen, meren ja pilvenlongan; runoilija on liittänyt ne yhteen. Koko runous, koko taikamaailma sisältyy onnistuneisiin mielikuvayhtymiin.
Katsokaahan, kuinka kuunsäde puikahtaa tummain lehväin lomitse koivujen hopeanvälkkeisille rungoille. Säde värähtelee, se ei olekaan säde, vaan haltijattaren valkoinen hamonen. Kun lapset sen näkevät, niin he pakenevat suloisen kauhun valtaamina.
Siten ovat syntyneet haltijattaret ja jumalat. Yliluonnollisessa maailmassa ei ole yhtäkään atomia, joka ei olisi kotoisin luonnollisesta maailmasta.
LAURA.
Kuinka te sekoitattekaan toisiinsa Homeeroksen jumalattaret ja
Perraultin haltijattaret!
RAIMUND.
Ne ovat samaa alkuperää ja samanluontoisia. Kuninkaat, viehättävät prinssit, prinsessat kauniit kuin päivä, jättiläiset, jotka huvittavat ja säikyttävät pieniä lapsia, ovat kaikki olleet muinoin jumalia ja jumalattaria ja ovat täyttäneet ihmissuvun lapsuudenajan kauhulla tai riemastuksella. Peukaloinen. Aasinnahka ja Siniparta ovat vanhoja, kunnianarvoisia tarinoita, jotka ovat tulleet meille kaukaa, hyvin kaukaa.
LAURA.
Mistä?
RAIMUND.
Kunpa sen tietäisin! On yritetty ja yritetään yhä vieläkin todistaa, että ne ovat peräisin Baktriasta, otaksutaan, että helleenit, latinalaiset, keltit ja germaanit ovat ne keksineet tuon tuiman maan tärpättipuiden alla. Tämän teorian ovat esittäneet ja sitä puoltavat erittäin vakavat tutkijat. Jos he erehtyvät, niin heidän erehdyksensä ei johdu kevytmielisyydestä. Hassutusten tieteelliseen perustelemiseen tarvitaan hyvä pää. Kielitaituri voi puhua puita heiniä parilla kymmenellä eri kielellä! Ne tiedemiehet, joita asia nyt koskee, eivät milloinkaan poikkea aineestaan. Mutta eräät heidän indoeurooppalaisina pitämiään satuja, tarinoita ja legendoja koskevat seikat aiheuttavat heille selvittämättömiä vaikeuksia. Heidän nähtyään ankaraa vaivaa todistaessaan, että Aasinnahka on kotoisin Baktriasta ja että Revon romaani on jaafetilaisen rodun omaisuutta, löytävät matkailijat Revon romaanin zulukafferien keskuudesta ja Aasinnahan papuaneekereiltä. Heidän teoriansa kärsii siitä ankarasti. Mutta teoriojahau luodaan ja esitetäänkin vain sitä varten, että ne sietäisivät niihin sisällytettyjä tosiasioita; pian niiden joka jäsen väännetään sijoiltaan, ne paisuvat ja puhkeavat kuin ilmapallot. Joka tapauksessa on varsin luultavaa, että sadut, varsinkin ne, jotka sisältyvät Perraultin kokoelmaan, ovat ihmiskunnan vanhinta perintätietoa!
OKTAVIUS.
Minä keskeytän puheesi, Raimund. Vaikka olenkin hyvin vähän perehtynyt nykyaikaiseen tieteeseen ja askartelen enemmän maanviljelykseen kuin oppineisuuteen kuuluvissa asioissa, olen sentään lukenut erään pienen, varsin hyvin kirjoitetun tutkielman, jossa väitettiin, että jättiläiset, "ogrit", olivat unkarilaisia, jotka keskiajalla hävittivät Eurooppaa, ja että Siniparran legenda oli sepitetty Kaarle VII:n aikana hirtetyn marsalkka de Raizin liiankin toden tarinan mukaan.
RAIMUND.
Me olemme muuttaneet kaiken tuon, Oktavius hyvä, ja tutkielmanne, jonka tekijä on parooni Walckenaer, kelpaa enää vain paperitötteröiksi. Unkarilaiset syöksyivät tosiaankin yhdennentoista vuosisadan lopulla Eurooppaan kuin heinäsirkat. Ne olivat hirvittäviä raakalaisia, mutta sitä muotoa, jossa heidän nimensä esiintyy romaanisissa kielissä, ei käy johtaminen parooni Walckenaerin ehdottelemasta alkujuuresta. Diez arvelee "ogre" sanan olevan vanhempaa alkuperää; hän johtaa sen latinan orcus sanasta, joka Alfred Mauryn mukaan on etruskilainen lainasana. Orcus on Mana, tuhoava jumala, joka ravitsee itseänsä lihalla ja jolle kehtolapset maistuvat kaikkein parhaalta. Mitä Gilles de Raiziin tulee, niin hän tosiaankin hirtettiin Nantes'issa 1440. Mutta syynä ei ollut seitsemän vaimon surmaaminen; hänen liiankin tosi tarinansa ei mitenkään muistuta Siniparran satua, ja viimeksimainitulle tehdään vääryyttä, jos häntä ja tuota katalaa marsalkkaa ei eroteta toisistaan. Siniparta ei ole niin synkeä kuin kuvauksista voisi päätellä.
LAURA.
Eikö hän ole synkeä?
RAIMUND.
Ei ollenkaan, sillä hän on aurinko.
LAURA.
Aurinko, joka surmaa seitsemän vaimoansa ja jonka itsensä surmaa ratsumies ja ampuja! Sepä hassua! Teidän Gilles de Raizinne on minulle yhtä tuntematon kuin unkarilaisennekin, mutta koska minusta, samoinkuin miehestänikin, tuntuu paljoa järkevämmältä uskoa, että historiallinen tosiasia…
RAIMUND.
Serkku hyvä, teistä tuntuu järkevämmältä erehtyä. Koko ihmiskunta menettelee samoin. Jos erehdys näyttäisi kaikista mielettömältä, niin kukaan ei erehtyisi. Niin sanottu terve järki se juuri aiheuttaa kaikki väärät arvostelmat. Terve järki opettaa meille, että maa pysyy paikoillaan, että aurinko kiertää sitä ja että ihmiset, jotka elävät maapallon toisella puolella, kävelevät pää alaspäin. Varokaa tervettä järkeä, serkkuseni! Sen nimissä on tehty kaikki typerät teot ja kaikki rikokset. Kavahtakaamme sitä, ja palatkaamme Sinipartaan, joka on aurinko! Ne seitsemän vaimoa, jotka hän surmaa, ovat seitsemän aamuruskoa. Jokaisena viikon päivänä nouseva aurinko todellakin tuhoaa aamuruskon. Veda-hymnien ylistämä taivaankappale on tosin saanut gallialaisessa sadussa pienen feodaalityrannin jokseenkin julmat kasvonpiirteet, mutta on kumminkin säilyttänyt erään määreen, joka todistaa sen vanhaa alkuperää ja osoittaa tuossa ilkeässä maalaisaatelismiehessä piilevän vanhan auringonjumalan. Tuo parta, josta hän on saanut nimensä, yhdistää hänet Vedojen Indraan, taivaan hallitsijaan, säteilevään, myrskyävään, jyrisevään jumalaan, jonka parta on taivaansininen.
LAURA.
Hyvä serkku, sanohan minulle, ovatko ne kaksi ritaria, joista toinen ratsumies, toinen ampuja, hekin Intian jumalia.
RAIMUND.
Oletteko kuulleet puhuttavan ashvineista ja dioskuureista?
LAURA.
En milloinkaan.
RAIMUND.
Intialaisten ashvinit ja helleenien dioskuurit kuvailivat illan ja aamun hämärää. Niinpä kreikkalaisessa tarussa dioskuurit Kastor ja Polluks vapauttavat Helenan, aamuvalon, jota Teeseus, aurinko, pitää vankinaan. Sadun ratsumies ja ampuja eivät tee enempää eikä vähempää vapauttaessaan sisarensa, rouva Siniparran.
OKTAVIUS.
Nuo selitykset ovat kieltämättä älykkäitä, mutta luullakseni ihan vailla perusteita. Vast'ikâân te hääditte minut unkarilaisineni hiiteen. Minä puolestani huomautan teille, ettei teorianne ole lainkaan uusi. Isoisä vainajani, joka lueskeli ahkerasti Dupuis'tâ, de Volneytä ja Dulaure'ia, piti eläinrataa kaikkien kulttien alkujuurena. Tuo kelpo ukko sanoi minulle, äiti parkasi suureksi mieliharmiksi, että Jeesus Kristus oli aurinko ja hänen kaksitoista apostoliansa vuoden kaksitoista kuukautta. Mutta tiedättekö, herra tiedemies, miten eräs henkevä mies saattoi häpeään Dupuis'n, Volneyn ja isoisäni? Hän sovellutti heidän teoriansa ensimmäisen Napoleonin historiaan ja osoitti siten, ettei Napoleonia ollut ollutkaan, että hänen historiansa oli pelkkää tarua. Sankari, joka syntyy merensaaressa, viettää voittoja idän ja etelän mailla, menettää mahtinsa talvella pohjoisessa ja häviää valtamereen, — sanoo kirjailija, jonka nimen olen unohtanut — on ilmeisesti aurinko. Hänen kaksitoista marsalkkaansa ovat eläinradan kaksitoista merkkiä, ja hänen neljä veljeänsä tarkoittavat neljää vuodenaikaa. Pelkäänpä, Raimund, että käsittelette Sinipartaa samalla tavalla kuin tuo henkevä tutkija Napoleonia.
RAIMUND.
Kirjailija, josta puhutte, oli tosiaankin henkevä ja tietorikas; hänen nimensä oli Jean-Baptiste Pérès. Hän kuoli kirjastonhoitajana Agenissa vuonna 1840. Hänen merkillinen pieni kirjansa, joka kertoo Kuinka Napoleonia ei ole ollut koskaan olemassakaan, painettiin, ellen erehdy, vuonna 1817.
Se on itse asiassa erittäin terävä Dupuis'n teorian arvostelu. Mutta teoria, jonka yksityisen, ja niinmuodoin vailla vakuutusvoimaa olevan sovellutuksen teille esitin, perustuu vertailevaan kielitieteeseen ja mytologiaan. Kuten tiedätte, ovat Grimm-veljekset koonneet saksalaiset kansansadut. Heidän esimerkkiään on seurattu melkein kaikissa maissa, joten meillä nykyään on skandinaavisten, tanskalaisten, flaamilaisten, venäläisten, englantilaisten, italialaisten, erinäisten afrikkalaisten y.m. satujen kokoelmia. Näitä satuja lukiessaan huomaa ihmeekseen, että ne kaikki tai melkein kaikki johtuvat muutamista harvoista perusmuodoista. Skandinaavinen satu näyttää tarkoin noudattavan jotakin ranskalaista satua, joka vuorostaan toistaa jonkin italialaisen sadun tärkeimmät piirteet. Kumminkaan ei sovi otaksua, että nämä yhtäläisyydet johtuisivat eri kansojen välisistä peräkkäisistä lainoista. Niinpä onkin otaksuttu, kuten jo äsken huomautin, että ihmiskunnan eri heimot ovat tunteneet nämä tarinat ennen eroamistaan ja ovat ne kuvitelleet ikimuistoisen leponsa aikana yhteisessä kehdossaan. Mutta koska ei ole kuultu puhuttavan sellaisesta ajasta ja paikasta, jossa zulut, papualaiset ja intialaiset olisivat yhdessä paimennelleet härkiänsä, täytyy ajatella, että ihmismielen yhdistelmät sen lapsuusaikana ovat kaikkialla samat, että samat ilmiöt ovat aiheuttaneet kaikissa alkukantaisissa aivoissa samanlaisia vaikutelmia ja että ihmiset, joita kaikkia rasittaa nälkä, pelko ja rakkaus, ja joilla kaikilla on sama taivas pään päällä ja sama maankamara jalkojen alla, ovat kuvitelleet samat pienet tapahtumasarjat selvittääkseen itselleen luonnon ja kohtalon salaisuuksia.
Kansansadut siis kuvailivat alkujaan elämää ja olioita, ja tämä kuvailu oli omiansa tyydyttämään sangen kehittymättömiä olentoja. Se tapahtui luultavasti jokseenkin samaan tapaan valkoisten, keltaisten ja mustain ihmisten aivoissa.
Niin ollen luulisin olevan viisainta pysytellä indoeurooppalaisen perintätiedon piirissä ja palautua Baktriassa asuneisiin esi-isiimme jättäen muut ihmisheimot huomioonottamatta.
OKTAVIUS.
Minä kuuntelen teitä mielelläni. Mutta luuletteko, että näin hämärä asia voidaan vaaratta uskoa keskustelun sattumain varaan?
RAIMOND.
Totta puhuen uskon, että tutunomaisen juttelun sattumat ovat asialleni vähemmän vaaralliset kuin kirjoitetun tutkielman loogilliset kehittelyt. Älkää käytelkö tätä tunnustusta kohtuuttomasti aseena minua vastaan; minä peruutan sen heti, jos yritätte käyttää sitä hyödyksenne minun kustannuksellani. Tästä lähtien minä esitän pelkkiä väitteitä. Tahdon sanoa varmasti, mitä sanon. Pankaa se mieleenne. Huomautan vielä, että jos puhun kahdapäin, mikä on varsin luultavaa, niin se johtuu siitä, että kohtelen yhtä hellästi ajatukseni molempia eripuraisia poikia ollakseni varma siitä, etten tee vääryyttä sille, joka on oikeassa. Sitäpaitsi olen kirpeä, pureva ja mikäli mahdollista yltiöpäinen.
LAURA.
Saammepa nähdä, sopiiko sellainen ilme kasvoihinne. Mutta kuka teitä käskee sen omaksumaan.
RAIMOND.
Kokemus. Se todistaa minulle, että ankarinkin epäily lakkaa, kun alkaa puhe tai toiminta. Kohta kun puhun, väitän jotakin. Täytyy uskaltaa tehdä päätös. Minä alistun siihen. Niinmuodoin säästän teiltä sellaiset kielelliset pitsihunnut kuin "kukaties", "jos niin rohkenen sanoa", "tavallaan", joita vain Renanin lainen kirjailija osaa käyttää sievästi kaunisteenaan.
OKTAVIUS.
Olkaa kirpeä ja pureva. Mutta suvaitkaa hieman järjestellä esitystänne. Ja nyt, kun teillä on väite esitettävänä, esittäkää se niin, että tiedämme mitä se sisältää.
RAIMUND.
Kaikki ne, jotka osaavat menestyksellisesti liikkua yleisen oppineisuuden aloilla, ovat oivaltaneet saduissa piilevän vanhoja myyttejä ja mietelauselmia. Max Müller on sanonut (luulen voivani toistaa hänen lausuntonsa täsmälleen oikein): "Sadut ovat mytologian uudenaikainen kieliparsi, ja jos ne on otettava tieteellisen tutkimuksen esineiksi, on ensimmäisenä tehtävänä palauttaa jokainen nykyaikainen satu vanhempaan legendaan ja jokainen legenda alkukantaiseen myyttiin."
LAURA.
Oletteko suorittanut tuon tehtävän, serkku hyvä?
RAIMUND.
Jos olisin suorittanut tuon suunnattoman työn, ei päässäni olisi enää ainoatakaan hiuskarvaa eikä minulla olisi iloa katsella teitä muuten kuin neljäin rillien läpi, viheriän suojustimen alitse. Työ on vielä suorittamatta, mutta kerätty aines riittää tiedemiehille osoittamaan, etteivät sadut ole pelkkiä ilmavia haaveita, vaan että ne useasti, kuten Max Müller sanoo, "juontavat kaikki juurensa aina muinaisen kielen ja muinaisen ajatuksen alkuaiheista saakka". Vanhat, ränstyneet ja jälleen lapsiksi muuttuneet jumalat, jotka on sysätty inhimillisten olojen ulkopuolelle, voivat vielä huvittaa pieniä poikia ja tyttöjä. Ne toimivat isoisinä. Ja onko olemassakaan tointa, joka paremmin sopisi näille ikälopuille maan ja taivaan muinaisille herroille. Sadut ovat kauniita uskonnollisia runoelmia, jotka ovat ihmisiltä yleensä unohtuneet, mutta joita hurskaat isoäidit ovat säilytelleet uskollisessa muistissaan. Nämä runoelmat ovat muuttuneet lapsellisiksi ja ovat säilyneet viehättävinä, kun niitä on lempein huulin kertoellut vanha kehrääjämummo lieden luo kerääntyneille poikansa pienokaisille.
Valkoihoisten ihmisten heimot ovat hajautuneet. Toiset ovat kulkeneet läpikuultoisen taivaan alle, poikki lumihohtoisten vuoristojen ja pitkin rantamaita, joita huuhtelee sininen, laulava meri; toiset ovat häipyneet surunvoittoiseen sumumaailmaan, pohjoisten merten rannikoille, missä maa ja taivas toisiaan tapailevat jättäen tilaa vain epämääräisille ja eriskummallisille muodoille. Toiset ovat leiriytyneet yksitoikkoisille aromaille, mistä heidän laihat ratsunsa hakivat ravintoansa; toiset ovat kallistaneet päänsä lumihangelle, päittensä päällä raudankarvainen, timantteja välkkyvä taivas. On niitäkin, jotka ovat lähteneet poimimaan kultakukkaa graniittiselta mantereelta. Ja Intian pojat ovat juoneet kaikkien Euroopan virtojen vettä. Mutta kaikkialla, mökissä, teltassa ja tasangolle sytytetyn risuvalkean ääressä, on muinaisten aikojen lapsi vuorostaan mummoksi muuttuneena kertonut pienokaisille satuja, joita oli oman lapsuutensa aikana kuullut. Henkilöt olivat samat, samoin tapaukset. Mutta kertojan huomaamatta saivat tarinat sen ilman sävyä, jota hän oli pitkän elämänsä ajan hengitellyt ja sen maan tuntua, joka oli pian kätkevä hänet poveensa. Heimo lähti jälleen liikkeelle kokemaan väsymystä ja vaaroja ja jätti jälkeensä Idän puolelle isoäidin, joka nukkui nuorten ja vanhain vainajain keskellä. Mutta hänen nyt jäykistyneiltä huuliltaan kaikuneet kertoelmat pyrähtivät lentoon kuin Psyyken perhot, laskeutuivat jälleen vanhojen kehrääjä-mummojen huulille ja saivat jälleen muinaisen rodun nousevan polven silmät säteilemään. Kuka se opetti Aasinnahan pienille pojille ja tytöille Ranskassa, "suloisessa Ranskanmaassa", kuten laulussa sanotaan? "Sen teki Hanhi-emo", vastaavat kylän tietäjät, "Hanhi-emo, joka lakkaamatta kehräsi ja lakkaamatta tarinoi". Tiedemiehet asiaa tutkimaan. He ovat tunteneet Hanhi-emoksi sen kuningatar Hanhenjalan, jonka vanhat mestarit ovat kuvanneet Troyes'n hiippakunnassa sijaitsevan Sainte-Marie de Nesles kirkon pääovelle, Dijonin Sainte-Benigne kirkon pääovelle, Auvergne'issa sijaitsevan Saint-Pourcain kirkon ja Neversin Saint-Pierre kirkon pääoville. He ovat yhdistäneet Hanhi-emon kuningatar Bertrade'iin, kuningas Robertin vaimoon ja äitikummiin, kuningatar Bertha Isojalkaan, Kaarle Suuren äitiin, Saban kuningattareen, jolla oli sorkkajalka, koska hän palveli epäjumalia, Skandinaavian kauneimpaan jumalattareen Frejaan, jolla oli joutsenen jalka, pyhään Luciaan, jonka ruumis, samoinkuin nimikin, oli pelkkää kirkkautta. Mutta sellaisissa etsinnöissä joutuu kovin kauas ja eksyy omaan kuvitteluunsa. Mitä merkitsee Hanhi-emo muuta kuin meidän kaikkien isoäitiä ja isoäitiemme isoäitejä, naisia, joilla oli vilpitön sydän ja nystermäiset käsivarret, jotka suorittivat nöyrän ylevästi jokapäiväiset askareensa ja iän riuduttamina, lihattomina ja verettöminä kuin heinäsirkat vielä juttelivat lieden kulmalla, mustuneen hirren alla, esittäen kaikille tuvan tenavoille pitkiä tarinoita, jotka loivat mieleen lukemattomia kuvia? Ja koruton runous, vainioiden, metsien ja lähteitten runous kumpusi raikkaana hampaattoman vanhuksen huulilta. Esivanhempain ristikankaalle, ikivanhalle pohjalle, kutoi Hanhi-emo tuttuja kuviansa: linnan jämeine torneineen, olkikattoisen majan, ravitsevan pellon, salaperäisen suuren metsän ja kauniit naiset, hengettäret, jotka ovat maalaiskansalle hyvin tuttuja ja joita Jeanne d'Arc olisi voinut nähdä iltaisin ison kastanjapuun alla, lähteen partaalla…
Miten on laita, serkkuseni, olenko tärvellyt sadut?
LAURA.
Puhukaa, puhukaa, minä kuuntelen.
RAIMUND.
Jos minun olisi valittava, niin antaisin mielelläni kokonaisen kirjaston filosofisia teoksia, kunhan minulle jätettäisiin Aasinnahka. Kirjallisuudessamme on vain La Fontaine vaistonnut Hanhi-emon tavoin maankamaran runouden, kotoisten seikkain vanhan ja syvän viehätyksen.
Mutta sallikaahan minun koota yhteen eräitä tärkeitä huomioita, joita ei sovi jättää keskustelun satunnaisuuksien siroteltaviksi. Kielet olivat alkujaan täynnä kuvia ja elähdyttivät kaikkea, minkä nimesivät. Ne varustivat inhimillisillä tunteilla tähdet, pilvet, "taivaan lehmät", valon, tuulet, aamuruskon. Kuvallisesta, eloisasta kielestä sukeutui myytti ja myytistä syntyi satu. Satu muuntui lakkaamatta, sillä muuntuminen on olemassaolon ensimmäinen välttämätön ehto. Se käsitettiin sanan- ja kirjaimenmukaisesti, ja onneksi ei ollut olemassa henkeviä ihmisiä, jotka olisivat alentaneet sen vertauskuvaksi siten sen paikalla surmaten. Kelpo väki näki Aasinnahassa Aasinnahan itsensä, ei enempää eikä vähempää. Perrault ei etsinyt siitä muuta. Tuli tiede, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti myytin ja sadun pitkän kehityslinjan ja sanoi: "Aamurusko muuttuu Aasinnahaksi." Mutta sen on lisättävä, että Aasinnahka, kohta kun se kuviteltiin, sai erikoisen piirteensä ja eli omaan laskuunsa.
LAURA.
Minä alan oivaltaa, mitä sanotte. Mutta koska mainitsette Aasinnahan, tunnustan teille, että sen tarinassa on eräs seikka, joka loukkaa minua mitä suurimmassa määrässä. Onko joku intialainen antanut Aasinnahan isälle tuon inhoittavan, omaan tyttäreen kohdistuvan intohimon?
RAIMUND.
Jos syvennymme myytin ytimeen, niin teitä säikyttävä sukurutsaus näyttää varsin viattomalta. Aasinnahka on aamurusko; se on auringon tytär, koska se on valon aiheuttama. Kun sanotaan kuninkaan rakastuneen tyttäreensä, niin tuo merkitsee, että aurinko noustessaan tavoittelee aamuruskoa. Vedojen mytologiassa Prajapati, luomisen herra, koko luomakunnan kaitsija, täysin sama kuin aurinko, ajaa takaa tytärtänsä Ushasta, aamuruskoa, joka pakenee häntä.
LAURA.
Olipa kuninkaanne aurinko tai mikä hyvänsä, joka tapauksessa hän minua loukkaa, ja minä olen vihoissani hänen keksijöilleen.
RAIMUND.
He olivat viattomat ja niinmuodoin vailla moraalia… Älkää väittäkö vastaan, serkku, siveellinen turmelus se vasta antaa moraalille olemisen oikeuden, samoinkuin väkivalta tekee välttämättömäksi lain. Kuninkaan tytärtänsä kohtaan tuntema tunne, jota perintä tieto ja Perrault ovat hartaan vilpittömästi kunnioittaneet, todistaa sadun korkeata ikää sijoittaen sen aina Ariadnen patriarkaalisten heimojen aikoihin. Näissä viattomissa paimenperheissä ei sukurutsausta ollenkaan kammoksuttu; isän nimenä oli "se, joka suojelee", veljen nimenä "se, joka auttaa", sisaren "se, joka lohduttaa", tyttären "se, joka lypsää lehmät", puolisoa nimitettiin "väkeväksi". Nämä auringonmaan härkäpaimenet eivät olleet lainkaan keksineet häveliäisyyttä. Heidän keskuudessaan nainen oli vailla salaperäisyyttä ja niinmuodoin vaaraton. Patriarkan tahto oli ainoa laki, joka salli miehen tuoda itselleen puolison kahden valkoisen härän vetämissä vankkureissa, tai kielsi sen häneltä. Jos isän ja tyttären liitto olojen pakosta olikin harvinainen, ei sitä kuitenkaan moitittu. Aasinnahan isä ei synnyttänyt mitään pahennusta. Pahennus on luonteenomainen sivistyneille yhdyskunnille, joiden kalleimpien huvitusten joukkoon se kuuluu.
OKTAVIUS.
Minä sallin teidän jaaritella. Mutta olen varma siitä, etteivät selityksenne kelpaa mihinkään. Moraali on ihmisessä myötäsyntyinen.
RAIMUND.
Moraali on tapoja käsittelevää tiedettä; se muuttuu tapojen ohella. Se on erilainen eri maissa eikä pysy missään kymmentä vuotta ennallaan.
Teidän moraalinne, Oktavius, ei ole isänne moraali. Myötäsyntyiset aatteet ovat pelkkää haavetta.
LAURA.
Hyvät herrat, jättäkäämme sikseen moraali ja myötäsyntyiset aatteet, jotka ovat ylen ikäviä asioita, ja palatkaamme Aasinnahan isään, joka on aurinko.
RAIMUND.
Muistattehan, että hän elätti tallissaan mitä jaloimpien, kauniilla loimilla varustettujen, "kullasta ja kirjo-ompeluksista kankeiden" hevosten joukossa "aasia, joka oli luotu niin omituiseksi, etteivät sen pahnat olleet milloinkaan likaiset, vaan joka aamu kauniiden kultarahain peitossa". No niin, tämä itämainen aasi on auringonratsu, ja ne kultakolikot, joihin sen pahnat peittyvät, tarkoittavat niitä valoläikkiä, joita päivänpaiste luo tunkeutuessaan lehväin lomitse. Sen nahka on erikoinen, pilvenlonkaa merkitsevä vertauskuva. Aamurusko verhoutuu siihen ja häviää. Muistattehan sen soman kohtauksen, jossa taivaansiniseen hameeseen puetun Aasinnahan näkee kaunis prinssi, joka tirkistää avaimenreiästä? Tuo prinssi, kuninkaan poika, on auringonsäde…
LAURA.
Joka tuikahtaa ovenraosta, toisin sanoen kahden pilven välitse, eikö totta?
RAIMUND.
Paremmin ei voisi sanoa, serkkuseni, ja havaitsenpa, että ymmärrätte ihailtavan hyvin vertailevaa mytologiaa. — Ottakaamme kaikkein yksinkertaisin satu, tuo tarina nuoresta tytöstä, jonka suusta suikahtaa kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi timanttia. Tämä nuori tyttö on aamurusko, joka saa kukat puhkeamaan ja valaa niihin kastetta ja valoa. Hänen ilkeä sisarensa, joka oksentaa konnia, on usva. — Lieden poron tuhrima Tuhkimo on aamurusko, jota pilvet himmentävät. Nuori prinssi, joka ottaa hänet puolisokseen, on aurinko.
OKTAVIUS.
Siniparran vaimot ovat aamuruskoja, Aasinnahka on aamurusko, nuori tyttö, jonka suusta pursuaa ruusuja ja helmiä, on aamurusko. Tuhkimus on aamurusko. Te ette puhu muusta kuin aamuruskoista.
RAIMUND.
Aamurusko, Intian suurenmoinen aamurusko, on tosiaankin arjalaisen mytologian runsain lähde. Sitä ylistetään monenlaisin nimin ja muodoin Vedahymneissä, Ja yöllä sitä kutsutaan, sitä odotetaan pelon- ja toivonsekaisin tuntein:
"Meidän vanha ystävämme, Aamurusko, palanneeko hän? Voittaako valkeuden jumala yön vallat?" Hän saapuu jo, tuo heleä, nuori tyttö, "hän lähestyy jokaista taloa", ja kaikkien sydämet riemastuvat. Hän se on, Djaus-jumalan tytär, ylhäinen paimentyttö. Joka aamu hän vie laitumelle taivaalliset lehmät, joiden täysistä utareista tihkuu kuivanmaan kamaralle raikas, virvoittava kaste.
Samoinkuin hänen tuloansa lauletaan hänen katoamistansakin; hymni ylistää auringon voittoa:
"Jälleen olet suorittanut voimallisen ja uljaan työn, oi Indra! Sinä lyöt Djaus-jumalan tyttären, naisen, jota on vaikea voittaa. Niin, Djaus-jumalan tyttären, loistavan aamuruskon, olet sinä, Indra, suuri sankari, lyönyt pirstaleiksi.
"Aamurusko syöksyi pois särkyneistä vaunuistaan peläten Indran, härän, häntä puskevan.
"Hänen vaununsa jäivät siihen, särkyneinä; mutta hän itse pakeni kauas, kauas."
Alkukannalla elävä intialainen muodosti itselleen aamuruskosta kuvan, joka alinomaa vaihtui säilyen kumminkin aina eloisana, ja tuon kuvan heikentyneitä ja muuntuneita heijastuksia voidaan vielä nähdä niissä saduissa, joista olemme puhuneet, samoinkuin vielä Pikku Punahilkan tarinassakin. Ison Äidin pikku tytön päähineen väri on ensimmäinen hänen taivaallisen alkuperänsä ilmaisija. Hänelle uskottu tehtävä, leipäkyrsän ja voipytyn kuljettaminen, saa hänet muistuttamaan Vedain aamuruskoa, joka on viestinviejä. Susi, joka hänet syö…
LAURA.
On pilvi.
RAIMUND.
Ei, serkkuseni. Se on aurinko
LAURA.
Aurinkoko susi?
RAIMUND.
Ahnas susi, kiiltäväkarva, Vrika, Vedain susi. Älkää unohtako, että auringonjumalilla, kreikkalaisten lyykialaisella Apollonilla ja latinalaisten Apollo Soran uksella on tunnuskuvanaan susi.
OKTAVIUS.
Kuinka on aurinkoa voitu verrata suteen?
RAIMUND.
Kun aurinko saa vesisäiliöt kuiviksi, paahtaa nurmet ja kuivaa laihtuneiden, läähättävien vetojuhtien selkänahan, niin eikö se ole ahne susi? Suden karva kiiltää, sen silmäterät hehkuvat, se näyttää valkoisia hampaitaan, sen leuat ja lanteet ovat lujat; sen karvan ja silmäin kiilto ja sen leukain raateluvoima ovat auringon ominaisuuksia. Te, Oktavius, ette juuri pelkää aurinkoa tässä kosteassa maassa, jossa omenapuut kukoistavat, mutta Pikku Punahilkka, joka saapuu kaukaa, on kulkenut halki kuumien seutujen.
LAURA.
Aamurusko kuolee ja herää jälleen eloon. Mutta Pikku Punahilkka ei kuoltuaan enää palaa. Hän teki väärin poimiessaan pähkinöitä ja kuunnellessaan sutta, mutta pitikö hänen siitä syystä joutua armotta syödyksi? Eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi päässyt suden vatsasta niinkuin aamurusko yön vankeudesta?
RAIMUND.
Säälinne, serkku hyvä, on varsin henkevää. Pikku Punahilkan kuolema ei voi olla lopullinen. Hanhi-emo oli unohtanut sadun loppuosan.
Hänen iällänsä voi jotain unohtaa.
Mutta Saksan ja Englannin isoäidit tietävät varsin hyvin, että Pikku Punahilkka kuolee ja herää jälleen eloon kuten aamurusko. He kertovat metsästäjän halkaisseen pedon vatsan ja vetäneen sieltä esille rusottavan pienokaisen, joka silmät suurina lausuu:
— Voi, kuinka minua peloitti ja kuinka pimeä tuolla sisällä olikaan!
Minä lehteilin äskettäin tyttärenne huoneessa erästä värillistä kuvakirjaa, jonka englantilainen Walter Crane on varustanut tarumaisilla, leikillisillä kuvilla. Mainitun taiteilijan mielikuvitus on samalla syvämielinen ja tutunomainen: hän tajuaa legendoja ja rakastaa elämää, hän kunnioittaa menneisyyttä ja nauttii nykyisyydestä. Hän on englantilainen henki. Kirja, jota selailin, sisälsi Little Red Riding Hoodin (englantilaisten Pikku Punahilkan) tekstin ja kuvat. Susi nielee tytön. Mutta eräs viheriään nuttuun, keltaisiin housuihin ja kaulussaappaisiin puettu maalaisherrasmies ampuu kuulan suden kiiltävien silmien väliin, avaa metsästyspuukollaan pedon vatsan, josta pienokainen astuu ulos raikkaana kuin ruusu.
Niin on asia todellisuudessa, ja te, serkkuseni, olette sen arvannut. Mitä tulee Prinsessa Ruususeen, jonka seikkailussa ilmenee korutonta, syvää runoutta…
OKTAVIUS.
Hän on aamurusko!
RAIMUND.
Ei. Prinsessa Ruusunen, Saapasjalkakissa ja Peukaloinen liittyvät erääseen toiseen arjalaiseen legendaryhmään, joka vertauskuvallisesti esittää talven ja kesän taistelua, luonnon uudistumista, tuota ikuista seikkailua, jonka sankarina on universaalinen Adonis, maailman ruusu, joka lakkaamatta kuihtuu ja jälleen kukoistaa. Prinsessa Ruusunen ei ole mikään muu kuin Asteria, Latonan heleä sisar, hän on Cora ja Proserpina. Kansan mielikuvitus kulki onnekasta latua pukiessaan valon siihen elävään hahmoon, jota valo maan päällä hellimmin hyväilee, nimittäin nuoren tytön hahmoon. Minä puolestani pidän metsän nukkuvasta prinsessasta, jota ajatellessani johtuu mieleeni Vergiliuksen Eurydike ja Eddan Brunhilde. Toista pistää käärme, toista orjantappuranpiikki, ja molemmat pelastuvat ikuisen varjon maasta: kreikattaren vapauttaa runoilija, Skandinaavian naisen soturi, kumpikin rakastuneita. Myyttien valosankarien yhteisenä kohtalona on vaipua tainnoksiin jonkin terävän esineen, orjantappuranokaan, pedon kynnen tai kehrävarren pistosta. Eräässä miss Freren löytämässä dekaanilaisessa legendassa pieni tyttö saa piston kynnestä, jonka eräs rakshasa on jättänyt oveen. Hän vaipuu kohta hengettömäksi. Ohikulkeva kuningas syleilee ja lämmittää häntä. Näille talven ja kesän, varjon ja valon, yön ja päivän näytelmille on ominaista, että ne alkavat yhä uudelleen. Perraultin esittämä satu alkaa jälleen siitä, mihin sen luulisi päättyvän. Prinsessa ottaa prinssin miehekseen ja tästä avioliitosta syntyy kaksi poikaa, pieni Päivä ja pieni Sarastus, Hesiodoksen Aithra ja Hemeros, tai, jos niin haluatte, Plioibos ja Artemis. Prinssin poissaollessa hänen äitinsä, syöjätär, rakshasa eli yön hirmu, uhkaa niellä ylhäiset lapset, molemmat nuoret valot, jotka pelastaa palaava kuningas-aurinko. Prinsessa Ruususella on läntisessä Ranskassa maalaissisar. Hänen tarinansa kertoo koruttomasti eräs vanha laulu, jossa jumalallinen legenda on ehtinyt äärimmäiseen alennustilaansa. Jos väliasteet puuttuisivat, olisi mahdotonta tuntea laulun ryysytyttöä siksi taivaalliseksi valoksi, joka talvella riutuu ja keväällä jälleen elpyy. Persialaisten suuressa kertomarunoelmassa Shahnamessa tutustumme sankariin, jonka kohtalo muistuttaa Prinsessa Ruususen kohtaloa. Isfendiar, jota ei mikään miekka kykene haavoittamaan, saa silmäänsä kuolettavan piston orjantappurapiikistä. Skandinaavisen Eddan kertomus Balderista osoittaa Prinsessa Ruususeen verrattuna vieläkin yllättävämpiä yhtäläisyyksiä.
Kuten kuninkaantyttären kätkyen ympärille kerääntyneet haltijattaret vannovat kaikki jumalat tekevänsä jumalallisen lapsen, Balderin vahingoittumattomaksi maan päällä. Mutta vaaroja ajatellessaan kuolemattomat unohtavat mistelin, joka ei kasva maassa, aivan samoin kuin kuningas ja kuningatar unohtivat eukon, joka kehräsi heidän linnansa tornissa. Prinsessaa pistää kehrävarsi; mistelinoksa surmaa Balderin.
"Siinä makasi maassa Balder, kuolleena, ja hänen ympärillään kasoittain miekkoja, tulisoihtuja, keihäitä ja peitsiä, joita jumalat olivat huvikseen singonneet kohti asein vahingoittumatonta Balderia. Mutta hänen rintaansa oli työntynyt kuolettava mistelinoksa, jonka Loke oli antanut Hoderille ja jonka Hoder ampui mitään pahaa aavistamatta."
LAURA.
Kaikki tuo on erittäin kaunista; mutta ettekö tiedä mitään sanoa pienestä Pouffe-koirasta, joka oli prinsessan vuoteessa? Minusta se on kovin soma: se kasvoi markiisitarten sylissä, ja minä kuvittelen rouva de Sévignén sitä hyväilleen kädellään, joka osasi kirjoittaa mitä kauneimpia kirjeitä.
RAIMUND.
Teidän mieliksenne suomme pienelle koiralle taivaalliset esi-isät. Me juonnamme sen suvun juuret Saramasta, koirasta, joka vainuaa aamunkoitteen, ja Seirios-koirasta, tähtien vartijasta. Onhan siinä luullakseni ylhäisyyttä kerrakseen. Minä tyydyn mainitsemaan vain yhden oksan tätä suurta sukupuuta. Suomalaisen oksan, pienen Ilo-koiran, jolle sen emäntä sanoo kolme kertaa:
"Menehän, pikku koiraseni, katsomaan, eikö kohta päivä koita."
Kolmannella kerralla aamu sarastaa.
OKTAVIUS.
Minua ihmetyttää, miten kevyesti te sijoitatte taivaaseen satujen eläimet ja ihmiset. Roomalaiset eivät lähettäneet hallitsijoitaan sievemmin tähtitarhoihin. Jos tapahtuu teidän tahtonne, niin markiisi de Carabas tulee olemaan vähintään itse aurinko.
RAIMUND.
Epäilemättä, Oktavius. Tuo köyhä, nöyryytetty henkilö, joka kasvaa rikkauteen ja valtaan, on aurinko, joka nousee usvista ja säteilee keskipäivän kirkkaassa korkeudessa. Huomatkaa tämä seikka: markiisi de Carabas nousee vedestä pukeutuakseen loistaviin vaatteisiin. Auringonnousua ei voi esittää selvemmin vertauskuvin.
LAURA.
Mutta sadussa markiisi on tarmoton olento, jota kuljetetaan; ajattelemisesta ja toimimisesta pitää huolta kissa. Eikö olisi oikein ja kohtuullista, että kissa, kuten äskeinen pikku koirakin, kuuluisi taivaallisten olentojen joukkoon.
RAIMUND.
Niin onkin laita. Hän edustaa aurinkoa samoinkuin isäntänsä kirç.
LAURA.
Hauskaa kuulla. Mutta ovatko hänen pergamenttinsä yhtä selvät kuin
Pouffe-koiran? Voiko se todistaa aateluutensa?
RAIMUND.
Miten sanookaan Racine:
Ei aina juhlaa lemmen valaista tuohuksin.
On mahdollista, että Saapasjalkakissa polveutuu niistä kissoista, jotka vetivät Frejan, skandinaavisen Venuksen, vaunuja. Kattokourujen notaarit eivät kumminkaan virka siitä mitään. Tunnetaan eräs hyvin vanha egyptiläinen aurinkokissa, sama kuin Ra, joka puhuu eräässä herra de Rougén kääntämässä hautausmenohymnissä, näin sanoen: "Minä olen se suuri kissa, joka oli elämänpuun tien varrella, Anissa, sen suuren taistelun yönä." Mutta tuo kissa on kushiitti, Hamin lapsia. Saapasjalkakissa on Jaafetin heimoa, enkä minä käsitä, kuinka ne voitaisiin liittää toisiinsa.
LAURA.
Oliko tuolla kushiittikissalla, josta hautajaismenohynminne perin hämärästi puhuu, kerjuureppu ja saappaat?
RAIMUND.
Siitä ei ole mitään mainittu. Markiisin kissan saappaat ovat verrattavissa niihin seitsemän peninkulman saappaisiin, jotka Peukaloinen vetää jalkaansa ja jotka esittävät vertauksellisesti valon nopeutta. Oppineen herra Gaston Paris'n mukaan oli Peukaloinen alkujaan eräs arjalainen jumala, taivaallisten härkien ajaja ja varastaja kuten Hermes-lapsi, jota maljakkojen maalaajat eivät sijoita kehtoon vaan kenkään. Kansan mielikuvitus sijoitti Peukaloisen Otavan pienimpään tähteen. Mitä tulee saappaisiin, kuten sanotaan, niin tiedättehän, että Jacquemart, joka valmisti varsin kauniita syövytyksiä, keräsi itselleen runsaan kokoelman jalkineita. Jos tahtoisi hänen esimerkkiään noudattaen laatia mytologisia jalkineita käsittävän museon, niin yksi lasikko ei riittäisi. Seitsemän peninkulman saappaitten, Hermes-lapsen kengän ja Saapasjalkakissan jalkineitten viereen olisi sijoitettava täysikasvuisen Hermeen siipianturat, Perseuksen sandaalit, Athenen kultakengät, Tuhkimuksen tohvelit ja Marian, pikku venakon, ahtaat lapikkaat. Kaikki nämä jalkineet ilmaisevat tavallaan valon nopeutta ja taivaankappaleitten liikettä.
LAURA.
Eikö olekin erehdytty, kun on väitetty Tuhkimuksen tohvelien olleen lasia? Eihän voi ajatella jalkineita, jotka ovat samaa ainetta kuin vesikarahvi. Oravannahkakengät, toisin sanoen turkiskengät, ovat paremmin käsitettävissä, vaikka onkin mieletöntä antaa sellaiset jalkineet tytölle, joka lähtee tanssiaisiin. Niihin puettuna Tuhkimus varmaan oli kuin kyyhkynen höyhenjalkainen. Niin kuumissa kengissä tanssiakseen hänen täytyi olla pieni hurjapää. Mutta nuoret tytöt ovat kaikki hurjapäitä: he tanssisivat, vaikka anturat olisivat lyijyä.
RAIMUND.
Serkku hyvä, olenhan teitä varoittanut liiaksi luottamasta tavalliseen terveeseen järkeen. Tuhkimuksen tohvelit eivät olleet oravannahkaa, vaan lasia, lasia niin läpikuultavaa kuin lähdevesi tai vuori-kristalli. Tohvelit olivat loihditut. Kun sen tiedätte, niin kaikki vaikeudet katoavat. Vesimelonista ajavat esiin vaunut. Vesimeloni olikin loihdittu. Onhan oikeastaan sangen luonnollista, että loihditut vaunut ajavat esiin loihditusta vesimelonista. Pikemmin sopisi olla ihmeissään, ellei olisi niin laita. Venäläisellä Tuhkimuksella on sisar, joka leikkaa poikki isonvarpaansa saadakseen tohvelin mahtumaan jalkaansa; veri tihkuu näkyviin ilmaisten prinsessoille kunnianhimoisen tytön sankarillisen viekkauden.
LAURA.
Perrault tyytyy kertomaan, kuinka molemmat ilkeät sisaret tekivät kaiken voitavansa saadakseen jalkansa mahtumaan tohveliin kumminkaan onnistumatta. Se miellyttää minua enemmän.
RAIMUND.
Samaa mieltä on ollut Hanhi-emo. Mutta jos olisitte slaavi, olisitte hieman julma, ja leikattu isovarvas sopisi vallan hyvin teidän makuunne.
OKTAVIUS.
Raimund on puhunut meille jo aika kauan haltijatar-tarinoista, mutta haltijattarista itsestään hän ei ole vielä virkkanut sanaakaan.
LAURA.
Se on totta. Mutta parempi onkin jättää haltijattaret epämääräisyytensä ja salamyhkäisyytensä peittoon.
RAIMUND.
Te pelkäätte, serkku, että nuo oikulliset olennot, milloin hyvät, milloin pahat, nuoret ja vanhat, miten vain mielitte, nuo olennot, jotka vallitsevat luontoa ja näyttävät aina olevan siihen häipymäisillään, eivät suostukaan tyydyttämään uteliaisuuttamme, vaan liukuvat käsistämme juuri kun luulemme ne tavoittavamme. He ovat kuunsäteestä kudotut. Vain lehväin kahahdus ilmaisee heidän ohihuiskahduksensa ja heidän äänensä sulaa suihku- lähteitten solinaan. Jos uskaltaa tarttua heidän kultahamosensa helmaan, niin käteen jää vain kourallinen kuivia lehtiä. Minä en ole niin jumalaton, että lähtisin heitä takaa-ajamaan. Heidän pelkkä nimensä ilmaiskoon meille heidän olemuksensa salaisuuden.
Haltijattaren nimi on ranskaksi fée, italiaksi jata, espanjaksi hada, portugalin- ja provensalinkielillä fada ja fade; fadette siinä berryläismurteessa, jonka George Sand teki kuuluisaksi: se johtuu latinan fatum sanasta, joka merkitsee kohtaloa. Haltijattaret ovat tuloksena mitä suloisimmasta ja mitä surullisimmasta, kaikkein tutunomaisimmasta ja kaikkein yleisimmästä inhimillisen elämän käsittämisestä. Haltijattaret ovat meidän kohtaloitamme. Naisen hahmo sopii hyvin kohtalolle, joka on oikullinen, viekoitteleva, petollinen, täynnä viehätystä, levottomuutta ja vaaroja. Totisesti on meillä jokaisella äitikumminamme haltijatar, joka kätkyemme yli kumartuneena jakaa meille lahjoja, onnekkaita ja tuhoisia, jotka säilytämme halki elämän. Tarkastelkaa ihmisiä, kysykää itseltänne, mitä he ovat, mikä heidät luo ja mitä he saavat aikaan, niin huomaatte, että heidän onnellisen tai turmiokkaan olemassaolonsa ylimpänä lakina on haltijatar. Claudiuksesta pidetään, koska hän laulaa hyvin; hän laulaa hyvin, koska hänen äänijänteensä ovat sopusointuisesti sommitellut. Kuka ne on niin järjestänyt Claudiuksen kurkkuun? Haltijatar. Miksi kuninkaan tytär loukkasi itsensä eukon kehrävarteen? Siksi että hän oli vilkas, hieman vallatonkin… ja siksi että haltijatarten määräys niin sääsi.
Niin vastaa meille satu, ja inhimillinen viisaus ei pääse tuota vastausta kauemmaksi. Miksi, serkkuseni, te olette kaunis, henkevä ja hyvä? Siksi, että eräs haltijatar on suonut teille hyvyyttä, toinen henkevyyttä ja kolmas suloa. Heidän tahtonsa on tapahtunut. Salaperäinen risti-äiti määrää syntyessämme elämämme kaikki teot ja kaikki ajatukset, ja me olemme onnelliset vain mikäli hän niin tahtoo. Vapaus on haavetta ja haltijatar on ilmeinen totuus. — Ystäväni, hyve, samoinkuin pahekin, on välttämättömyys, jota ei käy väistäminen… Älkää väittäkö vastaan! Hyveen kauneus pysyy samana ja hyve ansaitsee yhtä paljon kunnioitustamme, vaikka onkin epätahallinen.
Me emme rakasta sitä hintaa, minkä hyvyys maksaa, vaan sitä hyvää, minkä se aiheuttaa.
Kauniit ajatukset ovat lähtöisin kauniista sieluista, jotka levittävät omaa olemustansa niinkuin kukat haihduttavat olemuksensa osasia tuoksuina. Jalo sielu ei voi henkiä muuta kuin jaloutta, samoinkuin ruusu ei voi tuoksua muulta kuin ruusulta. Niin ovat haltijattaret tahtoneet. Kiittäkää heitä, serkkuseni.
LAURA.
Minä en enää kuuntele teitä. Viisautenne on hirveä. Minä tunnen haltijattarien mahdin, tunnen heidän oikkunsa. He ovat varjelleet minua enemmän kuin muita sisäisiltä heikkouksilta, huolilta ja rasituksilta. Mutta minä tiedän, että heidän yläpuolellaan, elämän satunnaisuuksien yläpuolella, liikkuu ikuinen ajatus, joka luo meihin uskoa, toivoa ja lähimmäisen-rakkautta. — Hyvää yötä, serkku.