XIII.
MUMMO-VAINAJAN HAUTAJAISET.
1850.
Monivuotiset kärsimykset ja vaikean kuolinkamppailun kestettyään kuoli vanha mummo Daalintehtaalla joulukuuta puolivälissä vuonna 1850.
Äitini tahtoi silloin, että vietettäisiin yksinkertaiset hautajaiset, joissa olisi läsnä vain me, hänen läheisimpänsä ja muutamat aniharvat hänen vielä elossa olevat tuttavansa. Tällaiset hautajaiset, niin hän arveli, olisivat parhaiten sopusoinnussa vainajan hiljaisen ja erilleen maailmasta vetäytyneen elämän ja tämän talon tapojen kanssa, talon, jossa ei pariin vuosikymmeneen yhtään vierasta ollut vieraillut.
Mutta isäni oli toista mieltä asiassa. Tosin oli tämä koti pitkät ajat ollut surun ja sairauden johdosta hiljainen ja suljettu kaikilta muilta paitsi omaisilta. Mutta kun mummo nyt oli kerran kuollut, piti maahanpanijaiset isän mielestä viettää tavalla, joka arvokkaasti vastaisi Petersénien tunnettua, suurta vierasvaraisuutta ja samalla niitä muotoja ja tapoja, jotka olivat käytännössä siihen aikaan parempain ihmisten hautajaisissa. Äitini ehdottama yksinkertaisuus voitaisiin tulkita kitsaaksi säästäväisyydeksi tahi vieläpä tuonelaan muuttaneen vainajan muiston halveksimiseksi. Ja niin jäi isäni mielipide ratkaisevaksi.
Kun vieraiden kutsumislistaa sitten ryhdyttiin suunnittelemaan, huomattiin että ainoastaan muutamia oli enää elossa sellaisia, jotka mummo oli tuntenut ja joiden kanssa hän oli seurustellut — suurimman osan kutsuttavista vieraista muodostivat »uudet» ihmiset, joita mummo ei ollut koskaan nähnyt, tuskinpa edes kuullut puhuttavankaan heistä. Ketä näinollen siis kutsuttaisiin? Ensin kirjoitettiin vierasluetteloon vain parhain ja ylhäisin aines papistosta ja suurimmat tilanomistajat, mutta rajaa kutsuttavien ja poisjäävien välille oli vaikea vetää. Ett'ei ketään loukattaisi jättämällä hänet hautajaisiin kutsumatta, päätettiin sitten viimein kutsua pitäjän kaikki säätyläiset eroituksetta.
Suuri joukko mustareunaisia kutsumuskorttia lähetettiin sitten heille, pyynnöllä »että he läsnäolollaan kunnioittaisivat meidän rakkaan vainajamme maahanpanijaisia Dragsfjärdin kirkossa j. n. e.» Surusaaton ilmoitettiin lähtevän määrättynä päivänä Daalintehtaalta täsmälleen klo 12 päivällä.
Äitiä ensin suuresti huolestutti nähtyään tuon pitkän vierasluettelon, mutta hän tyyntyi pian, ajatellen että ainoastaan harvat, ehkäpä ei kukaan heistä tulisi kutsua noudattamaan, sillä keli oli surkuteltavan huono, kerrassaan hengenvaarallinen. Muutama viikko sitten oli satanut paljon lunta, sitten sukeutunut suveksi ja vesisateeksi, joka kaiken lumen sulatti, kunnes yhtäkkiä taas oli pakastanut. Tiet olivatkin nyt joko jäätyneet routaisiksi ja röysteikköisiksi syvine kärrynraiteineen tahi olivat ne kaljamella, varsinkin mäkipaikoissa, niin että kärryt ajaessa liukuivat ja heittelehtivät siksi huikeasti että oli todellakin vaara tarjolla huiskahtaa kärryineen päivineen ojaan ja kaatua nurin. Kukapa siis tällaisella kurjalla ja vaarallisella kelillä lähtisi ilman suoranaista pakkoa liikkeelle?
Mutta isä oli taaskin aivan toista mieltä ja sanoi tuntevansa paremmin pitäjäläisensä ja maalla vallitsevat tavat kun kerran on joku kutsutilaisuus kysymyksessä. Ja hän arvelikin varmasti, että vieraat joukonneuvosta saapuisivat, huolimatta kurjasta kelirikosta. Ainakin tuli olla varustautunut sitä varten.
Määräpäivänä alkoi jo aikaseen aamulla ennen yhtätoista kokoontua suruhuoneelle vanhoja raihnaisia vaunuja, yksi-istuimisia kiesejä ja kärryjä kaikenlaisia ajellen rämisten pitkin jäätynyttä tietä kaukaa ja läheltä, tai oikeastaan vain kaukaa, sillä ei ollut vieraiden joukossa yhtään, jolla olisi matkaa alle parin kolmen penikulman ollut, vaan päinvastoin saapuivat useimmat vielä pitempien matkojen päästä. Vieraiden olikin täytynyt jo aikaiseen joulukuun aamun pimeässä lähteä kotoaan taipaleelle ja saapuivat he nyt perille kylmissään ja väristen, jonka vuoksi heille kahvi hautajaisrinkeleineen maistui erinomaiselta, samoinkuin tarjottu reiniläinen viinikin surukonvehteineen. Kaikki kutsutut kokoontuivatkin pian, tuskin yhtään heistä oli jättänyt kutsua noudattamatta.
Pitkään ei ennätetty lepäillä eikä lämmitellä, sillä täsmälleen kello 12 piti surusaaton lähteä liikkeelle. Hautajaisvieraiden täytyi pian jälleen tumpustautua turkkeihinsa ja nousta ajopeleihinsä.
Eräiden vanhojen ajoneuvojen alustalle oli soviteltu ruumisvaunu, joka mustavaatteisilla verhoilla ja valkoisilla reunarimsuilla oli koristeltu. Sinne kannettiin sitten mustalla sametilla verhottu ja hopeatähdillä kirjailtu ruumisarkku, mutta mitään kukkaiskiehkuroita tahi seppeleitä ei näkynytkään, sillä siitä tavasta ei vielä silloin mitään tiedetty. Vihdoin oli kaikki valmista ja pitkä surusaatto vyörähti liikkeelle.
Askel askeleelta ajeltiin hitaasti eteenpäin ja niin täytyi hiljoilleen hivutella aina Dragsfjärdin kappelikirkolle asti, jonne suruhuoneelta oli matkaa puoli penikulmaa. Ruumisvaunua veti vainajan vanha musta vaunuhevospari, joka ei pitkään aikaan ollut enää tuollaiseen rasitukseen tottunut. Allapäin hevoset astuivat ikäänkuin surullisesti aavistaen, että tämä matka tulisi olemaan myöskin niiden viimeinen matka. Niin pääsivät ne ensimäisen korkean mäen alle ja olivat vetäneet kuormansa melkein mäen harjanteelle asti, mutta silloinpa pettikin vanhojen hevosten voima aivan viime tingassa. Ne eivät jaksaneetkaan pitemmälle, vaan kompastuivat ja alkoivat liukua mäkeä alas; ruumisvaunu törmäsi lähinnä seuraavaa ajopeliä vastaan, se taas seuraavaa ja sitä tehden pitkin koko saattolinjaa. Syntyi tavaton sekamelska ja tapaus muodostui kerrassaan vaaralliseksi, sillä mäenrinne oli jääiljamella ja kärryt liukuivat syrjäkaria pahasti ja olivat vähällä keikahtaa nurin. Mutta kaikeksi onneksi tapahtui tämä vielä aivan lähellä tehdasta ja paljon väkeä oli kerääntynyt tien varsille surusaattoa katselemaan. Väkeä juoksikin heti apuun, auttaen vanhat hevoset mäen päälle ja taluttaen niitä sitten suitsista eteenpäin monissa mäkilöissä, joita vielä oli jälellä ennenkuin kirkolle päästiin.
Vihoviimein päästiin perille. Vanhat uskolliset palvelijat kantoivat ruumisarkun kirkkoon, jossa se asetettiin alttaripyörylän eteen. Sekä alttari että sen eteispyörylä ja kuori oli mustalla vaatteella valkoisine reunakoristeineen verhottu ja vaikkapa olikin vielä täysi päivä, tuikki kynttilöitä tiheissä riveissä kaikkialla. Kirkko kokonaisuudessaan teki juhlallisen vaikutuksen.
Hautaustoimituksen toimitti Kemiön rovasti, tohtori U. Forsman, mies, jonka koko olemuksessa ja käytöksessä esiintyi kirkon korkea prelaatti täydessä karvassaan. Ja hän toimittikin tehtävänsä sellaisella arvonmukaisella tavalla, jonka hän hyvin ymmärsi tällaisissa tapauksissa asiaan kuuluvan. Kun pari virttä oli veisattu ja jotakuinkin pitkä ruumissaarna pidetty, astui hän alas saarnastuolista ruumispaarien ääreen, alkaen luetella elämäkerrallisia tietoja vainajasta. Ensin toi hän esiin vainajan ansiot puolisona, äitinä ja perheenemäntänä, hänen surunsa ja koettelemuksensa elämäntaipaleellaan, hänen avuliaisuutensa köyhiä kohtaan ja hänen suuren, joskin hiljaisuudessa harjoittamansa hyväntekeväisyyden. Sitten siirtyi hän puhumaan vainajan korkeasta syntyperästä ja hänen monista perinnäisistä ylhäisistä sukuseikoistaan sekä isän- että varsinkin äidinpuolelta, tuoden esiin vainajan loistavat esi-isät polvi polvelta aina Ebba Braheen, Kustaa Waasaan ja Kaarle Knuutinpoikaan asti. Vasta sitten seurasi itse ruumiinsiunaustoimitus. Alkoi jo hämärtää kun viimeiset virret oli veisattu ja pimeä siipensä levitti kun arkku kirkosta kannettiin ja laskettiin perhehautaan ja ovet viimein lyötiin kiini.
Kun kaikki toimitukset näin lopultakin olivat loppuneet, etsi kukin oman hevosensa ja alkoi hyvää kyytiä huristaa suruhuoneellepäin uudelleen. Oli pureva pakkanen ja vinhakka viima, joka tunkeutui vaatteiden läpi luihin ja ytimiin. Vaunut ja kärryt liukuilivat ja heittelehtivät mäkilöissä niin että kaikki arvelivat jonkun onnettomuuden tässä menossa tapahtuvan. Oli tullut jo aivan pimeä ennenkuin perille päästiin.
Sitä hauskemmalta ja valoisammalta näytti tulijoista se näky, joka heitä perillepäästyä kohtasi. Kaikista ikkunoista tulvehti iltapimeään kauvaksi valaisevat kirkkaat valovirrat ja kun pakkasen kynsistä sisään astuttiin, tuoksahti vastaan mitä miellyttävin lämpölöyhkä ja hyvän ruuan hivelevä tuoksu. Pieneen ruokasaliin oli katettu ryyppypöytä, joka siinä houkuttelevana odotti, eikä totisesti sovi moittia, jos aikaisesta aamusta asti matkalla miilustaneet ja kärryissä huonolla tiellä ajaa tärisyttäneet vieraat, jotka eivät koko pitkänä päivänä olleet muuta suuhun pantavaa saaneet kuin kahvikupposen aamupäivällä, jos he nyt halukkaasti odottelivat saadakseen voileivän siihen kuuluvan ryypyn seuraamana, jota ensi ryyppyä maan tavan mukaan seurasi sekä puolikas että »terssi» ja »kvarttakin». He olivat päivän pitkään saaneet sulatettavakseen niin paljon henkistä ravintoa, että ruumista ravitseva muona nyt tuntui sitä tervetulleemmalta.
Suuressa salissa seisoi hevosenkengän muotoon katettu päivällispöytä yltäkylläisine antimineen. Pöydän yläpäähän asettuivat isä ja äiti sekä vanhin sisareni istumaan — nämä kaksi ainoat naishenkilöt, jotka seurassa olivat — ja heidän jälkeensä asettuivat pöytään arvohenkilöt arvonsa ja virkaikäoikeutensa mukaan. Minun paikkani oli kauimpana toisen pöytäsivustan päässä tehtaankirjanpitäjäin ja pikkupappein joukossa.
Alussa oli tunnelma vakava, milt'ei juhlallinen, kuten sopiikin tällaisessa tilaisuudessa. Syötiin ääneti tahi puheltiin aivan hiljaa. Mutta vähitellen aterian kestäessä alkoi keskustelu sujua vilkkaammin ja kovaäänisemmin ja saada luonnollisen, iloisemman sävyn. Eikä olekaan ihmettelemistä siinä, jos henkilöt, jotka eivät koskaan olleet tunteneet tahi edes nähneet vainajaa, eivät kyenneetkään pitkänpäälle pysytteleimään itkusilmäisinä, eivätkä he toki olleetkaan purevassa pakkasessa ajelleet penikulmamääriä ollakseen vain murheellisia perille päästyään, vaan olivat he lähteneet maalaisiin kutsupitoihin. Mielen hilpeydelle antoi vielä lisälentoa salissa löyhkäilevä herttainen lämpö, loistavat kynttilät, runsaat ja maukkaat ruokalajit sekä vielä — eikä toki vähimmässä määrässä — erinomaiset, hienot viinit, Petersénien viinikellarin viimeiset, kauan säilyneet jäännösantimet, jotka nyt piilostaan oli esiin otettu tyhjennettäviksi vainajan ja hänen huoneensa kunniaksi ja muistoksi. — Vähitellen kohosi tunnelma yhä vetreämmäksi, juttelun ja keskustelun pauhina täytti salin ja haarukkain ja veitsien valtava kalina häipyi puhelun paisuvaan porinaan. Silloin nousivat äiti ja sisareni pöydästä, keksien poistumisensa syyksi väsymyksen ja pahoinvoinnin.
Päivällisen syöntiä jatkui yhä edelleen ja yhä tiheämmiksi muodostuivat tyhjennettyjen viinipullojen rivit pöydällä. Silloin alkoi eräs kappalaispappi, jolla oli hyvänlainen lauluääni, ensin aivan hiljaa, melkein kuin itsekseen, vaan sitten vähitellen kovaäänisemmin laulaa vanhaa tunnettua pöytälaulua:
»Kun istumme seurassa leikkisäpäällä ja käsiss' on tuoksuvat maljat, niin riemuten juo: — maan murheissa täällä ei iloita liiaksi koskaan.»
Vastustamattomasti vaikutti tuo hilpeä laulu lähinnä istuviin, temmaten heidät mukaansa, ja tuntien tuollaista suloista hyvinvoinnin tunnelmaa, joka ihmisen valtaa syötyään herkullista ruokaa ja maisteltuaan hienoja viinejä, yhtyivätkin he innostunein äänin laulamaan laulun loppukerrantaa:
»On kukkanen ilo, se puhkeevi nyt, vaan huomenna kuihtuvi jälleen. Juur' nyt, kun sä voit, elä onnessa vain, ja aattele huomista sitten.»
Keskustelu ja hälinä paisui yhä kovaäänisemmäksi, liikkeet ja elkeet kävivät vilkkaammiksi, laseja tyhjennettiin tiheämpään ja pian helähytettiin laulu uudelleen yhä innostuneimmin äänin. Isäni, isäntänä ollen, oli joutunut sangen kiusalliseen asemaan, ja kun hän huomasi, ett'ei hän pystynyt hillitsemään riemukkaaksi remahtanutta tunnelmaa, käski hän lopettaa päivällisaterian niin pian kuin mahdollista ja vetäytyi senjälkeen pois seurasta, pyytäen rovasti Forsmanin ottamaan isännyyden huostaansa.
Sillä aikaa kun salin valtavilta ruokapöydiltä kannettiin päivällisjätteitä pois, siirtyivät vieraat vierashuoneeseen juomaan kupposen kahvia. Ja kun se oli tehty, astuttiin jälleen saliin, jonne jo toti- ja punssitarjottimet oli vieraita varten esille kannettu. — Kun nyt ei enää isäntäväen läsnäolo ollut kohonnutta tunnelmaa hillitsemässä, leijaili se pian yhä hilpeämpänä ja täyteläisempänä, kunnes jo useiden vieraiden jalat alkoivat hieman hoippuilla ja silmät hämäränharhaileviksi käydä. Silloin antoi rovasti Forsman merkin, että oli koittanut jo poislähdön hetki, jolloin kukin vieras sai vielä mukaansa suuren sahramirinkelin ja joukon jälellä olevia surukonvehtia.
Mutta talon alaveräjälle kuului vielä jonkun aikaa kotiaan kohden ajelevan vierasjoukon parvesta tuon iloisen laulun säveleitä, kunnes ne vähitellen yhä enemmän ja enemmän häipyivät avaruuteen ja yön synkkään pimeyteen:
»On kukkanen ilo, se puhkeevi nyt, vaan huomenna kuihtuvi — — — —».