XXII.
ERÄS YLIMYKSELLINEN KOTI.
1852—55.
Äitini oli kreivitär Louise Armfeltin nuoruudenystävä ja senvuoksi minä jo poikavuosinani seurustelin kreivittären talossa paljon, mutta varsinkin sitten kun olin saanut lyyran lakkiini odotti minua Armfeltien perheessä aina mitä ystävällisin kohtelu, sanoisinko äidillinen hellyys. Pitkän ajan kuluessa olen minä näinollen ollut tilaisuudessa silmäilemään tuon perheen elämää, ja minä muistankin siitä monta pientä piirrettä, jotka — pian unholaan unohtuneina — ansainnevat muistoon merkitsemistä.
Siihen aikaan, josta tässä kerron, oli kreivitär Armfeltin koti suuren sukulaispiirin yhtymäpaikka, piirin, jonka kaikki jäsenet elivät mitä parhaimmista yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa oloissa, uhkuen onnea ja täysinäistä elämänhalua. Heidän hilpeä leikinlaskunsa saleissa kajahteli ja vapaa, riemukas seurustelusävy löi leimansa kaikkeen, tarttuen vastustamattomasti jokaiseen, joka Armfeltien seurapiiriin joutui.
Nurkittain vastapäätä toria Elisabetinkadun päässä sijaitsi Armfeltien talo — nykyjään jonkunlainen venäläinen kansakoulu — kaksikerroksinen puutalo. Matalahuoneisessa alakerroksessa asui kreivi Gösta Armfelt, kuuluisan kreivi Kustaa Mauri Armfeltin ja hänen puolisonsa, syntyisin de la Gardie, vanhin poika, kenraaliluutnantti, Uudenmaan läänin maaherra ja sittemmin senaattori. Hän oli jo silloin vanha valkotukkainen mies; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja jalot, silmänsä hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä säteilevät, hän oli jalon sukunsa täydellinen perikuva.
Yläkerrokseen tultua avautui ensimäisenä eteen suuri sali, nurkkahuone, jonka pitkällä seinällä oli kolme, päätyseinällä kaksi ikkunaa. Huonekalut olivat ajan tavan mukaan järjestetyt pitkin seiniä niin että koko lattian pinta välkkyi vapaana ja avonaisena. Keskimäisen ikkunan edessä seisoi jalustallaan Neapelin kuningattaren Carolinan marmorikuva — Kustaa Mauri Armfeltin »ystävättären» ja suojelijattaren kuva. Sen molemmilla puolin riippui seinällä soikeissa puitteissa kaksi muotokuvaa. Toinen niistä esitti Kustaa Mauri Armfeltia Mars-jumalana, jolla ei ollut päällään muita pukimia kuin kupeellaan kilpi; toinen kuvasi taas hänen veljeään, parooni A. F. Armfeltia Backuksena, jolla oli verhona vain muutamia viinipuunlehtiä ja rypäleterttuja hiuksissa. Toista päätyseinää somisti »Pohjolan Alcibiadeen» kolmen ihanan »ystävättären», neiti Magdalena Rudenschöldin, ruhtinatar Menschikoffin ja Sadun herttuattaren muotokuvat; viimeksi mainitulla ei kuvassa ollut minkäänlaista muuta pukua yllään kuin toisella hartialla riippuva karhun käpälä.
Vastakkaisella päätyseinällä riippui ikkunain välissä suuri muotokuva, kuvaten kreivittären isää, loordi Brookea espanjalaisessa keskiaikaispuvussa; taulu oli kerrassaan mestariteos ja oli sen maalannut kuuluisa maalari Angelika Kauffmann. Loordi Brooke oli siinä kuvattu polviin saakka. Pitkällä seinällä vastapäätä ikkunoita levisi uunin molemmille puolille suuret taulut, täyttäen seinän korkeuden milt'ei kokonaan. Toinen niistä kuvasi Jupiteria, joka pilven muodossa syleili Iota; toinen esitti Plutoa Proserpinaa ryöstämässä. Olivatko sitten nämäkin maalaukset muotokuvia, sitä en tiedä, vaan ajan maku, joka ihaili alastomuuden ihanteita, ja Armfeltin monet vaihtelevat mielijohteet antavat jonkun verran aihetta sellaiseen olettamukseen.
Tämä sali jäykkine kalustoineen teki katsojaan omituisen yksinkertaisen arvokkuuden vaikutuksen, johon oli yhdistyneenä Kustaa kolmannen keveän ja irstailuun vivahtavan ajan taiteellinen peittelemättömyys. Olen myöhemmin elämäni varrella nähnyt ja ollut useissa hienoissa saleissa, vaan en ole tavannut yhtään, jossa olisi ollut vallalla sellainen aateluuden, hienon sävyn ja taiteellisesti vapaan käsityksen leima. Ei ole useallakaan suvulla tilaisuutta saliinsa koota sellaisia muistoja. Tunsi hyvästi olevansa siellä ylhäisessä, joskin jonkun verran keveässä seurassa.
Tästä etumaisesta salista astuttiin sisempään, jossa siinäkin oli kolme ikkunaa. Senkin seiniä koristivat muotokuvat, mutta täällä olivat ne kaikki, päinvastoin kuin etusalissa, täysissä pukimissaan. Parhaimpia niistä oli kuuluisan sotamarskin, kreivi Jaakko de la Gardien suuri muotokuva, jossa kreivi täysissä rautavarustuksissa esiintyi, sekä muut tämän suvun jäseniä kuvaavat taulut. Siellä nähtiin myöskin muutamia Lindin maalaamia muotokuvamaalauksia, jotka kuvasivat elävää sukupolvea ja jotka räikeästi erosivat vanhoista, todellisen taiteilijakäden muovailemista maalauksista.
Yläkerros oli talon emännän, kreivitär Louise Armfeltin, syntyisin Cuthbert-Brooke, yksinomaisessa huostassa. Tultuaan Suomeen kasvavana tyttösenä, seuraten äitiään kun parooni O. W. Klinckowström hänet Neaappelista mukaansa ryösti, meni hän naimisiin vuonna 1821, jolloin rikas äiti osti Armfeltien suuren maatilan, Åminnen kartanon Halikon pitäjästä ja muutti sen tyttärensä mies- ja naispuolisten jälkeläisten sukukartanoksi.
He olivatkin kaikki nyt parhaassa ijässään ja heidän vierailunsa elähyttivät usein rattoisaa kotia. Poika, Gösta nuorempi, oli ollut sotilas, ottanut eron, asui nyt Joensuun kartanossa ollen avioliitossa serkkunsa hovineiti Marienne Armfeltin kanssa; sittemmin meni hän jälleen sotapalvelukseen, sai kenraalin arvon keisarillisessa seurueessa 1870 ja otti senjälkeen eron. Vanhin tytär, Matilda, oli naimisissa Wienissä ruotsalaisen ministerin, parooni Wedel-Jarlsbergin kanssa, kuoli 1862; toinen tytär Adelaide oli naimisissa majuri Gripenwaldin kanssa, ja nuorin, Olga, rohkenen sanoa kaunein nainen mitä vielä Suomessa oli ollut, pyhää neitsyttä muistuttava, oli avioliitossa kreivi August Armfeltin, Viurilan herran kanssa; kuoli jo 1855.
Kreivitär itse oli komea nainen, »dame du grand monde» (suuren maailman nainen), kuten sanotaan ja oli ollut nuoruudessaan epäilemättä sangen kaunis, vaikkakin hänen kasvonpiirteensä nyt jo olivat käyneet terävämmiksi ja hänen ihonsa liian punertavaksi. Hän oli pitempi kuin mitä naiset ja vieläpä herratkin tavallisesti ovat ja sen mukaan muuten ruumiikas ja täyteläinen, ja hän osasi hämmästyttävällä arvokkaisuudella, osoittamatta jäykkää ylpeyttä tai pöyhkeyttä, käyttää komeaa vartaloaan. Hän oli aina tasaluontoinen ja hyvällä tuulella, kohdellen kaikkia erinomaisella kohteliaisuudella ja hyvyydellä, lähestymättä ketään alentuvaisuuden tavalla, joka olisi toisia vaivannut. Se oli hänen sisäinen hyvä ominaistaitonsa.
Seurustelutapa tämän perheen kesken oli teeskentelemätöntä ja hilpeää, ja leikinlasku suuntautui toisinaan hieman vapaaseen suuntaan, varsinkin hänen kälynsä, vapaaherratar Emelie Klinckowström'in vaikutuksesta, mutta kreivitär osasi pitää sen kuitenkin aina oikeiden rajojen sisässä eikä päästänyt luontaista arvokkuuttansa vähääkään luiskahtamaan niin että se olisi vivahtanut alhaiselta tai jokapäiväisyydeltä.
Hän oli syntyisin englantilainen, saanut kasvatuksensa ranskalaisen kotiopettajattaren johdolla ja puhui täällä ruotsia. Tästä kieltensekoituksesta olikin seurauksena joskus sangen hassunkurisia sekaannuksia. Niinpä kerrotaan, että hän eräänä päivänä kun muutamia herrasmiehiä oli tullut tapaamaan hänen miestään, joka sattumoilleen oli pahoinvoipa, kaikessa kiireessään käski kamarineitsyen sanomaan heille, että »minun puolisoni on sairas». Ja kamarineitsyt täytti täsmällisesti käskyn, meni herroja vastaan, niijasi syvään ja sanoi: »Minun puolisoni on sairas». Hämmästyneinä kamarineitsyen lapsellisen luonnollisesta, avoimesta vastauksesta, vetivät he suunsa hymyyn, sillä kaupungilla huhuiltiin, että noissa sanoissa olisi syvempikin pontensa ja peränsä.
Kreivitär Armfeltin luona pelattiin kernaasti jonkun verran preferenssiä aina iltasin, ja sattuipa joskus niinkin että minä sain kunnian astua pelipöytään neljänneksi. Minä pelasin huononpuoleisesti, mutta pelirahan määrä oli hyvin pieni niin että korkeintaan voin hävitä illan kuluessa pari kolme ruplaa, jotka mielihyvissäni uhrasin saadessani huvikseni nähdä kuinka tuollainen vähäinen voitto pystyi ilahduttamaan noita rikkaita rouvia samalla kun heidän suosionsa minua kohtaan kasvoi. Mutta usein kiehahti pelipöydän ääressä heidän keskensä tiukka sanasota ilmilieskaan kun toinen oli sattunut lyömään pöytään väärän kortin sen tahi sen lehden sijasta, joka olisi ollut sillä kertaa oikea ja paikallaan, tahi kun toinen ei ollut asiaankuuluvalla tarkkuudella »maalannut» tai oli taas jättänyt pelin pienemmäksi kuin kortit kädessä olisivat sallineet j. n. e., saattaen siten toiselle niin ja niin monen »pietin» häviön. Tällaisesta asiallisesta kinastelusta luiskahtivat nämä molemmat pikaluontoiset naiset helposti henkilökohtaisiin hyökkäyksiin, singautellen pistosanoja ja piikkejä, joissa he eivät toisiaan millään muotoa säästäneet ja joka mellastus tavallisesti päättyi kyyneliin. Katkeroituneina viskasivat he silloin korttinsa pöytään, hypähtivät ylös ja vannoivat etteivät he enää koskaan, ei ikipäivinä keskenään korttia pelaa, ja niin läksivät he vihoissansa kotiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt näkemästä kälyksiä jälleen muutaman päivän perästä yhdessä pelipöydän ääressä yhtä hyvinä ystävyksinä kuin konsanaan ennen — kunnes sama kohtaus jälleen uudistui. Helposti joutui tällaisten kohtausten aikana mitä pahimpaan välikäteen kun molemmat riitelevät puolet vetosivat syrjäisen tuomiopäätökseen: »Sano nyt, eikö Emelie ole väärässä?» ja toinen taas: »Sano, oliko oikein, että Louise löi pata-sotamiehen pöytään?» Siinä oli temppuilemista tarpeeksi jos mieli purjehtia onnellisesti molempien karien läpi.
Kreivitär oli kaikin puolin ennakkoluuloton, eikä hän osoittanut koskaan persoonallista pöyhkeyttä vaan seurusteli mielellään sellaistenkin kanssa, jotka sukuperältään ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden olivat paljon alapuolella häntä. Mutta joutua jonkinlaiseen lähempään yhteyteen »les classes inferieures»in, alempain säätyluokkain kanssa, etenkin sukulaisuussuhteisiin, se oli hänestä niin tavattoman vastenmielistä ettei hän sellaista tahtonut minään mahdollisuutena edes ajatella. Ja kuitenkin johti kohtalo siihen, että niin piti tapahtua. Tämän yhteydessä muistan erään sangen hupaisen tapahtuman.
Kreivittären miehellä oli veli, kreivi Magnus Armfelt, joka tavallisesti sai kantaa vain nimeä Masen; hän oli ollut Tukholmassa hevoshenkivartion ratsumestari, sittemmin Kaarle Juhanan kabinetti-kamariherra y. m., ja avioliitossa oli hän vapaaherratar Stedingk'in kanssa. Mutta heidän perheelliset ja taloudelliset olosuhteensa olivat sangen vähän onnelliset, jonka vuoksi hän erosikin vaimostaan (joka meni sitten uuteen avioliittoon kreivi d'Otranten kanssa) ja muutti Suomeen vuonna 1843. Molempain vaikutusvaltaisten veljiensä siipien suojassa ja avulla nimitettiin hänet täällä everstiksi ja sotaoikeuden jäseneksi sekä jonkun ajan kuluttua sen puheenjohtajaksi, jolloin hänet ylennettiin kenraaliksi. Hän oli muuten hyvänahkainen, vaatimaton, ystävällinen ja rauhaa rakastava mies, kaunis niinkuin koko sukunsa.
Hänen taloudenhoitajattarellaan, mamseli Miina Bohmanilla, jota kuitenkin rouvaksi kutsuttiin, oli poika Mauritz, jonka isä hän oli ja joka jo tähän aikaan (1855) oli ennättänyt niin pitkälle elämässä, että hän oli alkanut katkeruudella ajatella aviotonta syntyperäänsä ja surra sitä, ja sentähden isä päättikin avioliiton kautta laillistuttaa sen.
Mutta kreivitär Louise, perheen määräävä tahto, ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan puhetta moisesta epäsäätyisestä avioliitosta — hän kuolisi surusta j. n. e. Hän oli kylläkin lankonsa kodissa seurustellut »rouva» Bohmanin kanssa, joka siellä emäntänä askaroitsi, vieläpä joskus hänen kanssaan korttiakin pelannut, mutta että »rouva» Bohman tulisi hänen kälykseen — hänkin kreivittäreksi — se on kerrassaan mahdotonta — se ei voisi käydä koskaan päinsä!
Siitä huolimatta päätti kreivi Masen antaa kuuluttaa aikomansa avioliiton niin pian kuin vain kreivitär Louise olisi keväällä matkustanut pois Helsingistä. Hän ajatteli että kunhan kerran vihkiminen on täydeksi tosiasiaksi muodostunut, häipynee viha ja kiukku aikanaan ja haava on jo ehkä parantunut kun kreivitär Louise syksyllä takasin Helsinkiin saapuu.
Kevät oli tullut, kreivittären piti matkustaa maalle ja lähtöpäiväksi oli jo eräs keskiviikkopäivä toukokuun alussa määrätty. Silloin kiiruhti kreivi Masen jättämään ilmoituksen kuulutusta varten seuraavaksi sunnuntaiksi.
Määrättynä päivänä ajettiin vaunut portaiden eteen, mutta ne olivatkin rikki. Ajopelit täytyi korjauttaa ja ne eivät joutuneet valmiiksi ennenkuin perjantaina. Mutta kreivitär oli liian taikaluuloinen tahtoakseen sinä päivänä alkaa matkaansa; eikä sopinut lauantaipäiväkään, sillä siinä tapauksessa olisi hänen täytynyt matkustaa myöskin sunnuntain aamupäivällä, jota hän oikeauskoisena englantilaisena ei taas voinut sallia eikä suvaita. Hän päättikin näinollen lykätä matkansa sunnuntaihin, jolloin hän lähtisi heti jumalanpalveluksen jälkeen.
Me olimme silloin kaikki kokoontuneina hänen luokseen sanomaan jäähyväisiä. Mukana oli myöskin kreivi Masen. Vaunut ilmestyivät jo oven eteen ja kreivitär valmistautuu jäähyväistelemään kaikkia; silloin puikahtaa käsi esiin oviverhojen välistä ja viittilöi merkitsevästi hänelle. Hän menee sinne, kuullaan kuiskuteltavan muutamia sanoja verhojen takana, sitten kuuluu huudahdus, kirkaisu, jotakin kaatuu lattialle — kaikki ryntäävät verhojen taakse katsomaan. Kreivitär makaa siellä pyörtyneenä. Emännöitsijä, joka oli ollut kirkossa, oli kuullut kreivi Masenia ja »rouva» Bohmania kuulutettavan ja oli nyt kertonut kreivittärelle tuon hirvittävän uutisen.
Hajuvesien avulla ja myötävaikutuksella menee pyörtymyskohtaus pian ohi. Kreivitär toipuu ja huudahtaa: »Onko se totta, Masen? Ei suinkaan sellainen ole mahdollista?»
Vihan salamoiden edessä kreivi Masen vavisten seisoo ja sammaltelee, eikä tiedä mitä vastaisi. Hämmästyneenä ja ujona jupisee hän jotakin: »En tiedä — ehkä se on vain erehdys — hän on varmaan kuullut väärin», j. n. e. ja hän hiiviskelee pois niin ettei hänen tarvitseisi enempää kuulla eikä vastailla.
Kun kyyneleet oli ehditty kuivata ja ensimäinen kuumuuden puuska oli asettunut, matkusti kreivitär.
Pari viikkoa senjälkeen tapasin minä eräänä päivänä Vilhelm Armfeltin, hänkin kreivi Masenin poika, tosin ensimäisestä avioliitosta. Hän näytti tavattoman riemastuneelta ja kysyi minulta: »Tahdotko tulla meille tänä iltana?»
Minä katselin hämmästyksissäni häntä, sillä aniharvoin olin minä heillä ollut. »Kiitos vain», vastasin minä, »mutta minut on jo muualle illaksi pyydetty. Onko teillä sitten vieraita tänä iltana?»
»No, vain muutamia, mutta koetahan tulla mukaan, sillä tulee olemaan juupelin huvittavaa nähdä kuinka ukko kiikutteleikse yhteen vanhan Bohmanskan kanssa». — Mutta kun minua ei vähääkään huvittanut olla mukana tuossa »perhejuhlassa», sai se mennä menojaan minun puolestani.
Vilhelm Armfelt oli ollut harvinaisen kaunis nuorukainen, mutta olikin juuri senvuoksi ollut altis elämässä esiintyville moninaisille kiusauksille ja houkutuksille, josta oli seurannut, että hänestä oli tullut sellainen nuorimies, jollaisia nimellä »jeunesse orageuse» (turmeltunut nuorukainen) kutsutaan. Siitä tahdottiin hänet parantaa erityisellä parannuskeinolla, jota tällaisissa tapauksissa siihen aikaan »perhepoikiin» nähden aina käytettiin — nimittäin lähettämällä nuori mies merille. Meri-ilmaa ja valtameren yksinäisyyttä pidettiin silloin sopivimpana keinona sammuttamaan intohimojen hehkua ja saattamaan riehkailevan, houreksivan nuoruuden järkiinsä. Niinpä saatettiin hänet muuanna päivänä erääseen kauppalaivaan, joka purjehti Rioon. Siellä raivosi silloin keltakuume, jonka uhriksi nuori Vilhelm joutui. Parannuttuaan pitkäaikaisen potemisen perästä kuumeesta, mutta vielä sangen heikoissa voimissa ollen, piti hänen purjehtia takasin kotimaahan eräällä toisella laivalla, mutta se joutui haaksirikkoon talvisaikana Skottlandin vuorirantain edustalla, jolloin muutamat laivaväestä, niiden joukossa hän, vihdoin — useita vuorokausia ajelehdittuaan pitkin Pohjanmeren jääkylmiä, myrskyn mylleröittämiä aaltoja — pelastuivat Norjan rannikolle.
Mutta kamaloilta näyttivät näiden kahden koetuksen seuraukset. Komea, voimakas nuorukainen oli nyt murtunut, voimaton ja perinpohjin raihnaantunut. Halvauskohtaus oli väännellyt hänen ennen niin kauniit kasvonpiirteensä ja jonkun verran hervaissut hänen ruumiinsa toista puolta niin että hän laahusti toista jalkaansa kävellessään. Entisestään oli jälellä ainoastaan hänen sammumattoman iloinen luonteensa ja silmäinsä kirkas katse, jotka eivät koskaan hävinneetkään.
Tullessaan kotiinsa Helsinkiin otettiin hänet tuhlaajapoikana vastaan, perhe tuli liikutetuksi kuullessaan hänen kovista kohtaloistaan ja varsinkin kreivitär Louise osoitti hänelle äidillistä hellyyttä, onnistuen m. m. puuhaamaan asiat niin, että Vilhelm nimitettiin midshipsmaniksi laivastoon ilman että hän kävi läpi kaikki arvoaskeleet. Luultavasti pidettiin purjehdusmatkaa Rioon riittävänä ansioluettelona. Eikä hänen virkatehtäviinsä minun tietääkseni kuulunut muuta kuin että hän päivisin laahusteli puoleksi halpaantunutta jalkaansa Esplanaadilla ja iltasin piti hilpeästi yllä keskustelua salongeissa, singautellen väliin sukkelia, mutta usein myös hieman häijyjä sutkauksia.
Ja sitten tuli rakkauden vuoro. Hän rakastui suloiseen ja miellyttävään pääkaupunkilais-teaatterissa esiintyvään näyttelijättäreen, neiti Arvidson'iin ja meni hänen kanssaan kihloihin. Kun isä, kreivi Masen, sai tästä tiedon, kerrotaan hänen käyneen näyttelijättären luona ja sanoneen, että hän tosin oli iloinen siitä onnesta, joka hänen poikaansa odotti, eikä missään tapauksessa pitänyt hänelle kysymyksessä olevaa liittoa minään epäsäätyisaviona — vaan että hän piti velvollisuutenaan ajoissa varoittaa neitosta tästä aikeesta ja jos mahdollista ehkäistä se, sillä muutoin juuri nuori neiti Arvidson, eikä suinkaan kreivi Vilhelm, joutuisi epäsäätyisavioon. Hän ei kuitenkaan antanut tuon varoituksen itseään peljästyttää, eikä hänen sitä katua tarvinnutkaan, sillä heidän avioliittonsa lienee ollut sangen onnellinen.
Mutta kun kreivitär Louise sai asiasta tiedon, joutui hän mitä syvimmän mielenkarvauden valtaan. Hän ajatteli, että oli jo tarpeeksi kun oli yksikin tuollainen liitto perheen keskuudessa solmittu. Hän ei jaksanut enää kantaa sitä tosiasiaa, että nyt jälleen aateliton, eräs piiskuinen näyttelijätär, saisi oikeuden kutsua itseään kreivitär Armfeltiksi ja sellaisena esiintyä — se kohosi jo yli hänen voimiensa. Hän ei saanutkaan senvuoksi lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän, estääkseen tuollaista kilpailua arvokkuuden ja arvoasteiden hankinnassa, oli toimittanut kreivi Vilhelmin, hänen itsensä tikkua ristiin asiassa tekemättä, siirretyksi Vienanmeren laivastoon. Nuoren parin lähtö Helsingistä (1859) oli ollut surullisen hassunkurista nähdä. Yhden ainoan hevosen vetämät rattaat olivat riittäneet kuljettamaan heidät ja kaiken mitä heillä oli noille kaukaisille seuduille.
Oltuaan monta vuotta siellä määrättiin hänet sieltä Baikal-järvelle Siperiaan, jossa hän sittemmin kohosi arvossa kapteeniksi. Silloin otti hän eron virastaan, saaden amiraalin arvonimen, ja palasi Suomeen, jossa hän jo pian kotiin tultuaan sairastui ja kuoli Turussa 1882, vielä viime hetkelläänkin leikkiä laskien elämän ihmeellisistä vaiheista.
[Huomio: Edelliseen kappaleeseen on merkitty alun perin kuolinvuodeksi 1822, joka ei voi pitää paikkansa. Mahdollisesti oikea vuosiluku on 1882.]
Kun nähtiin, että loppu alkoi lähetä, kutsuttiin pappi antamaan hänelle ehtoollista, jonka hän nautitsi enemmän täyttääkseen sukulaistensa tahdon kuin omasta halustaan siihen. Kun pappi oli mennyt, sanoi hän: »Sepäs sitten oli hirvittävän hapanta viiniä, jota hän minulle antoi. Antakaa minulle lasi oikeaa samppanjaa saadakseni vielä kerran muistoksenne maljan juoda». Hänen pyyntöänsä noudatettiin ja kun hän sitten oli kilistänyt lasillaan jokaisen ympärillä seisovan kanssa viimeisiksi jäähyväisiksi, muovaili hän valmistelematta runopätkän ja lausui, tyhjentäen samalla pohjaan vaahtoavan juoman:
»Mä muistan ajan ihanan kuin ois se eilispäivä; nyt nään sen loppuun häipyvän, pois — malja! — huolten häivä.
Hän tahtoi lopettaa niinkuin oli elänytkin. Muutamia tuntia sen jälkeen henkäsi hän viimeisen hengähdyksensä.
Hänen leskensä asettui asumaan maalle Sauvon pitäjään, mutta kohtasi häntä pari vuotta senjälkeen kauhea onnettomuus; hän paloi tahi tukehtui savuun huoneessaan, jossa lamppu oli kaatunut ja sytyttänyt hänen vuoteensa palamaan.
Nyt on jo kaksi vuosikymmentä kulunut siitä kun kaikki ne terveyttä ja elämänhalua uhkuvat henkilöt, jotka Armfeltien salongeissa seurustelivat kuvaamanani aikana, ovat menneet sitä tietä, jota kaikkien loppujen lopuksi on astuttava, ja itse asunto on nyttemmin muutettu venäläiseksi kansakouluksi.