Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 / Kuvauksia

by Anders Ramsay

XXVIII.

TOINEN SOTAVUOSI.

1855.

Talvi oli tullut, meri oli jäässä, vihollinen vetäytynyt omille mailleen ja meille oli siten muutamiksi kuukausiksi suotu jonkunlainen aselepo. Mutta kaikesta päättäen tulisi sota kuitenkin kevään koittaessa jälleen ilmiliekkiinsä leimahtamaan.

Uusia joukkoja saapui herkeämättä maahan, kaupunkeihin ja maaseuduille tulvaili yhä enemmän ja enemmän sotaväkeä ja yhä uusia kenraaleja ilmestyi tarkastuksille. Monenlaisiin eri toimenpiteisiin ryhdyttiin maan tarmokkaaksi puolustamiseksi, m. m. pariin suurempaan ja laajaseurauksiseen: tarkoitan ruotusotaväen kokoonpanoa ja kenraalikuvernöörin vaihdosta.

Kaikkia mahdollisia keinoja sodan voimakkaaksi jatkamiseksi oli nyt yritettävä ja käytettävä ja keisari osoitti maallemme erityistä luottamustaan sallien sen omienkin poikain ryhtyä maataan puolustamaan. Yhdeksän pataljoonaa kauan sitten hajoitettua ruotusotaväkeä tulisikin sen vuoksi asettaa jälleen sotakuntoon. Kun erityinen komitea kenraali, parooni C. von Kothenin johdolla oli ensin laatinut ja valmistanut lähemmät määräykset tätä varten, julaistiin siitä keisarillinen asetus. Käsky ruotusotaväen sotajalalle asettamisesta tuli ruotutilallisille odottamatta ja äkkiä. He olivat pitkät ajat hallinneet ja viljelleet tilojaan vähäistä kruunulle maksettavaa veroa vastaan ja senvuoksi tuntuikin heistä nyt säädetty ruotusotaväen pito kerrassaan rasittavalta.

Tosin laskettiin rasittava taakka täten maan ja varsinkin rahvaskansan hartioille, mutta sitä lievensi se iloinen tunnelma, joka silloin valtasi jokaisen mielen, että näet jälleen saatiin nähdä maassamme koossa suomalainen armeija vanhalle, ruotujakoiselle, kansalliselle pohjalle järjestettynä, ja nurina, jos jossakin sellaista ilmenikin, häipyi senvuoksi helposti. Parooni von Kothen matkusteli itse kaikkialla maassa ja piti kokouksia rahvaan keskuudessa; ja viisaudella, säädyllisyydellä sekä monien paikallisten, olosuhteista riippuvain sovittelujen avulla saatiin vaikeudet voitetuiksi niin että talonpojat kaikkialla selittivät olevansa valmiit heti asettamaan vaaditun miehistön sotajalalle. Eikä miehistöstä puutetta ollutkaan, sillä miehiä oli runsaasti, jotka olivat halukkaita astumaan sotapalvelukseen.

Sopivan päällikkökunnan hankkiminen kaikkia näitä uudesta muodostettuja joukkoja varten kävi vaikeammaksi. Wenäläiset upseerit eivät siihen sopineet, sillä he eivät osanneet kansan kieltä eivätkä tunteneet tapoja, eikä se sitäpaitsi olisi ollut maan lakien mukaistakaan. Mutta löytyipä maassamme suuri joukko herrasmiehiä, jotka nyt asuivat maaseudulla tahi olivat siviilitoimissa ja jotka entisaikoina olivat palvelleet sotilasalalla, joko jalka-, ratsu- tahi vieläpä meriväessäkin. Vaikka he olivatkin ijältään, arvoasteiltaan ja aselajiensa puolesta aivan erilaisia, kehoitettiin heitä nyt kuitenkin hyvää palkkaa vastaan ja nopean ylenemisen yllytyksellä jättämään tyynet kotilietensä ja vaihtamaan auran miekkaan isänmaan puolustukseksi. Ja kehoitusta noudatettiinkin sangen yleisesti. Lihavat, rehevät ja hyvinvoivat maalaispatroonat, harmaahapsiset äijät seisoivat jälleen rintamassa kuin nuoret luutnantit ja opettivat jäykin jäsenin nuoria talonpoikaispoikia tahdin mukaan nostelemaan jalkojaan ja tekemään kiväärillä kunniaa. Olipa tuo nyt sitten millainen hyvänsä, niin oli se kuitenkin meidän oma sotaväkemme — jotakin kerrassaan ja puhtaasti kansallista — ja senvuoksi ilolla ja myötätuntoisuudella sitä tervehdittiinkin.

Parooni Kothen antoi ystävälleni Severin Falkmanille luottamustehtäväksi piirtää ja värittää eri ehdotukset sotilaspuvuiksi. Tämä oli ensimäinen Severi Falkmanille annettu julkinen tilaus. Ja hän antautuikin tehtäväänsä täydellä todella valmistaen kolme eri ehdotusta, yhden väriltään harmaan, toisen tummansinisen ja kolmannen viheriänmustan. Kun erityinen komitea oli ensin täällä tarkastanut ehdotukset, lähetettiin ne Pietariin, ja keisari vahvisti käytettäväksi harmaan puvun sileine kullattuine nappineen. Sillä olikin muiden ehdotusten rinnalla se suuri hyvä puolensa, että se väriltään oli vanhojen suomalaisten rykmenttien historiallisten sotilaspukujen kaltainen.

Vanhaa, kunnioitettua ja yleisesti pidettyä kenraalikuvernööri Rokassoffskyä eivät asianomaiset pitäneet kyllin tarmokkaana, eivätkä myöskään katsoneet hänellä olevan sellaisia sotapäällikön lahjoja, joita näytti tarvittavan ensikesäisiä suurisuuntaisia sotamelskeitä varten. 18 päivänä joulukuuta annetulla armollisella käskykirjeellä nimitettiin hänet valtakunnanneuvoston jäseneksi, jollaisen tyynemmän toimialan katsottiin hänelle paremmin sopivan, ja kenraali Berg, silloin Viroon sijoitettujen joukkojen päällikkö, nimitettiin hänen seuraajakseen v. t. kenraalikuvernööriksi.

Tieto Rokassoffskyn poistumisesta herätti kautta maan surua. Vasta nimitettyä uutta kenraalikuvernööriä ei tunnettu ensinkään tai sitten vain huhujen mukaan, jotka taas eivät olleet edullisimpia. Sitävastoin oli eroava kenraalikuvernööri monivuotisen oleskelunsa aikana täällä voittanut puolelleen kaikkien myötätunnon, sillä tiedettiinhän, että hän rakasti maatamme ja piti lakejamme ja tapojamme kunniassa ja että hän, missä vain oli voinut, oli aina koettanut edistää maan parasta.

Nämä tunteet ilmenivätkin nyt hyvästijättöhetkellä mitä moninaisimmassa muodossa: kaupungin porvariston puolesta ojennettiin hänelle erityinen adressi, useita lähetystöjä saapui eri haaroilta maata, senaatti tarjosi eroavalle juhlapäivälliset ja lopuksi toimeenpani se seurapiiri, joka oli läheisimmässä kanssakäymisessä eroavan kenraalikuvernöörin vieraanvaraisessa kodissa, suuret tanssiaiset Oelzen salongissa, hienoimmin jäljestetyt tanssiaiset, mitä kaupungissamme olen nähnyt. Lähtiessä ojennettiin perheen jäsenille pikku lahjoja muistoksi siltä paikkakunnalta, jonka he nyt jättävät ja jolla heistä niin paljon oli pidetty. Useat meistä saattoivat lähteviä vielä lähimpään majataloon heittääkseen heille siellä viimeiset jäähyväiset.

Joulukuun lopulla saapui kenraali Berg. Hän oli jo ikämies, mutta siitä huolimatta teeskenteli näyttääkseen vielä nuorelta. Kun hänet näki, huomasi hänessä heti omituisen sekoituksen vanhuudesta ja nuoruudesta, jotka eivät oikein tahtoneet sopia yhteen; senpävuoksi täytyikin ihmetellä mikä hänen kasvoillaan oikeastaan oli luonnollista, mikä teennäistä, kunnes huomasi, että viimeksimainitut piirteet siinä kuitenkin olivat voittavina. Sillä alkaen hänen välkkyvänvalkoisista hampaistaan, pikimustasta tekotukastaan, maalatuista kulmakarvoistaan ja viiksistään, vaaleanpunaisesta ihomaalista hänen kellertävillä poskillaan pumpulivanulla pöyhisteltyyn rintaansa tahi kureliiveihin saakka, jotka pönkittivät hänen ryhtinsä suoraksi, oli tottatotisesti suurin osa koko miehestä vain keinotekoinen taideteos. Ne, jotka sattuivat näkemään hänet ennenkuin hän oli aamupukeutumisensa suorittanut, eivät tahtoneet tunteakaan tuota raihnasta ukkorähjää jonkun hetkisen perästä muuttuneena reimaksi ja tuimaksi kenraaliksi. Mutta hänen vilkas, älykäs katseensa, hänen hetkeäkään levähtämätön kielensä, alituisesti elkeissä liikehtivät kätensä ja jalkansa ilmaisivat kuitenkin vielä nuorekasta intoa. Sanat sinkoilivat hänen suustaan kevyesti ja valloillaan kuin vesi putouksessa, hän toi esille aatteita ja suunnitelmia joka hetki vinhalla vauhdilla ja eloisuudella, milloinkaan syvemmin niihin käsiksi käymättä ja välittämättä siitä joskin totuus ja tosiasiat saivat hieman alakynteen vilskahtaa.

Pian havaittiinkin, ett'ei sellainen luonne voisi käsittää meitä eikä sopia hyvin yhteen suomalaisen miettiväisyyden ja hitauden kanssa; räikeänä vastakohtana hänen luonteelleen oli myöskin meidän yksinkertaisuutemme ja vastenmielisyytemme kaikkea turhuutta ja loistoa kohtaan. Tämä kaikki pian huomattiin, samoinkuin sekin seikka, että hänen varma uskonsa omasta kyvystään ja kaikkiviisaudestaan oli kerrassaan rajaton.

Luontaisen vilkkaan eloisuutensa ohella oli hänellä erinomainen työkyky. Hän nukkui ainoastaan muutamia tunteja ja oli työntouhussa milt'ei vuorokauden läpeensä. Kyllä saivat adjutanttijoukot, ylimääräiset virkailijat, sotakamreerit, sotajääkärit ja sananlennättäjät nyt työtä. Sillä joka hetki lähetettiin sellaisia eri haaroille kaikenlaisissa asioissa, joita suinkin ajatella voi. Niin pystyi hän saamaan työtä ja touhua koko tuolle ennen tarpeettomalle palvelijajoukolle itse siitä vähääkään väsymättä.

Uusi sotapäällikkö ryhtyi toimiinsa suurella innolla ja tarmolla. Kaikkea ennen tehtyä piti hän kelvottomana ja moitti. »Kaikki on tehtävä uudelleen», oli hänellä tapana useimmiten sanoa. Uusia pattereja rakennettiin Harakkasaarelle, Drumsöhön ja muualle Helsingin ympäristölle; kaksi peräytymistietä tehtiin kaikessa kiireessä, yksi kaupungin länsi-, toinen itäpuolelle; satamaan ja linnoituksen ulkopuolelle asetettiin miinuja, jotka eivät tosin viholliselle saaneet mitään vahinkoa aikaan, mutta tärskäyttiväthän kyllä erään venäläisen höyrylaivan, »Medvedin», ilmaan; uusia tavaramakasiineja ja varastopaikkoja järjestettiin, ja usein saapui uusia sotaväkijoukkoja, joita sitten sijoitettiin sinne tänne yli maan. Kaikille haaroille ulotti hän väsymättömän toimintansa ja huolenpitonsa. Ennen vallinneen tyynen luottamuksen sijaan olikin nyt jonkinlainen kuumeentapainen levottomuus tunkeutunut kaikille aloille.

Eikä maassa vallitseva mielialakaan häntä tyydyttänyt. Sekin oli saatava uuteen uskoon, »tehtävä uudelleen». Mielialan sävy oli saatava sotaisemmaksi ja intoisemmaksi, jolloin se vasta vastasi hänen käsitystään isänmaallisista ja vilpittömistä lainkuuliaisuuden tunteista. Tällaisen »korkeamman tunnelman» herättämiseksi julaistiin siihen aikaan suurta huomiota herättänyt tekele »Sana aikanaan», jonka syntymiseen oli vaikuttanut maan arkipiispa ja jonka rovasti Hedberg oli kirjoittanut. Teos ilmestyi sekä suomen- että ruotsinkielellä ja levitettiin sitä useita kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maata. Sen tarkoituksena oli herättää suurissa kansanjoukoissa mahdollisimman pulppuilevaa isänmaallista innostusta ja varmaa luottamusta sodan onnelliseen päättymiseen.

Ainehisto teokseen oli otettu ilmestyskirjasta, joka tälläkin kertaa, niinkuin ainakin, oli sopiva alkulähde ja perustuskappale tällaisia tilaisuuksia varten, sillä ilmestyksestähän voi löytää milt'ei mitä tahansa. Ilmestyskirjan 17 luku oli nyt otettu lähemmin selvitettäväksi ja siinähän osoitettiin, että Johannes jo pari tuhatta vuotta sitten oli ennustanut tätä sotaa ja vihollisen lopullista, surkeaa ja säälittävää tappiota.

»Verenkarvainen peto» oli näet Turkin valtakunta, joka yli neljän vuosisadan kuluessa oli itseään kristittyjen verellä tahrannut. Ja kutkapa sitten tuon pedon liittolaisia olivat? Johannes puhuu selvästi »portosta, joka paljoin vetten päällä istuu ja jonka kanssa maan kuninkaat huorin tehneet ovat», »ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päärlyillä», mutta »juopuneena pyhäin verestä» ja »istuvana verenkarvaisen pedon päällä». Tämä porttohan taas päivänselvästi kuvasi hienoa, loistavaa, mutta jumalansa unohtanutta Ranskaa, joka Pärttylinyönä ja vallankumouksen aikana »oli juopunut pyhäin verestä» ja nyt ystävyysliittonsa kautta Turkin kanssa »istui tuon verenkarvaisen pedon päällä». Ja näiden antikristillisten maailmanvaltain kanssa on myöskin tuo maallisen kullan ja kalleuksien alle ahdistettu, yksinomaan ajallista voittoa sammumattomasti janoava Englantikin tehnyt, kauppaviekkautta silmälläpitäen, liiton, jonka taikaverkkoon se nyt koettaa saada kiedotuksi niin monta valtakuntaa ja valtaa kuin mahdollista. Mutta mitähän hyvää voidaan toki odottaa tuollaiselta liitolta, joka »pedon» ja »porton» kanssa tehty on, kuten sitä ilmestyskirjassa kuvaillaan? — Tällä tavoin todistellen ja toteennäytellen jatkaa hurskas kirjoittaja pitkin matkaa läpi teoksensa, lopettaen sen todistamalla yhtä vakuuttavasti, yhä ilmestyskirjan mukaan, että »meidän vihollistemme kuitenkin lopullisesti täytyy häpeään joutua».

Ikävä kyllä ei evankelista Johannes ilmoittanut hänelle mitä jälkimaailma tulisi hänen teoksestaan sanomaan, eikä sitäkään, että tuo hänen niin häpäisemänsä ja vääräuskoiseksi syyttämänsä »verenkarvainen portto» muutamia vuosikymmeniä myöhemmin tulisi olemaan Wenäjän mahtava liittolainen ja valtiollinen tuki — tosiaankin todistus siitä kuinka epävakaista ja hullua on sekoittaa uskonto ja politiikka toisiinsa.

Samaan aikaan kuin kysymyksessä oleva merkillinen kirjoitelma levisi ympäri maata myöskin eräs tekele, »Suomen sotaväen marssiveisu», jota silloin juuri sotajalalle asetetut sotamiehet sangen yleisesti lauloivat; se herätti suurta hilpeyttä ja rattoisuutta ja sitä useissa eri tilaisuuksissa esitettiin. Runossa oli 20 säkeistöä, kaikki läpeensä yhtä luonnollisen kaunistelemattomia. Lainaan siitä tähän seuraavan makupalan:

»Vihollinen rikas ompi — sitä kehuu, kerskailee — sivistyksens' itse onki, meille sit' nyt jakelee. Kiitos paljon! — Meil' on hyvä, itse sivistykses' pidä! Hei fallera, fallera, falleralla, fallera, fallera.»

Ja runoelma loppuu seuraaviin, suomalaisille sotamiehille osoitettuihin, ilahuttaviin ja luottamusta herättäviin sakeisiin:

Kell' ois' hätä, kuka suris', keisar' asuu Pietarpuriss'! Hei fallera, fallera, falleralla, fallera fallera.»

Huolimatta aseiden kalskeesta ja hetken vakavuudesta elettiin pääkaupungissa kuitenkin yhä jatkuvasti ja keskeytymättä iloista, sanonpa huoletonta ja surutonta elämää, aivan niinkuin ennenkin. Kaikenlaisia huvituksia, tansseja ja teaatteritilaisuuksia toimeenpantiin melkein yhtä runsaassa määrin kuin ennen, ainoastaan suurten virallisten tanssiaisten lukua näyttiin jonkun verran supistettavan. Mutta niiden sijasta kukoistivatkin sitten ylimmillään tanssiaiset Oelzen salongissa kerta viikossa, niin sanotut »silkkitanssiaiset», sillä niihin osaaottamaan pääsi yksinomaan hienoon seurapiiriin kuuluva »la crême», kerma, ja vain ne, jotka tuohon kermastoon kuuluvina puuhan etunenässä liehuva kreivi H. Aminoff otollisiksi katsoi; siis oli olemassa tiukka takuu siitä, että näihin tanssiaisiin kokoontui vain ehdottomasti »sekoittamaton» seurapiiri.

Yliopistokin oli jälleen alkanut toimintansa, vaikkakin tosin sodan tähden vasta 1 päivänä lokakuuta. Seuraten vanhempaini vakavia kehoituksia käyttämään aikaani paremmin kuin tähän asti, olin minä päättänyt tällä lukukaudella todellisella innolla käydä opinnoitiin käsiksi. Ja niin minä aloitinkin ja koetin muutamien viikkojen kuluessa pakoittaa itseäni päätöstäni toteuttamaan. Mutta helpompaa on antaa moisia varoittavia neuvoja kuin niitä noudattaa. Eikä totisesti ollutkaan helppoa istua päivät pääksytysten nenä kirjassa kiini tällaisena eloisana ja kuohuvana aikana, jolloin sotatorvien kajahtelevan kuultiin, pistimien välkkyvän nähtiin ja joka hetki odottaa voitiin, että luodit jo omissa nurkissa viuhkaa alkaisivat. »Inter arma silent musae» (aseiden keskessä runottaret vaikenevat) on vanha lauselma, jonka todenperäisyyden minä silloin ymmärsin paremmin kuin muulloin — ja jota minä seurasin. Kunhan sodan jyskeet ovat loppuun jylisseet ja kaikki jälleen tyyntynyt ja säännöllisille latusilleen asettunut, silloinhan tulisi taas sopivampi aika lukujaan jatkaa. Mutta tämä lukukausi sai mennä livahtaa samalla tavalla kuin monta edeltäjäänsäkin.

Niin kului talvi edelleen huveissa ja huolettomassa luottamuksessa; mutta sittenpä äkkiä kaikki muuttuikin.

Oli maaliskuun 5 päivän aamu, päivän, jota ei koskaan yksikään unohda, ken silloin vain eli. Olin tullut myöhään edellisenä iltana kotiin jostakin tilaisuudesta ja nukuin vielä kun eräs ystäväni astui huoneeseeni ja kertoi, että maailmanhistoriallinen tapaus oli tapahtunut sekä pyysi minun arvaamaan mikä tuo suuri sattuma sitten olisi.

»Sevastopol on kukistunut!» vastasin minä vähääkään epäröimättä.

»Ei. — Väärin arvasit. — Jotain paljon tärkeämpää on tapahtunut.»

»No, lieneepä sitten keisari kuollut.»

»Niin asia onkin.»

Muutamassa silmänräpäyksessä sukaisin vaatteet ylleni ja kiiruhdin ulos saamaan varmuutta uutiseen, jonka todenperäisyyttä viimeiseen asti epäilin. Sillä niin odottamatta oli tieto tullut. Ei oltu edes kuultu että tuo voimakas mies olisi ollut sairaanakaan. Eikä kukaan tapaamistamme nytkään tietänyt asiasta sen enempää kuin mitä huhu kertoi. Hämmästyksen valtaamina ei ensi alussa oikein voitu tapahtumaa ja elämää käsittää — että hänkin, itsevaltias, oli vain kuolevainen niinkuin kaikki muutkin. Vihdoin päästiin kuitenkin asiasta varmuuteen. Keisari oli aivan äkkiä tahi vain lyhyen tautipuuskan jälkeen kuollut Pietarissa maaliskuun 2 päivänä päivällä, joskin tieto tapahtumasta, sähkölennättimen puutteessa, ennätti Helsinkiin vasta 5 päivää vasten yöllä.

Siis ei epäilemistäkään enää. Tuntuipa silloin kuin olisi kuullut ajan siivenlyöntien ilmassa humisevan; käsitettiin hyvin, että tämä hetki oli sellaisten joukkoon luettava, jotka ovat maailmanhistorian kulussa määrääviä ja ohjaavat sitä uusille suunnille; tuntui kuin ikkuna olisi avattu ja raitis ilma virrannut helteiseen, ummehtuneeseen huoneeseen; — tuntui »kuin olisi joku kiinalainen muuri sortunut». Ihmetellen ajateltiin mitä nyt tapahtumaan tulisi, kun mahtavan itsevaltiaan käsi ainaiseksi oli herpaantunut? Kuitenkin tuntui selvästi siltä, että hänen kanssaan oli kokonainen aikakausi ja vanha, kaikkea ehkäisevä järjestelmä kadonnut ijäisyyteen ja että nyt valoisammat ajat lähestyivät.

Kaupungissa puhkesi tällöin vilkas liike ja hyörinä ylimmilleen. Naisväki kerrassaan piiritti myymälät, sillä täytyihän heidän nyt heittää kirjavat pukimensa käytännöstä ja pukeutua syvään keisarisuruun. Myöskin miesväen täytyi vuoden päivät kantaa käsivartensa ympärillä mustaa silkkiharsoa. Kirkonkellot soivat kaupungissa ja ympäri koko maata. Rekiä liiti toinen toisensa ohi ja sekasin, kuljettaen virkapukuihinsa puettuja virkamiehiä, senaattoreja, kenraaleja ja upseereja y. m., jotka kaikki kiirehtivät päälliköidensä luo tekemään surunvalituskäyntinsä, vakuuttamaan uskollisuuttaan uudelle hallitsijalle, keisarille ja suuriruhtinaalle Aleksanteri toiselle ja vannomaan säädetyn valansa. Myöskin meidät ylioppilaat kutsuttiin seuraavaksi aamupäiväksi koolle, jolloin me tiedekunnittain teimme valan suuressa konsistoriosalissa.

Sananlennättäjiä ja pikalähettejä saapui vähäväliä Pietarista. Yksi sellainen toi tullessaan uuden keisarin hallitsijavakuutuksen. Seuraavana päivänä saapui taas toinen tuoden mukanaan sekin ilmoituksen maallemme sangen tärkeästä toimenpiteestä. Ruhtinas Menschikoff, joka oli ollut Suomen kenraalikuvernöörinä aina vuodesta 1831 asti (Thesleff, Rokassoffsky ja Berg olivat olleet vain virkaatekeviä) oli jo 4 päivänä maaliskuuta vapautettu »terveydellisistä syistä» sekä korkeimmasta päällikkyydestään Krimissä ja laivaston kenraaliamiraalin virastaan että myöskin Suomen kenraalikuvernöörin toimestaan, jolle paikalle nyt kenraali Berg vakinaiseksi nimitettiin. Jo tämä seikka viittasi järjestelmänmuutokseen.

Paljon kaikenlaisia virallisia puuhia ja toimia seurasi nyt keisarikuoleman jälkeen. Lähetystö, jossa Suomen neljää säätyä edustivat salaneuvos, parooni Walleen, arkkipiispa Bergenheim, kauppaneuvos A. Donner ja talollinen Hannuksela, lähti Pietariin toivottamaan uudelle hallitsijalle onnea hänen astuessaan valtaistuimelle. Yliopisto toimeenpani suuremmoisen surujuhlan, jota kesti kokonaista kaksi päivää, 27 ja 28 p. huhtikuuta. Ensimäisenä päivänä piti puheen rehtori Rein ja esitettiin Cygnaeuksen laatima ja Paciuksen säveltämä juhlakantaatti; toisena päivänä piti V. Lagus latinankielisen ja E. Rudbeck suomenkielisen puheen, sangen huomattava tapaus senkin vuoksi, että silloin ensi kerran suomenkieli helskähti yliopiston juhlasalin opetusistuimelta.

Kevät lähestyi ja samalla täytti mielet yhä enemmän levottomuus, jännittävä odotus ja pelko siitä mitä nyt tapahtumaan tulisi. Joka päivä tuli tietoja idästäpäin, jotka kertoivat hallituksen toimenpiteistä, tärkeistä henkilövaihdoksista ja suurista ponnistuksista sodan jatkamiseksi väkevämpää vihollista vastaan sekä Krimin niemimaalla että täällä pohjolassa. Sardiniakin oli nyt julkisesti julistanut sodan Wenäjää vastaan ja Itävallan kanta oli sangen epäiltävä. Englanti ja Ranska varustautuivat kaikin voimin; talven kuluessa oli valmistettu veden päällä uivia pattereja, pommituslavoja ja tykkipursia, jollaiset puuhat selvästi osoittivat, että vakavia suunnitelmia oli tekeillä. Ylipäällikkyys oli tänä vuonna uskottu englantilaiselle amiraali Dundas'ille ja ranskalaiselle amiraali Penaud'ille. Ja mitä suurimmalla levottomuudella heidän tuloaan nyt odotettiin.

Vihollisten laivasto saapuikin rannikoillemme heti purjehdusvesien keväällä jääkahleistaan vapauduttua. Laivastoon kuului tällä kertaa 80 alusta ja se purjehti milloin Nargön, milloin Porkkalan, milloin taas Hankoniemen seutuville, sulkien ja piirittäen siten Suomenlahden. Venäläiset laivat taas kiiruhtivat tyynesti ja sangen varovaisesti Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan, kuten viime kesänäkin. Joka hetki odotettiin, että voimakas vihollinen ryhtyisi luonnollisesti joihinkin toimenpiteisiin, mutta päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa, eikä vihollisen taholla minkäänlaista toimintahalua ollut havaittavissa. Levottomuus ja odotus jännitti mieliä.

Koko kevät ja alkukesä oli sinä vuonna tavattoman kaunis; ilma oli aina mitä ihanin, luonto hymyili ja versoi viehkeimmässä kukoistuksessaan ja kirkkaan sinervältä taivaalta paistoi miltei lakkaamatta säteilevä, heloittava aurinko. Vaikka vihollinen kiertelikin niin lähellä kintereillämme, oli eloisuus ja huvitusten hilpeys siitä huolimatta vallalla kaikkialla, miltei entistään ehompanakin, ainakin niissä piireissä, joihin minäkin kuuluin. Kun keisarisurua vielä kesti, ei luonnollisestikaan toimeenpantu mitään suurempia ja julkisia huvitilaisuuksia, mutta eihän se ollut esteenä kuitenkaan toimeenpanemasta pikku huvituksia perheissä taikka sitten tänne sijoitetun Grodnon husaariupseeriston toimesta vaikkapa joka päivä.

Niinpä muodostuikin huvituksien jakso sangen vaihtelevaksi. Milloin kodeissa niitä toimeenpantiin, milloin tehtiin huvimatkoja ympäristölle, jolloin soittokunta oli aina mukana ja jolloin luonnon helmassa, milt'ei vihollisen nenän edessä ja nähden syötiin päivällisiä ja tanssittiin. Tavallisimmin oli huvitilaisuudet kuitenkin järjestetty Kaivohuoneelle, jolloin väliajoilla aina riennettiin, joku naisista käsivarteen nojaten, katselemaan rantapattereilta mahtavia, valtavia savupatsaita, jotka mereltä nousivat ja siellä liikkuivat edestakaisin — kaukana etäisyydessä, kimmeltävällä merellä. Tuntui niin omituiselta — tällainen huumaava hilpeys ja ilo uhkaavan vaaran edessä, jolloin huomispäivä epävarmuuden hämärään oli kiedottu. Tämä kaikki tuntui kuin tanssilta tulivuoren aukolla, jossa vuoren purkaantumista joka hetki voitiin odottaa.

Lukukausi oli jo kauan sitten loppunut, juhannuskin livahtanut ohi, mutta alituiset loppumattomat huvitukset pidättivät minua yhä kaupungissa ja houkuttelivat minua lykkäämään lähtöäni päivästä päivään. Eikä minulla mitään erityistä aihetta ollutkaan lähtöäni kiirehtiä, sillä isäni, jota talven aikana oli kohdannut pari kertaa lievä halvaus, oli päättänyt kesällä olla kylmävesiparannuksilla Turussa ja muuten niin vieraanvarainen ja vieraita täynnä tulvehtiva Björkboda tulisi senvuoksi olemaan tänä kesänä autio ja tyhjä. Minulla ei näinollen ollut mitään kiirettä matkustaa sinne.

Päätinpä siis tämän aikani käyttää pistäytymällä hieman itäänpäin, syntymäkaupungissani Viipurissa, jossa en senkoomin ollut käynytkään kun sen paikkakunnan kaksivuotiaana lapsukaisena jätin vanhempieni muuttaessa Helsinkiin. Paitsi tätä mieltäkiinnittävää puolta asiassa, oli minulla siellä useita läheisimpiä ystäviäni, kuten Vilhelm Tavast, veljekset Otto ja Jaakko Alfthan ja Georg Palmroth (sittemmin Viipurin hovioikeuden varapresidentti); hänen piti tulla matkatoverikseni ja hänen luonaan piti minun asuakin Viipurissa ollessani.

Heinäkuun 5 päivänä läksimme matkalle, Palmroth ja minä; koko matkaa varten vuokraamillani vanhoilla, rämisevillä vaunuilla sitä lähdettiin. Kun olimme Porvooseen päässeet, jouduimme hieman selkkauksiin sinne sijoitetun sotilaspäällystön kanssa. Vihollisten laivoja oli näyttäytynyt kaupungin läheisimmässä saaristossa, jonka vuoksi oli annettu erityinen määräys, ettei kukaan saanut matkustaa ilman paikallisvirastojen todistusta. Kun me emme tuosta säännöstä mitään tienneet ei meillä myöskään moista passia ollut ja niinpä kuletettiin meidät yllämainittujen viranomaisten eteen, josta vihoviimein, sittenkuin meitä siellä oli perinpohjin tutkisteltu ja tultu varmuuteen siitä että olimme vain rauhallisia ylioppilaita emmekä mitään valepuvussa liikuskelevia vihollisia, meille tuo tarpeellinen todistus annettiin. Mutta tuo rettelö viivytti meitä kuitenkin siksi paljon, että ilta oli jo joutunut ja me katsoimmekin senvuoksi mukavimmaksi lykätä lähtömme seuraavaan päivään.

Jatkoimme matkaa sitten aamulla 6 päivänä heinäkuuta. Kun olimme ennättäneet noin penikulman päähän Loviisasta, alkoi sieltä kohota sakeaa mustaa savua, joka yhä sakeni ja näytti yhä kamalammalta kuta lähemmä kaupunkia me tulimme. Laajalta alueelta kohoili tiheitä, mustia savupilviä korkealle taivaalle ja niiden lomasta näkyi liekkien hulmunta kuinka ne vinhan tuulen mukana leimusivat, kiemurtelivat ja nuoleskelivat ympäriinsä ja kuinka ne hetki hetkeltä yhä kiivaammiksi ja laajemmiksi kasvoivat. Oli selvä, että koko kaupunki oli tulessa.

Vihdoin pääsimme onnellisesti majataloon; se sijaitsi kaupungin syrjäpuolella ja kuului senvuoksi niiden harvojen talojen joukkoon, jotka olivat säästyneet liekkien uhriksi joutumasta. Yleensä vallitsevan kauhistuksen ja sekasorron vuoksi oli kerrassaan mahdotonta saada hevosia jatkuvaa matkaa varten. Meidän täytyikin sentähden jäädä kaupunkiin ja niin jouduimme olemaan kaupungin perinpohjaisen hävityksen todistajina.

Nähdessä kokonaisen kaupungin ilmitulessa palavan, oli se kauhea näytelmä, joka ei voi koskaan mielestä häipyä. Kaikkialta kuului avun, epätoivon ja valituksen huutoja, kaikkialla pakeni onnettomia asukkaita, asettautuen vähäisen omaisuutensa kanssa, mitä liekkien syleilystä pelastetuksi olivat saaneet, teille ja torille. Kauhistusta ja sekasortoa on mahdoton kuvailla. Tuolla juoksenteli epätoivon valtaan joutunut äiti hakien lapsiaan, tuolla taas etsiskelivät lapsiraukat vanhempiaan, kaikki itkien ja valittaen nähdessään vanhat, hauskat ja kodikkaat talonsa ja niiden mukana vähäiset talous- ja huonekalunsa, monen ainoa omaisuus, perustuksiaan myöten poroksi palaneen.

Epätoivon ensimäisessä huumauksessa syytettiin englantilaisia koko onnettomuudesta. Muutamia englantilaisia laivoja näet majaili kaupungin ulkopuolella ja olivat ne edellisenä päivänä räjäyttäneet pienen Svartholman linnoituksen ilmaan. Ajateltiin, että he jollakin harhaan tähdätyllä pommillä olisivat sytyttäneet kaupungin, mutta tulipalon olikin todellisuudessa, kuten sittemmin tuli ilmi, aiheuttanut huolimattomuus, ja »vihollinen» sensijaan osoitti huomattavaa ihmisystävällisyyttään tarjoten apuaan sammutustöihin; avunkättä eivät kaupunkilaiset kuitenkaan vastaanottaneet. Tulipalo raivosi koko päivän, pahimmin ja tuhoisimmin kuitenkin yöllä, kunnes sen vimma aamun koittaessa talttui, mutta silloinpa olikin jo milt'ei koko kaupunki — 90 taloa — palanut poroksi.

Oltuamme kokonaisen vuorokauden ajan Loviisan kauhistuttavan palon todistajina ja vietettyämme yömme omissa matkavaunuissamme, pääsimme vihdoin seuraavana aamupäivänä jatkamaan matkaamme Viipuriin. Siellä vietin minä yli kaksi viikkoa silkkoja ilonpäiviä odottavien hyvien ystävieni Tavastin, Alfthanin veljesten ja matkatoverini Georg Palmrothin kanssa, jonka herttaisen äidin luona minä asuin. — Hän oli vielä, vaikkakin vanhuusvuosiaan vietti, kerrassaan kaunis ja komea nainen. — Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut viipyä Viipurissa vain muutamia päiviä, mutta joka taholta minulle osoitettu sydämellinen vieraanvaraisuus houkutteli helposti minut jäämään sinne pitemmäksikin aikaa. Siihen aikaan ei ollut kulunut kuin kaksikymmentä vuotta siitä, jolloin isäni luopui Viipurin läänin maaherranvirasta; maaherrana siellä oli hän ollut seitsemän vuotta, voittaen olinajallaan puolelleen läänin ja kaupungin asukkaiden arvonannon ja kunnioituksen; he pitivät maaherrastaan. Siellä olikin vielä elossa useita, jotka kiitollisuudella ja rakkaudella isääni ja hänen iloista, aina avointa ja vieraanvaraista taloaan muistelivat ja jotka tiesivät äitini herttaisuudesta kertoa. Kun he kuulivat, että joku heidän pojistaan nyt oli paikkakunnalla, pyydettiin minua vieraisille useihin sellaisiin perheisiin sekä kaupungissa että ympäristössä sijaitsevilla maatiloilla. He tahtoivat nähdä vanhan ystävänsä pojan ja lähettää hänen mukanaan tervehdyksensä. Tällä tavalla jouduin minä aivan odottamatta olemaan monet päivät erinomaisen suosittu juhlittava ja kutsuttiin minua vierailulle paljon useampaan paikkaan kuin voin ajan niukkuuden vuoksi mennä. Tunsin itseni onnelliseksi ja olin erittäin mielissäni siitä, että minut niin ystävällisesti ja hyvin vastaanotettiin. Enkä ollut sen vähemmän iloinen, vaikka hyvin huomasinkin, että tällainen kohtelu oli kokonaan vanhempieni ansio. Erityisesti muistan Viipurissa viettämistäni päivistä ne kolme päivää, jotka elin Alfthanien luonnonihanalla maatilalla Kirjolassa; siellä ei heidän vanha, kunnon äitinsä hetkeksikään väsynyt mitä ylistävimmin sanoin puhumasta läheisesti tuntemastaan ja pitämästään ystävästään, minun äidistäni.

Wiipurissa olin muun muassa tullut tutuksi kolmen nuoren insinööriluutnantin kanssa, jotka kaikki olivat toimessa Saimaan kanavan rakennustöissä. He olivat Carl August Ekström (sittemmin kapteeni ja toiminimi Hackman & C:o osakas), Alfred Vasastjerna (sittemmin everstiluutnantti ja yli-insinööri) ja hänen veljensä Evert (myöhemmin ratatirehtööri). He ehdottivat minulle, että lähtisin huviretkelle Saimaan kanavalle ja matka heidän kanssaan olikin kerrassaan huvittava. Kun vihdoin saavuimme Lappeenrantaan, jossa eräs höyrylaiva oli parhaillaan lähdössä Kuopioon, ehdotin minä vuorostani retkeilyä kauniille Saimaalle. Ehdotus oli liian houkutteleva vastaanpantavaksi ja niinpä siihen vaikeuksitta ja tinkimättä suostuttiinkin. Vanhat vaunumme sovitettiin laivaan ja niin lähdettiin matkalle nykyaikaisiin vaatimuksiin verraten sangen alkuperäisellä laivalla.

Oli niin ihana, kaunis kesäpäivä kuin toivoa suinkin voi. Koko Saimaa päilyi rasvatyynenä, ei tuulen löyhähdyskään sen pintaa rikkonut. Lukemattomilta kaskimailta kohonnut hieno sauhu oli kuin ohuena harsona laskeutunut koko seudun yli, joka senvuoksi väriltään vivahteli vaaleansinisenä ja sinipunervana. Viillätimme pitkin Saimaan pintaa kuin halki pieniä saaria ja luotoja tiheässä kasvavan saaristomeren; saarilla ja luodoilla nuorta, mehevää lehtimetsää kasvoi vedenkalvoon saakka, ja ne muodostivat välilleen loppumattomia katsantoaloja, jotka silmien eteen avautuivat milloin puukujanteiden tapaisina, milloin pienten vihreiden kukkavihkojen kaltaisina, joita valkoiselle liinalle on siroteltu. Ihanaa, kaunista kaikkialla, minne hurmaantuneen silmäyksensä vain suuntasi! Mutta kuitenkin siitä huolimatta teki luonto surumielisen, jopa vihdoin väsyttävänkin vaikutuksen, sillä kuva, vaikkakin niin kaunis, oli aina samanlainen ja tuntui senvuoksi yksitoikkoiselta. Vaihtelua puuttui. Kaikki täällä oli niin hiljaista ja rauhaisaa, ei näkynyt ihmisasuntoa missään päin, ei jälkeäkään viljelyksestä, tuskin ainoatakaan venettä matkan varrella tapasimme. Kaikki oli autiota ja kuollutta tämän viheriöitsevän loiston ja ihanuuden keskellä. Tuntui kuin olisi kulkenut asumattomilla erämailla, ja senpävuoksi iloisiksi tultiin, kun vihdoinkin muutamia rakennuksia päivällisen seutuvilla pilkahti esiin ja laiva laski laituriin Puumalan kirkonkylän edustalla.

Sieltä jatkettiin matkaa yhtä autioiden, mutta jos suinkin mahdollista vieläkin kauniimpien seutujen läpi Savonlinnaan, jonne myöhään illalla saavuimme ja astuimme laivasta maihin. Koko päivän olimme tuolla kiipperällä laivapahasella viettäneet ja se päivä olikin ollut sangen hauska, sillä kaikeksi onneksi olimme me niin sanomattoman hilpeän tunnelman valtaamina, ett'emme sanottavasti tunteneet sitä synkkää vaikutusta, jonka tuo salomaa muuten, ihanuudestaan huolimatta olisi herättänyt.

Seuraavana päivänä katseltuamme Savonlinnan pientä kaupunkia, sen ympäristöjä ja vanhaa Olavinlinnaa, joka sievällä, vuolaan virran ympäröimällä pienellä saarella kaupungin vieressä sijaitsee, läksimme paluumatkalle, tällä kertaa maanteitse Punkaharjun kautta. Kun Punkaharjulle olimme saapuneet, lähetimme vaunut tyhjänä edeltäpäin ja itse kävelimme perässä pitkin harjua koko ajan ihastuksen ja hurmauksen valtaamina, sillä hurmaava oli tosiaankin se näköala, joka siellä hämmästyneiden silmiemme eteen avautui. Edessämme leveni helmi kaikkien maamme ihanien maisemien ja näköalojen joukossa. Korkealta, kapealta, paikoin jyrkältä harjunselänteeltä näki loppumattomia näköaloja, joissa metsät ja järvet keskenään vaihtelivat, taampana jälleen metsät ja järvet lomikkain kuvastellen kunnes maisema kaukana taivaanrannan kanssa kangastavaan syleilyyn yhtyi.

Punkaharjulta johti matkamme etelään päin Imatralle, jossa viivyttiin yksi päivä katsomassa kosken suuremmoista näytelmää, kuinka siinä tavattomat vesimäärät vaahtoavalla vauhdilla syöksyvät alas korkeudesta pitkin kosken uomaa. Pistäytyämme sieltä käsin Vallinkoskella, matkustimme Imatralta seuraavana aamuna ja saavuimme iltasella Viipuriin. Siellä vietin vielä pari hauskaa päivää ystävien parissa, jonka jälkeen läksin paluumatkalle Helsinkiin.

Ainoastaan vähäpätöisempiä tapauksia on tämän kesän alkupuolelta huomattava. Kesäkuun 5 päivänä vaihdettiin muutamia laukauksia erään Hankoniemen luona sijaitsevan patterin kanssa; kesäkuun 21 päivänä taas räjäytettiin »fort Slavan» pieni varustus Kotkan luona ja poltettiin muutamia rakennuksia siellä; 22 päivänä ammuttiin muutamia laukauksia Santahaminan pattereita vastaan, joiden päällikkönä silloin oli kenraalisetäni; heinäkuun 5 päivänä räjäytettiin taas ilmaan Svartholman vähäpätöinen linnoitus. Senjälkeen purjehtivat laivastot Pohjanlahdelle ja kävivät siellä tervehtimässä useampia avoimia rantakaupunkeja. Kaikeksi onneksi ei amiraali Plumridge tänä kesänä ollut laivaston päällikkönä; sen taholta osoitettiinkin nyt suurempaa ihmisyyttä, jonka vuoksi ei laivasto mitään mainittavampaa vahinkoa tällä kertaa tehnytkään. Kaikki näytti siltä kuin ei liittoutuneella laivastolla muuta tehtävää olisikaan kuin pitää purjehdusvetemme piiritystila, sulku edelleen voimassa.

Englantilainen laivasto ulotti tuollaiset vakoilemis-ja tiedusteluretkeilynsä pitkin meidän rannikoitamme myöskin Turkuun. Mutta niille seuduille oli pattereita sijoitettu sekä Ruissaloon että sen kohdalla olevalle rantamaalle ja muutamat tykkivenheet sulkivat pääsyn kaupunkiin. Kun näille vesille saapuneet muutamat vihollisten laivat olivat ampuneet jonkun laukauksen, katsoivat he viisaimmaksi ankkuroida Airiston selälle tarpeellisen välimatkan päähän. Silloin sattui eräs soma pieni sattuma, joka koski meikäläisiä maalaisoloja Björkbodassa.

Sikäläisessä meijerissä valmistettiin juustoja, jotka olivat sangen haluttua tavaraa Turussa ja joilla siellä oli hyvä menekki. Vanha silmäpuoli matami, nimeltään Tojander, lähetettiinkin toisinaan viemään venelasti juustoja Turun torille. Kun ei Björkbodassa tiedetty vähääkään englantilaisen laivaston piirityksestä Turun edustalla, lähti mummo taaskin kerran sinne tavalliselle torimatkalleen, vene täynnä juustoja ja kaksi miestä airoissa. Mutta kun he parhaiksi kääntyivät erään niemen suojasta Airiston selälle, näkivätkin he aivan odottamatta vihollisten laivat edessään. Tällaisella hetkellä olivat hyvät neuvot kalliita. Oli jo liijan myöhäistä kääntyäkin, sillä laivoista laskettiin heti venheet vesille ja muutaman silmänräpäyksen perästä ne jo ympäröivät torille menijät. Mutta eukko ei hämmästynytkään hölmöksi, hän sieppasi yhden juuston käteensä, nosti sen korkealle ilmaan niin että viholliset sen näkivät ja huusi täyttä kurkkua:

»Mitä tahdotte, hyvät ihmiset? Oletteko aivan hulluja? Minähän olen Tojanderska Björkbodasta ja tottakai nyt näette, että nämät ovat juustoja eikä suinkaan ryssänluotia. Antakaa minun siis rauhassa mennä menojani!»

Mutta he eivät luultavasti ymmärtäneet eukon puheesta sanaakaan, sillä he tulivat vain yhä lähemmä ja laskivat aivan venheen viereen. Kun he sitten huomasivat, että lastina tosiaankin oli vain juustoja ja ett'eivät ne maistuneet Chesteriltä eikä Stilton'iltakaan, eivät he niistä sen enempää välittäneet, vaan antoivat mummon mennä matkoihinsa.

Vene jatkoi siis matkaansa kaupunkia kohden ja saapui onnellisesti jo Pukinsaaren salmeen, mutta silloinpa taaskin useita venheitä yht'äkkiä työnnettiin maista vesille ja ne ohjasivat tulonsa tietysti suoraan matkalaisiin päin. Ruissalon pattereilta oli huomattu, että venhe tuli Suomen vihollisten laivojen luota ja arveltiin siellä senvuoksi, että se kulkisikin joillakin englantilaisten asioilla. Ja niinpä joutuikin nyt mummo-parka juustolastineen paljon vaikeamman tarkastuksen ja ankaramman kuulustelun alaiseksi kuin äsken vihollisten käsissä. Häntä kuletettiin yhden sotilashenkilön luota toisen tutkittavaksi ja hänen täytyi lakkaamatta ylen tarkasti tehdä tiliä sekä itsestään että asioistaan.

Kun mummo lopultakin oli onnistunut selvittämään ja todistajain avulla saamaan todistetuksi kuka hän oli, päästettiin hänet vapaaksi ja hän sai rauhassa tehdä kauppansa. Mutta tämä tapaus muodostui hänen elämänsä suuremmoiseksi muistoksi, ja hän kertoi sittemmin mielellään ja ylpeästi kuinka hän oli piirityksen murtanut. Hän oli ollut sodassa mukana.

Matkaani Viipuriin ja Saimaalle oli kulunut täsmälleeen yksi kuukausi tullessani takasin Helsinkiin elokuun 5 päivänä, ja minä aijoinkin viipymättä jatkaa matkaani Turkuun, jossa perheemme silloin oleskeli isäni kylpykauden aikana. Mutta kun sain kuulla, että millä hetkellä tahansa voitiin odottaa tapahtuvan suuremmoisia tapahtumia, päätin viipyä Helsingissä vielä jonkun aikaa. Ja minä olinkin tullut oikeaan aikaan saadakseni olla todistajana suuremmoisimmassa näytelmässä, mitä yleensä milloinkaan on tilaisuudessa näkemään.

Sillä parahiksi näinä päivinä olivat laivastot jälleen kokoontuneet Porkkalan luo, jonne sitäpaitsi oli tullut vedenpäällisiä tykistöpattereja, bombardeja ja joukko tykkivenheitä; tämä kaikki osoitti että jotain vakavampaa nyt oli tekeillä. Senpävuoksi ei minua haluttanutkaan matkustaa pois Helsingistä.

Elokuun 8 päivänä purjehti koko yhdistynyt laivasto Viaporia kohden ja kaikkien suureksi hämmästykseksi sellaista reittiä pitkin, jota eivät meidän luotsimme, ei merikortit, eikä meriväen päällikkökuntakaan tuntenut. Laivasto asettui taistelulinjaan Rönnskärin ja Gråharan välille noin neljän kilometrin päähän linnoituksesta. Puoliväliin, linnoituksen ja suurien sotalaivojen välille asetettiin veden päälliset patterit, bombardit ja tykkivenheet, jotka lakkaamatta liikuskelivat edestakasin. Långörin kalliolle sijoitettiin patteri järeitä, kauaksi kantavia tykkejä.

Kun me kaupunkilaiset, joita oli tungokseen asti sulloutunut seisomaan Ullanlinnan kalliolle, näimme vihollisten tuollaisia järjestelyjä puuhailevan, valtasi meidät sanomaton kauhistus. Että Helsinki nyt oli tuomittu varmaan perikatoon, sen jokainen selvästi havaitsi, eikä siinä epäilemistä ollutkaan. Kaikki koettivat nyt kiireesti pelastautua itse ja pelastaa tavaroitaan, omaisuuttaan odotetun hävityksen käsistä. Joukonneuvosta pakenivat asukkaat asunnoistaan ottaen mukaansa kalleimman omaisuutensa. Osa sijoittui esplanadeille, jotka pian olivatkin täynnä väkeä ja tavaraa. Myöhästyneemmät valtasivat huostaansa samalla tavalla Kaisaniemen puiston, Töölön ja Eläintarhan, ja kun nekin olivat täyttyneet, suunnattiin pako ja tavarain vienti Korkeasaarelle ja Sörnäisten viereisille rannoille.

9 päivän aamulla ryhtyi vihollinen pommitukseen. Silloin alkoivat tulikuulat viuhua kaarenmuotoista rataansa korkealla ilmassa samalla kun tuliraketit suoremmassa tasossa ja lähempänä vedenpintaa kiitivät. Ja hämmästys oli suuri nähdessämme kuinka uskomattoman varmalla tarkkuudella ne sattuivat tarkoitettuun maaliinsa. Vain joku ainoa putosi veteen tahi räjähti ilmassa. Jo parin tunnin ampumisen perästä alkoi linnoituksesta kohota valtavia savupatsaita, jotka yhä enemmän ja enemmän laajenivat. Linnoituksessa oli näet suuret halkovarastot, useat puusta rakennetut asuinrakennukset ja muutamia vanhoja ruotsalaisaikuisia kasarmeja syttynyt palamaan ja joutunut siten liekkien uhriksi.

Ensialussa vastasivat venäläiset tykit vihollisen tuleen, mutta montakaan laukausta ei ollut ammuttu ennenkuin jo huomattiin, ett'ei heidän luotinsa kantaneet kuin puoliväliin, pudoten jo siellä mereen. Siihen katsoen olikin jatkuva ammunta turhaa ja vain ruudin hukka. Senpävuoksi kreivi Berg käskikin lopettaa ampumisen. Tykit olivat liijan vanhanaikaisia ja ruuti liijan heikkoa. Ainoastaan uudelleen rakennetuilta pattereilta Santahaminassa ja Drumsössä ammuttiin muutamia laukauksia, nekin tosin mennen mitättömiksi saamatta aikaan mitään sanottavaa vaikutusta.

Yöllä saatiin nähdä kamala mutta samalla suuremmoinen näytelmä. Liekit palavasta Viaporista kohoilivat kirkkaina laajoilta aloilta kohti tyyntä, tummansinistä taivasta, valaisten taivaankannen laajalti heijastuksellaan. Pommit ja paloraketit lätisivät herkeämättä ilmassa, ja silloin tällöin kuului tärisyttävää jyrinää jostakin ilmaan räjähtävästä ruutikellarista, jolloin aina valtavat savupatsaat pöllähtivät korkealle taivasta kohden.

Pelko ja säikähdys oli päivän pitkään yhä voimakkaammin vallannut kaupunkilaiset. Jokainen kellä vain elävä henki oli pakeni läheisiin, ympäröiviin puistoihin, vieden mukanaan kaikki mitä suinkin voi. Kauppiaat koettivat pelastaa varastojaan ja epätoivon hetkellä yrittivät vielä monet talonomistajat tarjota talojaan pilkkahinnasta, mutta eivät saaneet luonnollisesti ostajaa tällaisen yleisen pakokauhun vallitessa.

Yön ajaksi yrittivät pakolaiset järjestää olonsa niin hyvin kuin olosuhteet suinkin sallivat. Lakanoilla, matoilla ja uutimilla, kaapeilla, lautalaatikoilla ja tavaramytyillä aitasi kukin itseään ja perhettään varten jonkunlaisen eroitetun alueen naapurien ja muiden ihmisten nenäkkäiden, julkeiden katseiden suojaksi. Siellä sattui kulkija usein näkemään monenlaisia perheenkeskeisiä hullunkurisia kohtauksia. Jotkut makasivat vuoteillaan ympärillään lapset ja kätkyet; toiset keittivät itselleen ruokaa; jotkut mummoset juttelivat rakkaan kahvitilkkansa ääressä nyt tulemaisillaan olevasta maailmanlopusta; jotkut taas hakivat lohdutusta pullon suusta tänä surun vaikeana hetkenä. Kaikkialla kohtaukset kirkkaansinisen yötaivaan alla luonnonhelmassa, jonne valaistus palavasta linnoituksesta heijastui.

Seuraavana päivänä jatkoi vihollinen vielä ampumistaan yhtäläisellä voimalla, joskaan se ei nyt enää aikaansaanut samanlaista komeaa näytelmää liekkipaljouksineen ja palavine rakennuksineen, sillä kaikki mikä suinkin palaa voi, oli jo liekkinä ilmaan kohonnut. Nyt oli jälellä vain savua ja pienempiä tulen tuikahduksia. Mutta yhtä voimakkaana kuului kuitenkin yhä räjähteleväin pommien jylinä ja sortuvien muurien ryske. Alussa kaikki vallannut kauhistus alkoi vähitellen häipyä, sillä nyt oltiin jo asioita ennätetty ajatella ja tultu huomaamaan, että jos vihollisen aikomus olisi ollut ampua kaupunki raunioiksi, olisi hän hyvin kyllä voinut sen tehdä, mutta vihollinen osoitti aivan selvästi, koskapa ei ainoatakaan laukausta sille taholle suunnannut, ett'ei se sellaista ensinkään tarkoittanutkaan eikä aikonut.

Pommitusta kesti kuitenkin koko päivän ja vieläpä seuraavan yönkin kello 5 asti aamulla, jolloin se yht'äkkiä loppui. Arvion mukaan oli näiden 46 tunnin aikana noin 20,000 pommia singahutettu linnoitusta vastaan.

Laivastot jäivät vielä vuorokaudeksi samoihin asentoihin; sitten vetäytyivät ne takaisin Porkkalaan.

Kaupunkilaiset vetäytyivät samoin pakopaikoiltaan kimpsuineen kampsuineen takasin tyhjentämiinsä asuntoihin, ja ilo oli suuri siitä, että vaara ainakin tällä kertaa oli ohitse.

Kun vihollisten laivastot olivat purjehtineet pois ja olot alkoivat jälleen palautua tavanmukaisille latusilleen, matkustin minäkin Turkuun tapaamaan omaisiani. Vietettyäni siellä muutamia päiviä menin Louhisaareen, jossa viivyin viikon. Vasta kuukauden lopulla saavuin Björkbodaan; ennen se oli ollut ilon tyyssija ja vieraita täynnä, mutta nyt se isäni äkkiä kiihtyvän sairauden tähden oli hiljainen ja tyhjä. Tahdoinkin senvuoksi niitä pikimmin päästä takasin Helsinkiin, ja saavuinkin sinne jo syyskuun puolivälissä.

Tultuani kaupunkiin pääsin erään setäni adjutantin seurassa pistäytymään Viaporissa. Suuresti hämmästyin minä siellä nähdessäni kuinka vähäinen noiden tuhansien pommien aikaansaama vahinko oikeastaan oli. Tosinhan halkovarasto ja puurakennukset olivat poroksi palaneet ja näkyipä kivirakennuksissakin reikiä siellä täällä, mutta tuo vahinko oli kuitenkin verrattain vähäpätöinen katsoen hävityksen suuriin ponnistuksiin, sillä varsinaiset kiinteät muurit eivät näyttäneet erittäin pahoin turmeltuneen. Muutamin paikoin näkyi kyllä suurempia orkosia valleissa, mutta katsoen vallien mahdottomaan paksuuteen, olivat ne aivan vähäpätöisiä. Pahimmin näyttivät luodit hävittäen temmeltäneen itse amiraalikuntarakennuksen seuduilla; rakennus olikin jonkun verran turmeltunut, mutta ihmeellistä kyllä — ei yksikään pommi ollut sattunut Ehrensvärdin hautaan.

Liittoutunut laivasto viipyi tänä syksynä kuten edellisenäkin meidän vesillämme aina marraskuun puoliväliin saakka, kuitenkaan ryhtymättä enää mihinkään urotöihin; vasta talven lähestyessä vetäytyi se pois rannoiltamme.

Tosin tuntui kerrassaan helpotukselta nähdessä laivaston purjehtivan näiltä vesiltä matkoihinsa, mutta pitkä talvi, joka nyt jälleen edessämme värjötti, eroitti meidät kuitenkin muusta maailmasta ja vaikutti, että täällä yhä raskaammalta tuntui se eristetty tila, jota jo oli kestänyt kaksi vuotta. Levottomuudella ja jonkunlaisella vavistuksella kysyikin kukin itseltään, vieläkö tällaista tilaa kauemmin tulisi kestämään ja tulisiko vihollinen jälleen näyttäytymään vesillämme, kun aallot ensi kerran taaskin vapaina rantojamme huuhtovat?

Huolimatta parhaillaan kestävästä sodasta ja ajan suuresta vakavuudesta ei iloinen seuraelämä Helsingissä kuitenkaan näyttänyt siitä ehkäisevästi ensinkään kärsineen. Keisarisuru oli nyt jo ohi ja samalla myöskin poissa se painostus, joka edellisenä talvena oli estänyt toimeenpanemasta suurempia ja yleisiä huvituksia ja muita sellaisia tilaisuuksia. Eloisa, hilpeä tunnelma hulmahti jälleen valloilleen, nyt vielä entistään ehompana, ikäänkuin tahtoen korvata sen mitä tässä suhteessa oli menetetty. Huvi- ja tanssikaudesta näytti senvuoksi tulevan erinomaisen loistava ja se alkoikin tänä vuonna tavallista aikaisemmin. Huvikausi alotettiin jo syyskuun lopulla, jolloin ruhtinas Tscherkaski ja hänen puolisonsa toimeenpanivat suuren juhlan ja tanssiaiset siihen aikaan asumassaan Valleenin (sittemmin Karamsinin) Hakasalmi-nimisessä huvilassa. Mikä tämän harvinaisen juhlan aiheutti, siitä kertoo oma pikku tarinansa.

Eräs Venäjän rikkaimmista ja mahtavimmista ylimyksistä, nuori monien miljoonain omistaja, ruhtinas Tscherkaski asui hovilinnassaan Moskovassa erinomaisen kauniin, komean puolisonsa kanssa, joka oli sanotun kaupungin kuvernöörin, kenraali Uschakoffin tytär. Mutta hän oli kiihkeästi, hillittömästi ja intohimoisesti kiintynyt erääseen tanssijattareen sikäläisessä suuressa oopperassa. Kun tanssijatar kuitenkin ylenkatseellisesti hylkäsi kaikki hänen houkuttelevat tarjouksensa, antoi hän eräänä iltana ryöstää neitosen, kun tämä teaatterista lähti kotiinsa päin, ja tuoda hänet palatsiinsa. Kun nainen sielläkin kylmäverisesti teki tenän, sanotaan nuoren ruhtinaan, viinin ja rakkauden huumaamana, hillitsemättömän, rajun vihan ja intohimon hetkenä murhanneen hänet ja heittäneen ruumiin ikkunasta kadulle.

Tämä tapahtui keisari Nikolain, tuon ankaran, aikana. Ei ruhtinaan syntyperä, ei varallisuus, eikä mahtavain sukulaisten rukoukset pystyneet häntä pelastamaan. Hänet tuomittiin karkoitettavaksi Siperiaan. Hän olikin jo matkalla sinne kun vihoviimein muutamain hänen vaikutusvaltaisten ystäväinsä onnistui saada rangaistus lievennetyksi siten, että ruhtinas alennettiin sotamieheksi koko elinijäkseen. Hänet pantiin sitten erääseen rykmenttiin, joka sodan aikana lähetettiin Suomeen ja sijoitettiin Helsinkiin.

Siten tuli tämä rikas ruhtinas-sotamies kaupunkiimme, jossa hän puolisonsa kanssa vuokrasi silloin vapaana olevan Valleenin huvilan ja järjesti sinne itselleen erittäin mukavan ja hienon kodin. Tosin täytyi hänen toisinaan saapua huvilan lähellä sijaitsevaan venäläiseen kasarmiin ja siellä astua toisten sotamiesten kanssa riviin, puettuna karkeisiin sotilasvaatteisiin, tehdä kiväärillä kunniaa ja harjoitella sotatemppuja, mutta sillä välin sai hän asua kotonaan ja oli silloin aina siviilipukuun puettuna. Usein nähtiin hänen ajelevan ruhtinattarensa kanssa sangen hienoissa ajopeleissä.

Pian olivat he tulleet tutuiksi kaupungin koko hienomman seurapiirin kanssa, joka oli sangen mielissään saadessaan seurustella ruhtinaallisen murhaajan kanssa. Hänen selitettiin tehneen inhoittavan rikoksensa tilapäisen mielenhäiriön vallassa ja annettiin se senvuoksi syyntakeettomana anteeksi. Myöskin vaikutti tähän suvaitsevaiseen mielialaan osaltaan se yleinen myötätuntoisuus ja kunnioitus, jonka tuo ihastuttava, mainio ruhtinatar oli voittanut puolelleen.

Tuli sitten sota. Kun vihollisten laivastot Viaporia pommittivat, oli se rykmentti, jossa ruhtinas palveli, sijoitettu Drumsön pattereille, joista muutamia laukauksia ammuttiin. Kun vihollinen oli mennyt menojaan, annettiin sodan menosta täydellinen selostus, jossa m. m. erityisesti mainittiin siitä kuolemaa halveksivasta urhoollisuudesta, jota ruhtinas Tscherkaski oli osoittanut, ja suositeltiin hänelle tämän urhoollisuutensa johdosta annettavaksi jonkunlainen palkinto.

Onnellista kyllä hänelle oli nyt keisari Aleksanterin lempeä aika. Armo sai silloin käydä oikeuden edellä, ja ruhtinaallinen rikkoja ylennettiin upseeriksi. Se olikin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi, sillä tällä arvoasteella ollen oli hänellä oikeus pyytää ero, eikä hän pyyntöään viivytellytkään.

Tämän upseeriksi nimittämisen johdosta toimeenpani ruhtinaallinen pariskunta kysymyksessäolevan loistavan juhlan. Kenraalikuvernööristä, kreivi Berg'istä alkaen oli näissä suuremmoisiksi järjestetyissä tanssiaisissa läsnä kaikki hienoimpaan seurapiiriin kuuluvat, ja tämä juhlatilaisuus muodostui samalla kertaa heidän hyvästijätökseen sille yhteiskunnalle, joka oli heille osoittanut niin suurta hyväntahtoisuutta ja suvaitsevaisuutta.

End of Project Gutenberg's Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3, by Anders Ramsay