KISSAT
Jo siihen aikaan, kun Osakeyhtiö Kissa virta rakennutti Kissavirran suulle sahan ja alkoi ostella ympäristön tiloja, heräsi levoton aavistus lähiseudun pientilallisten keskuudessa. Ja sitä myöten, kun aika kului ja tapaukset seurauksineen selvenivät, vakiintui tuo aavistus katkeran pelon kaartamaksi totuudeksi.
Harva enää tunsi omistusoikeuden turvallisuutta.
Ken vain oli joutunut tukkiyhtiön kanssa rettelöihin, tunsi olevansa aivankuin sen jaloissa, mielivalloissa…
Niinkuin oli käynyt Kylä-Peltolankin. Ei ikinä sanonut mies kapteeni Mannebergin käsiin kontuaan luovuttavansa — ei niin ikinä. Mutta kun naapurit, Pöyry ja Metsä-Peltola, möivät yhtiölle maansa, tuli sama kohtalo pakkona Peltolankin osaksi, sillä hänen metsä- ja viljelyspalstansa oli nyt kokonaan kapteeni Mannebergin omistaman maan saartama.
— Ei meillä ole elukoita, emmekä me tarvitse raja-aitoja, sanoi kapteeni jyrkästi. — Mutta sinä, jolla niitä on, saat pitää huolen siitä, että karjasi kestää omalla maallasi.
Se kävi ajanmittaan Peltolalle mahdottomaksi, ja eräänä kevätpäivänä hykerteli kapteeni Manneberg ilkkuen käsiänsä: hän oli saanut Kylä-Peltolankin, vieläpä hyvällä hinnalla, huostaansa.
Monen muun talon kävi samalla tavalla. Kysymys oli vain siitä, kuka ensin, kuka sitten … Kansa nimitti yhtiön johtomiehiä Kissoiksi — ja »Kissojen» kynsistä oli vaikea pelastua.
Kylä-Peltolan jälkeen näytti tulevan Hietalan vuoro.
* * * * *
Hietalan pihaportin pielessä kasvava komea kuusi nosti siron latvansa kuin taisteluhaluisen keihään korkeutta kohti. Ikäänkuin säälien se näytti hymyilevän vinttikaivon miekkapuulle, jonka huippu ei kohonnut puoliväliinkään kuusen korkeutta, vaikka se joka kerta, kun vedennostajan kädestä pääsi, kimmahutti tulisella kiireellä nokkansa ilmaan.
Sen kuusen oli Hietalan isäntä itse poikasena istuttanut, ja kilvan olivat kumpikin kasvaneet. Puu tavoitteli kirkontornin korkeutta, isännän hiukset lumen valkeutta.
Kerrottiin isännän istuttaman puun toisinaan salaperäisesti humisevan, humisevan, vaikka ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja silloin tiedettiin aina jonkun vahingon tai ikävyyden taloa kohtaavan…
Ei kukaan talonväestä ollut niin herkkä tuota ennustavaa huminaa kuulemaan ja kuuntelemaan kuin Hilja — eikä sen todenperäisyydelle muut niin huomaavaisia ja hienotunteisiakaan olleet. Jo lapsena oli tuo tarina hänen mieleensä painunut. Silloin oli hän kuvitellut talon hyvän haltijan asuvan kuusen vihreiden oksien suojassa — melkeinpä eli se tunne hänessä vielä nytkin…
Kuluvan syksyn sumuisina, puolihämärinä päivinä ja pilkkopimeinä iltoina oli hän jälleen kuullut ennustavan äänen. Mutta voimakkaampana kuin koskaan ennen. Ja hän tiesikin mitä se merkitsi: »Kissojen» tuloa se ennusti… niiden kynsistä varoitteli…
Isä oli uhannut myydä talonsa yhtiölle. Hänen mielestään Mannebergin epämieluinen naapuruus oli tuonut jo tarpeeksi ikävyyksiä — eikä niistä olleet muutkaan pelastuneet kuin sen yhden ainoan tien kautta. Hiljan kiihkeitä, epääviä pyyntöjä ei hän ottanut kuullakseenkaan.
Eräänä sumuisena syyspäivänä liekehti levottomuus kuin loimuava takkavalkea Hiljan rinnassa. Hän oli nähnyt Mannebergin kaksivaljakon kylätiellä ja pelkäsi joka hetki sen ilmestyvän kotiportillekin.
Hämärtäessä saapui isä työmaalta, pyyhki huolellisesti kirveensä terän uunin loukossa riippuvaan riepuun ja asetti sen sitten tuvan oven päälle kirveshäkkiin.
— Huhhuh sitä kosteutta… urahti hän nyreästi, viskaten harmaan, syksyisten härmähelmien kostuttaman huopahattunsa huolettomasti penkin nurkkaan ja istahti illalliselle.
— Viimeisiä syystöitäpä tässä tehtäneen…
Hiljan sydän löi rauhattomasti.
— Peloittaa kuulla puhuttavankaan siitä asiasta, virkkoi hän kolkosti.
— Mitä sitten, jos todellakin niin tapahtuisi…
— Vieläkö sinä sitä sitten epäilet?
— Vielä viimeiseen asti. Ponnistaisin minä vaikka yli voimien!
Pistäessään suuren, kulmikkaan leipäpalasen suuhunsa nauroi isä katkerasti.
— Se on hyvin sinun näköistäsi… Niin kai tekisi moni muukin, joka ei älyäisi ajatella eilistään etemmäksi. Olisi edes Juho pysynyt kotona, isänsä apuna, niin olisi tässä paremmin voitu puoliamme pitää. Mutta siellä sekin pysyy minne meni — joutava.
Hiljan kasvot kirkastuivat hetkiseksi.
— Isä! Luovutko aiheestasi, jos Juho lupaa tulla takaisin?
Isän ainoa vastaus oli karkea kirous.
Hiljan katse painui masentuneena alas. Noustuaan jälleen kiintyi se äitiin kuin apua anoen. Mutta äiti söi levollisena, ääneti. Hänelle oli aina ollutkin ihmeen helppoa taipua isän tahdon mukaan, olipa sitten kysymyksessä oleva asia vaikka hyvinkin vastenmielinen hänelle itselleen… Ei tytär häneltä nytkään apua odottanut. Yksi ainoa yhtyvä sana äidin huulilta olisi vain tuntunut lievittävän voiteen pisaralta hänen epätoivonsa kirveltävässä haavassa.
— Niin… isähän sen asian paraiten ymmärtää.
Se oli äidin amen.
— Joko se nyt sitten on aivan päätetty asia — isä?
— Jo. Näinä päivinä käyn kapteenin puheilla.
Hilja karkasi ovesta ulos.
Ulkona oli hämärä muuttunut pimeydeksi, ja pimeyden läpi vihmoivat usvan inhat vyyhdet. Ne kietoutuivat kuin hämähäkinverkot Hiljan kasvoihin hänen painunein mielin astuessaan pitkin märkää rinnepolkua, joka alastoman koivikon läpi vei alas kylän sivutse juoksevalle vähävetiselle joelle. Joen poukamassa seisoi matala, mustaotsainen paja. Sen avoimesta ovesta juoksi leveä valojuova harmaankeltaiselle nurmikolle, ja taonnan kirkasääninen kalke kajahti tutunomaisesti ympäristössä.
— Hyvää iltaa!
— Ka, iltaa!
Suuri vasara, joka ahkerin lyönnein oli noussut ja iskenyt, vaipui alasimelle, ja alasimen terässävelet sammuivat hiljaa jäähtyvän raudan kanssa.
— Nyt se on päätetty asia… sanoi Hilja matalalla äänellä nojaten kyynäspäänsä palkeen silkinsileän käsitangon varaan, joka painui vitkaan alaspäin pannen hiilet hiljaisella ritinällä ahjossa hehkumaan.
Nuoren sepän otsa rypistyi, katse tuimeni, ja ajatuksissaan hän nosti vasaran olkansa tasalle. Kun se jälleen putosi alasimelle, vavahti pajan maapermanto, ja orren hiiltyneestä hirrestä karahti kevyt karsta punaiseen ahjoon.
— Sitä jo odotinkin.
— Yksi pelastuksen oljenkorsi on ehkä vielä olemassa.
— Mikä sitten?
— Se, että tulet takaisin kotiin ja pysyt siellä.
— Takaisin kotiin… kertasi seppä, ja hänen otsansa rypistyi uudelleen. — Olisikohan tuosta mitään apua…
— Koeta, Juho, koeta! rukoili Hilja. — Tiedän kyllä kuinka tämä paja sinua kiehtoo, varsinkin sen jälkeen, kun uhkamielin kotoa läksit, mutta koeta sittenkin, koeta!
— Ja nytkö luulisit meidän paremmin sopeutuvan isän kanssa?
— En tiedä. Tokko juuri paremminkaan… Mutta ajattele kotia, äitiä — ajattele toki minuakin!
— Hm…
Juhon huulille nousi hyväntahtoinen hymy, leuka painui vasaranvarren varaan, ja silmiin syttyi syvämietteinen ilme.
Myönny… Myönny… Sinun täytyy… täytyy! kertasi Hilja ajatuksissaan. Näkymättömien teiden kautta tahtoi hän siirtää oman halunsa voimakkaan toisinnon veljensä myötätuntoiseen sieluun.
— Sinun täytyy — täytyy!
Juhon katse oli kiintynyt suureen tahkoon, joka seisoi jykevällä telineellänsä ovensuun nurkassa. Sen harmaan, täyteläisen kyljen alle oli ruostuneilla rautavitjoilla kytketty yhdestä puusta koverrettu kaukalo, jonka pohjassa ruosteenkiiltoinen, seissut vesi kiilui.
Sisäisen taistelun väreet näki Hilja veljensä kasvoilla.
— Sinulle on tämä paja kyllä kotitaloa rakkaampi…
— Hm.
— Mutta et sinä sittenkään tahtoisi nähdä Hietalaa »Kissojen» kynsissä — et!
— Ehkä en.
— Kun siinä, missä nyt Korpiveräjän hongikko humisee, näkisit vain kantoja… kun kotitalo seisoisi ammottavin ovin ja akkunoin niinkuin Laukon torpat…
— Niin…
— Ja kun kaiken ikäsi tietäisit minun lapsuudenkotia kaipaavan…
— Jaa… jaa…
Sitä sananvaihtoa seurasi pitkä vaitiolo. Sen kuluessa lisäsi Juho hiiliä ahjoon, työnsi keskentekoisen työnsä hiilten alle ja alkoi lietsoa.
— Lupaatko, Juho?
— Anna kun mietin huomiseen.
Toivon tuoma kevennys mielessään lähti Hilja paluumatkalle. Kenties ei
Korpiveräjän honkien tuomio ollutkaan vielä langetettu… kenties ei
Hietalaa, rakasta kotitaloa, kohtaakaan Laukonläänin kohtalo…
Kenties… kenties…
Toivon valkeilla siivillä on niin hyvä lentää!
Mutta Juhon huominen vastaus oli kieltävä.
Hän sanoi miettineensä asiaa läpi yön ja tulleensa siihen päätökseen, ettei hänen kotiintulostaan kuitenkaan ratkaisevaa apua olisi. Se voisi vain siirtää kaupanteon tuonnemmaksi. Siksi hyvin sanoi hän tuntevansa isän mielen.
— Ethän sentään vihastune minuun ikipäiviksi, Hilja?
Ei, Hiljan sielussa vallitsi vain yksi tunne: tuska. Ja se humisi siellä aivan samalla tavalla kuin kotikuusi ikävyyksiä ennustaessaan.
— Huomenna menee isä yhtiön konttoriin … Kun hän sieltä palaa, on meillä vain muutama kurja, haihtuva seteli kaiken sen pysyväisen sijasta, mitä Hietala niin auliisti, lämminkätisesti meille antoi…
Suru ei sallinut hänen nukkua sinä yönä.
Se yö oli tyyni, musta ja usvainen.
Kun hän seuraavana aamuna astui ulos kamaristaan, kohtasi hän oudon näyn. Isän istuttama, komea kuusi, jonka latva tavoitteli kirkontornin korkeutta, makasi taittuneena kuihtuneella nurmella. Oliko sen jättiläisrunko saanut näkymättömän iskun… Ennustiko se kaatumisellaankin jotakin…
Kummallisin aavistuksin riensi Hilja tupaan isää ja äitiä tapaamaan. Mutta äiti tuli jo ovessa häntä vastaan kalvakkana, silmät itkusta punaisina.
Ja sanoi nyyhkyttäen:
— Isä on kuollut äkkiä.
Molemmin käsin tarttui Hilja ohimoihinsa, tieto oli tehnyt hänet aivan sanattomaksi. Mutta varmana, horjahtamattomana kiteytyi ajatus yhden ainoan pisteen ympärille:
Ei Hietalaa »Kissoille» — ei millään ehdolla!
POHJAVIRTOJA <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<37
Puisto, joka muodosti pikkukaupungin sydämen, vihannoi vasta puhjenneen kevään herkin värein. Talot sen reunoilla madaltuivat vaatimattomuuttaan vanhoissa, vaalahtaneissa maalauksissaan.
Puiston ainoalla penkillä, jonka toiseen päähän leikkivät lapset olivat keränneet hietaa ja kiviä, istui nuorehko mies, puvusta ja ulkomuodosta päättäen yksi niistä, jotka syystä tai toisesta lausuvat jäähyväiset ihmisyydelle ja hyville päiville ja astuvat sille elämän varjopolulle, jonka kulkijoiden yhteinen nimitys on renttu.
Rentun hartiat olivat velton väsähtäneet ja katse tylsempi kaiken maailman välinpitämättömyyttä. Kevään ihanuudella ei ollut mitään sanottavaa hänelle. Hänen olemuksestaan huokui äärimmäinen tyhjyys.
Pieni, valkopukuinen tyttö juoksi tanssiaskelin pitkin käytävää hypitellen kimmahtelevaa kumipalloa edellänsä. Leikki miellytti lasta, ja hän antoi yhä kovemman ja kovemman töytäyksen pallollensa, kunnes se viimein töksähti penkin selustaa vasten ja siitä viistoon penkillä-istujan olkapäähän.
Kaksi katsetta, anteeksipyytävän hämmästynyt ja välinpitämättömän tylsä, kohtasivat toisensa.
— Antakaa anteeksi, sanoi lapsi reippaasti. — Se sattui vahingossa.
Mahtoiko renttu tajutakaan anteeksipyyntöä. Hän tuijotti hetkisen tyttöön, oikaisihe, näytti elostuvan ja virkkoi käheällä, salaista ihastusta tulkitsevalla äänellä:
— Hilja Lilja…
— Mistä te tiedätte kuka minä olen, sanoi lapsi hiukan nyrpeästi vetäytyen edemmäksi.
— Minä aavistan… Äitinnekin on Hilja Lilja. Uskallan olla varma siitä.
Tuopa nyt oli merkillinen muukalainen! Sen kaikkitietäväisyys suututti pikkutyttöä, mutta se, että häntä oli teititelty kuten aikaihmistä eikä sinuteltu kuten tavallisesti lapsia, asettautui vastapainoksi vaakaan. Ja heitettyään pallonsa korkealle ilmaan ja otettuaan sen jälleen käsiinsä sanoi hän hieman ylvästelyn:
— Niin onkin. Ja tuossa hän jo tuleekin.
Renttu loi säpsähtäen aran katseen osoitettuun suuntaan, kohottautuen hiukan kuin paetakseen, mutta vetäytyi siinä samassa penkkinsä nurkkaukseen kuten satutettu etana kuoreensa.
— Äiti, äiti! kuului tyttösen reipas ääni. — Tuo vieras, joka istuu tuossa, tiesi, että minun nimeni on Hilja Lilja ja että…
Nopealla, vaistomaisella liikkeellä vetäisi äiti tytön vierelleen. Minkälaisen maankiertäjän kanssa hänen lapsensa oli puhellutkaan… mikä vaara oli saattanut vaania häntä!
Ja rentun osaksi tuli tuikea, epäluuloinen, kaikkea mahdollista pahaa aavisteleva katse. Tuollainen ränsistynyt, epäilyttävä ihminen, kuka tiesi minkälaisten rikollisuuksien okaat hänessä piilivät…
Sisäinen mielenliikutus pani miehen kalpeat kasvot vavahtelemaan, ja syyttävän katseen säilä tunkeutui tuomiona hänen väsähtäneen sielunsa sopukkoihin. Hän kärsi ja nautti tuosta katseesta, hän halusi vaipua maan uumeniin sen edessä… eikä kuitenkaan tuntenut voivansa irroittautua siitä…
Nopeasti hän nousi seisaalleen ja nostaen pahanpäiväistä hattureuhkaansa teki syvän, kunnioittavan kumarruksen, joka epäämättömästi paljasti sivistyneen miehen.
— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva, mutta ken kerran tunsi teidät, saattoi helposti sanoa, että tämä pieni, herttainen tyttö on teidän lapsenne.
Äärimmäisellä voiman ponnistuksella sai hän enemmittä takaltamisitta sanotuksi sanansa ja näytti itsekin rohkaistuvan voitostaan. Nuoren rouvan katseen tuikeus muuttui hämmästykseksi, hän tapaili sanoja, mutta ei saanut niitä äännetyksi, ne takertuivat hänen kurkkuunsa.
Viimein hän virkkoi:
— On hirveätä kuvitella, että te olisitte entinen Jaakko Sorma.
— Valitettavasti olen juuri hän… vaikkakin nykyinen muotoni eroaa näin suuresti entisestä… vastasi mies katkerasti hymyillen.
— Kuinka se on mahdollista! Olittehan toivorikas, eteenpäinpyrkivä…
Pieni Hilja Lilja oli tarttunut ison Hilja Liljan käsivarteen ja seurasi silmää räpäyttämättä alkanutta keskustelua. Se oli jotakin erikoista hänen vilkkaalle, herkälle lapsensielullensa.
— Minun toivorikkauteni eli niin ja näin ja eteenpäinpyrkimiseni jotenkin päällisinpuolista. Sellaista kuin monen muunkin niistä »hienoista», jotka muodostivat silloisen seurapiirimme! Te olitte kokonaan toista maata siihenkin aikaan. Teillä oli todellisia harrastuksia ja sisällistä suuruutta, vaikka te aina pyritte peittämään kaiken vaatimattomuutenne kuoreen.
— Oo-o! Ellen aivan väärin muista, oli teidänkin mielipiteenne kokolailla toinen siihen aikaan. Ainakin se, minkä ilmoille toitte. Konsa minä taisin esiintyäkään hienostoksi itseänsä nimittävien mielen mukaan… ja mehän, yksinkertaisen kodin tyttärinä, olimme siihen jo sinänsä kysymyksenalaisia. Muistan aivan hyvin…
— Ja säilyttäkää aina muistissanne se, mitä nyt aiotte ehkä sanoa, keskeytti vieras. — Se on paras ja kyllin kova rangaistus monelle turhamieliselle… niin, kaikille niille, jotka olivat olevinaan niin ylen suuria huvitteluhaluisessa sivistyksessään… Mihin he ovat päässeet? Missä on heidän aikaansaannoksensa? Tosin minä kaikkein viimeisimmäksi kelpaan heidänkään tuomarikseen, enää — ulkoasusta päättäen. Mutta olkaa vakuutettu, arvoisa rouva, että kurjimpienkin syrjäpolkujen vaeltaja voi saavuttaa jonkinlaista sisällistä kypsyyttä ja arvostelukykyä ainakin menneeseen aikaan nähden… ainakin menneeseen.
Rappiolle joutuneen miehen ääni oli saanut vähän eloa ja kantavuutta. Hänestä oli puolittain kadonnut äskeinen tylsä tuijottaja. Mutta yhtäkkiä hän lopetti puheensa ja kuultuaan lähenevien askelten ääniä loi arastellen katseen ympärilleen kuin tuntien omantunnonvaivoja siitä, että oli tunkeutunut puhelemaan sivistyneen ja arvossapidetyn henkilön kanssa, vieläpä naisen. Hänellä oli raskaita muistoja aikaisemmista samansuuntaisista yrityksistään. Kuinka monesti hänet olikaan osoitettu ovelle … hävetty hänen tervehdystään… kartettu katsettaan… jo silloinkin, muutamia vuosia aikaisemmin, kun hän vielä jotenkuten kävi paremmastakin ihmisestä…
Hilja Lilja muisti entiseltään hänen luonteensa eri vivahduksia sen verran, että hänelle kävi mahdolliseksi arvata mitä miehen mielessä liikkui. Hän ei ollut huomaavinaan mitään ja vastattuaan ohikulkijoiden tervehdyksiin virkkoi hän osaaottaen:
— En tahtoisi kosketella arkaa kohtaa, mutta en voi myöskään olla kysymättä, mikä saattoi teidät oikealta uraltanne tällaiseen asemaan?
Mies loi vaieten katseensa alas, tuijottaen hetkisen käytävän puolikuivuneeseen hiekkaan. Sillä aikaa kohottautui tyttönen varpailleen ja kuiskasi äitinsä korvaan: minä luulen, että häntä itkettää…
— Niinpä niin, arvoisa rouva, se on pitkä, mutkikas historia, jonka kuitenkin voi lyhyestikin kertoa. Monestakin syystä, niin sisällisistä kuin ulkonaisistakin, on paras käyttää viimeksimainittua muotoa… Tiedättehän te ehkä minkälainen osuus minulla oli lankoni Fjalar Almin kavallukseen? Se oli hirveä ja tyhmä teko, mutta sääli sisartani, hänen vaimoansa, kohtaan sai minut sotkeutumaan peliin… Luultiin että onnistuttaisiin. Ei, milloin sellaiset onnistuvat. Meidät kumpaisetkin eroitettiin viroistamme, minut pahemmin merkittynä miehenä. No, eikö sellaiselta pinnalta ole helppo luisua alaspäin? Hyvää kyytiä se on käynytkin…
Räikeä ilme, jossa itku ja ylimielinen iva pyrkivät yhtymään, valahti hetkiseksi puhujan kasvoille, ja kuuntelijoiden, niin äidin kuin tyttärenkin, huulilta pujahti salainen huokaus.
— On synti synnin päälle antautua sittenkin alenemaan… Olisittehan voinut saada kunniallista työtä jollakin muulla alalla.
— Työtä! Se ei ollut niinkään helppoa ja,— kun ihmisen sisässä pohjavirta on saanut onnettomuuden kautta käänteen, käy kaikki uskomattoman toivottomaksi.
— Pohjavirta… virkkoi rouva mietteissään. — Sehän on vanha, tuttu sana entisiltä ajoilta. Te ja ne toiset viljelitte sitä usein. Sen sanan avulla voi hyvin ymmärtää tunteenne. Mutta teidän täytyy koettaa nousta — on hirveätä, jos ihminen ei edes koeta!
— Minä koetin, vaikka turhaan. Tahtoisitteko tietää mihin aikoihin vakavimmin?
— Onko siinä ajassa sitten jotakin merkitsevää?
— Siinä? On minulle — teillekin. Siihen aikaan te julkaisitte ensimäisen runokokoelmanne. Tietäisitte, minkä virkistyksen se toi minullekin.
Hilja Lilja hymähti surumielisesti.
— Se mahtoi olla kovin lyhytaikainen virkistys. Mutta tehän mainitsitte äsken pohjavirran osallisuudesta, tai paremminkin sen suunnasta, ihmisen pyrkimyksiin —
— Niin juuri, keskeytti rappiolle joutunut. — Tahdoin juuri sanoa, että teidän sielullinen pohjavirtanne on käynyt aina, käännähtämättä, suurta, ihanaa merta kohti. Sen näki jo niinä entisinä aikoina. Ja kun sitten luki teidän »Laulajan tervehdyksenne» terveyttä hehkuvia rivejä, tunsi tunnossaan, ettei niiden läpi kulkeva pohjavirta uuvu konsanaan, ei mutaan eikä lokaan.
— Kova kamppailu siinä varmaan syntyisi, lausui Hilja Lilja puoliääneen, ja hänen rauhallinen katseensa harhaili hetkisen puiston etäisimpien puiden lehteen-puhkeavilla oksilla. — Ja sentähden on niin kovin raskasta nähdä muidenkaan vaipuvan, ventovieraittenkaan. Ei —! hän tempautui mietteistään. — Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Eikö minkäänlainen työ houkuttele teitä puoleensa ja tarjoudu tueksenne?
Renttu heitti toivottoman katseen pukimiinsa ja hymähti. Se hymähdys tahtoi kysyä, eikö kunnioitettava rouva nähnyt kaikkien nousemisen mahdollisuuksienkin jo häipyneen?
Ei, ei hän nähnyt. Hänen uskonsa oli niin sokea lapsellisessa ehjyydessään ja voimakkuudessaan.
— Minä puhun teistä miehelleni ja koetan hänen avullaan hankkia teille työtä. Se kiinnittäisi teidät jälleen elämään, hyviin tapoihin, toivoon. Voihan pohjavirta kääntyä vielä kerran.
— Ei minunlaiseni miehen povessa… eikä niiden kokemusten jälkeen, joita minulla on… Auttava kätenne ojentuu liian myöhään, mutta ennemminhän se ei ole voinutkaan ojentua. Nyt voin vain hartaimmin kiittää ja merkitä hyvyytenne, jaloutenne täytyy minun sanoa, elämäni viimeiseksi auringonsäteeksi.
Hänen äänensä värjyi liikutuksesta.
— Jospa teillä olisi puoleksikaan hyvää tahtoa noiden kauniiden sanojen sijasta, niin olisi paljon voitettu. Tulkaa kuitenkin, teidän on helppo löytää asuntomme ja mieheni avulla saatte aivan varmaan työtä ja kunniallisen toimeentulon. Te tarvitsette vain tahtoa parastanne!
Hilja Lilja tarttui pikku tyttösensä käteen ja nyökkäsi rohkaisevasti vanhalle, onnettomalle tuttavalleen.
— Ja jos ette tule, kun isä ja äiti tahtovat teidän omaa parastanne, virkahti tyttönen hilpeästi, seuraten äitiänsä, — niin… niin viskaan teitä vielä kerran pallollani!
* * * * *
Renttu ei tullut konsanaan.
Muutamana aamuna, pari kolme päivää sen jälkeen, hänet tavattiin kuolleena kaupungin pahanpäiväisimmän vieraskodin komerosta.
Nuhrautunut, pahoin kulunut kirja, jonka kannesta vaivoin saatettiin lukea sanat: »Laulajan tervehdys», löydettiin jakkaralta hänen vuoteensa vierestä.
Paitsi kulunutta pukua merkittiin se vainajan ainoaksi jälkeenjättämäksi omaisuudeksi.
ELÄKE <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<44
— Kas niin, vanha veikko! tervehti lääkäri istahtaessaan Esko Kiilan sairasvuoteen ääreen. — Unta on tullut sentään — vai?
Sairas murahti jurosti ja lyhyeen, jonka lääkäri vanhana toverina ymmärsi myöntymykseksi ja johon hän oli täydellisesti tyytyväinen. Monena muuna päivänä oli hän saanut tyytyä niukempaankin vastaukseen.
Sairaan kädet, jotka velttoina lepäsivät peitteellä, alkoivat liikkua, ja toisen niistä hän siirsi vitkalleen tyynylle päänsä taakse, katseen sillä aikaa harhaillessa ympäri huonetta, jonka seinillä riippui pyssyjä, laukkuja ja kaikenlaisia metsämiehen kapistuksia.
— Saisit sen sanoa suoraan ja peittelemättä, Riska.
— No niin, kyllä minä luulen…
— Sinä tiedät sen.
— Tiedän, veli, tiedän.
Sairas ummisti silmänsä ja henkäisi pitkään, henkäisi toisenkin kerran ja lausui sitten:
— Se helpoitti se — kiitos.
Lääkäri oli koko ajan tarkannut potilaansa parroittuneita kasvoja, joista korkea nenä kohosi kuin kivi kaislikosta ja joihin silmät, raukeudestaan huolimatta, loivat sentään jonkun verran eloa.
Moneen päivään ei tämän sairasvuoteen ääressä oltu vaihdettu näin lukuisia sanoja.
— Sinä otat sen rauhallisesti vastaan, vanha, uljas toveri. Vaikka minä pelkäsin…
— Pelkäsit. Ei kai tämä sinun ensimäinen kuolemantuomiosi ollut? Lienet niitä jo sadoittain tautivuoteille kyydinnyt…
— Tovereista olet ensimäinen…
Sairaan ja lääkärin katseet yhtyivät hetkeksi. Kumpaisenkin mieleen välähti kuvia elämän aikaisemmilta ajoilta. Yhteisten muistojen runsaudesta olisi saattanut koota paksun kirjan, joka ei varmaankaan olisi jäänyt omaa ominaista viehätystään vaille.
Nyt oli elämän syyspuoli kumpaisellakin. Hänelläkin, joka toi kuoleman viestin veljelleen, oli aika lailla harmaata ohimoilla.
— Laura Paatero on käynyt täällä, virkahti Esko Kiila äänettömyyden jälkeen, eikä lääkäri kummastellut enää vähäpuheisen potilaansa puheliaisuutta. Kun hän oli jo näin paljon puhunut, saattoi hän kai puhua enemmänkin…
— Laura Paatero… Se tahtoo sanoa?…
— Sinä et muista. Ollin sisar, jonka kanssa olin kihloissa muinaisina päivinä.
— Kas, nythän sen muistankin. Veli, sinähän sait sitten omituisen vastenmielisyyden morsiantasi kohtaan, ja kaikki raukesi.
— Selittämättömän vastenmielisyyden — ja ilman pienintäkään syytä. Sitä tapahtuu jos jonkinlaista avarassa maailmassa.
— No — ja hän? Mitä hän nyt tahtoi?
Sairas rypisti kulmiaan ja sulki silmänsä kuin päästäkseen jotakin kiusallista näkemästä. Vasta pitkän hetken perästä hän puhui:
— Sinä muistanet ehkä kuinka menettelyni masensi hänet. Mutta minä en voinut toisin. Enkä tahtonut tietää enkä kuullakaan mitään hänestä. Ja kaikki mitä sitten pitkien vuosien kuluessa on tietooni tullut, supistuu siihen, että hän on elänyt yksin kuten minäkin.
— Ja tämän kertoi hän itsekin käydessään sinulle?
— Niin, ja myöskin sen, että oli hyljännyt enemmän kuin yhden arvokkaan kosijan — hänellähän oli näköä kylläkin, hänellä — ja että oli hukannut terveytensä suruunsa… ja… ja että toimeentulonsa on nykyisin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.
Seurasi taas äänettömyys.
Sen kuluessa otti lääkäri sairaan käden peitteeltä painaen sormensa valtimolle, mutta katseensa antoi hän kulkea ympäri huonetta ja kuvitteli mielessään miltä täällä mahtoi näyttää silloin, kun Laura Paatero seisoi tämän vuoteen ääressä kertoen hukkaan menneestä elämästään. Mahtoiko Eskolta riittää kolmeakaan sanaa hänelle —? Pyysikö istumaankaan —?
— Milloinka hän kävi täällä?
— Eilen.
— Olitko edes siedettävä hänelle?
— Luulisin… Veli, minä… minä tahtoisin…
— Mitä sitten?
— Hyvittää. Sovittaa hiukan minkä voin.
Lääkäri hymähti surullisesti. Hän ei voinut muuta, muistaessaan minkä viestin vasta oli tuonut.
— Ja miten luulet voivasi — nyt — enää — niin lohdullista kuin se olisikin elämän viimeisinä hetkinä.
— Kiitos siitä, että annoit minulle kuoleman varmuuden. Vain sen avulla voinkin tehdä mitä aion.
— Merkillinen mies…
— Mutta onko kuolema ehdottoman varma?
— Valitettavasti, veli. Sinähän tahdoit tietää alastoman totuuden, ja minä annoin sen sinulle sellaisenaan.
— Kepeä totuus. Tieto, joka antaa minulle tarvittavat voimat. Kunhan elinpäiväni eivät sittenkin venyisi liian pitkiksi?
— Korkeintaan kolme, neljä viikkoa on jäljellä.
Sairas käännähti ja katsoi tutkivasti lääkäriin. Hänen hetkeksi elostuva katseensa tahtoi aivan lävistää toisen kasvot.
— Siinä on liikaakin, sanoi hän sitten kylmästi.
Lääkäri istui vielä hetkisen taaksepäin nojautuneena katsellen harmaita, tylyjä kasvoja. Niiltä näytti yhtäkkiä pyyhkiytyneen pois äskeinen odottamaton avomielisyys, ja tiukkaan puristautuva suu ilmoitti puhelun täksi kerraksi loppuneen.
Mitä mahtoi kuolemaansa kohti kulkija suunnitella, mietti Riska. Mikä oli oleva hänen sovituksensa? Vajaampana tai täydellisempänä täytyi sen kuitenkin tapahtua aineellisuuden puitteissa, ainoastaan siinä. Sielullinen, rakkauden vaatima sovitus — ei, sellainen olisi tässä tapauksessa ollut kuulumaton. Ehkä tekee hän testamentin, luovuttaa kaiken jäljelle jäävän omaisuutensa entiselle morsiamellensa. Niin, sehän oli ainoa mahdollinen. Mutta vähän tuo toinen siitä kostuisi — hyvin vähän. Esko Kiilan omaisuus sisältyi tämän vanhanpojan asumuksen seinien sisään, näihin kolmeen yksinkertaiseen huoneeseen, joissa hän oli asunut pian parikymmentä vuotta koirinensa, vanhan emännöitsijän hoivaamana. Ei tästä suuria lähtisi, ainakaan rahallisesti. Mahdollisesti kyllä hän, joka nämä kapistukset saisi, antaisi niille suuren aarteen arvon, rakkauden ja muistojen hopeoiman — ja niin tietysti tekisikin nainen, joka parhaimmat ikävuotensa oli epätoivoista rakkautta povessaan kantanut. Mutta puutteellisiksi hänen päivänsä silti jäisivät ja leipänsä yhtä niukaksi kuin ennenkin.
Lääkäri nousi verkalleen tuoliltaan toivottaen rauhallista lepoa, johon sairas vastasi silmiään vain hiukan raoittamalla.
Huomenna, huomenna hän aikoi jatkaa keskustelua ja huomiseen mennessä miettiä ja punnita kaikilta mahdollisilta puolilta aikomaansa askelta.
Arkana ja epämääräisenä ensin mieleen herättyään oli se aie tuntunut oudolta ja mahdottomalta ja — mikä pahinta — tuntunut naurettavalta. Mutta siitä huolimatta ei Esko ollut saanut sitä hyljätyksi mielestään, vaan oli hitain, varovaisin ajatuksin askarrellut tunti tunnilta sen kimpussa. Nyt, kun hän oli, joskin täysin peitetyssä muodossa, ottanut sen puheeksi lääkäri Riskan kanssa, tunsi hän selvästi, että tuo salainen aikomus oli siten ikäänkuin polkenut varmemman jalansijan itselleen hänen sielussaan. Lujittautunut siellä. Naurettavuus haihtui pois. Teon, keski-ikäisen, kuolemaansa kohti kulkevan miehen teon täytyi toki olla jotakin muuta kuin naurettavaa. Sellaisia askeleita oli maailmassa tai paremminkin maailmasta erotessa astuttu ennenkin.
Pikainen ja epäämätön kuolema!
Se oli nyt siis varma, se…
Hän katseli elämäänsä sen valossa, sen voimakkaan, kirkastavan tunnepiirin vaikutuksessa. Tuleva, tuntematon elämä, jonne mentiin haudan kautta, siinsi hänen edessään kuin rannaton ulappa, suuri ja summaton, illan hämärä tuntu äärettömyytensä yllä… Sen helmaan hän liukuisi pian, näin, niinkuin työnnetään vene vesille aavalta hietarannalta. Mutta ei yhtään, ei ainuttakaan ihmistä saanut jäädä sille rannalle katkerasti hänen jälkeensä katsomaan.
Ei Laura Paaterokaan… se ainoa, jolla vain olisi siihen ollutkin todellinen syynsä.
Seuraavana päivänä sai lääkäri Riska tietää, ettei hyvityksen muoto ollutkaan testamentti.
Saavuttuaan tavallisella määrääjällään Kiilan kotiin tapasi hän portaissa pastorin, jolla oli sama matkanmäärä kuin hänellä itselläänkin.
— Ka terve! Olipa kaunista, että tulit katsomaan vanhaa toveria, ennenkuin hän jättää meidät.
— Tulen hänen pyynnöstään. Sain kutsun myöhään illalla. Luuletko… luuletko, että se on tehty tulevaista ajatellen?
— Päinvastoin, veli pastori. Oletan ennemmin, että nykyinen, tai paremminkin se, minkä hän tänne jälkeensä jättää, aiheuttaa hänen pyyntönsä.
Pastori pudisti päätään.
— Ei, veli Riska. Tai ehkä sekin. Mutta monet niistä, jotka eivät enää katsoneet tarvitsevansa sinua, ovat lähettäneet kutsunsa minulle vielä senkin jälkeen. Näes, kun seistään iäisen portilla…
— Kenties. Siihenhän tullaan lopullisesti vain kerran. Kuitenkin luulisin — ja sinähän tunnet hänet yhtä hyvin kuin minäkin — että sellainen luonne kuin Esko pyytää apua vain niissä asioissa, joissa välttämättä tarvitaan välikäsiä, kuten monissa maallisissa. Suo anteeksi, pastori, eikö iäisen portilla jokainen ole oma pappinsa…
Pastori katsoi miettiväisesti lääkäriä, ja hänen suurilla, avonaisilla kasvoillaan näyttäytyi surumielinen ilme.
— No niin, veli. Me emme kiistele niistä asioista… Kaikki on Herran hallussa — Eskommekin.
He astuivat varovin askelin peräkkäin sairaan huoneeseen istuutuen kahden puolen vuodetta ja lausuen jonkun tervehtivän, toverillisen alkajaissanan kumpainenkin.
Vanha, kunnon toveri makasi siinä heidän keskellään hiljaisena ja harvapuheisena kuten ainakin, tällä kertaa erikoista mielenkiintoa herättävänä sen vuoksi, että oli saanut kaukaisen lähtökutsun, ja vielä senkin vuoksi, että hänellä oli jotain tärkeätä sanottavaa juuri tällä hetkellä.
Ja hänellä näytti olevan todellinen tarve sanoa se pian, siekailematta.
— Älä hämmästy, vanha veikko, sanoi hän kiinnittäen katseensa pastoriin, äläkä ainakaan tee vastaväitteitä, ellei virkasääntösi ja kirkkokäsikirjasi sitä ehdottomasti vaadi. Tämä tässä — hän laski kätensä lääkärin polvelle — on sanonut rehellisesti milloin minun on lähdettävä, ja se, että minun on lähdettävä, asettaa minulle erään velvollisuuden ja tekee samalla sen täyttämisen mahdolliseksi. Te tunnette kumpainenkin suhteeni Laura Paateroon — entiseen morsiameeni, muistathan, pastori? Ei kovin kauan sitten puhuimme hänestä, poiketessasi täällä muutaman kuolevan luota tullessasi. No niin, mutta muistatko, että sinun oli määrä vihkiä meidät silloin muinaisina päivinä. Tahdotko nyt tehdä sen, mikä silloin jäi tekemättä?
Pappi ja lääkäri katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa. Tätä he eivät voineet ajatellakaan.
— Sekö siis onkin sinun sovituksesi? virkahti Riska.
— Miksei sekin. Katsokaa, tässä ei ole kysymys rakkaudesta — avioliiton oikeasta edellyttäjästä — eikä tunteenomaisesta mielenmuutoksesta. Minun puoleltani. Tosin se, että tunnen ja tiedän seisovani haudan partaalla, hioo olemuksestani paljon pois sellaista, mitä maailmaan kuuluva mies pitäisi oikeutettuna ominaisuutenaan — taikka omituisuutenaan. En ole hetkeäkään ajatellut sitä, tuottaisiko tämä haudanlikeinen yhdistyminen minkäänlaista onnentunnetta sille naiselle, joka läpi elämänsä on kulkenut minulle uskollisena. Enkä haluaisi hänen sitä minulle ilmaisevankaan… Ainoa ja kaikki mitä tahdon ja tarkoitan on, että saisin turvatuksi hänen puutteenalaiset päivänsä sillä elinkautisella eläkkeellä, jonka hän kuoltuani tulisi saamaan valtion virkamiehen leskenä.
Sairas oli puhunut tyynellä, miltei kylmällä äänellä ja lopetettuaan jäi ummistetuin silmin odottamaan vastausta.
Viipyi kotvanen, ennenkuin pastori hiukan järkytetyllä äänellä kysyi:
— Oletko puhunut kaikesta tästä morsiamesi… neiti Paateron kanssa? Ja onko hän täysin suostuvainen sekä tietoinen siitä, minkätähden sinä haluat ottaa tämän askeleen?
— Ei ole mitään syytä epäillä Eskon avomielisyyttä tässä suhteessa Laura Paateroa kohtaan, sanoi lääkäri nopeasti, ennenkuin asianomainen itse ennätti vastata.
— Kiitos, veli. Sinä uskot siihen ainoaan hyveeseen, mikä minulla on, rehellisyyteeni. Ja pelkään sinun tietävän, että ehkä liiankin koruttomasti olen sanonut sen hänelle. Siis pastori: voitko täyttää pyyntöni heti?
— En aivan heti. Sinähän tiedät edellä kulkevat valmistavat toimenpiteet.
— Mutta poikkeustapauksessa. Eivätkö kirkolliset säädöksesi sisällä sellaisesta mitään? Oletetaan tämän päivän olevan viimeiseni…
— Kyllä — mutta —
Pastori empi hetkisen. Sitten hän kääntyi Riskan puoleen aikoen kysyä, oliko sairaan tila niin heikko, ettei hänen luultu voivan elää niiden viikkojen yli, jotka tavallinen, laillinen järjestys edellytti kuulutuksen ja vihkimisen välille, mutta samassa hetkessä tuntui hänestä sellainen kysymys kovalta ja säädyttömältä kuolevan itsensä lähettyvillä, ja hän vaihtoi sen toisiin, ylimalkaisiin sanoihin, jotka eivät mitenkään haavoittaneet, jos kohta eivät varmaa, pikaista lupaustakaan antaneet.
— Minä teen kaiken voitavani, veli, ja täytän pyyntösi niin pian kuin mahdollista, lopetti hän. — Herramme on kyllä jatkava viimeisiä elinpäiviäsi niin, ettei sovituksesi työ jää keskeneräiseksi.
Heti siitä päivästä lähtien, jolloin vihkiminen tapahtui, kävi Esko
Kiila ylenmäärin levottomaksi ja rasittuneeksi. Hänen sairautensa
viimeinen kehitysaste esiintyi nopeammin kuin oli voitu aavistaakaan.
Todennäköisesti oli hänellä vain hiukkasen aikaa jäljellä.
Jo vihkimistilaisuudessa — tässä harvinaisessa ja mieleenpainuvassa, jossa morsian esiintyi hunnutta ja kruunutta ja sulhanen tuskin jaksoi päätänsä tyynyltä nostaa, — huomasi lääkäri, kuinka jokin ennentuntematon kiusallisuudansävy laskeutui miehen koko olemukseen ja täydellisesti valtasi sen. Eikä hänen tarvinnut kauan arvella muutoksen syytä, vielä vähemmin kysyä sitä, sillä jo seuraavana päivänä pyysi Kiila:
— Siirrä minut sairashuoneeseesi, kunnon Riska, siirrä vielä tänä päivänä. Pyydän sitä sielullisten, en ruumiillisten kipujeni takia. Nyt, kun olen antanut hänelle, Lauralle, minkä saatoin antaa, tahdon päästä vanhaan yksinäisyyteeni kuolemaan. Sinä ymmärrät. Tätä taloa en tunne kodikseni enää… Näiden huoneiden ilma on käynyt vieraaksi minulle…
Lääkäri pyyhkäisi silmiään salaamatta liikutustansa. Ja sairas jatkoi:
— Selitä taudin käänteen vaativan siirtoa … kiellä kaikilta katsomaan pääsykin… Sinä vanha, kunnon toveri ymmärrät, ettei minulta saata liian paljon vaatia, ainakaan tällaisessa asiassa…
Hän ymmärsi sen hyvinkin, hän.
Ja astuessaan hetkistä myöhemmin sairashuonetta kohti tehdäkseen siellä ystävänsä viimeisen pyynnön aiheuttamat valmistukset tuli hän vakuutetuksi siitä, että Esko Kiila oli harvinaisuus niin hyvin eläessään kuin kuollessaankin.
KUN ONNI MURTUU <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<51
Komea Martta Herlevi — seurapiirin keskus ja ihanne — istui kyyrysissään pienellä nurkkasohvalla häpeän ja epätoivon murtamana. Vielä toissa päivänä hän oli iloiten ja onnea sädehtien emännöinyt tässä rikkaasti sisustetussa huoneessa kaupungin parhaimmiston ympäröimänä.
Pankinjohtaja Jonas Herlevin pidot — kas, nehän olivat jotain erikoista. Kutsu niihin oli samanarvoinen kuin pääsiäistähtisateen osallisuuteen pääseminen ja poissulkeminen niistä katkeraa kuin pakollinen virkaero. Olihan joka taholla päivänselvää, että ne, jotka seurustelivat tässä suuresti kunnioitetussa talossa, olivat paikkakunnan moitteettominta valioväkeä, sen hienointa ja — kadehdituinta säätyä. Isännän miehekäs, ehdotonta luottamusta herättävä olemus ja emännän henkevä sulo vetivät puoleensa jo sinänsä, puhumatta siitä yhteiskunnallisesta kiillosta, joka ympäröi taloa.
Ja nyt —!
Komea Martta Herlevi painoi käsillään ohimoitaan viskautuen epätoivoisena sohvalle, josta hän oli noussut ja johon taas oli laskeutunut monen monta kertaa kuluneen, hirvittävän kadotuksenyön kuluessa. Hänen miehensä oli vangittu miljoonakavalluksesta johtamassaan pankissa, tieto siitä oli salamana kiitänyt läpi kaupungin — ooh! — kaikkialle ympäri koko maan. Sukulaiset, ystävät ja tuttavat olivat jo saaneet tietoonsa tuon uskomattoman sanoman…
Pitkänä, syksyisenä yönä, jolloin kuu ja tähdet kurkistivat akkunoista sisään, oli hän iskun huumeessa käynyt läpi nuoren, voitokkaan ja onnellisen elämänsä. Pää pystyssä oli hän tietään kulkenut, ylpeänä ja onnellisena Jonas Herlevin rinnalla, joka aina, heidän tutustumisensa ensi hetkestä asti, oli omistanut hänen ehdottoman luottamuksensa ja lämpimän ihailunsa. Hän oli itse yksi niistä kristallikirkkaista luonteista, jotka jokaisena hetkenään voisivat antaa katsoa sielunsa syvimpään soppeen tarvitsematta painaa silmiään alas kenenkään edessä. Ja niin piti hän suurimpana onnenaan sitä, että hänen miehensä oli paikkakunnan luotetuin henkilö, vilpittömin olento kaikessa, olipa sitten kysymyksessä rahalliset ja yhteiskunnalliset asiat tai puhtaasti tunteellinen puoli. Vielä eilen, aamupuoleen, olisi hän syvimmällä inholla torjunut luotaan kenen tahansa, joka vain pienimmänkään tahran olisi viskannut Jonas Herlevin kunnialle. Nyt olivat häneltä kaikki aseet riistetyt. Kalliopohja, jolla hän turvallisena oli seisonut, luisui pois tahmean, likaisen liejun lainehtiessa rannattomana hänen ympärillään…
Mutta jos jotkut niistä, jotka nyt puolella ja toisella selvitteleivät tästä lähintä yhteiskuntaakin ankarasti kohdanneesta kolauksesta, luulivat, että hän hylkää onnettoman miehensä tai edes vierookaan häntä, niin he erehtyvät suuresti. Olisiko hän oikea vaimo, jos mustimmalla hetkellä jättäisi hänet, jolle hyvinä päivinä tiesi olleensa kaikki kaikessa. Hänet, joka ehkä odottamattoman onnettomuuden, vielä selvittämättömän seikan pakoittamana oli tullut tehneeksi sen, josta häntä nyt syytettiin.
Ei, viimeiseen asti tuli hänen seisoa uskollisen puolison kaikkivoittavalla kärsivällisyydellä hairahtuneen miehensä rinnalla. Olihan se vain velvollisuus, johon rakkaus ja uskollisuus yhtyneinä antoivat voimaa.
Mutta näinä lähipäivinä, ennenkuin järkytetyn mielen rauha ehti hiukkasen palautua, ei hän voinut eikä tahtonut nähdä ketään tuttavistaan. Jonkinlainen vaistomainen pelko sanoi hänelle, että heillä, kaikesta huolimatta, voisi olla jotain salattua pahaa katseissaan… Mielethän muuttuvat niin pian… Ja monasti ilman syytäkin osoittautuu tänään särkyneeksi se, mikä eilen vielä oli lujaa kuin ystävyys.
Hän kulki aatoksissaan perheestä toiseen, ystävän luota ystävän luo. Mutta niin läheisiltä kuin he kaikki tähän asti olivat tuntuneetkin, ei hän nyt saanut sitä luottamusta syntymään heitä kohtaan, jota onnettomuuteen joutunut helpoituksekseen tuntee ystävän uskollisuudessa. Joku oli käynyt häntä tapaamassa, mutta hän ei ollut ottanut vastaan. Taaskin kuului ovikellon soitto. Turhaan — turhaan. Hän pysyi järkähtämättömänä. Sillä aivan varmasti keksisi hän sen salatun osaaottavimmankin katseen pohjalta…
— Minun täytyy saada olla yksin, Hanna, sanoi hän palvelustytölle. — Ei kukaan muu kuin pikku Ossi saa tulla luokseni, ymmärrätkö…
* * * * *
Mutta paria tuntia myöhemmin tuli palvelijatar arkaillen jälleen, ja hänen äänensä, aivan lyhyesti ilmoittaessaan neiti Erna Reinin, oli nöyrää rukousta täynnänsä. Martta loi häneen nopean katseen, jolloin tytön silmät kyyneltyivät ja väreet hänen kasvoillaan sanoivat: »ettehän voi olla pitempään yksinänne… tehän menehdytte…» Ja niin purskahti hän itsekin itkuun, tyrskyvään, valtavaan, lausuttuaan hiljaa, Erna, Erna —!
Eikö siinä kuitenkin ollut yksi, yksi ainoa niistä monista, jonka nimi herätti hiljaista, vapauttavaa luottamusta. Sen saattoi nähdä hänen koko olemuksestaan, kun hän hetkisen kuluttua astui kevein askelin hänen luokseen ja istuen sohvalle hänen viereensä kietoi mitään virkkamatta kätensä hänen ympärilleen.
Ja niin kului pitkä, hiljainen hetki.
Martta painoi kuumat, itkettyneet kasvonsa ystävän olkapäätä vasten, ja viileän päällysvaatteen kosketus toi jo sinänsä ulkonaisesti helpottavan tunteen.
Mutta hänellä ei ollut mitään sanomista, ainoastaan nyyhkytyksiä. Kaikki se raskas ja pimeä, jota sielu oli tulvillaan, kieltäytyi sanallakaan purkautumasta kuuluville. Ja äänetönnä kuin kivinen patsas istui Ernakin.
Vasta sitten, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pikku Ossin iloista leperrystä, käännähti Erna hieman tavatakseen Martan katseen ja virkkoi ainaisella rauhallisella äänellään:
— Kuulehan, me lähdemme autolla Saarnivaaraan. Sinun on hyvä päästä joksikin aikaa täältä pois… Ja pikkumies varmaan oikein riemastuu matkasta.
Martta kohottautui kiihkeästi. Mutta ennenkuin vastasi, katsoi hän ja näki rauhoituksekseen, ettei Ernan katse suinkaan kuvastanut sitä pelättyä pahaa — ei hiekkajyväsen vertaa. Sekunnissa ehti hän sen todeta sisimmässään.
— Ei, Erna. Tyydy ajamaan Ossin kanssa, sitä pyydän sinulta. Minä en voi, en saata lähteä…
— Martta kulta, ajattelin, että viipyisimme muutaman päivän
Saarnivaarassa. Järkytys on sinulle liian suuri tässä ympäristössä…
Ja syyspäivä on mitä ihanin, — jatkoi hän kiireesti, — niin kevyttä,
raikasta kaikkialla ulkona.
Martta intti vastaan.
— Minä en voi… toisti hän. — Minun paikkani on täällä nyt. Tuntisin itseni pelkuriksi ja petturiksikin, jos poistuisin kaupunginportin ulkopuolellekaan. Erna, minkätähden hän lienee tämän tehnytkin, täytyy minun kuitenkin tukea häntä, edes läsnäolollani… käynneilläni, jos sallitaan.
Hän oli kuivannut kyyneleet tummista, hehkuvista silmistään, joissa paloi kiihkeä, kärsimätön tuli. Ja puhuessaan hän aivan naulasi katseensa Ernan kasvoihin, jännityksellä, päästämättä pienintäkään elettä huomaamattaan raukeamaan.
Ja kun Martta nousi katsoen häneen läpitunkevan pyytävästi, ei hän voinut muuta kuin totella. Tuossa tuokiossa oli pikkumies puettu rikkaisiin, lämpimiin tamineihinsa ja kannettu alas oven edessä odottavaan autoon.
Myöhemmin päivällä, Ossin ja Erna Reinin palattua pitkältä retkeltään keltapunaisiin metsiin, joissa kesäinen vihreys oli vaihtunut syksyn moninaiseen väriasteikkoon ja lintujen ainainen liverrys muuttunut ihmeteltäväksi hiljaisuudeksi, vaati muuan vieras nainen huomattavan kiihkeästi puheillepääsyä rouva Herlevin luokse. Hän ei ottanut kuullakseenkaan palvelijattaren vastausta, ettei rouva ota ketään vastaan. Itsepäisesti hän vetosi asiansa tärkeyteen ja kiireellisyyteen eikä poistunut, ennenkuin hänelle oli myönnetty puheillepääsy.
Vieras oli nähtävästi toivonut tapaavansa rouva Herlevin kahdenkesken, sillä hänen katseensa viipyi pitkään ja tyytymättömänä Erna Reinin kasvoilla, joka seisoi Martan vieressä, tämän tuolinselustaan nojaten.
Hän näytti tuntevan Martan, vaikkei Martta tuntenut häntä.
Molemminpuoliset mittailevat silmäykset kävivät samassa jonkinlaisesta taisteluunvaatimisesta, ja Martta tunsi heti voimakasta vastenmielisyyttä itsepäistä vierastaan kohtaan. Hänen omituisesta olemuksestaan, josta ei suinkaan ulkonaista kauneutta puuttunut, huokui silminnähtävää röyhkeyttä — luontaista vaiko tehtyä — johon mitä kummallisimmin sekaantui kaiken läpi kuultavaa noloutta. Ja kumarrus, jonka hän teki tervehdykseksi, ilmaisi hänen voivan alentua matalimpaankin imarteluun.
Martta Herleviä puistatti, hän ei ollut koskaan tavannut senkaltaista ihmistä.
Minkäänlaista lähestymistä ei tapahtunut kummaltakaan puolen. Ainoastaan kädenliikkeellä osoitti rouva Herlevi ovenviereistä tuolia vieraalle tämän esiteltyä itsensä:
— Line Kjäll.
Seurasi sitten hetken hiljaisuus, jonka tukaluus rasitti jokaista huoneessa-olijaa.
— Tahtoisin kahdenkesken puhua pari sanaa rouva Herleville, jos saan luvan…
Martan katse pysäytti pyytäen Ernan, joka aikoi poistua.
— Voitte yhtä hyvin puhua asianne ystäväni kuullen. Minulla ei ole mitään salattavaa häneltä.
— Niinkuin tahdotte.
Vieraan äänessä oli pisara myrkkyä, ja omituinen hymy ailahti hänen kasvoillaan.
Mutta ennenkuin hän sai sananpäästä kiinni, kiskoi hän toista riisuttua hansikastaan sormiensa välissä, neuvotonna, kuten näytti, erilaisten ilmeiden risteillessä nopeasti hänen voimakkaan, kaunispiirteisen suunsa ympärillä.
— Toimeentuloni pakoittamana — alkoi hän sitten epävarmasti, alasluoduin katsein — — täytyi minun tulla luoksenne näin sopimattomaan aikaan. Miehenne on hoitanut eräänlaisia asioitani, ja nyt olen saanut häneltä tiedon, että hänen kirjoituspöytänsä laatikossa on minulle osoitettu kirje, raha-asioitani koskeva.
Line Kjällin sanat ja ääni olivat lisänneet rouva Herlevin sisäistä kammoa. Hänestä tuntui, kuin piilisi vieraan asiassa kaikkein hirvittävintä, ja hän tunsi jalkainsa yhtäkkiä hervahtavan voimattomiksi. Muuten hän olisi heti noussut etsiäkseen pyydettyä kirjettä ja antanut sen hänelle päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen tästä naisesta, jonka olemus nostatti ennentuntemattoman vastenmielisyyden hänen sydämeensä.
Nyt hän ei uskaltanut nousta.
Hetkinen ja vielä sittenkin hetkinen täytyi hänen koota voimiaan ja varmistautua siitä, ettei horjahtaisi lattian poikki astuessaan.
— Ja minuako mieheni on pyytänyt antamaan teille tuon kirjeen?
— Hän sanoi, luullakseni, että asessori Reimerkin voisi sen tehdä, mutta hänhän on matkoilla tänä päivänä.
— Vai niin. Ja teidän nimenne oli —?
— Line Kjäll.
— Rouva?
— Neiti.
Vieras lausui sen taas alasluoduin katsein, ja Martta Herlevi nousi mennäkseen miehensä työhuoneeseen, jossa kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin sinä hetkenä, jolloin hänet sieltä riistettiin.
Keskustelun aikana ei Erna Reini ollut hetkeksikään kääntänyt katsettaan vieraasta. Syrjäisenä ja vaieten oli hänen ollut helppo tehdä havaintojaan ja päätelmiään, joissa hän piankin, tavattoman teräväsilmäisenä ja älykkäänä, ehti tulla karmaisevaan lopputulokseen.
— Onko mahdollista, että Jonas on käskenyt Martan antamaan kirjeen tuolle… myllersi hänen tulistuneessa mielessään. — Kuinka kummassa hän on julennut laittaakin tämän tänne… Taivaan isä, eikö niissä vieraissa miljoonissa ollut kylliksi!
Ylpeällä päänheitolla siirsi hän katseensa naisesta pois ja tähysti, näköjään välinpitämättömänä, ulos punaiselle peltikatolle, jossa tuuli tanssitti kellastunutta vaahteranlehteä.
Siinä voi siis sittenkin olla perää, mitä hän kaupungilla oli kuullut, niin uskomattomalta kuin se hänestä talon läheisimpänä ystävänä tuntuikin… Eikö siis herttaisimmastakaan aviomiehestä ollut takeita… Eikö ainutkaan heistä ollut vapaa tuosta mustalaisverestä… eikö… eikö…
Sillä välin selaili Martta miehensä laatikoita, ensin turhaan, kuten näytti. Mutta viimein sattuivat hänen silmänsä pieneen nahkasalkkuun, joka ei ollut paljon kookkaampi tavallista kirjekuorta, ja hän veti sieltä esiin sulkemattoman kirjeen, jonka kuoreen, aivan oikein, oli kirjoitettu: »Neiti Line Kjäll. Täällä».
Nopeasti, kuin olisi paperi polttanut hänen sormiaan, aikoi hän sulkea kotelon, mutta samassa paisui herännyt epäilys tuhatkertaiseksi, ja unhoittaen aikaisemman itsensä ja tapansa vetäisi hän kuoressa olevan paperin esiin, levittäen sen eteensä pöydälle. Paperiarkilta, jonka sisään oli pistetty tuhannen markan seteli, luki hän miehensä tutulla käsialalla kirjoitetut sanat:
»Luultavasti on tämä viimeinen summa, jonka pitkiin aikoihin voin sinulle antaa. Mutta jos joudut puutteeseen, käänny August Reimerin puoleen. En tahdo, että jäät kärsimään. J. H.»
Martta Herlevi jäykistyi hetkeksi näiden rivien eteen. Ne muodostivat ruman portin, jonka takaa häämöitti pitkä, kaamea holvi, josta ei voinut eroittaa muuta kuin pimeyttä — pimeyttä — loppumattomiin!
Oliko hän enää oma itsensä —?
Oliko tämä hänen ja hänen lapsensa koti —?
Ja oliko se hänen Jonaksensa, joka oli kirjoittanut nuo sanat tuolle paperille —?
Yhtäkkiä hän tunsi hurjan repäisyn rinnassaan, korvissa humisi, ja jostain syvästä rotkosta, oman järkytetyn sielunsa pohjalta, hän kuuli kamalan naurun: Jonas… miksei! Miljoonakavaltaja… Mikä estää sitä pettämästä omaa vaimoansa, joka pettää koko yhteiskunnan, tuhannet luottavat ihmiset!
Ja nyt seisoi tuolla toinen julkea ja alhainen ihminen odottamassa hänen avuliasta palvelustaan saadakseen käsiinsä häpeän setelin… verirahan…
Niin suuri kuin vastakohdannut häpeä ja nöyryytys olikin, kävi se tämän kautta tuhansin kerroin kammottavammaksi. Kaikesta huolimatta oli hänellä äsken vielä tuki, jalansija, millä seistä, ja se tuki oli ollut hänen miehensä luuloteltu uskollisuus.
Luuloteltu — niin — sillä tarvitsihan sukeltautua esiin vain jonkun hämärän Linen — ja kaikki, kaikki oli hukassa!
Ylpeyden ja omanarvontunnon esiinpyrkivä välähdys herätti hänet tästä musertavan pettymyksen tuottamasta huumauksesta.
Ei ainakaan tuo tuolla saanut hänen masennustaan huomata!
Ja niinkuin ainakin jalo ihminen, joka jonkun erityisen syyntähden on kulkenut kappaleen matkaa toverinsa rinnalla rikoksen tietä, mutta kääntyy heti pois, kun yhä suurempi rikos avaa hänen silmänsä, nousi Marttakin, vaikka jalat horjahtivat, sulki kirjeen, vei sen odottavalle Line Kjällille sanoen tyynesti kuin tavarakuittia antaessaan:
— Tässä se näkyy olevan.
* * * * *
Vieraan mentyä valtasi hänet polttava halu juosta heti pois tästä talosta.
Monet uhkeat, rikkaasti sisustetut huoneet, jotka olivat olleet hänelle äärettömän rakkaat, kasvit, joita hän hellin käsin oli hoitanut, ja monet kymmenet pikkutavarat, jotka hän oli kasannut tänne kuin lintu korsia pesäänsä, kävivät vieraiksi ja sietämättömiksi yhtäkkiä. Ne eivät enää olleet hänen.
Ah, vähät siitä, jos ne olisi pitänyt uhrata Jonaksen rikoksen tähden — siitä hän oli jo viimeisen unettoman yön kuluessa ehtinyt itsensä kanssa sopia. Mutta tämä, että tuntematon, saastainen käsi pyyhkäisee kaiken yli ja asettaa kaikki eletyt onnelliset päivät aivan toiseen valoon kuin siihen auringonkirkkaaseen, jossa ne vuodesta vuoteen olivat hohtaneet!
Oliko hän enää Jonas Herlevin vaimo —?
Tuskin, tuskin aikoihinkaan, vaikkei hän itse ollut siitä tiennyt. Hänen avio-onnensa, josta hän oli iloinnut, kuten iloitaan harvinaisen timantin omistamisesta, olikin vain kurja hely, niin taitavasti väärennetty, että vasta väärentäjien oma varomaton menettely saattoi sen ilmaista hänelle.
Hän kulki kuin unessa huoneesta huoneeseen, kertomusten aaveiden lailla, jotka eivät saa rauhaa haudassaan. Jos hän pysähtyi missä tahansa, kiinnitti katseensa mihin tahansa, aina kurkistivat esiin iloiset, huolettomat muistot. Tämä koti oli kuin puisto, jossa kukki, tuoksui ja soi… oli ollut…
Nyt kattoi valkea härmä sen ihanuudet, ja talvinen sää uhkasi nietostaa joka sopen.
* * * * *
Hyvä Jumala, hänen täytyi mennä Jonaksen luokse — ehkä vielä jotakin oli pelastettavissa.
Mutta hän ei voinut tulla lämpimänä kuten edellisellä käynnillään.
Epätoivoisesta sydämestään täytyi hänen kysyä heti — heti:
— Kuka on Line Kjäll, ja mitä sinulla on hänen kanssansa?
Mies, jolta kaikki portit olivat suljetut ja joka oli saanut tuhansien ihmisien kunnioituksen itseänsä kohtaan vaihtumaan halveksumiseksi, säpsähti. Hänellä ei ollut voimaa kätkeä rikollisuuden ilmettä siltä ainoalta, jolta hän vielä odotti lämpöä. Vajaan vuorokauden oli hän istunut täällä telkien takana jaksamatta ajatella muuta kuin menetettyä kunniaansa. Tämä aika, niin lyhyt kuin se olikin, oli ankaruudellaan ehtinyt riisua häneltä kaiken ylpeyden ja vilpin — ne eivät enää auttaneet. Hän oli valmis tekemään tiliä jokaisesta teostaan ja avoimesti vastaamaan kaikkiin tehtyihin kysymyksiin. Hänellä ei ollut enää mitään muuta kaunistuksen keinoa.
Kuitenkin nyt, Martan seisoessa hänen edessään tämä kysymys huulillaan, lysähti hän kokoon, painoi päänsä alas ja vaikeni. Kuinka hän jaksaisi vastata siihen… kuinka luopua parhaimmasta, mitä vielä jäljellä oli…
— Ole rehellinen, Jonas. Ainoastaan sillä voit jotain pelastaa.
Jonas Herlevi istui kauan ääneti. Hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, ja tuontuostakin hän väänteli käsiään tuskallisesti. Viimein hän nosti kyyneltyneet silmänsä ja koetti puhua, mutta kaikki, mitä hän sitten tahtoikin sanoa, supistui kahteen tukahtuneeseen sanaan:
— Anna anteeksi!
Miehen nöyryys hellytti Martan mieltä, ja hänen äänensä ei ollut enää ankara kuten äsken, hänen sanoessaan:
— Onko sinulla enää oikeutta anteeksipyyntöönkään…
— Kaikilla on siihen oikeus. Joskaan ne, joilta sitä pyydetään, eivät läheskään aina ole velvolliset anteeksi antamaan… Martta, on kauheata seisoa sinun edessäsi kaksinkertaisena rikollisena…
— Joskin vasta sitten, kun rikokset ovat tulleet ilmi…
— En tahdo puolustautua — millä sen tekisinkään. Mutta sinä olit parhain puoliso, ja siksi uskallan —
— On oikein sanoa olit. Nyt kai en sitä enää saata olla.
— Martta! Niin et sanonut eilen. Mikset voi, mikset saattaisi?
— Siksi että sitä on myöskin Line Kjäll.
— Line Kjäll — on paljasta roskaa vain. Semmoista on maailman meno.
— Hänestä sinä kuitenkin huolehdit viime hetkelläsi. Oi hyvä, hyvä
Jumala, olisit edes sulkenut tuon kirjeen!
— Olinko sen sitten jättänyt sulkematta?
Rouva Herlevi kohautti olkapäitänsä.
— Tämä on kohtaloa, Martta, tämä kuten sekin, että viimeisten pitojamme aikana tarkastaja saapui pankkiin… Sinä ainoa, älä jätä minua!
Jonas Herlevi tapaili vaimonsa kättä — turhaan. Kyyneleet estivät häntä näkemästä, kuinka Martta kätki kätensä selkänsä taa, peräytyen miltei tiedottomasti askeleen taaksepäin.
— Olen luottanut sinuun kuin taivaalliseen isäämme. Voitko käsittää miltä tuntuu nyt…
— Miltä tuntuneekaan, anna anteeksi — anna!
— Jos en voi…
— Sinä voit!
Se tuli varmaan luottavimmasta sydämestä, niin toivorikkaalta se kuulosti.
Rouva Herlevi painoi rajusti päänsä käsiinsä. Sinä voit! Sinä voit! humisi hänen korvissaan. — Sinä et voi! kiisti toisaalta vastaan.
Ja vasta tällä hetkellä selvisi hänelle täydellisesti, kuinka särjetty ja rikkirevitty hän oikeastaan oli… kuinka epätietoinen ja vaappuva, kun tosi-taistelu tuli kysymykseen. Ja että taistelu oli alkava nyt… epätoivoinen ja raju, sen hän tunsi. Nämä kauheat olosuhteet järkyttivät hänen sieluansa niin suuresti, ettei hän pitkään aikaan pääsisi täysin selville ratkaisusta — senkin hän tunsi. Hän vihasi itseään tuntiessaan säälistä Jonakseen joutuneensa sisimmässään ristiriitaan. Ja pyrkiessään selviytymään ristiriidastaan sääli hän omaa heikkouttaan.
Jos hän olisi muutamaa päivää aikaisemmin saanut miehensä uskottomuuden tietoonsa — olisi hän nyt kaukana täältä, iäksi poissa!
Ei, hän takertui siihen ajatukseen sittenkin katsahtaessaan Jonaksen masentuneihin kasvoihin.
Iäksi — niinkö?
Ja taas hän ei ollut varma, etteikö sittenkin kavalluksen ja vangitsemisen viesti olisi palauttanut häntä — säälistä — tuhoutuneen miehensä luokse.
— Martta, sinä et sano mitään… Etkö voi … etkö tahdokaan…
— En tiedä, Jonas… Siltä, joka on lyöty tainnoksiin, ei voi vaatia vastausta. Minun täytyy ensin tointua tästä. Ja sitten, kun olen selvillä itsestäni… sitten Jonas…
Miehen murtuneet kasvot sävähtivät epätoivosta. Tämä hänen ensimäinen tuomionsa oli varmaan ankarin. Eikä ollut mihinkä vedota siitä…
— Jätä minulle edes toivon kipinä! huudahti hän. — Martta, rakkahin, älä vie kaikkea… Kuinka minä muuten jaksaisin tämän pimeän ajan ylitse…
Sehän se juuri oli Martankin paula. Siitä silmukasta hän ei päässyt irralleen.
Toivon kipinän — sen hän saattoi antaa. Mutta enempään, hyvä Jumala, enempään ei hänellä ollut voimaa…