Kolmas matka.
"Jonkun aikaa rauhassa elettyäni", jatkoi Sindbad, "heräsi minussa jälleen halu lähteä uusille matkoille, sillä ihmisen mieli palaa alati johonkin uuteen. Keräsin kokoon tavaroita matkaani varten, unohdin entiset kärsimykseni ja läksin meren rannikolle odottamaan jonkun laivan tuloa. Pian minun onnistuikin päästä suureen laivaan, joka oli menossa kaukaisiin maihin ja tein hyviä kauppoja.
"Eräänä päivänä, kun iloisin mielin keinuimme meren laineilla, päästi kapteeni hätähuudon, repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja sanoi:
"'Me olemme kaikki hukassa.'
"Kun kysyimme syytä hänen pelkoonsa, niin hän vastasi:
"'Kova myrsky on ajanut laivamme oikealta suunnalta ja olemme joutuneet apinasaaren läheisyyteen, jossa on apinoita yhtä paljon kuin muualla hyttysiä. Ei yksikään ihminen ole vielä elävänä päässyt tuolta saarelta.'
Apinat kiipesivät laivaan joka puolelta.
Äkkiä näimme talon.
"Laiva pantiin ankkuriin ja purjeet laskettiin alas, mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin apinat lähestyivät laivaamme ja kiipesivät siihen joka puolelta. Niitä oli sellainen joukko, ettemme voineet niitä tappaa, eikä liioin karkottaa poiskaan. Ne purivat ankkurinuoran poikki ja vetivät laivan rantaan, ja kun me nousimme maihin, niin ne anastivat koko laivan ja veivät sen tavaroineen kaikkineen pois. Noilla apinoilla oli keltaiset silmät, mustat kasvot ja tahmea karva.
"Me kuljeskelimme pitkin saarta tietämättä minne joutuisimme ja söimme kasveja ruuaksemme. Äkkiä näimme talon puitten välistä siintävän ja astuttuamme lähemmäksi huomasimme, että se oli suuri komea linna. Me astuimme sisään portista ja tulimme suurelle pihalle, jossa oli luita ja kuivia risuja. Me ihmettelimme suuresti mitä se saattoi merkitä, mutta jäimme kuitenkin linnaan lepäämään, sillä olimme kovin väsyneet, emmekä nähneet siellä ainoatakaan ihmistä.
"Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin kuulimme myrskytuulen tapaista huminaa, ja palmupuun korkuinen ihminen astui sisään linnaan. Hänellä oli vain yksi tulipunainen silmä, hänen kasvonsa olivat aivan mustat, ja sieramet ammottavan suuret. Hän kävi penkille istumaan ja tarkasteli meitä. Me vapisimme pelosta ja kauhistuksesta. Sitten hän tarttui minuun kiinni, asetti minut kämmenellensä ja tarkasteli ja koetteli minua joka puolelta ikäänkuin teurastaja teuraseläintä. Sitten hän laski minut maahan erilleen tovereistani.
Jättiläinen astui sisään linnaan.
"Hän tarkasteli jokaista samalla tavalla kunnes kapteenin vuoro tuli, joka oli lihavin kaikista. Tämän hän heitti suulleen maahan, painoi häntä jalalla selkään ja taittoi häneltä niskan. Sitten hän keräsi puita, sytytti ne palamaan ja kun ne olivat hiiltyneet, niin hän pisti kapteenin vartaaseen ja paistoi hänet. Jäähdytettyään hänet hän söi hänet suuhunsa ja heitti luut syrjään. Sitten hän heittäytyi lepäämään ja kuorsasi aivan kauheasti.
Jättiläinen tarttui minuun kiinni.
"Kaiken yötä me seisoimme liikkumatta paikoillamme uskaltamatta puhua toistemme kanssa. Mutta äkkiä juolahti mieleeni tuuma. Hiivin kahden toverini kera jättiläisen makuuhuoneeseen, sillä aioin anastaa häneltä linnan avaimen, jonka tämä oli kätkenyt tyynynsä alle. Minä kiipesin vuoteen jalkopäähän ja kutitin jättiläistä isostavarpaasta, ja sen johdosta hän heräsi ja kavahti pystyyn. Toverini, jotka seisoivat vuoteen pääpuolessa, käyttivät hetkeä hyväkseen ja anastivat avaimen haltuunsa. Samassa me kaikki kolme hyppäsimme alas lattialle ja kätkeydyimme vuoteen alle, jotta jättiläinen ei huomaisi meitä. Unimielissään tämä raappikin vain varvastansa ja ymmärtämättä mistä oli kysymys laskeutui jälleen levolle.
Nipistin jättiläistä isostavarpaasta.
"Saatuamme ulko-oven avaimen haltuumme läksimme ulos ja neuvottelimme, minne me pakenisimme, jottei jättiläinen söisi meitä kaikkia suuhunsa. Mutta kesken neuvotteluamme saapui jättiläinenkin ulos, ja ennenkuin ennätimme mitään tehdä valitsi hän joukostamme lihavimman ja paistettuaan hänet söi hänetkin suuhunsa.
"Me katselimme kauhun vallassa tätä teurastusta, emmekä uskaltaneet liikkua paikaltamme sittenkään, kun jättiläinen oli taas vaipunut sikeään uneen. Vasta aamulla, kun hän oli lähtenyt luotamme, aloimme taas neuvotella mitä tehdä. Sillä parempi oli vaikka hukuttautua veteen, kuin antaa paistaa itsensä jättiläisen ruuaksi.
"Eräs joukostamme ehdoitti, että koettaisimme keksiä keinon, jonka avulla saisimme jättiläisen hengiltä. Mutta minä esittelin, että sillä välin rakentaisimme lautan, jonka avulla voisimme päästä pakenemaan, jos saisimme jättiläisen tapetuksi.
"Toiset hyväksyivät ehdotukseni, ja niinpä aloimme kantaa puita rantaan, sekä nuoria ja kaikenlaisia rääsyjä, joilla sidoimme puut yhteen lautaksi. Kun se oli valmis, niin palasimme takaisin linnan pihalle.
"Tuskin olimme kaikki siellä koolla, kun jättiläinen taas saapui paikalle kovalla jyrinällä, ja valittuaan yhden joukosta, paistoi ja söi hänet samoinkuin edellisenäkin päivänä. Heti kun hän oli uneen vaipunut, lisäsimme me puita tuleen ja kuumensimme paistinvartaan tulikuumaksi. Sitten astuimme jättiläisen luo ja puhkasimme tulikuumalla raudalla hänen silmänsä. Jättiläinen parkasi kamalasti ja alkoi juosta ympäri pihaa, tavoitellen joka taholle. Mutta me koetimme piiloutua jos jonnekin kuoleman tuskassamme, ja päästimme vihdoin helpotuksen huokauksen, kun jättiläinen hyökkäsi ulos linnan portista. Me käytimme tilaisuutta hyväksemme ja kiiruhdimme rantaan lautallemme.
Me kuumensimme paistinvartaan.
"Mutta tuskinpa olimme ehtineet sinne, kun jättiläinen hyökkäsi jälkeemme kahden miehen kera. He olivat jättiläistäkin julmemman näköiset ja silmät kiiluivat heillä päässä kuin tuliset hiilet. Kummaltakin puolelta tukien he taluttivat jättiläisen rantaan.
"Me irroitimme lautan rannasta ja työnsimme sen vesille. Jättiläiset keräsivät kiviä ja heittivät niitä jälkeemme. Usea sattuikin kumppaneihini, joista jotkut kuolivatkin. Me sousimme voimiemme takaa ja jouduimme vihdoin keskelle merta aaltojen ajeltavaksi. Jäljellä meitä olikin enää vain kolme toverusta.
Jättiläiset heittivät kiviä jälkeemme.
"Väsymyksestä ja nälästä aivan uupuneina me vihdoin saavuimme saaren rantaan, jossa löysimme hedelmiä ja vettä juodaksemme. Hiukan virkistyttyämme panimme maata, mutta heräsimme keskellä yötä omituiseen suhinaan, ikäänkuin myrsky olisi ympärillämme riehunut. Suuri suunnaton käärme oli piirittänyt meidät ja ennenkuin ehdimme sen enempää ajatella, hyökkäsi se toisen toverini kimppuun ja nielasi hänet elävältä. Kuulimme hänen tuskanhuutonsa ja näimme hänen päänsä ja hartiansa häviävän pedon suuhun. Sitten käärmeen pitkä ruumis käpertyi hiukan kokoon ja oikaisi jälleen itsensä, kun toveri parkamme oli soljunut sen kurkusta alas.
Suuri käärme piiritti meidät.
"Seisoimme kauhun vallassa ja odotimme vuoroamme. Olimmehan pelastuneet jättiläisen kynsistä sekä meren laineista, mutta mitäpä siitä, kun vieläkin julmempi kuolema odotti meitä. Ihmeeksemme käärme kuitenkin käännähti ympäri ja mateli hiljalleen pois.
Käärme kiersi ruumiinsa puun rungon ympäri.
"Me koetimme etsiä suojaa saarella, mutta emme löytäneet mistään. Me söimme hedelmiä, kun nälkä ahdisti meitä, mutta kaiken aikaa olimme tuon tuskallisen tunteen vallassa, että käärme minä hetkenä hyvänsä hyökkäisi esiin ja söisi toisen meistä. Vihdoin keksimme korkean puun, johon me kiipesimme, voidaksemme viettää yön siellä rauhassa. Hetken kuluttua käärme lähestyikin puuta. Se kiersi ruumiinsa puun rungon ympärille ja jäi siihen liikkumatta makaamaan ikäänkuin odottaen jotakin. Mutta äkkiä se kohosi jälleen ylös, kiemurteli puun runkoa pitkin ja tavoitettuaan toverini nielaisi hänet. Minä kiipesin puun latvaan ja ajattelin itsekseni, että jos putoaisinkin alas, niin vapahtuisinhan ainakin nälän tuskasta ja matkan vaivoista.
"Käärme poistui jälleen syötyään toverini, ja minä vietin yöni ypöyksin puun latvassa. Olin aivan suunniltani kaikista näkemistäni kauheuksista ja päätin lujasti hypätä alas puusta, jos käärme jälleen ilmestyisi. Aamun valjetessa aioin syöksyä mereenkin, mutta sekin jäi minulta tekemättä, sillä jokaiselle on elämäkulta sittenkin rakas.
"Illalla nousin jälleen puuhun ja jäin käärmettä odottamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin se ilmestyi ja yritti kavuta runkoa ylös, mutta luiskahti useamman kerran jälleen maahan. Istuin puun latvassa henkeäni pidätellen. Mutta äkkiä huomasin käärmeen huomion kiintyvän muualle. Se loi kiiluvat silmänsä metsään, josta kuului hiljaista risahtelua, ja hetken kuluttua näin norsun lähestyvän piilopaikkaani. Tuskin se oli päässyt puun kohdalle, niin käärme hyökkäsi sen kimppuun ja kiersi ruumiinsa usean kerran sen ympärille ja puristi sen hengiltä. Norsu kellahti kyljellensä, ja käärme alkoi sitä ahmia.
Norsu kellahti kyljellensä.
"Minä päästin helpotuksen huokauksen. Norsu oli pelastanut henkeni ainakin täksi kertaa, ja käärme mateli hiljakseen pois saatuaan aimo ateriansa.
"Aamun valjetessa uskalsin laskeutua alas puusta, samoilin ympäri saarta, söin hedelmiä pahimpaan nälkääni ja nousin korkealle kummulle. Sieltä näin laivan, joka purjehti meren selällä. Huusin minkä kurkustani ääntä läksi ja heilutin puun oksalla. Vihdoin laivamiehet älysivätkin minut.
"He laskivat laivan lähemmäksi saarta ja kuultuaan, että olin suuressa hädässä, he ottivat minut mukaansa, antoivat minulle ruokaa ja puhtaita vaatteita ja halusivat kuulla seikkailuistani. Minä kerroin heille kaikki onnettomuuteni, ja he surkuttelivat minua suuresti.
"Muutamia päiviä purjehdittuamme suotuisalla ilmalla saavuimme satamaan, ja matkustajat nousivat maihin kauppaa tekemään. Minä jäin laivaan, sillä eihän minulla ollut tavaroita eikä rahaakaan. Silloin astui kapteeni luokseni ja sanoi:
"'Laivassani on erään kauppiaan tavaroita, joka matkan varrella jäi meiltä erääseen asumattomaan saareen. Omistaja on aikoja sitten kai jo kuollut, mutta tavarat aion myödä täällä ja antaa voiton hänen omaisillensa, kun taas palaamme Bagdadiin. Jos tahdot niin voit myödä nuo tavarat ja saada hiukan palkkaa vaivoistasi.'
"Olin hyvilläni kapteenin ehdotuksesta, mutta varmuuden vuoksi kysyin häneltä tavaroiden omistajan nimeä.
"'Hänen nimensä oli Sindbad', vastasi kapteeni.
"'Minunkin nimeni on Sindbad', vastasin hänelle, 'ja minut te juuri jätittekin tuohon asumattomaan saareen, jossa luulitte minun kuolleen. Mutta Rok lintu pelasti minut sieltä ihmeellisellä tavalla.'
"Kapteeni katseli epäillen minua, mutta eräs matkustajista astui luoksemme ja sanoi tuntevansa minut. Lähemmin häntä katseltuani huomasin hänet samaksi kauppiaaksi, jonka olin tavannut timantteja pyytämässä. Vihdoin kapteenikin uskoi minua ja antoi minulle tavarani takaisin. Palasin kotiin entistä rikkaampana ja elelin taas jonkun aikaa rauhassa omaisteni kanssa."
Kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa, niin lahjoitti hän kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet palaamaan takaisin seuraavana päivänä.
Seuraavana iltapuolena aterian jälkeen keräytyivät kaikki Sindbadin ystävät hänen ympärilleen ja odottivat jännityksellä uutta kertomusta.