I.

Siitä on jo kulunut kauvan aikaa, kun Härkäjoen kylässä eli rikas talonpoika, Eerikki Korpela. Eerikin kartano oli ollut rakennettuna korkealle kunnaalle Härkäjoen kylän pohjoisimpaan päähän. Asuinrakennus oli ollut pyöreistä hirsistä rakennettu ja varustettuna neliruutuisilla suurilla ikkunoilla. Yksinkertaisena, vaan juhlallisena sen pystykatto halkasi kylmiä pohjantuulia. Samallainen yksinkertaisuus, vaan puhdas ja raitis järjestys, vallitsi seinien sisälläkin. Ei mitään ylellisyyttä. Kaikki tarvittavat kalut olivat paraastaan kotitekoa, jos ei ota lukuun tuota nahkakansista raamattua, testamenttia ja virsikirjaa, jotka olivat saaneet sijansa pöydän nurkassa olevalla nurkkahyllyllä, ja almanakkaa, sekä kuittikirjoja ulosteoista, jotka uskollisesti pitivät edellisille seuraa. Olipa talossa taiteilijankin alku, joka oli ottanut pitääkseen huolta talon avaran pirtin kaunistelemisesta. Renki Matti oli näet iltapuhteilla vuoleksinut "raakalinnun" kuvan ja sitte aneliinissa värjännyt ja ripustanut sen pöydän kohdalle nauhasta riippumaan, joten se näytti olevan alituisessa lentämisen touhussa. Kun mainitsee vielä konstikkaasti tehdyn olkiruunun, joka riippui kurkihirrestä keskellä tupaa, niin siinäpä ne Korpelan huonekoristukset tulevatkin mainituiksi.

Uhkeina piirittivät talon muut rakennukset tasaista, pisteaidalla kahdeksi jaettua pihamaata. Avaroina levenivät kaltevat pellot ympäri kartanon aina tuonne jylhän korpimetsän reunoille asti, jättäen kumminkin vihreille niityille tarpeeksi tilaa. — Ahkeralla työllä ja säästäväisyydellä oli Korpela hankkinut itselleen talon, jonka jokainen soppi uhkui hyvinvointia. Puutoksen hän oli onnistunut karkoittamaan kuulumattomiin. Nerokkaana ja uutterana maanviljelijänä, sekä hyvänä ihmisystävänä oli hän monessa kohden saavuttanut kansalaistensa luottamuksen ja kohonnut siten aikalaisiaan korkeammalle.

Elämän taisteluissa auttoi häntä uskollinen vaimonsa. Yhtä kunnollinen oli tämä perheen emäntänä, kuin hänen miehensä isäntänä. Yksi tytär, Helka, heillä oli, josta he toivoivat harmaille hapsillensa iloa hautansa partaalle asti. Hänestä he näkivät parhaimmat unensa; hänelle he tekivät parhaimmat työnsä; hän se oli isän ilo ja äidin lohdutus … hän oli heille kaikki kaikissa.

* * * * *

Eräänä lämpöisenä kesäiltana, joka oli lauvantai-ilta elokuun alkupuolella, istui Eerikki tapansa mukaan taas aittojen takaisella kalliolla, vasta saunasta tulleena, uuden uutukainen palttinapaita päällä. Renki Matti kömpi vasta saunan rinnettä ylös, niinikään valkeassa paidassa, housut käsivarrella.

— "Oh hoh! oikeinpa rupesi väsyttämään se kylpy", … sanoi Matti ja rupesi istumaan kalliolle isännän viereen.

— "Väsyttäähän se, mutta kyllä se kuitenkin on oikein virvoittava lääke viikon työstä kangistuneille jäsenille" … vastasi isäntä…

— "Kyllä se niin on … tuskin sitä ilman saunatta toimeenkaan tulisi"…

— "Eihän ne muutamat pese silmiäänkään ja toimeenpahan tulevat" … virkkoi isäntä leikillisesti.

— "Onhan niitä semmoisiakin. Minä kun olin renkinä, ennen teille tuloani, tuolla Vaittisissa sillä Korpin Sakarilla, sillä hevosparisniekalla, niin se isäntä ei pessyt silmiään paljon koskaan. Hän sanoikin, että: 'mitä niistä silmistä aina kalttailee, kunhan vaan pesee huttupäivinä ja kylälukuun lähtiessä'. Se talo oli muutenkin hyvin huonosiivoinen. Siinä kun oli naisillakin paidat päällä, niin ei niitä tahtonut eroittaa paraimmista sysisäkkilöistä. Pyhinä niillä oli sentään puhtaat paiat, hienosta 'kalenkuorista'"…

— "On niitä tässä meidän omassa kylässäkin semmoisia", … tuumaili isäntä. "Mene tuohon Karvolan Mikolle milloin tahansa, niin aina sen tuvan lattialla saapi kaalaa polvia myöten rikoissa ja tomussa. Lapsetkin ovat kuin mitkä peloitukset; silmät noessa, että silmämunuaisissa vaan vähän valkeaa leimahtelee. Paitaviitat niin pitkät päällä, että varpaisiin ulottuvat ja niin mustat, kuin kattilan kylki. Aikaihmisetkin ovat melkein samanlaisessa tilassa. Kylällä kävelemiseltään eivät raukat jouda edes lattiaansa lakasemaan. Rappujen edus — se olkoonkin sanomatta. Se haiseekin niin, että luulisi hevosen raatoja siihen haudatuksi".

— "Ovathan rappujen edukset täällä yleensä muissakin taloissa huonosiivoiset mutta se on sen vuoksi, että Venäjän tapaan karjakartanot rakennetaan yhteen asuinhuoneiden kanssa. Karja kun siten pääsee eteiseen asti tekemään huonoa siivoa, jota ihmiset sitte lisäävät".

Nyt keskustelu taukosi vähäksi aikaa. Isäntä puristeli pois vettä märistä hiuksistaan. Renki Matti nojaantui lepäämään käsivarttansa vastaan. Piika Maija tuli viimeiseksi saunasta; hänen isäntä käski tuomaan juotavata. Maija toikin kapallisen vaahtoavaa olutta. Sitä isäntä joi ensin ja ojensi sitte kapan Matille.

Keskustelu alkoi taas uudelleen. Isäntä sanoi Matille … paidan hihalla suutaan pyyhkäistyään: "kyllä nyt on oikein sorja ilma. Ihan lämpymiä ja hyvänhajuisia aaltoja yht'suoraa löyhähtelee vasten silmiä. Kyllä se Jumala muistaa aina meitä, vaikka emme sitä ansaitsisikaan. Ajallansa se tulee aina kesä, niinkuin talvikin. Paljon Hän on meidän haltuumme uskonut kaikenlaista tavaratakin. Muistaneeko vaan monikaan häntä siitä kiittää?"

— "Vieläkös mitä" … sanoi Matti … "sitähän se kuka oikein joutaa ajattelemaan; kunhan sitä vaan mennä reijataan eteenpäin. Ei sitä moni taida muistaa noita hevosraukkojakaan Jumalan luomiksi eläimiksi. — Tässä keskiviikkoaamuna, kun minä tulin myllystä, niin tuli tuossa Polvelan rinteessä vastaan minulle 'saksa' Mikkeli, Se oli tulossa Pietarista ja oli kärrillä suuri kuorma Venäjän sianlihaa … kokonaisia sikoja. Hevosella ei ollut setolkkaa ensinkään, länget olivat ilman toplinkia ja hakanneet sentähden hevosen olkapäät kaikki mäsäksi. Hevonen ei mitenkään tahtonut saattaa vetää kuormaa Polvelan rinteestä ylös; mutta hän se vaan humalapäissään kirosi ja melusi ja hakkasi piiskallaan, eitä hevosraukka oli siihen nääntymäisillään".

— "Olisit mennyt ja antanut piiskalla itseään korville .. mokomaa hevosen kurittajaa".

— "Jo ajattelin itsekin sitä … kovin pisteli vihaksi hänen pelinsä.
En kumminkaan muuta tehnyt kuin sanoin vaan hänelle: 'kuinka kauvan
vaan Jumala kärsinee sinun tämmöistä peliäsi luontokappalten kanssa.' —
Mutta mitäs sille humalikkaalle lähtee laatimisesta".

Sillä aikaa kun isäntä ja Matti keskustelivat pihalla, oli emäntä tuvassa laittanut illallisen pöydälle, jonka ympärille talonväki kokoontui. Helka kävi käskemässä isäänsä ja Mattia yht'aikaa toisten kanssa illalliselle ja toi tullessansa aidasta puulautasella kolme isoa "seltiä", jotka hän ensin huuhteli kylmällä vedellä, leikkeli Matin pärepuukolla pienemmiksi ja vei sitte pöydälle.

— "Kun te läksitte taanoin" … alkoi emäntä puhella … "pois lounailta, niin tuli tähän 'saksa' Mikkelin Riitta paipattelemaan pahojaan"…

— "No mitä paipattelemista hänellä oli, vai jo kahvit ovat vähenemään päin?" … kysyi isäntä.

— "Voi veikkonen! … ei se ollut kahvin asiakaan … et tiedäkkään mitä paipattamista hänellä on … kun viskaalit ovat ottaneet Mikkeliltä Pietarista tullessaan hevosen ja kuorman pois kaikkine kampsuineen".

— "No minkätähden?"

— "No, sanoppas nyt muuta!"

— "Varmaan hänellä on ollut taas kontrapanttia kärrillä… Ei suinkaan ilman olisi hevosta otettu. Sanoithan sinä, Matti, nähneesi hänet myllystä tullessasi, etkö sinä huomannut mitä hänellä oli kärrillä?"

— "Läskiä minä luulin olleen kuormassa … ainakin näkyvissä oli kokonaisia sikoja, mutta hyvin raskaalta se kuorma muuten tuntui… Olihan tuolla sentään korkeat reslat, jos hänellä lienee niissä mitä ollut".

— "Onhan sillä ollut, sanoihan se Riitta minulle. Voi, voi, sentään! Se kirkonkylän kauppamieshän se on oikein se viimeinen peijuoni. Hän on, kuuluu, yllyttänyt Mikkelin panemaan sokuripäät tyhjien sikojen sisään ja tuomaan siten läskinä rajan yli hänelle, sitte hän vasta ostaisi ja maksaisi muka hyvät voittorahat Mikkelille. — Sitä keinoahan ne ovat, kuuluu, käyttäneet jo kauvan aikaa".

— "No miten ne vahtimestarit päästävät heitä sitte rajan yli?"

— "Mistäs he tietävät? Kun kerran sikoja oli Mikkelilläkin kärrillä, niin mitäs siinä oli epäilemistä".

— "Mistäs ne nyt sen ovat tulleet huomaamaan?"

— "Sitähän se Riitta kaaritti, että heidän vihamiehensä ovat käyneet viskaaleille kielimässä. Ne vartavasten laskivat ensin rajan yli ja sitte tulivat jälestä ja ottivat kaikki pois".

— "Menepäs Helka ottamaan maitoa lisäksi" … sanoi isäntä ja jatkoi hetken ääneti oltuaan: "lieneekö ne sokurit olleet ostettu kauppamiehen varoilla?"

— Vieläkös mitä! Etkös sinä kuullut, johan taanoin laajin siitä asiasta… Sehän se rahansa panisi semmoiseen vaaraan. Narraa ja peijaa näitä hölmöjä, niin kyllähän ne hänelle tavaraa völjäävät. Mikkelikin vei näet kuorman parkkia Pietariin ja sen hinnalla osti sokuria ja olisi tuonut ne kauppamiehelle, saadakseen suurta voittoa.

— "No nyt on hänellä voitto kädessä! Kyllä se olis aina parempi pyy pivossa, kuin kaksi oksalla, hänelläkin oli vielä tuo pahanpäiväinen hevoskaakki, niin nyt hänen piti menettää sekin" … tuumaili isäntä.

— "Tekis työtä eikä aina kulkehtis Pietarin väliä, niin pysyisi paremmin leivässä" … sanoi Matti.

— "Kyllä olis leipää tarvis nytkin" … jatkoi emäntä… "Ei sanonut heillä olleen leivän palaa, kun odottivat lapsien kanssa Mikkeliä kotiin. Jussin Kaisalta sanoi saaneensa vähän jauhoja, niistä sanoi keittäneensä vähän velliä mitä lappavat lapsineen. Nyt minä annoin hänelle kaksi leipää ja puolenkymmentä seltiä".

— "Voi sentään sitä Riitta raukkaa" … sanoi piika Maija… "Kun vaan lumelta rupesi pääsemään, niin jo alkoi juosta pitkin metsää parkkien perään ja siihen se nyt meni. — Ei edes saanut rievun ripakkoa päähänsä; ei yhtä paitavaatetta eräälle lapselleen".

— "Kenenkä syy?" … kysyi Matti… "Varmaankin se hänelle sallittiin? tietysti Jumala salli hänelle sen vahingon. Eiköhän tuohon omaa syytä heillä liene ollut ensinkään?"

— "Mikäs muu, kuin sallimus" … väitti Maija … "kun juuri viskaalien silloin piti huomata se sokurin tuomisen konsti, kun Mikkel tuli Pietarista. Onpas ne muut vetäneet kuorma kuormalta, eikä ole tullut mitään, kun ei ole sallittu."

— "Oliko se sitte Mikkelillä ensimmäinen kerta! Ikäpäivänsähän on hän sitä rahtia pitänyt. Tuskin on mies elämässä päivääkään kovaa työtä tehnyt. Oliko se sitte sallimusta, kun hän vartavasten, ihan tietensä, rupeaa lakia ja esimiesten tahtoa rikkomaan ja saattaa siten itsensä ja, niinkuin nyi näkyy, perheensäkin suuren puutteeseen" … tuumaili Matti.

Samaa mieltä oli isäntäkin sanoen: "Olis mennyt siksi aikaa päiväläiseksi johonkin taloon ja tehnyt työtä rehellisesti, niin olis saanut leipää itselleen ja perheelleen, eikä suinkaan silloin hänelle tämmöistä sallimusta olisi tapahtunut"…

— "Ei ne muuten siitä kontrapantin vedosta lakkaa, ennenkuin olisi laatia semmoinen kielto, joka niitä vähän peloittaisi. Ei ne tästä kiellosta välitä mitään" … sanoi Matti.

— "Minkälaisenhan kiellon sinä panisit, kun pääsisit lakia laatimaan?" … kysyi Maija, äkeissään moisista asetuksista.

— "Minä panisinkin semmoisen uhkan, että kuka vaan rikkoisi kieltoa vastaan, niin sille paikalla raudat jalkaan ja viimeistä tietä. Sen minä tekisin. Ja saisittepahan nähdä, ettei yksikään mies uskaltaisi lähteä sokurikuormaa rajan yli saattamaan. Kyllä niiden työllään täytyisi sitte henkeänsä elättää".

— "Hyvä on tosi, jottei puskevalle lehmälle ole luotu sarvia" … intti vaan yhä Maija,

Kaikki olivat herenneet syömästä. Naiset alkoivat korjata ruoka-aineita pois pöydältä; isäntä ja Matti ottivat uunilta päreen, josta kumpikin repivät hampaillaan tikun, ruveten sitten kaivelemaan hampaitaan.

— "Et olisi sinä Matti mieleistä meistä kontrapantsikoille, kun sinä niin kovaa luet heille" …. sanoi isäntä.

— "Oli mitä tahansa" … tuumaili vaan Matti … "mutta se auttaisi. Ei niin moni silloin turhan tautta lakia rikkoisi ja hevosiaan menettäisi, kuin nyt. Nyt on meidänkin pitäjässä melkein jokainen mies salatavaran kuljettaja. Joka toista miestä melkeen siitä on sakotettu. Mitä se sakko on nyt auttanut. Ei niitä sakotettuja miehiä pidetä halvempana kuin muitakaan. Sanotaan vaan, etteivät he ole mitään vääryyttä ja pahaa tehneet, ovat vaan tienanneet rahoja, mitä jokainen ihminen tekee. Heille se nyt vaan sattui semmoinen vahinko, että nähtiin, ei muuta mitään, Se oli vaan heille sallittu muka sellainen vahinko, niinkuin Maijakin vast'ikään tuumasi. Mutta kunhan joku passitettaisi Siperiaan, niin kylläpä toinen ajattelis, että 'ahaa! enpäs panekaan sokuria rekeeni, viedään Siperiaan.'"

Isäntä ja Matti juttelivat vielä monenmoisista asioista. Sillä aikaa olivat Helka ja Maija laittaneet vuoteet valmiiksi. Kun kaikki askareet olivat toimitetut, niin meni isäntä pöydän päähän ja otti sieltä nurkkahyllyltä virsikirjan, josta vähän aikaa selailtuaan alkoi laulaa matatalla, vähän väräjävällä äänellä: "Käy nyt sielun kaikell' mielell' Herrall' kunniaa kantamaan, j.n.e." Kohta yhtyivät siihen lauluun toisetkin, jotta värssyn lopulla kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, kieputellen sen kaunista säveltä tuhansiin mutkiin. Kun tulivat yhdeksänteen värssyyn, jossa lauletaan: "Koska silmän kiinni taipuu, Unehen myös raukeevat j.n.e." niin alkoi emäntä Katrin silmistä herahdella vesiherneitä, jotka pyörivät poskia myöten ja tipahtelivat avatun virsikirjan alareunaan. Helka kun huomasi tämän, niin hänenkin tunteensa kohosivat äyräittensä yli ja hetkeksi kehkeytyi tuo heleästi kuuluva lauluääni. Sitte hän nosti kirjan suunsa eteen ja pureksi sen yläreunaa ja kohta hän taas otti osaa lauluun entisellä heleällä ja sointuvalla äänellään. Virren loputtua luki isäntä ehtoosiunauksen lauvantaina ja rukouksen valmistuksesta sapatin viettämiseen. Sen jälkeen he lauloivat vielä muutaman värssyn, jonka perästä kaikki menivät levolle. Isäntä ja emäntä menivät nukkumaan tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Helka ja Maija olivat tehneet itselleen vuoteen tuvan lattialle, haavan lehdille. Matti otti pitkän nuttunsa hartioilleen ja meni nukkumaan tallin ylisille; sinne hän oli laatinut vuoteensa heinillä täytettyyn ajorekeen.

Hetken kuluttua oli Korpelassa aivan hiljaisuus. Kaikki nukkuvat sikeässä unessa, päivän työnsä väsyttämänä. Luontokin näytti ikäänkuin väsyneenä vaipuvan unettaren pehmeille patjoille. Auringon säteitten kuumentava vaikutus oli poistunut. Vieno tuulen löyhke, joka päivällä oli nyökytellyt kuusien latvoja pellon takana, oli myöskin asettunut nukkumaan yöuntansa. Synkkä kuusimetsä seisoi hiljaisena, lehväänsäkään väräyttämättä. Haavan lehdet, jotka mielellään pitävät, muiden nukkuessa, hiljaista kahinaa, riippuivat nyt pitkistä kantimistaan laitaansakaan liikauttamatta. Rukiin tähkätkin olivat kumartaneet päänsä maata kohden. Hiilikkikin oli lopettanut märehtimisensä ja ojensi päänsä pitkin pihaa, silmät ummessa. Sitä esimerkkiä olivat monet sen kumppanitkin noudattaneet. Kaikki oli tyyntä ja hiljaista. Vähän vaan kuului Härkäjoen lorinaa, kun se saunan sivulla olevien kalliolokkeroiden välitse kiirehti tietänsä pitkin. Tätä lorinaa säesti Matti kuorsaamisellaan tallin parvelta ja heinäsirkat yksitoikkoisella äänellään aittojen takaiselta pientareelta. Korven kaiuttamana kuului Latonurmelta vanhan tamman römiä ääninen rautakello, josta tiedettiin, ettei tamma vielä ollut iltaseltaan herennyt.

Peltojen ohi kulkevaa maantietä astui kiiruusti kaksi miestä, kummallakin harava ja viikate evässäkin kanssa olalla. Ne tulivat päivätyöltä hovista. Miehet hiukan aikaa lepäsivät Härkäsillan käsipuilla ja sitte läksivät nousemaan pienoista rinnettä ylös Tetr'kankaalle. Kohta olivat miehet kadonneet tuuheiden puiden varjoon. Jo lakkasi tamman kellokin kuulumasta. Heinäsirkatkin olivat väsyneinä lopettaneet laulunsa. Rauhallinen hiljaisuus ympäröi nyt Korpelan uneen vaipunutta perhettä.