VII.
Pulskat läksiäiset piti Korpelan Eerikki ainoalle tyttärelleen. Pulskemmat sentään olivat häät Pullissa, Simon kotona. Siellä oli viinaakin niin runsaasti, että yksi häävieraista sen kyllyyteen henkensäkin heitti.
Tämmöisillä juhlamenoilla Helkaa vihittiin Pullin talon emännäksi. Nyt hän oli päässyt toiveensa perille. Hän oli itsevaltias talossa. Käskettävänä ei hänellä kumminkaan ollut enempää kuin yksi piika ja yksi renki. Eikä heillä muuta tarvinnutkaan pitää, kun "huusholli" oli jotenkin pieni. — Olisi siinä tullut rengittäkin toimeen, jos isäntä itse olisi pysynyt kotosalla ja tehnyt työtä. — Viljaa olisi aina piisannut omiksi tarpeiksi, oman maan kasvusta, jos ei olisi myöty. Simo kumminkin aina möi ja osti, kuten kauppias ainakin. Niin se oli eläintenkin laita. Välistä oli sata määrä lehmiä, välistä taas ei ollut läävään asiaa lehmien tautta. Ei se Simo malttanut kauvaa yhdellä hevosellakaan ajella, kauppaa sitä täytyi silläkin tehdä.
Kartano oli hänellä sentään liiaksikin suuri, verrattuna pieneen maanviljelykseen. Läävärakennus oli kivestä ja suurempi monen suuren talon läävää. Tallia, liiteriä ja muita sen semmoisia oli lukemattomia, siellä täällä kartanoa. Mahdottoman suuri katos levitteli räystäitään tuvan räystääsen asti. Sauna oli pihassa tuvan rinnalla rappusilta parin harppauksen päässä. Tupia oli kaksi. Toiseen tupaan oli laudoilla salvattu, paikkakunnan tavan mukaan, kamarin tapainen kölsä, missä isäntä ja emäntä makasivat ja missä isäntä salaisimmat kauppansa teki ja konjakki ryyppyjään "litkoiksi" tarjoili. — Semmoinen se nyt oli se Helan uusi koti, johon hän oli niin ikävällä halunnut.
Oudolta oli kumminkin Helasta ensimmäiset viikot uudessa kodissaan tuntunut — Itse piti tietää lehmien lypsyn aika ja ylösnousu, ei ollut äitiä enää kylestä nykäsemässä. Ja olivat hänelle vähässä ajassa monta kertaa juohtunut mieleen äitinsä sanat: "hyvä on lapsen lassa olla, kun on vanhempi varana." Tässä vähässä ajassa hän jo tuli huomaamaan, että totta se äiti olikin sanonut; "ei se vanha valetta hauku." — Olipa oikein ikäviksi alkaneet Helasta päivät käydä. Kaikki oli siellä toisenlaista, kuin entisessä kodissa. "Toisin ukset ulvaisivat, sanoivat sarananrauat". — Kun vaan porstuan kynnyksestä sai jalkansa ulos, niin siinä ne lehmätkin jo odottivat lypsäjätänsä. Rappusia ei ollut "tupasiinkaan", joten niiden lakasemisesta ei tarvinnut vaivaa nähdä, mikä entisessä kodissa oli ollut Helalle jokapäiväisenä työnäkin. Yhdellaista likamertä oli porstuvan ovesta läävään asti. Sepä olikin syysaikoina konstia, päästä tuvasta läävään ja sieltä pois saappaitaan menettämättä.
Oudointa kaikista oli Helan mielestä se alituinen "tsaijun" juonti. Ei vettä keittämästä päässyt. Konsa juotiin minkin kaupan harjaksia. Konsa taas joku kaupan tekijä tahtoi isäntää kestitä "tshaijullaan". Sepä Helasta sentään kumminta oli kun ihka naapurin miehet tulivat kotoaan ja sanoivat: "paaks' emäntä 'tshaijuvettä' varistumaan". Eikö heillä ollut yhtä hyvä kotonansa juoda "tshaijuaan"? Ei se Helka olisi ensin viitsinyt heiltä rahaakaan ottaa, kun ei tiennyt heidän tapojaan; sanoi vaan että pitäähän sitä senverran naapurille ilmankin tarjota. Mutta kun ne hyvin vaan tarjosivat ja sanoivat, "että ottavat ne muutkin", niin sitte se Helkakin otti rahaa ja sanoi, että "eihän sitä sitte osaa muodista pois olla". — — —
Pianpa se Hella sentään perehtyi uuden kotinsa tapoihin. Vuoden parin perästä ei enään huomannut hänen entisiä tapojansa nimeksikään. Entinen sananlasku, että "maa painaa mukaisekseen" näytti tässäkin kohden paikkansa pitävän. — Ei se Helka enään pitänyt minään kummana sitä alinomaista "tshaijun" juontia, vaan antoi rauhallisesti pöydän olla märkänä aamusta iltaan asti. Pyyhinriepu ei enään tehnyt tehtäväänsä.
Pian hän perehtyi kaikkeen talouden hoitoonkin, joka yksinomaan jäikin hänen huoleksensa, Simo kun enimmät ajat oli kauppamatkoillaan. Milloin oli kotonakin, joka tavallisesti oli hyvin lyhyt aika, niin se aika meni hänellä levätessänsä ja päätä selvitellessä, kun se oli välistä harjakaisia juodessa liiaksi kihajamaan ruvennut. Senvuoksi täytyi Helan pitää huoli kaikista talouden askareista. — Ja kyllä hän oli pitävinäänkin. Hän tiesi kyntämiset, niittämiset, leikkaamiset, puimiset, kerrassaan sanottuna — kaikki mitä pienessä talossaan on tehtävää. Hän käski piikaa, renkiä, palkkasi päiväläisiä konsa niitä oli tarvis ja usein tarpeettakin. Paljon hänellä piti olla työväkeä, sitte se näytti hovilaiselta. Olipa niillä sitte työtä tahi ei. "Yhennepäin on yhden jäljet", sanoo sananlasku. Niin se oli Helankin. Ei hän yksinään jokapaikkaan ennättänyt, Sen vuoksi ei ollut mikään kumma, jos palvelijat ja päiväläiset ottivat vähän pitemmän puolipäiväislevon, tahi jättivät joitakuita viisikoita tahi kuhilaita talven alle tahi unhottivat nurmen reunat haravoimatta. — Niin se Helka hoitaa resusi taloaan, syöttäen monet kuukaudet päiväläisiään, vaikka niiden työ ei vastannut syönnöksiäänkään, ammonka sitte vielä kallista palkkaa.
Simo se koitti hommata rahaa omiin, sekä talon asioihin. Jos ei kauppa auttanut, niin sitte hän otti velaksi lisään. Puuttua vaan ei saanut, se oli tarkoitus. Kyllä hän olikin koittanut ahkerasti hommata. Omain sanojensa mukaan olisi häntä luullut miljoonien omistajaksi. Kauppaa hän teki — vaikka mitä. Ei ollut hänellä sellaista tavaraa, mitä hän ei olisi raatsinut myödä, eikä muilla taas semmoista, mitä hän ei olisi ostanut. Jos kuka myyksenteli hänelle vaikka vanhoja rukkasiaan, variksia, harakoita tahi koiranraatoja, niin ei hän sanonut: "en huoli". Vaan hän kysyi aina: "mitä se maksaa?" Kun hän tällä tavalla osteli kaikellaisia roskia, niin arvaa sen, ettei hän parempia tavaroitakaan jättänyt ostamatta. Sillä tavoin oli hän usein ostanut suuret summat tavaroita, jotka muille eivät kelvanneet ilmankaan, sen vähemmän niistä kukaan olisi rahaa maksanut. Tämmöisestä ajattelemattomasta kaupasta oli tietysti seurauksena, ettei kaupankäynti ollut läheskään niin tuottava, kuin Simo vaimolleen ja rahanlainaajilleen uskotteli.