II.
Siitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on alettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja yhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn, mutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä kappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli tieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi vasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon läpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia. Viholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin, ja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja Ilkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi hämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät kömpelöitä "kuolemanhyppyjä" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme tulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa.
Kappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, neljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni, vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana.
"Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin pergamentti."
Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä jaloillaan spiraalinmuotoisen uran.
"Solisee … mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha…"
Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta, tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan.
Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa.
"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa, tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme, kun kymmenen vuotta sitten join täällä… Kaadetut ovat! Lehmusparat! Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme… Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!"
Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan… Ilka laskeutui koneellisesti toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän herkesi juomasta ja kohotti päätään.
"Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole hupsu!"
Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa.
"En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?"
"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!…"
"En voi… Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua kasvoihin. Ei kenelläkään!"
"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin!
Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan… Mutta mitä sinä tahdot?"
Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi:
"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon … tahdon kostaa hänelle."
Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi:
"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!"
Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa silitellen, kävellä kappelille.
"Heittäkäämme vihoitteleminen ja katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch.
Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi, jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa:
"Fransiskus Goldaugen — 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!"
Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa.
"Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa.
"Goldaugen!" vastasi kaiku.
"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli", selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat muutamat."
"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka, ikkunasta sisään… Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät, hirvittävät kasvot… Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu… Minunkin pintaani karmi, kun katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski taikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat vain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi, että oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä valloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt hänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen miehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton kyyhkyseni."
Zwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi maahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan, ikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen.
"Kuules, hallavapää!" sanoi hän kulmiaan rypistäen. "En pidä tuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne."
Zwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille.
"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä kalpeisiin kasvoihin. "Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei tule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää joutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä ihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä olivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on hänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin menetellä… Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole opettaa susia syömään heiniä… Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin paroonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja Goldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton poika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana yksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten Goldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena oli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä siis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa ruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni! Olla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät hampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi tyhmeliinit."
Zwiebusch oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Goldaugenin suvun tarina on erinomaisena todistuksena siitä, että luonto on tässä tärkeä tekijä. Ensimäinen Goldaugen mainitaan ristiretkien lopulla. Häntä kutsuttiin kultasilmäiseksi vamppyyriksi. Hänen tukkansa ja partansa olivat sysimustat, mutta kulmakarvat ja silmäripset vaaleat. Tämän luonnonoikun johdosta hän saikin nimen Goldaugen [Goldaugen = kultasilmä]. Hänen kultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden ohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin verenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä. Hän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi ihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa sytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja katseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat voittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän Jerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei edes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että hän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti häntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan.
"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että kultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi omasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin, yhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen sormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot. Kultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain sikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä … isän viallisuus siirtyi häneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin edelleen.
"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni poikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät siirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa. Goldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden aivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet päättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille. Luonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin."
"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa.
"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen
viallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää!
Sinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista.
Mutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna!
Jumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!"
"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni. Karitsan uljastelu sutta vastaan — vain hyödytöntä sanojen tuhlaamista… Meidän on parasta olla vaiti."
Ilka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan polulle.
"Etkö halua levätä?" kysyi isä.
Ilka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja alkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa.
Tuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita jalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään, siintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen unkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla kylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä.
"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja kylää.
"Oikeus? Hm… Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa, kultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia…"
Ilka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti kylään.
"Minne nyt? Miksi?" kysyi Zwiebusch. "Mitä sinulla siellä on tekemistä?
Jumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!"
"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia."
"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni! Kaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä täällä on tekemistä?"
"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta naista vastaan!"
"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet menettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä lasket?"
"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa itserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen loukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin oikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava."
Zwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi itsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen viheltäviä ääniä.
"Hupsu sinä olet, Ilka", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen poikki vievällä sillalla. "Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet lähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta oletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!"
He menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan sielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää kylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui tulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori.
"Sallikaahan kysyä", virkkoi Ilka akalle, "missä täällä asuu tuomari?"
"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria", vastasi akka. "Yksi heistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen vuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on tilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen, — hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha… Meni naimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani kuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon…"
"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?"
"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee vielä… Mutta ei hänestäkään ole mihinkään… Vanha äijä hänkin! Hänen pitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista… Hän asui … näettekö nuo vihreät portaat? … juuri siellä hän asuu."
Zwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä portaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan, tuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi kypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat värjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari pureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään palaansa.
Zwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille.
"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla kysymyksellä", sanoi hän. "Tekö suvaitsette olla tuomari?"
Tuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa vastasi:
"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti."
"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?"
"Olenhan toki!… Syön puoli kolmelta… Pitäisihän teidän se tietää,
Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta."
"Plenus venter non studet libenter, teidän kunnianarvoisuutenne! He-he-he… Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei sääntöjä ilman poikkeuksia."
"Kyllä minulla… Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään poikkeuksia… Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä, kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen… Ja mitäpä seurasi? Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole oikeudenmukaista… Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on?
"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne… Hän juuri tuleekin pyytämään apuanne."
"Hm… Vai niin… Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö sinulla olisi?"
Ilka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli tapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä loppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi:
"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?"
"Tahdon, että rankaisette tuota naista!"
"Ka niin… Hyvä… Mitä suurimmalla mielihyvällä! Panemme hänet heti torniin."
"Kuuleppas, äijä", sanoi tuomari, kääntyen Zwiebuschiin. "Missä olet tuon kaunottaresi saanut, kuussa vai maassa?"
"Maassa, teidän kunnianarvoisuutenne. Kuussa ei ole naisia, teidän kunnianarvoisuutenne, joten siellä tuskin voi tyhjentää viinilasillista synnyttäjän terveydeksi."
"Jos kerran maassa, niin kuinka hän ei tiedä, että… Millaisia pässinpäitä te olette, hyvä herrasväki! Hoh, millaisia pässinpäitä! Pässinpäitä ja tyhmyreitä!"
"Miksi niin?" kysyi Ilka.
"Luultavasti siksi, ettei teillä ole aivoja… Goldaugenit syöttävät ja juottavat minua, ja minä rupean heitä tuomitsemaan! Ha-ha-ha! Goldaugenit ovat kreivejä, ja hänen isänsä on mustalainen, kehno viuluniekka, jota on piestävä huonosta soitosta. Kummallisia ihmisiä! Ei, ette te ole syntyneet maassa! Ja luuletko hänen viitsivän ruveta käymään kanssasi oikeutta. Hän piirustaa haastelipulle, jonka lähetän hänelle, naaman ja suuren nenän ja heittää sen pöydän alle. Entä todistajasi? Työmiehet? Älähän huoli! He eivät ole sellaisia pohatoita, että luopuisivat leivästään! Ha-ha-ha! Jopa löysit riitaveikon, hupsu tyttö! Ei, älä hulluttele, kaunokaiseni. Katkeraahan tuo on … mutta minkä sille teet? Maailmaa ei luoda uudestaan!"
"Mutta mitä minun on tekeminen?"
"Anna isällesi riepu, jolla hän voi sitoa huulensa. Haava voi saada vihoja kärpästen puremasta… Ja sitten osta lyijyhaudetta… Vain tämän neuvon voin sinulle antaa… Annanpa vielä toisenkin! Ota paksua isääsi kädestä ja laputa matkoihisi… En voi katsella tyhmiä ihmisiä! Vapauttakaa itsenne väärän tuomarin läsnäolosta ja päästäkään minut puhumasta kanssanne."
"Mitä minä teen?" kysyi taas Ilka, väännellen käsiään.
"Hm… Vieläkö tahdot kolmannen neuvon? Kah, rupea samanlaiseksi kreivittäreksi kuin hän. Silloin sinulla on täysi oikeus manuuttaa hänet oikeuteen. Täysi oikeus. Ha-ha-ha—! Rupea kreivittäreksi! Kunniani kautta! Silloin voit käräjöidä hänen kanssaan, niin paljon kuin sielusi halajaa! Ei kukaan eikä mikään voi sinua estää. Mutta … nyt hyvästi! Minulla ei ole aikaa. Jättäkää minut. Niinkauan kuin et ole vielä kreivitär, on minulla vielä oikeus karkoittaa sinut näin epähienosti kylläisen vatsani ja laiskan kieleni läheisyydestä. Ala marssia, äijä! Älä unohda lyijyhaudetta!"
Tuomari kääntyi poispäin ja kävi jälleen käsiksi marjoihinsa. Zwiebusch ja Ilka menivät pihasta ja lähtivät sillalle päin. Zwiebusch olisi tahtonut jäädä kylään levähtämään, mutta ei tahtonut tehdä vastoin Ilkan mieltä… Hän paapersi tytön jäljessä, kiroten nälkää, joka ahdisti hänen vatsaansa. Nälkä esti häntä ajattelemasta…
"Kaupunkiinko nyt, tyttöseni?" kysyi hän.
Ilka ei vastannut. Kun he tulivat viidakkoon, joka kuului Goldaugenin talonpojille, Zwiebusch kysyi:
"Oletko vihoissasi, Ilka? Miksi et vastaa, kun kysyn sinulta?"
Ilka horjahti ja tarttui käsin päähänsä, vastaamatta mitään.
"Mikä sinua vaivaa, tyttö?"
Tytär pysähtyi ja kääntyi isäänsä päin. Hänen kasvojaan vääristi ilkeä, häijy hymy. Hampaat olivat paljastuneet kuin koiralla.
"Jumalan tähden, mikä sinun on?"
Ilka kohotti kätensä ilmaan, heitti päänsä taaksepäin ja avasi suunsa ammolleen… Vihlova huuto tunkeutui hänen rinnastaan, kaikuen viidakossa. Suuret kyyneleet syöksähtivät jokena tyttären sinisistä silmistä, jonka isää oli loukattu… Ilka itki ja nauroi yht'aikaa.
"Mikä sinun on? Kuinka voi tuolla tavalla suuttua?"
Zwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään.
"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko, istu jo!"
Zwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja painoi hänet alas.
"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon pajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina veden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme tähän!"
Zwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet istumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi…
"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö itse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole milloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut! Sain tänään vain palkkani!"
Samassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin takerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori kotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut nokan…
"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa… Tämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme… Ja luonto sietää sen. Ei rankaise eikä kosta…"
Pensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen kauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot. Miehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu. Nähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin maahan naulittuna.
"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!" sanoi Zwiebusch. "Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen rinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin, Saynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on enemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa olemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin… Tuossa on saaliinne! Tyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua."
Parooni Arthur von Saynitz ei ole vanhempi kuin noin kahdeksankolmatta, mutta näöltään hän on yli kolmenkymmenen. Hänen piirteensä ovat vielä kauniit ja nuorteat, mutta silmänurkissa ja suun ympärillä huomaa uurteita, joita tapaa jo elähtäneillä ja paljon kokeneilla ihmisillä. Kauniiden, tummien kasvojen yli oli nuoruus kulkenut vastoinkäymisineen, iloineen, suruineen, juominkeineen, irstailuineen. Silmät kuvastivat kyllääntymistä, ikävystymistä… Huulet ovat vetäytyneet alistuvaan ja samalla kertaa pilkalliseen hymyyn, joka oli tullut tottumukseksi… Parooni von Saynitzin mustat hiukset ovat pitkät ja suortuvaiset. Ne muistuttavat nuoren koulutytön hiuksia, joka ei vielä ole punonut niitä palmikolle. Arthur kylpee harvoin, ja senvuoksi hänen hiuksensa ja kaulansa ovatkin likaiset ja kiiltävät auringossa. Hän on köyhänlaisesti ja yksinkertaisesti puettu… Puku on vaatimaton ja sangen epämääräistä kuosia… Likaisen paidan kaulus ilmaisee, ettei parooni seuraa kuosia. Sellaisia kauluksia käytettiin neljä vuotta takaperin. Kaulahuivina on musta, kulunut nauha; sen solmu, huolimattomasti ja käteisesti sidottu, on viistossa ja uhkaa aueta… Takki ja liivit ovat hienot: ne ovat ylt'yleensä tahroissa, mutta ne ovat uudet. Ne ovat valmistetut kalliista, harmaasta kankaasta, joka on kudottu parhaasta hienosta vuohenvillasta. Kuluneet, jo aikoja sitten ikänsä eläneet silkkihousut verhoavat tiukasti hänen lihaksisia reisiään ja katoavat sievästi polvien yläpuolella pitkävartisten, kiiltävien saappaiden laskoksiin. Saappaiden korot ovat viistossa ja puoleksi kuluneet. Vuohen villaisissa liiveissä riippuvat uusmetalliset vitjat. Vitjoihin on kiinnitetty kuusi kultaista medaljonkia, kultainen, hohtokivisilmäinen haikara ja pieni, erittäin taidokkaasti tehty pyssy, jonka suu on kullasta ja perä platinasta. Pyssynperässä voi lukea: "Parooni Arthur von Saynitzille. Waistafin ja Suolavuorten Metsästäjäyhdistykseltä." Älkää kysykö paroonilta, paljonko kello on: vitjojen taskunpuoleisessa päässä ei ole kello, vaan avain ja sinkkinen vihellyspilli.
Vapaaherrallinen Saynitz-suku ei voi kerskua vanhuudellaan. Se sai alkunsa vasta tämän vuosisadan ensimäisellä vuosikymmenellä. Arthurilla on hallussaan "Saynitzin paroonien historia", pieni vihkonen, jonka Arthurin isä, Karl, oli aikoinaan tilannut eräältä matkustavalta oppineelta ruotsalaiselta pastorilta. Avulias pastori kahmasi hyvät rahat eikä armollisten paroonien sukupuuta rakentaessaan säälinyt paperia eikä totuutta. Sukupuun hän johti yhdenneltätoista vuosisadalta. Moni tietenkin uskoi hänen kirjaseensa, erittäinkin ne, joilla ei ollut syytä tutkia pastorin toimia. Mutta Saynitzit saivat punastua kirjasensa tähden, kun muudan palvelusintoinen kuvalehti, joka halusi osoittaa alttiuttaan, julkaisi heidän vaakunansa ja sukuluettelon, joka oli todellisuutta lähempänä kuin se, josta pastorille oli maksettu. Ensimäinen Saynitzin parooni oli pelkkä aatelismies, joka oli naimisissa erään kristinuskoon kastetun juutalaisen pankkiirin tyttären kanssa. Hän oli joka suhteessa sangen mitätön henkilö, matelevainen, aina nälkäinen ja rakasti rahoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän olisikin elänyt koko ikänsä aivan huomaamattomana ja häipynyt ainiaaksi ihmisten muistosta, ellei onnetar olisi hänelle hymyillyt.
Ensimäisellä Saynitzilla oli kaksi veljeä. Toinen niistä oli jesuiitta, joka opiskeli muutamassa yliopistossa fysiikkaa ja omin käsin raivasi itselleen tien kardinaalin arvoon. Toinen veli oli hovirunoilija ja henkilääkärin vävy. Näiden molempien veljiensä mahtavan suojeluksen ja pankkiiri-appensa rahojen avulla, jolla oli huomattava asema rahamaailmassa, Saynitz sai parooninkirjan paljoa helpommin kuin se ensimäinen Saynitz, josta ruotsalainen pastori sepusti valheita. Toinen Saynitz, Arthurin isoisä, taisteli Austerlitzin luona ja kuoli sota-akatemian professorina. Tämä Saynitz oli setänsä, kardinaalin, ilmeinen kuva ja, samoinkuin tämäkin, enemmän virastomies kuin sotilas tahi tilanomistaja. Arthurin isä muistutti ensimäistä Saynitzia. Hänkin oli mitätön, rumanpuoleinen ja mihinkään kykenemätön henkilö. Ollen vajavaisesti sivistynyt, vähä-älyinen, sekä ruumiillisesti että henkisesti heikko, hän näytti asettaneen päämääräkseen hajoittaa maailman tuuliin kaiken sen, minkä onnetar oli lahjoittanut hänen isoisälleen ja isälleen. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa. Saynitzin paroonikunta on sangen laaja. Rautatie leikkaa sen kahdessa kohti. Sitä pidetään puistojensa, viinitarhojensa ja viljelysmaidensa tähden yhtenä rikkaimmista ja uljaimmista maatiloista. Sen yhteydessä olevat hevossiitoslaitos ja verkatehdas antoivat parooneille yhteensä kaksituhattaneljäsataa frankkia päivässä, muista tuloista puhumattakaan. Sellaisen rikkauden hävittäminen ei ole helppo tehtävä, mutta Karl von Saynitzilla oli erinomaisia apulaisia. Häntä auttoivat hänen hekumanhimonsa, harkintakyvyttömyytensä, hyväsydämisyytensä ja — poikansa. Elämänsä loppuun saakka hän ei herjennyt rakastamasta naisia. Hän rakasti intohimoisesti, vimmatusti, punnitsematta, antamatta minkään esteen pysähdyttää itseään. Naiset muodostivat päätilin hänen kirjanpitonsa menopuolella, jota paitsi hänen tuskin olisi onnistunut hävittää kaikkea. Hänellä oli jonkun aikaa Wienissä rakastajatar. Tämän rakastajattarensa luo hän matkusti ylimääräisellä junalla, seurassaan suuri joukko irstailunhaluisia kupinnuolijoita, jotka joivat silkkaa samppanjaa. Jokaisella matkallaan hän vei rakastajattarelleen lahjoja, jotka hämmästyttivät kallisarvoisuudellaan ja liiankin kaunopuheisesti todistivat paroonin mielettömyyttä. Lahjat olivat perhekalleuksia, kalliita hevosia, vekseleitä… Hänen wieniläisen lemmittynsä kamarineidolla oli palkkaa tuhat frankkia kuussa ja omat hevoset kaiken varalta. Ylimääräisen junan saavuttua ja ennen sen lähtöä pidettiin loistavia päivällisiä. Pragissa oli toinen rakastajatar, Budapestissä kolmas ja niin edelleen. Naiset jumaloivat häntä, eniten tietenkin hänen anteliaisuutensa tähden. Lukemattomat kaskut ja jutut, joita yhä vielä kerrotaan Karl von Saynitz'ista, kuvaavat paremmin kuin mikään muu tätä jumalointia. Valitsemme niiden joukosta yhden.
Eräässä parhaista saksalaisista teattereista, esiintyi ensi kertaa muudan nuori, vast'ikään teatterikoulusta päässyt näyttelijätär (nykyään hän on hyvin tunnettu draamallisten ja traagillisten äitivanhus-osien esittäjänä). Hän oli nuori, sievä, ja näytteli erinomaisesti. Teatteri tärisi käsienläiskeestä. Kohta ensimäisen näytöksen jälkeen hänelle tuotiin kukkavihko, jota koristi paroonitar von Saynitz-vainajan, Karlin äidin, kallisarvoisin kaulanauha. Parooni uhrasi sen, koska se sattui olemaan hänen povitaskussaan ja medaljongin terävä kärki pisteli häntä kylkeen. Toisen näytöksen päätyttyä eräät korkeassa asemassa olevat henkilöt, jotka silloin olivat teatterissa, menivät kulissien taakse ilmaistakseen ensi-esiintyjättärelle ihastustaan. Näiden korkea-arvoisten joukossa oli von Saynitzkin. Kulissien takana hän liikkui kuin kotonaan. Tyhjennettyään ensimäisen rakastajan pukeutumishuoneessa lasin samppanjaa, hän meni nousevan tähden ovelle. Se oli suljettu. Hän kolkutti.
"Mitä te teette?" ällistyivät korkea-arvoiset… "Te unohdatte itsenne! Unohdatte, ettette nyt ole sirkuksessa tahi operetissa… Tämä ei ole mikään salon madame Deleaux! Te olette hiiden julkea, parooni!"
"Niinkö arvelette? Olen vain kärsimätön…" vastasi parooni.
"Mutta hänhän tulee heti! Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa paria kolmea minuuttia?"
"Ei ole."
"Mutta tuohan on sopimatonta! Hän ehkä juuri pukeutuu!"
"Sangen mahdollista", vastasi malttamaton parooni ja kolkutti uudestaan.
"Kuka siellä?" kysyi huoneesta nuoren naisen ääni.
"Minä!" vastasi parooni.
"Kuka te olette?"
"Muudan ihailijoistanne. Minä, suoraan sanoen, en tajua rahtuakaan teidän taitoanne, mutta minulle kerrotaan, että te näyttelette mainiosti, ja olen tottunut uskomaan sanoihin. Avatkaa!"
"Kummallista… Olen pukeutumishuoneessa! Tänne ei saa tulla. Ja kuka te sitten olette?"
"Olen parooni von Saynitz. Minulla on teille asiaa,"
Ääni huoneessa vastasi hiljemmin eikä enää yhtä rohkeasti.
"Sangen mieluista, parooni… Mutta minä en ole puettu… Odottakaa viisi minuuttia."
"Minulla ei ole aikaa odottaa. Kahden minuutin päästä matkustan. Nyt heti tahi ei koskaan!"
"Ei käy laatuun!"
"Oma asianne… Jääkää hyvästi!… Kuka, piru vieköön, nykii minua hihasta?"
Paroonin luo oli keräytynyt joukko näyttelijättären ihailijoita. Nämä olivat kovasti kiihdyksissään paroonin julkeudesta. He vaativat paroonia poistumaan ovelta. Näyttelijättären sulhanen, joka oli joukossa, nykäisi häntä hihasta.
"Suvaitkaa poistua ovelta!" huusivat ihailijat.
"Mitäpä, ellen poistuisikaan?" kysyi parooni ja takoi ovea, ei enää sormellaan vaan nyrkillään.
"Te, mademoiselle, luultavasti haluatte, että nämä herrat täällä häpäisevät minut!" sanoi hän oven läpi näyttelijättärelle. "Avatkaa ovi. Puolentoista minuutin päästä matkustan… Nyt heti tahi ei koskaan! Minun, parooni von Saynitzin, tapanani on tehdä kaikki heti tahi ei koskaan. Haluatteko puhua parooni Saynitzin kanssa, jolla on teille asiaa?"
Näyttelijätär nähtävästi alkoi horjua.
"Mitä te haluatte?" kysyi hän.
"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa keskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin minä lähden, ettekä näe minua enää koskaan… Paljonpa teillä muuten onkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja sivuillani… No niin, minä alotan … yksi … kaksi… No … no…"
Huoneessa oven takana, kuului keveitä askelia.
"Kolme!" laski parooni.
Lukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti huoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. "Parooni astui askelen eteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot tuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin kietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua… Hänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä.
"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!" ajatteli parooni ja kumartaen virkkoi:
"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi…"
Näyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui uteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut niin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan jumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella.
"Mitä haluatte, parooni?" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon jälkeen.
"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta … kunniani kautta, te miellytätte minua!"
Näyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä punaisemmiksi.
"En rakasta imarteluja" sanoi hän.
"Jumalani, kuinka hän on viaton!" tuumi parooni ja sanoi:
"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?"
"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät… En tiedä, paljonko…
Ensi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää…"
"Hm… Palkka on hyvä… Aluksi kyllä riittävä."
Parooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli valmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta.
"Jos tulette minun luokseni", sanoi parooni vihdoin, "saatte sataviisikymmentä kertaa enemmän."
Näyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin paidankaulus… Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan tykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän sai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun kamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat rajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi huoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut pikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä näyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä: pitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia itkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli huoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti:
"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta … miksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?"
Näyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle paidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:
"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat! Hän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille opetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa! Vahinko vain, että hän on ruma! Mutta … sataviisikymmentä kertaa enemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten sairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä."
Seuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta kolmen kuukauden palkan etukäteen.
Tämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä en tiedä.
Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli "musta ja punainen."
"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa, on voitto minun."
Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään — Mutta siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta. Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys.
Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville summille.
Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin. Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä harvemmin… Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään… Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään kasvoihinsa… Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle, mutta … ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja häpeällisintä kaikesta, ilotytöt… Viimeiset päivät Pariisissa hänen oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella… Hän palasi kotimaahansa juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä, mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö. Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää, suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei sellaisena pysynyt … se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan, juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta" velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt, ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen. Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan.
"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta.
Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin."
Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä sanomalehteen.
"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?…"
"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte meitä ja tulitte… Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä ole kadottanut tottelemisen taitoa… Sana 'totteleminen' haiskahtaa hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi… Sellaisille herroille, kuin te, on tottelevaisuus välttämätön…"
"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket? Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket … vastaa toki jotakin tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!"
"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille ilmoitettiin teidän saapuvan… Istukaa… Sisarellanne on, Jumalan kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä…"
Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei käsittänyt mitään.
"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne… Hm… Te ette ole hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian alhainen, ollaksenne tämän naisen veli… Hyvä herra! Kiittäkää tätä naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!"
"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on ymmärrettävä miehesi… Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja sinun kyyneleesi… En tosiaankaan ymmärrä!"
Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle.
"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!"
"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä tahdotte sanoa minulle."
"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt siellä naimisiin?"
"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä, "Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan."
Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta.
"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer — lurjuksen kanssa. Minä kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka olet!"
"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan teille anteeksi!"
Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti.
"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan! Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!"
"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!" huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää: ei nimi eikä kunnia… Ei olisi irstaita katunaisia, jotka…"
Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi pelottaa.
"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja … muuta elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?"
"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta … olen alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?"
"Se on Sylvian omaisuutta", vastasi Pelzer, "ainoastaan hänen".
"Millä oikeudella?"
"Ettekö siis tunne äitinne testamenttia?"
"Mitä valheita te laskette? Ei ollut mitään testamenttia. Minä tiedän sen!"
"Sellainen on olemassa!"
"Silloin se on väärennetty! Ja kirjaston, missä se on?"
"Se on myyty niistä tuhannesta frankista, jotka lähetettiin teille
Pariisiin…"
"Se ei ole tuhannen, vaan kahdensadantuhannen frankin arvoinen!"
Pelzer kohautti olkapäitään ja hymähti.
"En voinut parhaalla tahdollanikaan myydä sitä kalliimmasta."
"Kuka sen osti?"
"Minä, Boris Pelzer…"
Arthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi huoneesta.
"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!" huusi Sylvia hänen jälkeensä.
Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti vielä sisartaan.
"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin kauan kuin on vielä aikaa!"
Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä, läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle.
Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan. Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut rakastajansa luo… Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi. Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku…
Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan, palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa kynnykselle… Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken… Salainen murha, jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus… Me vaadimme vain katumusta, mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi."
Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia, joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen… Hän puhkesi itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle… Opettajantoimensa, filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot — kaiken Arthur nyt heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää… Ihmiset näkivät hänet vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja useimmat paimenet.
Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet rupesivat puhumaan hänestä, — jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä. Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä…
Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät hänessä Pelzerin pahimman vihollisen.
Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän puistoissaan ja metsissään.
"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei toki! Siksi hän on liian nuori… Hän on paremminkin metsän prinssi!"
Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti.
"Miksi hän itkee?" kysyi hän.
Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään.
"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän olisi mies, ei hän itkisi."
"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?"
"Minä, parooni! Kadun syvästi…"
Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.
"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?"
"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä piiskalla… Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä…"
"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?"
"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi… Lyöty kyllä on, mutta ei häntä enkä minä… Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa minua, kreivi. Kiitän teitä!"
"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.
"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä… rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!"
Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään oli lämmin, kaunis loiste.
"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy suojella heikkoja. Mitä itket?"
Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin ollut puhunut. Ilka kuuli äänen — hellän, suoraan sydämestä lähtevän, — äänen, johon saattoi pelotta luottaa…
"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri, vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun… Minä olen voimakas ja voin tehdä kaiken… Minkä tähden itket? Kerro nyt!"
Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin…
"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru… Kerro minulle… Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua… Kunniasanallani, tyttöseni!"
Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle.
"Älähän enää itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli keveämmäksi…"
"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä tarpeekseen… Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä, että kohta janottaa."
"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä on aivan lähellä…"
Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta.
"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias, huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle. Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?"
Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä.
"Juo… Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi puolen pikarillista…
"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän.
"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit olevasi onnellinen. Juo vielä!"
"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka.
"Hänkin on kovin, kovin onneton!"
"En moiti enää… Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle isälle."
"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!" virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen' ravintolassa Pragissa… Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne…"
"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz. "Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki… No niin! Kuka sinua on loukannut?"
"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!"
"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?"
"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin."
"Vai niinkö on asia! Hm… Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko, on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen… Rupean hänenkin puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun."
"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch.
"Miksi en?"
"Siksi, että se on mahdotonta… Minulla oli kunnia saada korvapuusti eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!"
"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut.
Minun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa… Kerro,
Ilka. Minä autan sinua."
Änkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille huolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär Goldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse.
"Oliko se siis … nainen?" kysyi hän.
"Oli, kreivitär Goldaugen…"
"Hm… Jatka…"
Parooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Jatka, jatka… Minä kuuntelen… Nainenko häntä löi? Eikä mies?"
"Nainen, parooni!"
"Hm… No niin… Miksi et jatka?"
Kun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin, kuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin…
"Hänkö siis halkaisi huulesi?" kysyi parooni.
"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!"
"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku toinen?" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. "Tytär kärsii hänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!"
"Hän, hän juuri löi!" sanoi Ilka.
"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen asianomaiselle", murahteli Zwiebusch. "Minä en ilveile, vaan puhun totta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä…"
Ilka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli vuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun hän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti parooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän.
"Nauta!" murahti hän. "Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen Goldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon shakespearelaisen narrin, sinun isäsi!"
"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa, "kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa, kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen… Ja mikä oikeus hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään ei ole oikeutta katsoa meihin siten!"
Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään…
"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?… Oi, hyvä Jumala, hyvä
Jumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen… kuolen!
Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!"
Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut mietteisiin…
"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta … täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan. Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi…"
"Miksi ette?"
"Siksi, että hän on nainen… Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun!
Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua…"
"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin alistua?"
"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet periköön, on nainen…"
"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä, uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti… Minä lähden Budapestiin tahi Wieniin!… Ja minä löydän sellaisen oikeuden…"
"Et löydä…"
Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä.
"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät… Te ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja kaikki tapahtuu!"
"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen huomaavaisuuttaan."
"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi, ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa, saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää, tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia, kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?"
Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa.
"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on mahdollista vain sietämätön elämä… Jos tahdot elää sietämätöntä elämää — elä, ellet tahdo — siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis palvelukseesi… Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!"
Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen.
"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys, järkkymättömänä, muuttumattomana! … se on annettu ihmiselle rangaistukseksi hänen typeryydestään…"
"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä olisi riittänyt… 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan… Silloin on helpompi elää…"
Arthur otti vielä pari kulausta.
"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen ja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma, mutta … vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat … tietenkin vain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani… Juo, Ilka! Yksi kulaus! Se on hyvää onnea…"
Ilka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja loi häveliäästi katseensa maahan.
"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!" kehoitteli von Saynitz. "Se keventää mieltäsi, koetahan!…"
"Juo, Ilka!" kehoitti Zwiebuschkin.
Ilka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan.
"Nyt juo sinä", sanoi Arthur Zwiebuschille. "Juo sinäkin, paksulainen!"
Zwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän olisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän… Hän tarttui pulloon molemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen. Otettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle.
"Juo pohjaan!" sanoi parooni. "Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin pullo."
Ukko täytti määräyksen silmänräpäyksessä.
"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!" sanoi von Saynitz. "Naamasi tuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?…"
"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne suvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi."
"Ehkäpä niin… Ehkäpä… Sellaisissa asioissa minä olin mestari…
Valitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi…"
Parooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli piiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia, toisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan, joista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse.
"Tehkää hyvin, herrasväkeni", kehoitti hän. "Syökää älkääkä kursailko. Syö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme siihen kajoa."
Zwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta. Ahnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden kimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä palaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn paineeksi.
Viina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa alkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen joutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle, nojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei vaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen. Ilkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä, käsien varassa ja mietti.
"Juo, ukko!" kehoitti Arthur. "Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin selvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme… Ellei sitä olisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin hampaat suustasi? Muistatko?"
"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan… Te olitte hiukan pöhnässä ja tahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon. Kun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te ryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin…"
"Nauta!" murahti Arthur.
"Kuka?"
"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin. "Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen. Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja, leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan… Hän oli todellinen äiti! Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan' hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus palkkioksi avustasi kärpäskastiketta… Kuulepas, sainpa nerokkaan ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi. 'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja opetat lukemaan… Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!' Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!' huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia, vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön siihen… Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket, jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi ruumiin… Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi. Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja lensivät kukin kotiinsa…"
"Entä lopuksi?" kysyi Ilka.
"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut. Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta, ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä. Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon. Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä… Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!… Voihan niinkin tapahtua… Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö… Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä ei täällä olisikaan!"
Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin.
"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö.
"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi…"
"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi… Olisiko se mahdollista?"
"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit… Jos kasvojesi lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, — silloin ei tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko minut, Ilka?"
"Te olette parooni? Ottaisin… Kyllä ottaisin parooninkin…"
"Minä olen kreivikin… Ha-ha-ha… Mitähän, jos kurillani… Hei!…
Siitäpä tulisi ihmeellinen temppu!"
Parooni mietti hetkisen.
"Ei…" sanoi hän. "Se olisi sentään liikaa… Ei kannata. Rakastaa tosin tulppaanityttöä, mutta — voi! — avioliiton täytyy tuottaa minulle ainakin miljoonan frankkia."
"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!" huomautti Zwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. "Rahojen tähden naimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona."
"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada miljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin… Mutta sitä teidän ei tarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!"
"Naisitteko vanhankin?…"
"Vaikka pirun isoäidin… Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona on vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En puhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee roistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia. Tulppaanityttö", sanoi Arthur Ilkalle, "miksi ei sinulla ole miljoonaa? Jos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä olisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista neuvoista…"
"Yhä te vain laskette pilojanne!" huokasi Ilka.
"En puhu pilaa… Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta paroonittaren! Hanki!"
"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?" ehdotti Zwiebusch. "Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia… Hiiteen fantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma päämme, kuin joskus nähdä miljoona… Ei puhuta rahoista! Sellaiset puheet synnyttävät kateutta…"
"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään tekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla olisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin… Ettäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste! Katsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!"
"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?" kysyi Ilka.
"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan? Sen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita… Vaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin valvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa käyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata mennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino, helppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa erään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan — omantunnon. Varasta ja ryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset paroonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin maantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en sinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan sangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino — ota perintö… Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin käyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito käyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä lähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!"
"Huonoimmin!" väitti Zwiebusch. "Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan, parooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka…"
"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä sitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan aistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi, viekastelemaan, kiemailemaan… Jokaisesta suutelosta otat vähintään tuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta istuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin…"
"No, no, riittää!" murahti Zwiebusch. "Jumala ties, mitä te ahdatte tyttösen päähän!… Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä, tohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta… Niin, tosiaan… Onko totta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt luterilaisuuteen?"
"Totta on… Viimeinen keino — huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka, käyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan — ja, luota minun kokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein. Sitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän kahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos olisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten, olisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita."
"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!" varoitti Zwiebusch. "Älkäämme antako kielellemme valtaa!"
Zwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli tarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa sisällystä ja muotoa.
"Kyllä ymmärrän", sanoi hän… "Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne naisen, joka on myynyt itsensä?"
"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten tähden. Ja niin edelleen… Pyydän sinulta jotakin, Ilka…"
Parooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan.
"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä kaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle … tällä osoitteella…"
Parooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen osoitteensa.
"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä… Pidän hänet aina povitaskussani… Lähetäthän?"
"Lähetän."
"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa."
Parooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä alle.
"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain sinut, jos hankit miljoonan…"
Zwiebusch nousi ja kumarsi.
"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista unilääkettä!"
"Tehkää hyvin!"
Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta", Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden merkiksi ja sulki silmänsä… Kun soittajat lopettivat ja aikoivat poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa pysähtyi Ilkaan.
"Hyvä … hyvä… Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka?
Ota tuo muistoksi!"
Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui kuin kuollut.