I. TUNTEMATON MAA.
Rämähtäen sulkeutuvat vaunujen ovet toinen toisensa jälkeen. Ehkä, ajatteli eräs matkustaja, se onkin raudankova kohtalo, joka ne sulkee ja kiidättää nyt minut toverineni auttamattomasti kohti hämärää tulevaisuutta. Höyryveturi viheltää, vaunut törmäävät kiivaasti vastakkain, juna lähtee kulkemaan hitaasti avaran katoksen alitse, liukuu lyhtyjen kirkkaasta valosta yön varjoihin, suuren kaupungin sekavasta huminasta luonnon hiljaisuuteen. Tuo kamala käärme kiertelee puhkuen ratakiskojen labyrintissa ja löydettyään vihdoin oman tiensä ryntää jyristen ja jyskyttäen sitä pitkin — on kuin se olisi yhtä ainoaa, elävien valtasuonien tykintää.
Sen jälkeen on vaikeampi arvailla, mitä tuo mietteliäs matkustaja tuumi kiitäessään tupruttavien savupilvien ja kipinäpöllähdysten lävitse, ohi puiden ja asumusten epämääräisten muotojen. Ehkä hän tutkiskeli vastapäiselle penkille asetettuun matkalaukkuun ommeltujen outojen ja käsittämättömien hieroglyfien salattua ajatusta, koska hän tuijotti siihen tiukasti liikutellen silloin tällöin huuliaan kuin ihminen, joka yrittää ratkaista jotakin ongelmaa ja kohottaa sitten kulmakarvojaan kuin olisi joutunut järjettömyyden piiriin.
Oli jo sivuutettu useampia asemia, kun yhtäkkiä huudettiin sen aseman nimi, jolla hänen piti nousta junasta. Viileä yöilma virtasi sisään katkaisten hänen ajatustensa hienot langat; juna oli pysähtynyt. Hän avasi vaununoven ja astui kiireesti ulos. Hän oli ainoa matkustaja, joka jäi asemalle.
— Herra, sanoi tarmokas, käheä ääni, — tekö olette menossa palatsin herrasväen luokse?
Tämän kysymyksen singahdutti hänelle aivan odottamatta mies, joka seisahtui hänen eteensä vasen käsi hatunreunassa ja oikeassa piiska.
— Mutta…
— Oo, pahus soikoon, sanoi toinen raapien korvallistaan, — kuka se sitten mahtaa olla?
— Mutta minkänimisiä nuo palatsin herrasväet ovat?
— Niin, nähkääs, täällä sanotaan palatsin herrasväki, ei muuta. Niin saa sanoa vaikkapa kymmenen penikulman päähän ylt'ympäriinsä ja se ymmärretään: te nähkääs, tulette Milanosta, se on eri asia. Mutta juttelenhan joutavia, kyllähän minä hyvin sen nimen tiedän, mutta otappa se nyt! Meillä köyhällä väellä ei ole niin hyvää muistia. Ja päälle päätteeksi tuollainen outo nimi…
— Se olisi…
— Odottakaa; olkaapa ääneti, älkää hämmentäkö minua. Hohoi, lyhty!
Eräs asemamies lähestyi hitaasti, kädet riipuksissa, heilutellen lyhtyään melkein maan tasalla.
— Äläpäs polta housujasi, ei Viktor niitä sinulle maksa, sanoi huonomuistinen nuorukainen. — Nosta tuota lyhtyrämääsi vähän ylemmäksi ja lainaa se minulle hetkeksi.
Saatuaan lyhdyn käteensä hän kohotti sen melkein vieraan kasvojen tasalle.
— Aa, hän se on, hän se on; aivan sen näköinen kuin minulle on sanottu! Mustasilmäinen, mustatukkainen nuorimies, kasvotkin mustat, mutta ei hullummat Hyvä on, herra!
— Mutta kuka sinulle on sanonut…?
— Hän, herra kreivi!
— Mitä hittoa, ajatteli vieras, — ihminen, jota en ole koskaan nähnyt ja joka kirjoittaa minulle, ettei hänkään ole nähnyt minua.
— Totta totisesti! huudahti mies antaen piiskansa pudota ja työntäen käden taskuunsa. — Suurempaa aasia ei äitimuorini olisi voinut toivoa minusta. Eikös herra kreivi antanutkin minulle paperilappua! Tuossa se nyt on. Ottakaa!
Se oli käyntikortti, joka tuoksui tupakalle ja likaiselle rahalle.
Siinä oli nimi:
Cesare d'Ormengo.
— Lähtekäämme siis! sanoi vieras.
Asemarakennuksen takana seisoivat avonaiset kiesit. Aitaukseen sidottu hevonen odotteli rauhallisena, turpa maassa, mitä tuleman piti.
— Olkaa hyvä, herra; se ei ole liian pehmoinen, mutta, ymmärrättehän, näin maalla. Hih!
Sukkela ajaja tarttui ohjaksiin ja hypähti yhdellä loikkauksella istuimelle. Hän ajoi piiskaa viuhutellen pimeää, kapeaa tietä pitkin yhtä rauhallisesti kuin olisi ollut keskipäivä.
— Älkäähän vain pelätkö, sanoi hän, — vaikka onkin pimeä kuin suden suussa. Tämän tien tunnemme, hevonen ja minä, aivan ulkoa. Hih! Viime yönä kyyditsin myöskin kahta vierasta herraa, milanolaisia hekin niinkuin te. Mainion hyvä ihminen tuo herra kreivi! lisäsi hän sitten istuutuen vinoittain ja työntäen piiskan varren alleen. — Kerrassaan hyvä ihminen! Ja suuri herra, hehei! Hänellä on ystäviä maailman kaikilla kulmilla. Tänään saapuu yksi, huomenna toinen, ja kaikki valittua väkeä, korkeita ja oppineita herroja, mitä lienevätkään. Mutta kyllä maar te olette itsekin selvillä.
— Minäkö? Olen ensi kerran täällä.
— Vai niin. Mutta arvatenkin tunnette herra kreivin?
— En.
— Mainiota, oo, mainiota! huudahti ajaja syvän hämmästyksen valtaamana. — Hän on kunnon mies, tiedättekö! Olen hänen ystäviään, lisäsi hän selittämättä kuitenkaan kuuluiko suurten herrain vai oppineiden joukkoon, — monta kertaa olen tehnyt hänelle palveluksia. Tänäänkin hän tarjosi minulle lasin viiniä. En tiedä, oliko se ranskalaista vai englantilaista, mutta erinomaista se oli. Hih!
— Onko hänellä perhettä?
— Ei, herra. Se tahtoo sanoa…
Samassa oikeanpuoliset pyörät hypähtivät suuren soraläjän päälle.
— Ole ääneti ja katso eteesi, sanoi matkustaja.
Mies noitui ja piiskasi eläin parkaa, joka lähti nelistämään:
Kuljettiin kosken ylitse. Sillalla oli valoisaa. Oikealla sorakivitie häipyi valkeana juovana loppumattomaan tasankoon, vasemmalla sekä edessä näkyi matalia kumpareita kuin nojaten kukkuloihin niiden takana, ja taimmaisina kohosivat sarvipäiset vuorenhuiput harmaata taivasta kohti.
Ei kuulunut enää muuta kuin hevosen kavioiden kapsetta, ja aika ajoin särähti viiltävästi jonkin isomman sorakiven murskautuessa pyörien alla. Kaukaa kuului kahlekoirien itsepintaista haukuntaa. Hevonen, ajuri ja matkustaja pysyivät ääneti, liikkuen kuin saman kohtalon kuljettamina samaa päämäärää kohden, kuvaten täten hauraita inhimillisiä yhtymiä ja keinotekoisia liittoja: ensiksimainittu tunsi salaista vetovoimaa lämpimän tallin suloiseen ilmapiiriin, toista veti puoleensa erään punaposkisen ravintolanemännän hyvä viini, joka pulppusi iloa ja reipasta rakkautta, mutta hän, joka oli noista kolmesta älykkäin ja sivistynein, ei tuntenut ollenkaan omaa tietään eikä sen määrää.
Rattaat ajoivat rämisten pimeiden, autioiden pikku kylien lävitse, missä talot tuntuivat tuimina puolustelevan köyhän väen lepoa, kulkivat ohi puutarhain ja pienten, turhamaisten huviloiden, jotka koristuksineen näyttivät typeriltä yön juhlallisessa pimeydessä. Kuljettuaan pitkän matkaa tasaista maata pitkin tie alkoi nousta ja laskea mäkinä, jotka kertoivat auringosta ja näyttivät kaikki katselevan itään päin, kunnes lopuksi työntyi ahtaaseen ja pimeään, metsäisten vuorenrinteiden reunustamaan laaksoon. Väliin se kosketti tämän äärimmäistä reunaa, väliin kierteli kauaksi siitä kuin inhoten sen takkuista kosketusta ja heittäytyi lopulta päättäväisesti sen uomaan. Hevonen alkoi kulkea käymäjalkaa, ajaja hyppäsi maahan ja ilmaisi kaunopuheisesti piiskansa läimähdyksellä, että edessä oli pitkä taival.
— No niin, sanoi vieras sytyttäen sikarinsa, — onko hänellä perhe vai eikö?
— Kyllä maar, hyvä herra. Onhan mulla vanha, ruma akka, häijy kuin itse paholainen.
— En puhu sinusta, vaan kreivistä!
— Ahaa, herra kreivistä! Kuka sen tietää? Kuka herrasväestä selvän ottaa. Väliin luulee heillä olevan perheen, siin' on vaimo ja lapset vierellä, mutta kun hetki tulee lähteä viimeiselle matkalle, niin tuossa tulevat korpit niskaan, eikä vaimon auta muuta kuin laputtaa matkaansa; väliin taas elävät kuin munkit, mutta kun ollaan busillis, trochete, niin siinä on rouva kyynelineen ja kynsineen. Onni niillä on kaikessa, noilla ihmisillä! Jos minä, otan heilan, niin parin viikon perästä hän jättää minut, mutta muija pysyy kintereilläni niin kauan kuin elän. Herra kreivi oli yksin pitkät ajat, nyt hänellä on luonaan nuori tyttö. Kuka häntä sanoo tyttäreksi, kuka sisarentyttäreksi, mutta heila se on epäilemättä. Nämä tyhmät maalaismollikat sanovat häntä rumaksi. Saattepa nähdä, onko ruma. Ah, olisi minunkin pitänyt syntyä herraksi!
Ja lohdutuksekseen tuo omituinen nuorukainen läimäytti piiskallaan hevosta, joka lähti heti menemään juoksujalkaa keskeyttäen siihen heidän keskustelunsa. Päästyään kovan ponnistelun perästä mäelle se pysähtyi henkäisemään. Mäen laella oli näköala kokonaan muuttunut. Jyrkät vuoret kohosivat molemmin puolin jättäen tielle tuskin tilaa; toisia näkyi vastapäätä mäen alla, hämärtyen puiden tummien latvojen taakse, jotka alkoivat nyt reunustaa tietä.
Ajaja hyppäsi taas kärryihinsä ja hevonen lähti hölkkäämään hiljaista ravia alaspäin läpi tien tiheäkasvuisten jyrkänteiden. Puiden rankojen välistä alkoi pimeyden väistyessä näkyä laajoja viiniviljelyksiä.
Yht'äkkiä välähti tuli tien oikealta puolen, aivan hevosen edessä.
Ajoneuvot pysähtyivät.
— No, mitä? kysyi ääni.
— Täällä ollaan! vastasi ajaja hypäten maahan.
— Käskystä, herra, olemme perillä. Jo maksettu, herra. Mutta jos annatte rahaa ryyppyä varten, niin se on omassa vallassanne, ei sitä kukaan kiellä. Paljon kiitoksia! Hei, otahan herran matkalaukku. Onnellista yötä! Hih!
— Herra Silla? kysyi lyhtyä kantava mies, näöltään palvelija.
— Juuri niin.
— Palvelijanne, herra.
Hän lähti ääneti, matkalaukku toisessa, lyhty toisessa kädessä kulkemaan alaspäin pitkin kahden rosoisen muurin reunustamaa polkua, jolla heilahtelevan lyhdyn valo hyppelehti ja välkehti tummien varjojen valossa.
Turhaan herra Silla tirkisteli uteliaasti muurin ylitse, hän voi erottaa vain jonkin rinteeltä ulostyöntyvän puun hahmon, joka seisoi kuin ihmetykseen ja rukoukseen kivettyneenä käsivarret levällään. Kellon kilahdus sai hänet säpsähtämään: opas oli pysähtynyt rautaiselle ristikkoportille. Se avautui kohta, ja polun mukulakivet ja portin kynnys hävisivät pian pimeään. Nyt alkoi lyhdyn valossa näkyä hienon hienoa hiekkaa sekä tummia kasveja, tuuheine, läpäisemättömine okaineen molemmin puolin tietä. Hiekan jälkeen tuli nurmea ja siinä epäselviä polun jälkiä tuuheiden viinipensaiden halki; sitten leveät, mustahkot, ränstyneet kiviportaat, joille saavuttiin sivulta päin. Niistä ei näkynyt alkua eikä loppua; kuului vain veden vienoa lorinaa ylhäältä ja alhaalta. Opas asteli varovasti noilla epävakaisilla kivillä, joita vastaan askel kajahti kuin metallin kilahdus. Lyhdyn himmeässä valossa näkyi portaiden molemmin puolin aina säännöllisen välimatkan päässä toisistaan pari mahdottoman suurta puunrunkoa ja kaksi harmaata, inhimillistä muotoa, suorina ja liikkumattomina. Vihdoin portaat loppuivat, lyhdyn alla alkoi näkyä hienoa, vaaleanpunaista sorakiveä, ja isoja arumin lehtiä häämötti molemmin puolin tietä; ja lähellä, pimeän keskellä, kuului hienon vesisuihkun lempeä lorina. Opas kääntyi nyt vasemmalle, kiersi erään korkean rakennuksen nurkan, nousi pari porrasta ja vei vastasaapuneen vieraan kunnioittavin elein isosta lasiovesta sisään.
Valaistussa eteisessä seisoi kauttaaltaan mustiin puettu herra, joka tuli häntä vastaan syvästi kumarrellen ja hirveästi käsiään heilutellen.
— Tervetuloa! Herra kreivi on jo vetäytynyt huoneisiinsa, koska hetki on hiukan… kuinka sanoisin, hiukan myöhäinen. Herra kreivi on pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntönsä. Minulla on kunnia olla juuri herra kreivin sihteeri. Pyydän, herra, olkaa hyvä, olkaa hyvä. Luulen, että kaipaatte, herra, hieman virkistystä; oh, pyydän, pyydän.
Kursaileva sihteeri ohjasi vieraan komean porraskäytävän kautta ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän jätti tulijan palvelijan huostaan pyydettyään ensin vierasta illalliselle ja meni sitten odottelemaan saliin, jonne oli katettu illallispöytä kahdelle hengelle. Vieras ei antanutkaan kauan odottaa itseään. Häntä viekoitteli vähemmän illallinen kuin uteliaisuus tutustua tuohon omituiseen mieheen.
Herra sihteeri näytti olevan tuossa viidenkymmenen korvissa. Kaksi pientä, vaaleansinistä silmää vilkuili hänen ryppyisissä, keltaisissa kasvoissaan kahden hiustupsun välissä, jotka eivät enää olleet punaiset, mutta eivät vielä harmaatkaan. Hänellä oli täysiparta, joka pysyi yhä itsepäisen tulipunaisena. Parta, kasvot, liikkeiden jäykkä nopeus, muutamat kovat konsonantit ja syvät vokaalit, jotka syöksyivät hänen suustaan kuin pyörteestä, ilmaisivat hänet heti saksalaiseksi. Myöskin mustan puvun vanhanaikainen malli ja sen huolellinen siisteys samoinkuin kovaksi silitetty kaulus ja jäykkä, häikäisevän valkoinen paidanrinnus olivat saksalaisen aatelismiehen tyyliä. Mutta ihme kyllä, ranteisiin aatelismies loppui. Kädet olivat isot ja karkeat, täynnä arpia, iho kuivunut ja rosoinen, sisäpuolelta känsäinen. Niihin olivat piirtyneet kuuman auringon, pakkasen ja vaivalloisen työn pitkät hetket. Ne olivat kadottaneet kaiken joustavuutensa eivätkä kyenneet enää ilmaisemaan ajatusta, niinkuin sivistyneen miehen älykäs käsi. Mutta niiden sijasta käsivarret, hytkyvät olkapäät ja ennen kaikkea kasvot ilmaisivat intohimoisesti tylyä tarmoa.
Nuo kasvot olivat rumat ja iloiset, naurettavat ja nerokkaat, täynnä säkenöivää elämää; ohuiden ryppyjen sekava joukko syntyi ja haihtui yhtä mittaa hänen vaaleiden silmiensä ympärillä, jotka olivat väliin vakavat ja avonaiset, väliin taas kapeat vallattomassa ilossa, vihassa ja tuskassa, välähdellen kuin kaksi tulikipinää. Tavan takaa kohoili äkillinen punastus hänen kasvoilleen aina otsaan asti jättäen kuitenkin nenän ympäryksen yhtä keltaiseksi kuin ennenkin, nenän itsensä pysyessä aina purppuranpunaisena ja kiiltävänä. Lyhyesti sanoen sihteerin koko sielu oli aina hänen kasvoillaan; sen nähtiin tuntevan, kärsivän, nauttivan ja värisevän kuin tuulen häivyttämä tulenliekki valkeaa kangasta vastaan. Hän puhui vilpittömällä äänensävyllä, joka vaihteli yhtä mittaa ja oli tulisempi kuin etelämaalaisen ääni, mutta usein hullunkurinen korostuksessaan, hypähdellen matalista äänistä korkeihin; ja kuitenkin tuo ääni kokonaisuudessaan oli erittäinkin vaikuttava.
Hän puhuikin paljon sinä iltana, tuskin maistaen ruokia, mutta tyhjennellen sitä useammin lasiaan. Hän aloitti kursailujen ja liioiteltujen, jonkin verran jäykkien rakastettavuuksien tulvalla, joka ei suinkaan löytänyt vastakaikua vieraan kylmähkössä pidättyväisyydessä, mutta siirtyi sitten yleisempään keskusteluun, puhuen Italiasta kuin ihminen, joka on nähnyt paljon eri maita ja tapoja ja omistaa senvuoksi laajan tuntemuksen oman aikansa ihmisistä ja oloista ja tuo joka asiaan rauhallisen varmasti epätavallisia arvosteluja ja uusia näkökantoja, jotka ehkä eivät aina kestä tyyntä arvostelua, mutta hämmästyttävät sitä enemmän yleisöä. Hänessä ei kuitenkaan huomannut skeptisismiä, niinkuin usein paljon matkustaneissa näkee, eikä hän myöskään osoittanut taipuvaisuutta kaiken pilkkaamiseen. Päinvastoin! Hänen puheensa oli täynnä soinnukkaita huudahduksia, jotka pamahtelivat kuin samppanjapullon korkit. Tuo pöytätoveri oli varmastikin hänestä hyvin mieluinen, koskapa tämä herätti sellaisen puheinnon huolimatta kuivakiskoisesta, melkeinpä ylpeästä käytöksestä. Sihteeri katseli häntä yhä lempeämmin ja herttaisemmin, kehoitti ottamaan sitä ja tätä pöydältä, uskalsipa jo sanoa jonkin tuttavallisuudenkin ja tehdä jonkin kysymyksen, joka pakotti toisen luopumaan vaiteliaisuudestaan.
— Ja mitä sanotaan Milanossa, huudahti hän yht'äkkiä heittäytyen tuolin selkänojaa vastaan ja lyöden nyrkit pöydän reunaan veitsi ja kahveli ojossa, — mitä sanotaan Milanossa Otto Suuresta?
Nähdessään vieraan hämmästyksen näin odottamattoman kysymyksen johdosta rämähti hän äänekkääseen nauruun. — Puhun Bismarckista, lisäsi hän, ääntäen sanan Bismarck täyttä kurkkua nautinnosta värähtelevällä äänellä, ikäänkuin nuo pari tavua olisivat tuoneet virkistävän tuulahduksen synnyinmaasta ja vapauttaneet hänet kiduttamasta itseään italiankielellä.
Ylhäinen kreivi oli tuona kesäisenä yönä v. 1864 vielä kaukana menestyksestään ja maineestaan, mutta hänen maanmiehensä puhui hänestä ainakin kymmenen minuuttia vastausta odottamatta vihan ja kauhun sekaisella innostuksella ja ihailulla.
— Euroopassa luullaan häntä hulluksi, päätti hän. — Mutta taivas varjelkoon!… Wir haben sechs und dreissig Herren. Vielä palanen tätä forellia? Meillä on kolmekymmentäkuusi isäntää; saadaanpa nähdä kymmenen vuoden perästä! Oletteko koskaan juonut Johannisbergeriä? On häpeäksi tuolle miehelle, että maailman parhain viini tehdään Saksassa, mutta ei hänen kuningaskunnassaan. Se mies ei tule kauan sellaista sietämään.
— Oo! huudahti puhelias sihteeri upottaen jälleen kädet hiuksiinsa ja vedellen niitä sormiensa lomitse ikävöivän kiihkoisasti. — Oo, Johannisberger! Oo! ja hän siristeli nauraen pieniä, välkkyviä silmiään kuin nauttisi jo tuota himottua nektaria.
— Huomaatte kyllä, jos huoneessa on avattu Johannisberger-pullo. Vielä lasi, olkaa hyvä. Tämä ei ole muuta kuin tuoksunsa menettänyttä Sassella-viiniä, kuin silkkaa vettä, mutta italialaiseksi viiniksi se kyllä menettelee. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, hyvä herra, mutta niin se on, Italiassa ei osata valmistaa eikä juoda viiniä.
— Eikö edes juodakaan?
— Ei, eipä niinkään, ei edes juodakaan.
Wenig nur verdirbt der Magen
Und zuviel erhitzt das Haupt.
— Tunnettehan äidinkieltäni? Ette? No hyvä, Goethe sanoo näin: »tilkkanen pilaa vain vatsan ja liian paljon kuumentaa pään». Italialaiset joko juovat itsensä humalaan tai nauttivat vettä. Sanon sen liioitellen, herra, aivan liioitellen. Juoda pullo viiniä nykyään on samaa kuin juoda vettä. Viisaimmat juovat sitä vatsan terveydeksi, ymmärrättekö? Ei kukaan sydämen terveydeksi, ad exhilarandum cor! Te nauratte? Me olemme kaikki hiukan latinan harrastajia Saksassa, yksin nuo ruhtinaanlurjuksetkin!
— No niin, kaikkien pitäisi juoda iloon, mutta ei hulluuteen asti. Viinissä on ikuinen nuoruus! Niin kauan kuin elän, tahdon olla kaksikymmenvuotias kolme tai neljä tuntia päivässä; mutta en ikinä, tahdo olla kymmenvuotias: siinä on ero.
Sill'aikaa kirkas Sassella virtasi pulloista ja sihteerin vanhoilta hartioilta irtautuivat vuodet, neljä kerrallaan, lähtien lentoon. Nuo hartiat kohoilivat ylimielisinä siirtyen jo lähenevän vanhuuden rajoilta parhaimpaan miehuusikään ja jättivät sitten tilaa kypsälle nuoruudelle. Kirkas Sassella virtaili; ja niin saavuttiin äkillisten hellyyden purkausten, helppojen liikutusten ja sokeiden ja nopeiden ystävyysliittojen onnelliseen ikään. Sihteeri ojensi käsivartensa, käänsi schwaabilaisen partansa kohtuullista ja yksivakaista toveriaan kohden, tarttui molemmin käsin tämän käteen puristaen sitä kovasti.
— Per Baccho, herra, emmekö ole jakaneet leipää ja viiniä keskenämme tietämättä edes toistemme nimiä, vai kuinka? Herra kreivi sanoi minulle kyllä teidän nimenne, mutta olen sen unohtanut.
— Corrado Silla, vastasi nuorukainen.
— Silla, ah, Silla, hyvä. Toivon, ettette ole milloinkaan kirjoittava proskriptioni-listoillenne Andreas Gotthold Steineggeä, joka karkoitettiin pois kollegiostaan sentähden, että rakasti liiaksi viiniä, perheestään sentähden, että rakasti liiaksi naisia, ja omasta maastaan sentähden, että rakasti liiaksi vapautta. Tiedättekö, herra Silla, se viimeinen oli hulluutta! Nyt olisin Kammerrath Nassaussa, niinkuin isä-vainajanikin, tai eversti, niinkuin velilurjukseni. Mutta vapaus, die Freiheit, ymmärrättekö? Se on pneumaattinen sana.
Tämän sanottuaan herra sihteeri tarttui äkkiä molemmin käsin tuoliinsa ja veti sen rajuin elein taaksepäin; sitten hän jäi käsivarret ristissä rinnallaan katselemaan Sillaa, joka ei ymmärtänyt mitään.
— Kuinka, pneumaattinen sana?
— Oo, niin, niin! Ettekö tiedä? Todellakin, sitä on vähän vaikea selittää. On olemassa, rakas Silla, algebrallisia, mekaanisia ja pneumaattisia sanoja. Tahdon selittää teille, mitä eräs wiesbadenilainen ystäväni, jonka kirotut preussilaiset ampuivat vuonna 1848, opetti minulle. Algebralliset sanat lähtevät aivoista ja ovat yhtälömerkkejä subjektin ja objektin välillä. Mekaaniset sanat kieli on muodostanut välttämätöntä ääntämistä varten. Mutta pneumaattiset sanat syntyvät yksistään keuhkoista ja soivat kuin ihanat soittimet, ei kukaan tiedä mitä ne ovat, mutta ne huumaavat ihmisiä. Jos käsitettä Freiheit tai liberté vastaisi jokin kymmentavuinen sana, miten paljon sankareita ja hulluja olisikaan säästynyt! Kuulkaa, rakkakin nuori mies, olen vanha, olen yksin, minulla ei ole rahaa, voin kuolla maantielle kuin koira, mutta jos tänä yönä minulle sanottaisiin: Steinegge, alter Kerl, tahdotko huomenna palvella taantumusta, olla Kammerrath [kamariherra] Nassaussa, istua kotilietesi ääressä, nähdä tyttäresi, jota et ole nähnyt kahteentoista vuoteen, niin minä, vanha hupsu, sanoisin: en, jumaliste! Eläköön vapaus!
Hän läimäytti nyrkkinsä pöytään äänekkäästi huohottaen ja puhkuen sierainten kautta.
— Hyvä! huudahti Silla tahtomattaankin liikutettuna. Minäkin tahtoisin olla tuollainen vanha hupsu kuin te.
— Oo, älkää, älkää toki toivoko sitä! Älkääkä sanoko sitä näin illallispöydässä! Täytyy tietää, paljonko maksaa huutaa — eläköön vapaus! — ja minkä arvoinen se on. Oh! Älkäämme puhuko siitä.
Seurasi hetken hiljaisuus.
— Te olette Nassausta? kysyi Silla.
— Kyllä, mutta ei puhuta siitä, se on surullinen asia. En pidä surullisista asioista, olen hyvin iloinen ja hyvin onnellinen, sillä te miellytätte minua äärettömästi, niin, niin, niin!
Hän nyökytti päätään kuin hänellä olisi ollut vieteri niskassa; naurun välähdykset kipinöivät hänen silmistään.
— Ettehän matkusta vielä huomenna? sanoi hän.
— Mutta, totisesti tahtoisin…
— Oo, herra kreivi ei laske teitä.
— Minkä vuoksi?
— Senvuoksi, että luulen hänen pitävän teistä hyvin paljon.
— Vaikk'ei hän edes tunnekaan minua!
— Uuh, ps, sihisi Steinegge sulkien kokonaan silmänsä, ja kumartaen päätään, niin että parta kosketti melkein lautasta, käsivarret levällään pöydän alla. Hänen päänsä oli kuin kääpiön.
— Tunteeko hän sitten minut? kysyi Silla.
— Luulen hänen puhuneen minulle teistä tänään kokonaisen tunnin.
— Ja mitä hän sanoi?
— Aa, huudahti sihteeri suoristautuen ja kohottaen kätensä kattoa kohti, — en ole vielä sillä asteella. Teidän kysymyksenne ja minun vastaukseni välille mahtuu vielä paljon Sassella-viiniä.
Hän tarttui pariin pulloon, oli punnitsevinaan niitä kädessään, pudisti ja pani ne sitten pois. Ne olivat tyhjät.
— Ei ole enää ystävyyttä, hän sanoi huoaten, — ei vilpittömyyttä eikä sydämellisyyttä. Ehkä on paras mennä nukkumaan.
* * * * *
Vaikkakin seinäkello ensimmäisen ja toisen kerroksen välisellä porrastasanteella löi puoli kaksi, kun Silla nousi hänelle osoitettuun huoneeseen, niin häntä ei ollenkaan nukuttanut. Liikkumattomana hän tuijotti kynttilään, aivan kuin sen kirkas valo olisi voinut haihduttaa varjot hänen aivoistaan. Yht'äkkiä hän liikahti ja tarttuen kynttilään lähti huoneessa tutkimusretkelle, joka oli kyllä vähemmän opettavainen, mutta liikuttavampi kuin se, jonka kuuluisa de Maistren kreivi teki. Huone oli iso, korkea ja neliskulmainen. Raskas, veistoksilla koristettu puuvuode, sitä vastapäätä, kahden leveän ikkunan välissä, iso lipasto valkeine marmorikansineen, tämän yläpuolella kullatut puitteet, jotka sulkivat sisäänsä erään puoleksi valossa, puoleksi varjossa seisovan uteliaan näköisen olennon kynttilä kädessä; kirjoituspöytä, muutamia käsinojalla varustettuja tuoleja; siinä kaikki, mitä tuo tutkiva valo loihti esiin pimeydestä kulkiessaan pitkin seiniä, väliin nousten, väliin laskien, väliin kiertäen kaaressa, väliin kulkien ristiin rastiin kuin virvatuli.
Seinällä, vuoteen pääpuolessa, riippui Guercinon tyyliin maalattu, ihastuttava enkelinpäätä esittävä kuva tavattomasti lyhennetyssä perspektiivissä, melkein pitkänään. Puoliavoimesta suusta, laajenneista sieraimista ja melkein hillittömästä katseesta huokui kiihkeän rukouksen hehku. Olisi voinut luulla, että nuo tyynyt olivat tottuneet lepuuttamaan suurten syntisten päitä ja että yön hetkinä, jolloin rikokset mielikuvineen lepäsivät keskeytyneinä, tuo sääliväinen enkeli kohotti huutonsa Jumalan puoleen näiden puolesta. Sillan kynttilän liekki näytti huumautuneen tuosta taulusta. Useat kerrat se koetti vetäytyä irti sen lumoista, mutta palasi aina takaisin tutkimaan sitä joka puolelta, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Sitten se irtautui siitä hitaasti ja teki entisen kierroksensa huoneessa aivan kuin olisi seurannut ilmaan jäänyttä jälkeä nousuineen, laskuineen ja kiertoineen. Kun kynttilänliekki palasi lipaston yläpuolella olevien puitteiden eteen, näkyi niistä taas sama kuva, puoleksi valossa, puoleksi varjossa, mutta nyt sen kasvoilla oli uteliaisuuden sijasta liikutuksen ja ihmettelyn ilme. Ja todellakin, jos tuo peili olisi kyennyt säilyttämään kaikki ne kuvat, jotka, sen tarpeettoman ja hedelmättömän olemassaolon aikana olivat siihen kuvastuneet, niin siinä olisi näkynyt muiden muassa eräät surumieliset naisenkasvot sekä pieni, iloinen pojanpää, jotka molemmat muistuttivat toisiaan niin piirteiltään kuin silmiltäänkin.
Niinkuin joskus nuoret katselevat kuvaansa tyynessä vedessä, niinkuin sitten aamun usvat kiertyvät niiden ympärille ja himmentävät ne, niin että veden peilipinta näyttää kääntäneen nurjanpuolensa ylöspäin, ja niinkuin vihdoin tuo huntu kohoaa jonkin verran ja veteen ilmestyvät uudelleen nuorten ruskeat muodot, niin ilmaantuivat nyt monien vuosien perästä tuohon uskolliseen lasiin taas saman pienen pojan kasvot, mutta nyt miehekkään miettiväisinä.
Silla kääntyi ympäri, lähestyi vavisten vuodetta, katsoi sitä hyvin pitkään ja pantuaan kynttilän lattialle risti kätensä ja kumartui suutelemaan vuoteen kylmää ja kiiltävää puuta. Sitten hän hypähti ylös, ryntäsi parilla askeleella portaille jättäen kynttilän paikalleen. Sokea vaisto pakotti hänen etsimään kreiviä siinä silmänräpäyksessä. Mutta pimeys ja äänettömyys vallitsi kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin kellon tikutus. Herra Steineggekin oli varmasti vuoteessaan, ja olisikohan tämä osannut antaa selvitystä? Silla palasi aivan hiljaa takaisin huoneeseensa. Maahan asetetun kynttilän valossa näytti vuode isolta, mustalta arpanappulalta. Jos jokin olisi levännyt siinä, ei häntä olisi voinut nähdä; ja Sillan mielikuvitus loihtikin siihen henkilön, joka muinoin oli siinä maannut, sairaana, valonarkana, surullisena, unen horroksissa, mutta elävänä. Hän lähestyi varpaillaan vuodetta ja heittäytyi siihen levitetyin käsivarsin.
Se henkilö nukkui nyt toisaalla, ahtaammassa huoneessa, kylmemmällä vuoteella; se oli hänen puhdas ja voimakas äitinsä, jonka läheisyyden Silla vieläkin tunsi selvästi; hän tunsi lapsuuden aikojen palaavan sydämeensä, paljon yksityiskohtaisia muistoja tuosta vuoteesta ja huoneesta, muisti sandalo-puisen pienen rasian tuoksun, joka oli ollut niin rakas hänen äidilleen, monta tämän sanomaa tarkoituksetonta sanaa talonväestä, noiden kadonneiden kasvojen eri ilmeitä. Kun hän nousi ja kynttilä kädessä katsoi ympärilleen, tuntui hänestä aivan mahdottomalta, että hän ei heti ensi silmäyksellä ollut tuntenut taulua, tuoleja, peiliä, jotka kaikki kuin nuhdellen katselivat häntä.
Mutta kuinka, ajatteli Silla, kuinka ihmeessä kaikki nuo hänen äitinsä vanhat huonekalut olivat täällä, vieraassa talossa, miehen luona, jonka kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt, jonka nimeä hän ei ollut kuullut kenenkään mainitsevan moniin aikoihin? Totta kyllä, nuo tavarat olivat tulleet myydyiksi muutama vuosi ennen hänen äitinsä kuolemaa, ja kreivi d'Ormengo oli ne ehkä sattumalta ostanut? Ah, ei! se ei voinut olla mahdollista.
Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja veti lompakostaan esiin suurikokoisen kirjeen, jonka hän luki taas uudelleen kuumeisen tarkkaavaisena.
Se kuului näin:
»R… elokuun 10 p:nä 1864.
Herra.
Me emme ole milloinkaan nähneet toisiamme, ettekä Te, luultavasti, ole koskaan kuullut nimeäni mainittavan, vaikka se kuuluukin vanhalle italialaiselle suvulle, joka aina, kotona ja vieraalla maalla, jalan ja ratsain, on kantanut sitä kunnialla. Kuitenkin on tarpeellista sekä Teille että minulle, että puhumme toistemme kanssa. Ja koska minä olen viisikymmentäyhdeksänvuotias, tulette Te minun luokseni.
Olette löytävä huomenillalla kiesit R…n asemalla Milanon—Camerlatan radalla. Kodissani tulee osaksenne kursailematonta vieraanvaraisuutta, jota osoitan luotettavimpia ystäviäni kohtaan, jotka taas puolestaan hyväntahtoisesti kunnioittavat minun pieniä tottumuksiani. Rohkenen sanoa Teille, että näihin tottumuksiin kuuluu muun muassa se, että talossani avataan ikkuna, jos uuni tupruttaa savua, mutta ovi, jos mies sitä puhaltelee.
Odotan Teitä, rakas herra, erakkomajassani.
Cesare d'Ormengo.»
Ei muuta. Hän osasi ulkoa tuon kirjeen, mutta olisi halunnut onkia siitä jonkin salaisen viitteen, keksiä siinä, toistaen ja kuunnellen sen sanoja, joitakin peitettyjä ajatuksia, joitakin kaksimielisiä tarkoituksia. Ei mitään! Tai oikeastaan tuon kaksimielisen tarkoituksen hän aavisti, mutta se oli niin syvällä, ettei siihen päässyt käsiksi.
Oliko tuo herra ystävä vai vihollinen, joka heitti äänettömänä hänelle vasten kasvoja äitinsä muiston menneeltä, onnelliselta ajalta?
Vihollinen? Ei! Hän kirjoitti karun suorasti kuin vanhanajan aatelismies; hänen jylhät, kuin kiivaudessa kallistuneet kirjaimensa huokuivat vilpittömyyttä. Hänen vieraanvaraisuutensa oli todellakin kursailematonta… ei edes näyttäytyäkään! Jo tämänkin vuoksi piti uskoa noihin sydämellisiin sanoihin, jotka seurasivat kutsua; siis omituinen, mutta hyväntahtoinen herra…
Ja mitkä syyt olivat saattaneet hänet keräämään näitä esineitä Sillan kodista vanhoilta ajoilta ja kutsumaan sitten suvun jäsenen luokseen? Milloinkaan Silla ei ollut kuullut tuota nimeä, ei äidiltään, ei muilta. Hän antoi kirjeen pudota ja peitti kasvot käsillään. Heikko aavistus alkoi kajastaa hänen mielessään. Ehkä se oli totuuden valo. Nämä tavarat oli myyty taloudellisen romahduksen jälkeisenä päivänä. Eräät henkilöt, Silla muisti sen sekavasti, olivat tulleet kuin ryöstämään heidän kotiinsa joko omassa tai mahtavien velkojien nimessä, velkojien, jotka itse jäivät piiloon pysyäkseen edelleen perheen ystävinä tai muista vähemmän kunniallisista syistä. Lukuunottamatta kiinteätä omaisuutta vietiin polkuhinnasta tauluja ja suuriarvoisia koruesineitä kuin hävyttömästi ryöstäen. Kreivi d'Ormengo saattoi olla yksi näistä velkojista, joka oli käyttänyt liiaksi hyväkseen jonkin ahneen välittäjän intoa ja halusi nyt järjestää laskujaan omantuntonsa rauhoittamiseksi. Joku oli ehkä sanonut hänelle, että Silla oli jäänyt kuin tuuliajolle ja kärsi ahtaissa oloissa. Senvuoksi kreivi ehkä astui nyt esiin, puhui molemminpuolisesta välttämättömyydestä tavata ja kohotti jo kirjeensä ensi rivillä kunniallisuuden lipun: tuon huoneen antaminen hänelle oli tietysti jonkinlainen keino päästä puheisiin jo ennen tapaamista.
Askelten ääni hänen yläpuolellaan sai hänet höristämään korviaan, ja hänestä tuntui kuin ikkuna olisi avattu. Hänen huoneessaan oli kaksi ikkunaa, ja hän avasi päättäväisesti toisen.
Silla jäi hämmästyneenä seisomaan kädet ikkunanlaudalla. Taivas oli kirkas kuin kristalli. Kuunsirppi kumotti vasemmalla korkeiden vuorten yläpuolella valaisten heikosti ikkunan vierellä vanhaa, harmaata muuria ja linnan ikkunoiden vakavia piirteitä; tuo korkea muuri kohosi jyrkästi laajasta, puhtaasta, peilikirkkaasta vedenpinnasta, joka oli kuulas länteen päin mataloiden kukkulain puolella, mutta itään päin synkkä kuin yö. Kuului näkymättömien lehtien suhinaa, heikkoja tuulenhengähdyksiä kulki, levisi ja haihtui vedenpinnalla.
— Miellyttääkö? kysyi ääni, joka tuli ylhäältä, hiukan Sillan oikealta puolelta. — Aivan kuin pieni Föku, eikö totta? Se oli Steinegge. Hän istui ylhäällä ikkunalaudalla ja puhalteli savuja kuin höyrykone. Kreivi nukkui hyvin kaukana ja hyvin lujasti, koska hänen sihteerinsä uskalsi puhua noin kovalla äänellä huolimatta yön hiljaisuudesta ja alhaalla olevan järven soinnukkaasta kaiusta. Hän kiiruhti kertomaan Sillalle, että oli ollut Konstantinopolissa kaleerivankeudessa valtiollisten syiden tähden ja että kirotut turkkilaiset vahdit keskeyttivät hänen unensa joka toinen tunti kiusallisella Allah-al-Allah-huudollaan. Siitä ajasta — lähtien häneen oli jäänyt tottumus herätä yöllä aina joka toinen tunti. Hän tuli ikkunaan paitasillaan ja poltteli; varjelkoon, jos kreivi sen tietäisi! Hänellä oli ollut tapana polttaa aina kahdeksaantoista Virginiaan päivässä palvellessaan ratsumestarina itävaltalaisissa husaareissa ennen vuotta 1848. Hän oli myös viettänyt muutaman päivän syömättä ja tupakoimatta. Kreivin elämänjärjestys sai hänet kärsimään ja pani hänen hermonsa ylösalaisin.
— Pyydän, sanoi Silla keskeyttäen hänen juttelunsa, — tiedättekö te, minkä tähden herra kreivi on kutsunut minut tänne?
— Menen vaikka turkkilaiseen kaleeriin takaisin, jos tiedän siitä sanaakaan! Tiedän vain, että herra kreivi tuntee teidät, en muuta.
Silla oli vaiti.
— Aaa! — Aaa! — Aaa! puhalteli Steinegge levitellen savua ja autuuttaan.
— Mikä järvi tuo on? kysyi Silla.
— Ettekö tiedä? Ettekö ole ollut täällä? Monet, hyvin monet italialaiset eivät luullakseni tiedä, että tätä pientä järveä onkaan. On hullua, että minun pitää opettaa se teille.
— Siis?
— Oo, perhana!
Tuulenpuuska löi Steineggeä vasten kasvoja temmaten häneltä tämän huudahduksen. Tuskin hän ehti heittää ulos sikarinsa ja sulkea ikkunan. Sikari viiletti kuin tähdenlento Sillan silmien ohitse, ikkunalasit kilahtivat ylhäällä, lehdet suhisivat talon takana, Steinegge, vavisten pelosta, että oli päästänyt sisään savua, haisteli ilmaa ja palasi vuoteeseensa uneksimaan, että hän pääsi turkkilaisesta vankilasta ja että padisha tarjosi hänelle hymyillen keisarillista piippuaan täynnä hyvää Smyrnan tupakkaa.
Silla jäi pitkäksi aikaa nojaamaan ikkunaan. Raitis yö, tuuli ja vuorten tuoksu virkistivät häntä, toivat hiljaisuutta hänen ajatuksiinsa, rauhaa hänen sydämensä syvyyteen. Hän tuskin huomasikaan ajan kulkua, järveä, ääniä, lehtien huminaa ja hopeaisen kuun kulkua taivaalla. Hän kuuli kaukaa kellon lyövän juhlallisesti. — Kaksiko vai kolme? Ei. Hän ei oikein tietänyt, mutta nousi huoaten ja sulki ikkunan. Täytyi käydä nukkumaan, levätä hiukan, että ajatukset olisivat huomenna kirkkaita, kun hän tapaisi kreivin. Mutta uni ei tullut. Hän sytytti uudelleen kynttilän ja käveli jonkin aikaa edestakaisin huoneessa, mutta se ei auttanut. Sitten hän alkoi päättäväisesti etsiä ajatuksia ja muistoja, jotka olisivat kaukana nykyhetken epävarmoista asioista, ja näytti lopulta löytäneen jotakin, sillä hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja mietittyään kauan kirjoitti, sata kertaa keskeyttäen työnsä, seuraavan kirjeen:
»Cecilia.
Kirjani johdosta, nimeltä Eräs Uni, sain kunnian, rouva, vastaanottaa ensimmäisen mieluisan kirjeenne. Vastatessani Teille uneksin toista, paljon parempaa, paljon korkeampaa unta kuin kirjani uni… Sanonko Teille, mikä se oli? En. Saattaisin Teidät hymyilemään, ja nyt se salanimi, joka on tuon kirjan etusivulla sekä tämän kirjeen lopussa, kätkeekin taakseen ei turhamaisen, mutta ylpeän hengen. Sain toisen kirjeenne, ja tuo unelma häipyi olemattomiin niinkuin niin monet turhat toiveet, jotka olivat viehättäneet ja ivaten pettäneet nuoruusvuosiani. Näen elämän edessäni kuin tyhjän, surkean, loppumattoman vaivalloisen tien. Me emme voi ymmärtää toisiamme ja sanomme siis toisillemme hyvästi, Te kääriytyneenä hienoon Cecilia-kaapuunne ja minä sulkeutuneena Lorenzo-nimen suojaan, jota Te pidätte rahvaanomaisena, mutta joka minulle on rakas senvuoksi, että sitä on kantanut muutaman päivän viisikymmentä vuotta sitten eräs rakastamani suuri runoilija. Minä puolestani en tule milloinkaan uteliaisuuden vaivaamana etsimään teidän oikeata nimeänne, ja olisin Teille kiitollinen, jollette tekään hakisi tietoonne minun nimeäni.
Kun te kirjoititte minulle, kysyen mielipidettäni inhimillisen vapauden ja sielun yhä uudistuvan maa-elämän suhteen, ajattelin, että ainoastaan suurisieluinen ylhäisönainen (tehän sanoitte olevanne ylimys) voisi tuntea innostusta noihin kysymyksiin, jotka ovat niin paljon tavallisia herraselämän harrastuksia korkeammalla. Minusta näytti, ettei Teidän harrastuksenne ollut paljasta toimettoman mielen vaihtelunhalua, joka parin huvin ja ehkäpä parin rakkaussuhteen lomassa tahtoo huvin vuoksi nähdä, mitä sellainen henkilö tekee, joka ajattelee, tutkii ja työskentelee ja samoin huvin vuoksi tahtoo maistaa tieteen ja filosofian karvasta ja voimakasta nestettä. Jopa epäilin, että jokin tapaus elämässänne, josta Te vaikenitte, olisi pannut sydämeenne tuon ajatuksen, tuon salaisuuden varjon, jonka suhteen pyysitte minun tuomiotani. Ja vastasin mielettömän kiihkoisasti, tunnustan sen, sekä lapsellisin ilmaisumuodoin, joka varmasti on mitä huonointa makua Teidän valheellisessa maailmassanne, jossa — suokaa anteeksi kuva, jonka tarkoituksena ei ole loukata Teitä — jossa naiset salaavat ryppyjään ja miehet nuoruuttaan.
Se on totta, olen käyttäytynyt kuin kömpelö porvari, joka ojentaa ystävällisesti kätensä aatelisrouvalle ilman että häntä on esitetty. Rouva vetää kätensä takaisin ja pistelee pienin, välkkyvin neuloin, jotka eivät vie verelle, mutta tekevät kipeää, ja ruiskuttaa kasvoilleni henkevyyttään, tuota henkevyyttä, josta äärimmäisyyteen hienostuneiden ihmisten äly elää, niinkuin muutamat hennot olennot elävät makeisista. Minä panen arvoa henkevyydelle, mutta en kunnioita sitä, hyvä rouva; ja sen pahempi, jos henkevyys on ranskalais-mallista, niinkuin Teidän, väärää ja skeptillistä. Tuossa on sen kuva edessäni vedenpinnassa, joka aaltoilee kuun hohteessa, muuttaen tämän lempeän valon tyhjäksi nauruksi ja haihtuviksi säkeniksi. Teidän ivailunne eivät haavoita minua; olen raaka ja sanon suoraan, että olen nähnyt naisten, jotka rakkaus on temmannut valtoihinsa vastoin heidän tahtoaan, puolustautuvan kuin vangitut linturaukat viattomin iskuin; mutta totisesti, se ei ollut naamiohuvimainen flirt, joka minua vietteli, vaan tuttavallinen, vakava yhteys intohimoisen sielun kanssa noissa samoissa, korkeissa aatteissa, jotka minunkin mieltäni huumaavat. Olin päättänyt olla enää vastaamatta; syyttäkää tästä kirjeestä erästä unetonta yötä, jona se auttoi minua viihdyttämään sydäntäni muutamista tuskallisista, sekavista tunteista. En muista tavanneeni Teitä missään edellisessä elämässä, enkä tiedä, mikä aristokraattinen helmi-emo-tähti tulee ole maan kyllin arvokas ottamaan Teidät vastaan, kun kerran pakenette tältä meidän poroporvarilliselta planeetaltamme, tältä likaiselta, huonomaineiselta tähdeltä, jossa ei ole paikkaa, mihin jumalatar laskisi jalkansa; mutta…»
Ehkä tässä kohden kynttilän valo sammui, tai unen sumu kohosi lopultakin kirjoittajan aivoihin. Mutta kuinka olikin, aamulla Silla nukkui, ja arkin viimeiseltä riviltä tuijotti tyhjään ilmaan kuin hammasmainen, haavoittava terä tuo kaksimielinen sana: mutta…