III. »ICH HABE IM TRAUM GEWEINET.»
— Oh, hyvä Jumala, Silla, mikä kauhistus! sanoi rouva de Bella astuen sisään kuin silkkipilvi, josta pari pientä hermostunutta jalkaa polki kumeasti lattiaa. — Hyvää iltaa. Oletteko odottanut minua jo kauankin? Mitä kuuluu? Hän heitti nojatuolin selkänojalle valkean turkkinsa ja ojensi Sillalle pienen, paljaan käden, jossa sormukset välkkyivät niinkuin hänen naurava suunsa ja siniset silmänsä. Hän oli puettu mustaan tylliin, jonka alla oli taivaansininen silkkipuku. Olkapäät ja erittäin kauniit käsivarret olivat paljaat, ilman ainoatakaan rannerengasta tai medaljonkia, vain kaksi suurta turkoosia sormessa, pari helmeä korvissa ja taivaansininen kukka rinnalla ja toinen vaaleissa, runsaasti puuteroiduissa hiuksissa, jotka oli koottu niskaan kuin joukko suuria, kiemurtelevia käärmeitä. Hänestä lehahti lauhkea puuterin tuoksu, joka kertoi pehmeästä ihosta.
Silla kumarsi.
— Mitä kuuluu? Oikein, Silla! Ette ole katuva, että tulitte, tiedättekö! Minulla on paljon somia asioita kerrottava teille. Istukaa! Mutta mikä kauhistus! Mitä, ettekö ollut teatterissa? Ah, ette! Kuulkaahan! Kas, nyt tulee joku. Teatterin jälkeen tulee muutamia hyviä ystäviä luokseni teelle. Tänä iltana tulee myöskin M., joka tavallisesti pieksää hiukan pianoani. Tunnetteko hänet? Hän ei ole ollenkaan pianistin tyyppi, mutta soittaa hyvin. Teidän pitää etsiä paikka minun vierelläni; lähellä, lähellä. — Oh, rakas! Muistakaa, että meillä on puhumista!
Hän nousi ja meni juuri tällä hetkellä ilmoitettua rouvaa vastaan, joka tullessaan heitti kylmän silmäyksen Sillaan ja kääntyi sitten hymyillen tervehtimään talon emäntää.
— Mikä kauhistus, eikö totta? sanoi donna Giulia.
Hän esitteli Sillan ja toisti:
— Mikä kauhistus, rakkaani!
— Tiesin sen jo edeltäpäin. Oletteko nähnyt Mirellinaa?
— Uh, uh! Hänen piti tulla tänne tänä iltana. Mutta kuinka sinä sen tiesit?
Kamaripalvelija ilmoitti taas uusia vieraita. Melkein peräkkäin astui sisään muutamia naisia ja herroja. Naiset ympäröivät Giulian siroine lörpöttelyineen, tervehdyksineen, naurahduksineen ja pehmeästi haihtuvine pikku sanoineen. Nuo valkeat, kaareutuva olkapäät keskellä vaaleansiniseen silkkiin verhottua salia kullanhohtavan, himmeän valon alla, joka tulvi kruunun palloista, näyttivät jostakin suuresta, näkymättömästä magnoliasta pudonneilta terälehdiltä. Uteliaita silmäyksiä, mustia, onnettomia hihoja, jotka ojentautuivat ryhmään etsien Giulialta hymyilyä ja kädenpuristusta. Ja tämän pieni, vaaleakutrinen pää heilahteli oikealle ja vasemmalle kevyesti naurahdellen kuin nokkelan, pienen linnun pää. Ryhmä liikahti ja hajaantui ympäri salia.
Silla oli tavannut nämä samat henkilöt jo ennen toisissa taloissa ottaessaan seuraelämään enemmän osaa kuin nyt. Naiset kuuluivat toisen luokan aateliin tai ylempään porvaristoon. Useimmilla näistä nuorista ja kauniista naisista oli niin menneiden kuin nykyistenkin rakkausseikkailujen sädekehä; heistä toiset tiesivät juuri sen, mikä riitti kiihoittamaan mielikuvitusta ja saattoi näkemään jonkun silmissä ehkä siinä olematonta kaihoa tai hehkua. Kolmea tai neljää noista samoista nuorukaisista, jotka ensin olivat piirittäneet nämä naiset ja sitten ryhmittyivät toisen tai toisen ympärille, pidettiin eräiden läsnäolevien onnellisina rakastajina. Kukaan ei olisi voinut arvata sitä heidän käytöksestään, lukuunottamatta ehkä muutamaa nopeaa mustasukkaisen epäilevää silmäystä, joka välähti salin toisesta päästä toiseen. Vähemmän varovainen oli eräs neljänkymmenen seuduilla oleva loisteliaan hienosti puettu aatelisrouva, selkä aina puoliväliin paljaana. Hän oli saapunut yksin toisten jälkeen hiukan ennen rakastajaansa, erästä nuorta tykkiväen upseeria. Kun tuo onneton puhui jonkun naisen kanssa, söivät tämän silmät hänet suorastaan.
Oli hyvin kuuma, vaikkakin oli avattu kaksi leveää ovea, jotka veivät kahteen valaistuun saliin: toinen niistä oli suurten vastaanottojen sali, keltainen, suuren suuri ja täpötäynnä koruesineitä ja antiikkisia tauluja, toinen musiikkisali, tummanpunainen, hekumallisine bajadeereineen Carraran marmorista. Mutta vaaleansinisessä salissa oli elävän kauneuden lauhkea tuoksu, joka kutsui salaisesti rakkauteen. Ja nuo tuoksuvat höyryt kohosivat Sillan päähän? hämmentäen hänen aivojaan niin monien pitkien kuukausien yksinäisen ja työteliään elämän jälkeen, sanoen hänelle, että ainoa todellinen, voimakas, vaikkakin haihtuva, vaikkakin alhainen onni, jota miehelle tarjottiin, oli olla jonkun tuollaisen ylpeän naisen mielettömästi rakastama kaikkine loiston ja synnin ihanine sivumakuineen.
— Mirellinaa ei kuulu? sanoi joku.
Jo kolmatta kertaa kerrattiin tätä samaa lausetta, mutta viimeksitullut ylhäinen rouva ei sitä kuullut.
— Kauheata, eikö totta, Laura? sanoi hänelle talon emäntä.
— Rakas… vastasi donna Laura, jonka huomio oli kiintynyt muualle. —
Giboyer, eikö totta?
— Oo, mainiota! vastasi Giulia nauraen. — Enhän minä näytelmäkappaleesta puhu!
— Laura ei tietysti voinut huomata sitä, huomautti eräs toinen nainen.
— Ah, luonnollisesti!
— Nyt ymmärrän! huudahti donna Laura. — Todellakin kauheata! Mieheni sanoi sen minulle. Näin teidän kaikkien katsovan enkä ymmärtänyt miksi. Näin toisella puolella don Pippon punaisen hiustöyhdön ja erään valkean käsivarren.
— Minun mielestäni kuitenkin, sanoi eräs toinen nainen annettuaan ensin viuhkallaan pienen iskun naapurilleen, joka kuiskasi jotakin hänen korvaansa, — minun mielestäni Mirellina oli väärässä, kun lähti pois.
— Hän ilmaisi itse itsensä, lisäsi eräs nuori keikari, joka tarttui aina tilaisuuteen kääntääkseen toisten lauseita jotakin sanoakseen.
Seurasi vilkas keskustelu kaikkien kesken. Kuka moitti, kuka puolusti tätä Mirellinaa, joka oli lähtenyt pois teatterista, koska hänen rakastajansa oli hävinnyt sieltä erään seikkailijattaren kanssa. Puhuttiin paljon, mutta vältettiin jokaista liian voimakasta sanaa, käytettiin verhottuja ja hillittyjä ilmaisumuotoja peläten loukata tahtomattaan joitakuita läsnäolevista, jotka punoivat samanlaisia juonia.
— Se oli vain oikku Pippon puolelta, sanoi eräs nuori mies. — Hänhän on antanut miehelleen anteeksi niin monet kerrat, miks'ei sitten…
Seurasi lyhyt hiljaisuus, aivan kuin joku olisi sanonut jonkin verran sopimattomia sanoja.
— Ja tuo nainen, kuka hän oikeastaan on? kysyi rouva, joka ei ollut nähnyt selvästi.
Useat äänet vastasivat hänelle; nyt ei enää noudatettu minkäänlaista varovaisuutta. Hän oli venäläinen, englantilainen, amerikkalainen. Herroista oli jokainen tietävinään sen parhaiten. Hänen nimensä oli Sacha Ferline, tietysti väärä nimi. Hän oli tullut Milanoon lauluopintoja harjoittamaan ja asui Hotel de Villessä tuhlaten tavattomasti; tästä olivat kaikki yhtä mieltä. Oliko don Pippo rakastunut häneen? Kaikkea vielä! Muutamat puhuivat salaperäisesti hymyillen hänen suloistaan. Naiset kävivät muka vakaviksi ja alkoivat puhella keskenään purevan leikillisin silmäyksin.
Kamaripalvelija ilmoitti rouva Mirellin.
Kuin jäinen henkäys kävi läpi salin. Giulia, joka oli juuri teetä valmistamassa, juoksi tulipunaisena donna Mina Mirelliä vastaan, joka oli kaunis, pienenläntä, pyöreähkö, kalpea nainen mustine silmineen.
— Oo, rakas, rakas! sanoi hän. — En sinua odottanutkaan enää!
— Mitä tehdä? Mieheni lähetti kutsumaan minua teatterista Maxin vuoksi.
Kyllähän hyvin tiedät, millainen mieheni on. Max oli yskinyt kerran,
siinä kaikki, Mutta minut se sai aivan sekaisin… hyvää iltaa,
Laura… ja tulin korvaukseksi sinun luoksesi… hyvää iltaa, Emilia.
Teinkö hyvin? Hyvää iltaa. Hyvää iltaa.
Toisetkin olivat jo tyyntyneet ja ympäröivät donna Minan tervehtien häntä harvinaisen innokkaasti. Giulia palasi teensä ääreen. Naiset ja herrat jäivät seisomaan keskustellen äskeisestä näytelmäkappaleesta, Piemontin prinssistä, joka myöskin oli ollut läsnä, neiti Descléesta jota naiset arvostelivat ja josta lausuttuihin arvosteluihin herrat kohteliaisuudesta yhtyivät, vaikkakin sydämessään olivat kaikki hullaantuneita häneen. Silla, joka oli kuullut häntä vain yhden kerran rupesi häntä puolustamaan, puhuen hänen tenhoavasta katseestaan, hymystään ja älykkäästä äänestään, hänen lausuessaan suloisen vakavasti je t'aime, joka sai ajattelemaan kuningatar Iseultin ääntä Ranskan Marinan runossa:
La vois douce et bas li tons.
Tuossa seurapiirissä hänen puheensa into ei ollut aivan moitteetonta. Useat hymyilivät, kuitenkin useaa naista miellytti tuo nuorukainen, joka puhui sulosta ja kauneudesta sellaisella innolla. Häntä pisteltiin jollakin komparunolla pintapuolisesti, pilkallisen kylmäkiskoisesti, mutta sitten yksi ja toinen puhutteli häntä kysyen ilman muuta tungettelevasti hänen mielipiteitään ja makuaan. Kreivitär Antonietta V…, eräs hentomielinen ja ruma nainen, Heinen ja Schumannin ihailijatar, veti hänet luokseen sanoakseen kaikessa salaisuudessa hyväksyvänsä hänen puheensa ja että Desclée oli hänen mielestään kadehdittavin nainen maan päällä ja että nuo toiset eivät ymmärtäneet mitään. Hän sanoi haluavansa tietää, sopisivatko heidän mielipiteensä yhteen muissakin asioissa, kutsui hänet maanantai-vastaanottoihinsa ja tarjosi hänelle lopuksi tyhjän teekuppinsa.
Katsopa Antoniettaa! sanoi eräs rouva donna Minalle. — Nyt hän alkaa puhua ystävyydestä, etkö usko?
Mutta kuka hän oikein on? kysyi donna Mina hajamielisesti.
— Eräs Silla, silkkitehtailijoiden sukulainen, joka puolestaan tehtailee luvattomia kirjoja.
Giulia kuiskasi pari sanaa erään nuorukaisen korvaan, joka meni sitten levittelemään niitä puoliääneen sinne tänne, lähestyen hymyillen teetä hörppivää maestroa. Nuorukainen näytti pyytävän jotakin ja maestro torjuvan. Useat muutkin piirittivät nyt hänet pyytäen puhein ja elein. Donna Giulia lähetti vaikuttavan pienen pyyntönsä liikahtamatta paikaltaan. Silloin maestro antautui ja lähti, toisten huutaessa puoliääneen: bravo, musiikkisalia kohti, huoaten:
— Mutta… en todellakaan tiedä… Giulia kuiskasi vielä pari sanaa ensimmäisen ministerinsä korvaan ja kulkien Sillan ohitse sanoi tälle hiljaa ja nopeasti, häneen katsomatta:
— Te, jääkää tänne minun kanssani.
Kaikki lähtivät musiikkisaliin.
— Mitä soittaisin? sanoi maestro istuen muhkean Erard-pianon edessä kädet polvillaan ja katsellen vasemmanpuolista kynttilää.
— Soittakaa Frühlingsnacht, kuiskasi kreivitär Antonietta kainolla äänellään, ollen itsekin erinomainen pianisti.
—Oo, liian vähän, sanoi donna Giulian salainen lähetti. — Jokin suuri konserttikappale!
Siihen aikaan oli vielä Thalberg muodissa. Joku ehdotti hänen fantasiaansa Unissakävijästä.
— Kas siinä myrsky, joka pieksää pianoa! sanoi donna Giulia Sillalle, maestron notkistellessa sormiaan soittimilla kuin joku vanhentunut Jupiter.
Giulia heittäytyi nojatuoliin, josta häntä ei voitu nähdä saliin. Hänen vaaleat hiuksensa ja paljaat hartiansa tekivät ihastuttavan vaikutuksen vaaleansinistä silkkiä vastaan. Hän löi pitseillä koristetulla helmiviuhkallaan läheistä tuolia. Silla totteli.
— On olemassa eräs neiti, joka osoittaa suurta mielenkiintoa teitä kohtaan.
— Minua?
— Juuri teitä. Olkaa hyvä, Silla, älkääkä tekeytykö liian vaatimattomaksi. Vaatimattomat miehet eivät miellytä minua. Juuri teitä kohtaan. Hyvin kaunis neiti, hyvin ylhäinen, hyvin hieno ja hyvin henkevä, minun hyvä ystävättäreni lyhyesti sanoen. Tehkää kumarrus. Tämä neiti on lukenut teidän nimettömän Unenne ja se näyttää miellyttäneen häntä kovin, niinkuin se miellytti minuakin.
Silla kumarsi uudelleen.
— Ja tämän neidin nimi?… sanoi hän hymyillen.
— Oo, kuinka te riennätte! vastasi donna Giulia hiljaa naurahtaen. — Ei voi tietää, mikä tämän neidin nimi on. Tämä neiti ei tunne teitä. Hän tietää vain nimenne, jonka minä ilmoitin hänelle sen jälkeen kuin olin tavannut teidät S. Giuseppe-kadulla. Muutamia päiviä ennen hän oli kysynyt sitä minulta, mutta ellei berliiniläistä ystäväämme olisi ollut ja sitten hiukan niin ja näin… Donna Giulia antoi siroin kädenliikkein sormustensa välähdellä otsallaan, — niin en varmastikaan olisi tietänyt. Täytyy sanoa, että tuo nimi oli hyvin hänen makuunsa, sillä se herätti hänessä hirveän uteliaisuuden ja mielenkiinnon. Tiedättekö? Hän tahtoi tuntea teidän elämänne, teidän tapanne, teidän tuttavuutenne ynnä kaikki ne pikkuseikat, joille me naiset panemme arvoa. Minä olin luvannut hänelle vaikka kuinka paljon tiedonantoja, toivoen, että te viime talvena olisitte näyttäytynyt hiukan useammin. Mutta te pysyitte poissa kuin mikäkin karhu. Hyvä jumala, Silla, mikä karhu te olettekin! Siis, kuulkaa, nyt teidän on tultava usein, hyvin, hyvin, hyvin usein ja annettava tutkia hiukan itseänne.
Ja hän ojensi kätensä hymyillen Sillalle, pitäen hänen kättään kauan omassaan.
Donna Giulialla oli suuri keimailijan maine. Kuitenkin hänen sanottiin olevan tulenkestävä perhonen. Tämän määritelmän oli muka antanut hänen miehensä, jota ei koskaan nähty hänen lähellään, ei ulkona eikä kotona, ja joka tällä tavoin muka eräässä tuttavallisessa keskustelussa oli puolustanut luottavaista välinpitämättömyyttään. Silla tiesi sen, ja hänen mieleensä välähti, että tuo tuntematon neiti olikin ehkä runollinen keksintö, mutta hän oli liian vähän itserakas tarttuakseen päättäväisesti tähän ajatukseen.
— Tulen varmastikin, sanoi hän, — mutta en jonkun hämärän X:n vuoksi.
— Ei, ei, ei, keskeytti hänet Giulia. — Ei mitään kohteliaisuuksia! Jumala, niitähän saan kuulla niin tavattomasti! Sanokaa, että tulette hyvin paljon tuon X:n vuoksi ja hiukan myös minunkin vuokseni, eikö totta? Tai serkkuni Antoniettan vuoksi, lisäsi hän kujeellisesti hymyillen. — Tunnetteko hänet?
-— Tapasin hänet kerran B:n perheessä.
— Ah, käyttekö te B:llä? Kuulkaa, älkää etsikökään tuota X:ää ystävättärieni keskuudesta, hän ei asu Milanossa.
— Eikö hän asu Milanossa? kysyi Silla säpsähtäen.
— Ei. Hiljaa nyt. Kuinka kaunis tämä kohta on! Piano soi kuin laulaen:
Ah, non credea mirarti.
Hidas sävel kohosi surullisen tuskaisena, vaipui nääntyneenä, syöksähti taas ylös ja vaipui uudelleen suloisen ihanin soinnuin.
— Hyvä jumala, kuinka hän pieksää! sanoi Giulia.
— En ymmärrä mitään, lisäsi hän Milanon murteella, huoaten: — Kuulkaa nyt, eikö se ole aivan kuin napolilainen laulu:
Piangeva sempre ca doriniva sola.
Liikutus valtasi hänet, hänen rintansa ja hartiansa kohosivat ilmaisten sisäistä myrskyä. Säveleen toistuessa hän kuiskasi:
— Tämän hän soittaa hyvin.
Todellakin M. esitti lirityksen toisinnot erinomaisesti. Se oli kuin kahden vangitun, tuskasta mielettömän suven sointuva väristys.
— Hän ei asu Milanossa, jatkoi Giulia aivan tyynenä, kun akordien myrsky alkoi taas entistäkin hurjempana.
— Oo, hän asuu hyvin romanttisissa oloissa. Kuvitelkaa mielessänne pientä järveä vuorten välissä, mustan mustaa linnaa vihreällä rannalla ja vielä mustempaa linnanhaltijaa, lyhyesti: kuin silmäys Skotlantiin. Minä en ole siellä ollut, mutta kuvittelen sen tällaiseksi. Siellä pitäisi myöskin olla suuria sypressejä. Ja ääretön yksinäisyys! Järvi on aivan mahdoton, rannoilla ei muita huviloita kuin tämä. Ellei se juttele hiukan tuulen käydessä, niin vallitsee aina syvä hiljaisuus. Ystävättärelläni on pieni venhe, ja hän kuleksii öisinkin ympäri kuin joku villi jumalatar. Tiedättekö, se olisi mainio paikka, missä viettää pari viikkoa hyvässä seurassa, dormant peu, revant beaucoup, lukien jotakin miellyttävää, suloista ja rauhallista kirjaa, tutkien kasveja vuorilla, soittaen illalla järvellä, mutta ei kuitenkaan tätä musiikkia! Unissakävijä-parka, mikä verilöyly! Mutta hänet, ystävättäreni, suljettiin sinne yksin hirmuvaltiaan enon kanssa…
Giulia hypähti pystyyn keskeyttäen puheensa ja juoksi toiseen saliin, M:n lyödessä vielä tulipunaisena, hiostaneena ja tukka silmillä viimeisiä akordeja. Hän taputti hiljaa käsiään, sanoen:
— Erinomaista!
Kuului myös jokin toinen tukahdutettu taputus ja monta hyvä-, hyvä-huutoa, kovemmin tai hiljemmin sen mukaan kuinka pätevä arvostelija oli. Ne, jotka eivät ymmärtäneet mitään, kuiskailivat toisilleen:
— Mainiota vai mitä?
— Erinomaista!
Kreivitär Antonietta etsi Sillaa silmillään. Tämä näyttäytyi muutaman hetken perästä kalpeana ja uneksien mennen katselemaan marmori-bajadeeria.
— Mitä pidätte tästä musiikista? kuiskasi hänen vierellään donna
Antoniettan pehmeä ääni.
Hän kääntyi äkkiä kuin hämmästyen ja luullen hänen puhuneen kuvanveistoksesta, vastasi hän umpimähkään:
— Erinomaisen kaunis.
— Oh, tekin! Ei, se on kauheata! Minä tahdon parantaa teidän musikaalisen kasvatuksenne.
— Antonietta! sanoi donna Giulia. — Säestätkö hiukan Schumannia minulle?
— Tietysti, rakkaani. Olkaa nyt tarkkaavainen, sanoi donna Antonietta hiljaa Sillalle ja meni pianon ääreen riisuen hansikkaansa innokkaiden kohteliaisuuksien risteillessä salissa.
Silloin tykkiväen upseeri, pieni, solakka piemontilainen säihkyvine silmineen ja pahuksen huumorineen, tuli puristamaan Sillan kättä.
— Sinä täällä! sanoi hän.
He olivat yliopistotovereita, mutta olivat sitten tavanneet toisensa ani harvoin.
— Istukaamme tähän nurkkaan, lisäsi upseeri, — ja jutelkaamme hiukan, sill'aikaa kuin nuo hölmöt vaivaavat päätään Schumannillaan. Miten hitossa tapaan sinut seuraelämässä? Näiden kolmen kuukauden aikana, jotka olen ollut Milanossa, en ole nähnyt sinua kertaakaan. Kuka on sinun?…
— Minun?
— Ehei, pahus, sinun rakastajattaresi. Tiedätkö, kuka minun on? Tuo tuolla, valkeaan ja malvanväriin puettu, hartiat kuin Monte Rosa. Tunnetko hänet? Hän on kreivitär, paronitar, markiisitar, en tiedä edes itsekään, pahus hänet vieköön! Vaihdan pian, liian mustasukkainen! Neljäkymmentä täyttänyt. Mutta vielä kaunis nainen! Ja tunteikas! Ei suinkaan sinun liene tuo krapu, joka soittaa?
— Oletko hullu, pysy hiljaa, vastasi Silla.
— Ehkä tuo… tuo… mahdotonta, minä unohdan kaikki nimet; tuo tumma vaaleanpunaisessa? Ah, ei, ei! Hän on B:n. Talon emäntä, sinä vekkuli!
— Mutta ei, ole hulluttelematta ja vaikene.
— Hyvä, häntä tahdon alkaa hakkailla. Toujours de l'audace! Mutta sehän on mahdotonta, ettei sinullakin olisi omaasi. Mitä varten tänne tulisi, ellei rakastelemaan? Katso, mikä joukko kauniita naisia! Ne voivat muodoillaan kilpailla tuon marmoriveistoksen kanssa, lyön vaikka vetoa; ainakin minun, siitä olen varma; ja ne ovat lämmintä marmoria! Näetkö tuota tummaa; mitä loistavia silmäyksiä B:lle! Hän katsoo kolmen askeleen päähän oikealle, kääntää sitten hitaasti, kunnes tapaa hänen katseensa, heittää siihen suudelman ja lopettaa hiljaa, hiljaa neljänneskierroksensa.
Sill'aikaa donna Giulia lauloi pienellä äänellään, mutta suurella ja intohimoisella taiteellisuudella Schumannin sävellystä Heinen sanoihin. Hän käytti vähemmin loistavaa italialaista käännöstä, jonka eräs nuori runoilijapahanen oli tehnyt häntä varten. Tuo nuori mies värisi nyt pianon vierellä katsellen suloista suuta, josta hänen sanansa rakkauden huumassa tulvivat:
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du lagest im Grab.
Ich wachte auf, und die Thräne
Floss noch von der Wange herab.
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du verliessest mich,
Ich wachte auf, und ich weinte
Noch lange bitterlich.
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du bliebest mir gut.
Ich wachte auf, und noch immer
Strömt meine Thränenflut.
— Anna minun kuunnella, sanoi Silla ja meni salin vastakkaiseen nurkkaan. Täällä hän huomasi rouva Mirellin, joka oli hyvin kalpea, kyyneleet silmissä. Donna Giulia lauloi:
Ich habe im Traum geweinet,
Mir träumte, du verliessest mich.
Tuo musiikki ensimmäisine kiihkeine ja tuskallisine sävelineen tuntui sisältävän jonkin surullisen unen. Se sanoi Sillalle samaa kuin sade Edithin luona: Itke, unelmasi on lopussa! Mutta hän luuli ihmeissään uneksivansa toista, yhtä katkeraa unelmaa. Donna Giulian ystävätär oli Marina. Marina oli ajatellut näin paljon häntä! Ah, tuo katse, jonka hän oli yllättänyt salamain valossa! Ehkä Marina oli rakastanut häntä. Tietää se nyt, kun hänen olisi tarvinnut unohtaa maailma ja sielunsa naisen syleilyssä! Ja Marina matkusti vastavihittynä vaimona, kuka ties minne! Mikä pilkka, kohtalon pilkka! Toiset olivat onnellisia! Toisilla oli hekumallinen rakkaus, jonka tuoksua he hengittivät, intohimoinen rakkaus, jonka tulta kuuli musiikin taivasta kohden nousevassa, väsyneessä huudossa:
Ich wachte auf, und noch immer
Strömt meine Thränenflut.
Toiset, sellaiset kuin tuo upseeri!
Tällä kertaa hyvin lämpimät kättentaputukset herättivät Sillan. Hän lähestyi kuumeisena pianoa.
Kaikki kehuivat musiikkia sekä esittäjättäriä, jotka pyysivät myöskin kiitoksen sanaa punastuneelle runoilijalle. Hän sai donna Giulialta erikoisen hymyilyn, jolle hän näytti antavan suuren arvon.
— No niin, sanoi donna Antonietta Sillalle vetäen hansikkaita pitkiin, hienoihin sormiinsa. — Oletteko itkenyt?
— En, sillä en itke koskaan; mutta uneksin itkeneeni.
— Malheur à qui n'est pas emu, sanoi hän. — Maanantaina annamme teidän kuulla jotakin muuta.
Sitten hän meni syleilemään Giuliaa.
— Hyvästi, rakas, sanoi hän.
— Joko nyt?
Se oli yleisen hajaantumisen merkki. Kaikkien vaunujen oli jo ilmoitettu odottavan. Suudelmia, hymyilyjä, herttaisia sanoja, kiitoksia. Silla oli viimeisten joukossa, jotka tulivat puristamaan donna Giulian kättä. Tämä pidätti Sillaa.
— Odottakaa, sanoi hän. — Minä takavarikoin teidät vielä pariksi minuutiksi.
Ja hän tervehti toisia.
Sitten hän kääntyi vankiinsa päin: — Ajatelkaa, sanoi hän, — että tein teille pienen kepposen, ennenkuin tunsinkaan teitä. Älkää kysykö minulta mitään, en tahdo olla varomaton. Sanokaapa, Silla, eivätkö tämäniltaiset paljastukseni saa teitä tuleen? Lisään vielä jotakin: viime talvena tuo neiti tahtoi valokuvaanne Mutta minä sanoin: ei, kaunokaiseni, se menee jo liian pitkälle. Ja nyt, jos olette syttynyt tuleen, niin sammutan sen. Tuo neiti vihittiin eilen illalla ja on onnellinen. Tuokaa minulle kuvanne. Aina perjantaina, tiedättehän, neljän ja kuuden välillä.
— Mutta…
— Ei mitään muttaa. Menkää, menkää, ettei synny juoruja. Perjantaina siis.
Hän laskeutui portaita Mirellin jälkeen, joka oli donna Lauran seurassa. Näytti kuin he olisivat jättäneet saliin rakastettavat kasvonsa ja ottaneet eteisestä toiset tylyt kasvot. Mirelli puhui hiljaa ja kiireesti katsoen alas. Silla ei kuullut muuta kuin nämä sanat:
— Ymmärsin erittäin hyvin.
Porttikäytävässä oli hevosia, jotka nousivat pystyyn, tömistivät maata ja pitivät elämää kuin kokonainen eskadroona. Vaunupalvelijat huusivat esiin vaunuja. Silla pujahti keskelle tuota sekasortoa ja lähti kävelemään yksin.
Hän oli juuri panemassa avainta ovensa lukkoon, kun sähkösanomain kantaja lähestyi häntä.
— Olkaa hyvä, sanoi tämä, — asuuko herra Corrado Silla tässä?
— Minä olen Silla.
— Sitä parempi. Kiireinen sähkösanoma. Tahdotteko lyijykynän?
Silla kirjoitti kuitin erään läheisen lyhdyn alla. Poika meni matkaansa. Silla avasi sähkösanoman ja luki:
»Kreivi Cesare vaikeasti sairas, toivoo teidän tulevan palatsiin. M:lle di Malombra pyytää myöskin. Huomenna kello 10 ap. odottavat kiesit asemalla.
Cecilia.»
Hän matkusti seuraavana aamuna.