III. MENNEISYYDEN HAAMUJA.
Aurinko oli laskenut, sirkkojen ääni vaientunut. Metsäinen ranta vastapäätä kirjastoa hahmottui tummana kirkasta, oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka heitti vielä viimeisen, lämpimän säteen salin lattialle ikkunan eteen, magnolian tummanvihreille, kiiltäville lehdille ja puutarhan sorakäytävälle. Avonaisesta ovesta tulvi sisään laakson raitis ilma ja sypresseissä lentelevien varpusten viserrys.
Kreivi istui samassa paikassa kuin aamulla ja nojaten kyynärpäätään pöytää vastaan peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Silla vastapäätä odotti, että hän alkaisi puhua.
Mutta kreivi oli kuin kivestä, hän ei puhunut, ei edes liikahtanutkaan. Väliin vain laihat, jäntevät sormet irtautuivat otsalta jännittyen ulospäin, kääntyivät sitten takaisin ja näyttivät tahtovan tunkeutua otsaluuhun. Silla katseli yölepakon permannolla liitelevää varjoa; eläinparka löi tuskallisesti siivillään kirjahyllyjä ja kattoa voimatta löytää tietä ulos.
Myöskin vanhan aatelismiehen vakavan otsan takana taistelivat sanat tuskallisesti, voimatta löytää tietään ulos. Hetki oli omiaan hämmentämään sydämiä, jolloin valon vähetessä asiat ja oliot tuntevat itsensä vapaiksi kuin jostakin kiusallisesta valvonnan alaisuudesta; vuoret näyttävät käyvän mukavasti lepoon tasangolle, luonnon rauha laskeutuu kylien ja maalaistalojen ylitse; varjot muodostuvat ja muodot haihtuvat varjoiksi, ihmissydämessä painuvat pohjimmalle nykyhetken vaikutelmat ja pinnalle kohoaa kaukaisten muistojen sekava kulkue haamuineen, jotka hellyttävät mielen ja panevat sen hiljaisuudessa huokailemaan.
Yht'äkkiä kreivi kohotti kiivaasti päätään ja sanoi: — Herra Silla!
Hetken vaiettuaan hän aloitti uudelleen hitaasti:
— Kun luitte kirjeeni, niin oliko nimi, jonka näitte sen alla, teille vieras?
— Aivan vieras.
— Eikö teidän muististanne löytynyt pienintäkään jälkeä tuosta nimestä?
— Ei minkäänlaista.
— Ettekö milloinkaan kuullut henkilöiden, joiden kanssa elitte, puhuvan jostakin, jonka nimeä ei mainittu ja joka olisi voinut jonakin päivänä joutua mitä vaikeimpiin koettelemuksiin?
— Keneltä olisin voinut kuulla sen?
Kreivi epäröi hetken, kertasi sitten hiljaa:
— Henkilöiltä, joiden kanssa olette elänyt.
— En koskaan.
— Muistatteko edes nähneenne minun hahmoani? Silla oli ihmeissään sellaisesta itsepintaisuudesta.
— Mutta en, sanoinhan jo.
— Ja kuitenkin, alkoi taas kreivi, — eräänä päivänä, yhdeksäntoista vuotta sitten, jolloin teitä oli ankarasti rangaistu, koska olitte särkenyt erään kristallimaljakon tullessanne ulos pimeästä huoneesta, jonne isänne oli sulkenut teidät useaksi tunniksi, näitte kuvani lyhyen hetken.
Silla ryntäsi pystyyn, kreivi nousi samoin, ja hetken vaitiolon jälkeen, kierrettyään pöydän hän meni puhetoverinsa luokse ja käänsi kasvonsa hämärää, sammuvaa valoa kohden.
— Muistatteko? hän kysyi.
Silla oli hämmästyksissään. Hän ei muistanut kuvaa, mutta tiesi vallan hyvin särkeneensä kristallimaljakon ja paenneensa rangaistuksen saatuaan äitinsä huoneeseen.
— Näette, että tunsin teidät jo kauan sitten. Epäilettekö? Tahdon sanoa teille kaikki, mitä tiedän teistä.
Kreivi lähti kävelemään edes takaisin puhuen samalla. Silla kuuli hänen mahtavan äänensä nousevan ja laskevan puolipimeässä huoneessa, näki hänen eriskummallisen vartalonsa tulevan valoon ja häviävän varjoon, sitä mukaa kuin hän kulki ikkunoiden ohitse.
— Te olette syntynyt vuonna 1834 Milanossa, Monte di Pietà-kadun varrella. Teidän äitinne antoi teille maitonsa, isänne antoi teille hopeaisen kätkyen ja korean lapsenhoitajan, jonka piti ihmisten nähden käydä teidän imettäjästänne. Tämä nainen kuoli kohta sen jälkeen kun oli lähtenyt teidän palveluksestanne. Te ette voinut kärsiä häntä, eikö totta.
— En muista sitä; kuitenkin on minulle niin sanottu, äitini kertoi siitä minulle useita kertoja.
— Varmasti. Tahdotteko tietää, mikä on kaukaisin muistonne? Tämä: Te olitte viisivuotias. Eräänä päivänä oli kodissanne ollut epätavallista puuhaa palvelijoiden kesken, työn touhinaa, ja taloon oli tuotu paljon makeisia ja kukkia. Illalla pantiin teidät sänkyyn tavallista aikaisemmin. Myöhään yöllä heräsitte soiton säveliin. Pian sen jälkeen avautui huoneen ovi. Teidän äitinne astui huoneeseen ja kumartui ylitsenne, hän suuteli teitä ja itki.
— Herra kreivi! huudahti Silla tukahtuneella äänellä, — kuinka te tiedätte nämä asiat?
— Muutama vuosi myöhemmin, jatkoi ilman muuta kreivin mahtava ääni, — kun olitte kolmentoistavuotias, siis vuonna 1847, tapahtui kodissanne jotakin tavatonta.
Tuo mahtava ääni vaikeni, kreivi pysähtyi kaukana Sillasta, selkä puutarhan oveen kääntyneenä.
— Eikö totta? hän kysyi.
Silla ei vastannut.
Kreivi alkoi taas kävellä.
— On ehkä julmaa, hän jatkoi, — muistutella näitä asioita, mutta minä en ole eräiden uudenaikaisten, tunteellisten heikkouksien ystävä; luulen, että on erittäin hyvä silloin tällöin mietiskellä niitä opetuksia ja elämyksiä, joita kohtalo joko suoraan tai epäsuoraan on antanut; ei pidä antaa niiden haihtua muistosta, vaan tulee uudistaa tuska, joka ne säilyttää. Toiseksi, suru on suuri rakentaja, uskokaa se; ja muutamissa tapauksissa se on lohduttava todiste siveellisestä elämänvoimasta, sillä missä tuskaa ei ole, siellä on syöpä.
— Siis vuonna 1847 tapahtui kodissanne jotakin tavatonta. Menitte muutamaksi päiväksi Sestoon C:n taloon. Vaunut, jotka toivat teidät takaisin Milanoon, pysähtyivät toisen talon edustalle Molino delle Armi-kadun varrelle. Se erosi paljon Monte di Pietà-kadun talosta, ja te olettekin elänyt siellä aivan toisenlaista elämää kuin ennen. Ei ollut enää palvelijoita, ei rikkaita loistoesineitä. Te tiedätte, missä osa noista esineistä nyt on.
— Mutta kuinka? keskeytti Silla.
— Ne myytiin, tietysti.
— Mutta minkä tähden te…?
— Se on eri asia ja siitä puhumme myöhemmin. Mitä sanoinkaan juuri…
Niin, te asetuitte asumaan viidenteen kerrokseen Molino delle
Armi-kadulle. Eräästä makuukamarin ikkunasta näkyivät nuo vuoret.
Siellä ylhäällä aloitte tekin unelmoida tavanmukaisesta suuruudesta ja
halusitte täyttää maailman nimenne kaiulla.
— Herra kreivi, minusta tuntuu, että se riittää, sanoi Silla. — Sanokaa mitä tahdotte minusta?
— Myöhemmin. Ei ole totta, että tämä vielä riittää. Tahdon kertoa teille elämästänne asioita, joita ette itsekään tiedä.
— Teihin tarttui siis tuo terveellinen suuruudenhulluus, joka tekemättömällä lupauksellaan säilytti teidät tavalliselta turmelukselta. Onnettomuudeksenne olitte päättänyt saavuttaa kunniaa kirjoituksin eikä teoin. Sallikaa minun puhua, olenhan vanha. Ja kaunokirjallisin kirjoituksin vielä lisäksi! Eikä teillä ollut luonteen lujuutta eikä luottamusta omaan itseenne, niin että olisitte kyennyt miehen tavoin seuraamaan tätä päätöstänne. Sen sijaan että olisitte sulkeutunut kammioonne kirjoittamaan, lähditte Paviaan. Mitä te opiskelitte Paviassa?
— Lakia.
— Opiskelitte siellä kaikkea muuta kuin lakia. Tiedän, halusitte rahaa tuottavaa virkauraa ajatellen äitiänne; mutta silloin piti tahtoa kuin mies, leikata puolet sydäntä rinnastaan ja kulkea eteenpäin tähteenkin kanssa. Mitä teitte palatessanne Paviasta? Julkaisitte romaanin. Ja nyt tapaus, jota ette tunne. Tuo vähäinen erä kultaa, jonka äitinne antoi teille kirjan painatuskustannuksia varten, ei ollut suinkaan, niinkuin hän sanoi ja te uskoitte, lahja äitinne sukulaisilta; päivää ennen hän oli vienyt viimeiset jalokivensä, rakkaan perhemuiston, jalokivikauppiaalle.
— Millä oikeudella, huusi Silla rynnäten kreiviä kohden, — millä oikeudella puhutte näistä asioista!
— Mikä oikeus? Hyvin joutava kysymys. Teillä on varmasti oikeus katsoa minua kasvoihin.
Kreivi soitti.
Silla vaikeni läähättäen. Kreivi meni avaamaan ovea ja odotti, kunnes kuuli askeleita käytävässä.
— Valoa! hän sanoi ja meni istumaan pöydän ääreen.
— Se ei ole totta, se ei ole totta! sanoi Silla puoliääneen. — Minä en ollut tuo kurja, josta puhutte. Näyttäkää se toteen, jos voitte.
Kreivi ei vastannut.
— Olisinhan antanut vereni ja henkeni äitini edestä —, jatkoi Silla, — jumaloinhan häntä; minähän en edes tahtonut noita rahoja, siksi, että äitini sukulaiset eivät voineet kärsiä kirjoittelemistani, ja tuntien heidät hyvin pelkäsin heidän suuttuvan äitiini minun vuokseni.
Kreivi pani etusormen huulilleen. Eräs palvelija astui sisään lamppu kädessä, asetti sen pöydälle ja poistui.
— Kun minä sanon jotakin, rakas herra, sanoi kreivi, — niin se on totisesti niin.
— Mutta Jumalan nimessä, kuka…
— Jättäkäämme se nyt. En tahdo syyttää teitä siitä, että olette vastaanottanut sellaisen uhrauksen. Te ette sitä tietänyt. Muutoin, sellaista on elämä. Nuorisossa on aina ollut tuota naurettavaa ylimielisyyttä, että he luulevat maan olevan autuaan heidän askeleistaan ja taivaan heidän katseestaan, sill'aikaa kuin heidän vanhempansa polkevat lokaa ja orjantappuroita viedäkseen heitä eteenpäin, kätkien visusti kärsimyksensä juuri niinä vuosina, jolloin heidän ruumiinsa vanhenee, heidän mielensä on väsynyt ja kaikki elämän suloisuudet haihtuvat yksi toisensa perään.
— Jumala! Jos se on totta, niin häväiskää ja solvatkaa minua!
— Minä en ole kutsunut teitä luokseni häväistäkseni teitä. Ja lopuksi, jos teillä tulee olemaan lapsia, niin saatte sen itse tuntea. Täytyisi solvata teitä, minua ja koko tätä narrimaista ihmissukua. Jatkakaamme! Teidän kirjallanne ei ollut menestystä; totisesti luulen voivani onnitella teitä, sillä onni ei ole teidän ystävänne. Vuonna 58…
Kreivi vaikeni ja sanoi sitten aivan hiljaa:
— Ei ole pelkoa, että ikinä unohtaisitte iskun, jonka saitte vuonna 1858.
Hän vaikeni uudelleen, ja muutama hetki kului raskaan äänettömyyden vallassa.
— Muuten minun täytyy sanoa teille tässä kohden, alkoi taas kreivi, — että jos muistutan teitä elämänne tapauksista enemmän kuin olisi tarpeellista, niin teen sen osoittaakseni teille, että tunnen teidät hyvin ja että haluan paremmin perustella niitä ehdotuksia, joita aion teille tehdä. No niin, vuonna 59 täytitte velvollisuutenne ja taistelitte Italian puolesta. Teidän isänne…
— Herra kreivi!
— Oh, te tunnette minut hyvin huonosti, jos luulette, että tahdon loukata isän muistoa pojan edessä, joskin tämä on tehnyt erehdyksiä ja ansainnut arvostelua. Olkaa rauhassa. Teidän isänne ei ollut enää Milanossa, kun palasitte. Hän oli ulkomailla, jossa arvelen hänen kuolleen pari vuotta sitten, toukokuussa 1862. Olitte siis yksin kirjallisuutenne seurassa. Silloin kutsuttiin teidät odottamatta opettamaan italiankieltä, maantiedettä ja historiaa erääseen yksityiseen oppilaitokseen, jonka nimeäkään ette edes tuntenut. Oletteko saanut tietää, kuinka nuo herrat valitsivat juuri teidät?
— En.
— Yhdentekevää. Näihin aikoihin saitte tarjouksen äitinne sukulaisilta, Pernetti Anzaneilta, eikö totta? He tahtoivat, että olisitte ottanut paikan heidän kutomossaan, ja he tarjosivat teille hyvän palkan, eikö niin?
— Kyllä, mutta tekö se vaikutitte, että minut valittiin?
— Yhdentekevää, sanon minä. Te hylkäsitte Pernetti Anzanein tarjouksen. Oikein tehty, erittäin ylevämielisesti. Parempi työ, joka tuottaa vähän leipää ja paljon sivistystä, kuin työ, joka muuttaa ajan, terveyden ja suuren osaa sieluakin rahaksi. Mutta nyt tuo oppilaitos, johon kuuluitte, joutui huonoihin asioihin ja suljettiin. Arvelen, että teille ei olisi vastenmielistä löytää toinen, arvokas toimi ja tämän vuoksi olen kutsunut teidät luokseni.
— Kiitän teitä, vastasi Silla kuivasti. — Mutta, ennen kaikkea, tulen toimeen.
— Oh! keskeytti kreivi. — Kuka puhuu siitä? Muutatte rahaksi aikanne, terveytenne ja hyvän osan äitinne myötäjäisistä, jotka pidätettiin aina, noin puolitoista tuhatta liiraa. Entä sitten?
— Ja sitten, huudahti Silla pontevasti, — tahdon vihdoinkin tietää, kuka te olette ja minkä vuoksi huolehditte minusta?
Kreivi viivytteli hiukan vastaustaan.
— Olen äitinne perheen vanha ystävä ja tunnen suurta myötätuntoa teitä kohtaan minulle hyvin rakkaiden olentojen muiston vuoksi. Olosuhteet erottivat meidät kauaksi toisistamme; mutta sen pahan me korjaamme nyt. Riittääkö tämä teille?
— Anteeksi, se ei voi riittää, se on mahdotonta!
— No hyvä, pankaamme syrjään ystävyyteni. Ja loppujen lopuksi en tarjoakaan teille hyväntekeväisyyttäni, vaan pyydän teiltä palvelusta. Tiedän, että olette nerokas, hyvin sivistynyt, että olette rehellinen ja ilman tavallista tointanne. Tahdon tarjota teille pitkäaikaista työtä, puoleksi tieteellistä, puoleksi kaunokirjallista, johon itse olen etsinyt ainekset ja jonka haluaisin oikeastaan itse kirjoittaa, jos olisin kynämies tai edes teidän ikäisenne. Nämä ainekset ovat kaikki täällä minun luonani ja minä haluan olla yhtämittaisessa ajatustenvaihdossa sen henkilön kanssa, joka kirjoittaa tämän kirjan. Hänen täytyy siis kirjoittaa se minun kotonani. Tämän henkilön on tietysti esitettävä minulle omat ehtonsa.
— Minä en lähde täältä, herra kreivi, sanoi Silla, — ennenkuin sanotte minulle, kuinka olette saanut tietää nämä minulle kertomanne asiat.
— Te ette siis tahdo, että keskustelemme tästä työstä?
— Tällä tavalla en.
— Ja jospa minä toimisin erään henkilön nimessä, jolla on suuri vaikutusvalta teihin?
— Valitettavasti, herra kreivi, ei maailmassa ole ketään, jolla olisi suurta vaikutusvaltaa minuun.
— En ole sanonut teille, että hän on tässä maailmassa.
Silla säpsähti ja kylmä värisytti hänen sydäntään.
Kreivi avasi pöydänlaatikon ja veti sieltä esiin kirjeen, jonka ojensi
Sillalle.
— Lukekaa, hän sanoi heittäytyen tuolin selkänojaa vastaan kädet taskuissa ja pää painuen rinnalle.
Toinen tarttui nopeasti kirjeeseen, luki sen päällekirjoituksen, ja ankara vavistus puistatti häntä, niin että hän ei saanut sanaakaan suustaan. Siihen oli kirjoitettu hänen äitinsä käsialalla:
»Corradolle.»
Silla vapisi niin kovasti, että sai kirjeen vaivoin avatuksi. Hänen äitinsä rakas ääni tuntui tulevan henkimaailmasta sanoakseen hänelle sanoja, joita ei ollut voinut sanoa eläessään ja jotka olivat olleet haudattuina hänen sydämessään hautakiveäkin raskaamman painon alla.
Kirje kuului näin:
»Jos muistoni on sinulle rakas, jos uskot, että olen tehnyt jotakin hyväksesi, luota siihen oikeamieliseen mieheen, joka antaa sinulle tämän kirjeen. Rauhan maasta, jonne toivon Jumalan armeliaisuuden saattaneen minut, kun tätä luet, siunaan sinua.
Äitisi.»
Ei kumpikaan puhunut. Kuului epätoivoisen ankara nyyhkytys; sitten oli kaikki hiljaa.
Yht'äkkiä Silla, vastoin omaa järkeään, vastoin tahtoaan, vastoin sydäntäänkin, katsoi kreiviin laajentunein silmin, niissä niin tuskallinen kysymys, että kreivi iski hurjistuneena nyrkkinsä pöytään, huudahtaen:
— Ei!
— Jumalani! En tahtonut sanoa sitä, huusi Silla.
Kreivi nousi ja sanoi levittäen kätensä:
— Syvästi kunnioitettu ystävä. Silla laski päänsä pöytää vastaan ja itki.
Kreivi odotti hetken ääneti ja sanoi sitten matalalla äänellä:
— Näin äitinne viimeisen kerran vuotta ennen hänen naimisiin menoaan. Hän kirjoitti minulle myöhemmin useita kirjeitä, joiden sisältönä te olitte. Vuoden 58 jälkeen eräät milanolaiset ystäväni antoivat minulle tietoja teistä. Ymmärrätte helposti, minkä vuoksi nuo esineet ovat talossani; ne muistuttavat minulle hyveellisintä ja kunniallisinta henkilöä, joka milloinkaan on kunnioittanut minua ystävyydellään.
Silla ojensi molemmat kätensä kreiviä kohden nostamatta päätään pöydästä.
Tämä puristi niitä sydämellisesti, pitäen niitä hetken omissaan.
— Siis? kysyi hän.
— Oh! vastasi Silla kohottaen päätään.
Näin oli asia sovittu.
— Hyvä, sanoi kreivi, — menkää nyt ulos, menkää nyt heti ulos hengittämään raitista ilmaa. Käsken sihteerini saattaa teitä.
Hän soitti ja käski kutsua Steineggen sisään. Tämä tarjoutui hymyilevänä Sillan käytettäväksi ilmaisten ilonsa näin suuresta kunniasta ja epäillen mahtoiko hänen pukunsakin ansaita saman kunnian. Ja kun se myönnettiin, hän kiitti. Lopuksi hän lähti tiehensä Sillan kanssa tehden kumarruksia ja loppumattomasti kursaillen joka oven edessä, aivan kuin kynnyksen toisella puolen olisi ollut miina. Mutta päästyään pihan portista ulos, muutti hän heti tapaansa ja puhettaan. Tarttuen toverinsa käsivarteen hän sanoi:
— Lähdetään R:ään, täytyy juoda hiukan, rakas herra.
— Ei, vastasi Silla hajamielisesti tietämättä vielä missä maailmassa olikaan.
— Oi, älkää sanoko: ei. Näen, että olette vakava, hyvin vakava; mutta minäkin olen varsin vakava.
Steinegge pysähtyi, sytytti sikarin, puhalsi suun täydeltä savua ja löi puhetoveriaan olalle sanoen: ex abrupto.
— Tänään on kaksitoista vuotta vaimoni kuolemasta.
Hän otti askeleen eteenpäin kääntyen sitten katsomaan Sillaa kädet ristissä rinnalla, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kulmakarvat rypyssä.
— Menkäämme, tahdon kertoa sen teille.
Ja hän tarttui uudelleen Sillan käsivarteen ja veti häntä eteenpäin epäsäännöllisin askelin, pysähtyen vähän väliä.
— Taistelin maani puolesta v. 1848, niinkuin tiedätte. Jätin itävaltalaisen sotapalveluksen ja taistelin Nassaussa vapauden puolesta. Hyvä, kun esirippu oli laskenut, heitettiin minut vaimoni ja tyttäreni kanssa armosta rajalle. Lähdin Sveitsiin. Siellä tein rautatiellä kuokka kädessä työtä kuin koira. En sano muuta, tämä on vain kunniaksi. Olen hyvästä perheestä, olin Rittmeister [ratsumestari], mutta ei tee mitään, on kunniaksi että olen tehnyt ruumiillista työtä. Paha vain, etten ansainnut kylliksi. Ajatelkaa, herra, vaimoni ja tyttäreni näkivät nälkää! Silloin lähdimme muutamien hyvien kansalaisten avulla Amerikkaan, New Yorkiin. Myin olutta ja ansaitsin. Oh, se veteli! Es ward in Traum. Ymmärrättekö? Se oli unelma. Vaimoni tuli sairaaksi koti-ikävästä. New Yorkissa elimme hyvin, ansaitsimme dollareita, ja meillä oli paljon ystäviä. No niin, mitä tämä kaikki on? Lähdemme takaisin, saavumme Eurooppaan. Kirjoitan sukulaisilleni. — He ovat kaikki taantumuksellisia ja ulkokultaisia; olen syntynyt katolilaisena, mutta en usko pappeihin. — He eivät vastaa minulle. Mitä se heitä liikutti, jos vaimoni kuoli? Kirjoitan vaimoni sukulaisille. Todella naurettavaa, herra. Nämä vihaavat minua, sillä he luulivat antaneensa tyttärensä rikkaalle aatelismiehelle, mutta sen, mitä isäni ei ollut ehtinyt viedä, vei hallitus. Mainiota. Kuitenkin tuli lankoni Nancyyn, jossa olin. Vaimoni matkusti lapsen kanssa, toivoen paranevansa ja palaavansa pian. Saatoin hänet rajalle. Hän voi pahoin; meidän oli erottava kello 12. Tunti sitä ennen hän syleili minua sanoen: Andrea, olen nähnyt maani, se riittää, älkäämme erotko.
— Ymmärrättekö, herra? Hän tahtoi kuolla minun luonani. Kahdeksan päivän perästä…
Steinegge lopetti lauseen käden liikkeellä ja alkoi polttaa raivoisasti. Silla oli yhä vaiti. Ehkä hän ei kuullutkaan.
— Vaimoni sukulaiset ottivat tytön, jatkoi sihteeri.
— Se oli hyvä työ, sillä pienokaisella ei ollut hyvä minun luonani, ja ajatus, että hänen oli hyvä, auttoi minua kestämään kaikki iloisesti. Mutta voitteko uskoa, että he eivät antaneet minulle milloinkaan tietoja hänestä. Minä kirjoitin heille aina kahden viikon päästä, vielä sitten pari vuotta. He eivät koskaan vastanneet minulle. Ehkä hän ei ole enää elossakaan. Mitä tämä kaikki on? Juodaan, poltetaan, nauretaan, oh!
Tämän filosofisen huudahduksen jälkeen sihteeri vaikeni. Oli pimeä yö. Polku kulki vinosti pensaikkoista rinnettä pitkin palatsin laaksosta R:n ensimmäistä tummaa taloryhmää kohden. Alhaalla nukkui järvi. Palatsista näkyi vielä valoa kirjaston ikkunoista, ja parista muusta ikkunasta saman siipirakennuksen toisessa kerroksessa loisti myös valo, toinen lännen, toinen etelän puolelta. Ennenkuin polku ehti taloille asti, se kääntyi kahden matalan muurin välitse maissi- ja silkkiäispuupellolle.
— Minne menemme? kysyi Silla pysähtyen kylän edustalle.
— Vain hiukan vielä eteenpäin, vastasi Steinegge häntä rohkaisten.
Olisin kiitollinen Teille, jos tahtoisitte pysähtyä tähän.
Steinegge huokasi.
Niinkuin tahdotte. Mutta pysymme sitten kivityksen ulkopuolella.
He palasivat takaisin muutaman askeleen muurin taakse ja istuutuivat ruohikkoon vuoren puolelle.
— Teen niinkuin tahdotte, herra, sanoi sihteeri, — mutta se on hyvin, paha teille, ettette juo. Synkkien hetkien ystävät ovat harvassa ja viini on niistä uskollisin. Ei pidä laiminlyödä sitä. Osoittakaa, että näette sen mielellänne, niin se hyväilee sydäntänne; kohdelkaa sitä pahoin, niin sinä päivänä, kun sitä tarvitsette, se puree teitä.
Silla ei vastannut.
Hänen sieluntilassaan oli suloista katsella pimeään yöhön, jossa ei loistanut kuu eivätkä tähdet. Laaksosta löyhytteli vilpoinen tuulenhenki täynnä metsän tuoksua.
Ehkä he olivat istuneet siinä parisen minuuttia, kun kuulivat lähimpien talojen oikealta puolen askelten kumeaa kaikua. Ne tulivat avonaiselle paikalle ja pysähtyivät.
— Hoi, Angiolina! kutsui joku.
Äänettömyys.
— Hoi, Angiolina!
Eräs ikkuna avattiin ja naisääni vastasi:
— Mitä tahdotte?
— Emme mitään. Olemme täällä laakson kahvilassa hengittämässä raitista ilmaa niinkuin herrasväki, ja tahdomme jutella hiukan.
— Kirotut juopot, jutella tähän aikaan. Olisitte pysyneet kapakassa juttuinenne.
— Siellä on liian kuuma, huudahti eräs heistä. — Täällä muureilla on parempi. Mikä ihana vilpoisuus? Kuinka voittekin nukkua? Onhan hullutusta pysyä vuoteessa tällaisella ilmalla. Ei edes palatsin vanhuskaan ole mennyt maata tänä iltana. Ettekö näe, että ikkunassa on vielä valoa?
— Ei tänne näy. Mahtavat olla donna Marinan tulet.
— Oho, jopa nyt! Ei ikinä. Onhan siellä senkin tulet, mutta nuo kaksi valoisaa ikkunaa tuolla alhaalla ovat kirjojen huoneesta. Enkös minä nyt sitä tietäisi? Olinhan, tässä eräänä päivänä panemassa sinne pari uutta lasia.
— Siellä on kuulemma vieraita, sanoi kolmas.
— Niin, siellä on eräs nuori herra Milanosta. Kokki kertoi sen juuri tänä iltana Cecchinan luona. Taitavat olla aikeissa naittaa hänet ja donna Marinan.
— Kylläpä se saa olla iloissaan, joka tuon ottaa; hyvän lelun saa totisesti, sanoi nainen. — Giovanna-rouva kertoi papin Martalle, että he ovat taas riidelleet, ukko oli heittänyt donna Marinan kirjan ulos ikkunasta ja tämä oli raivonnut kuin paholainen. Giovanna-rouva pitää tietystikin isäntänsä puolta, mutta hulluja ne ovat kumpikin. Jo yksin nimensä vuoksi en tuota huolisi, jos mies olisin. Sillähän on suorastaan noidan nimi… Malombra!
— Ah, todellakin, kuinka oikeassa tuo nainen onkaan; noitaa hänessä on, sanoi Steinegge hiljaa. — Tämä on huvittavaa.
— Eihän hän Malombra ole, vaan Crusnelli.
— Malombra!
— Crusnelli!
— Malombra!
He suuttuivat ja huusivat kaikki yht'aikaa.
— Menkäämme pois, sanoi Silla.
He nousivat ja lähtivät laskeutumaan palatsia kohden. Saavuttuaan palatsin lähelle, oli siellä niin pimeä, että Steinegge katui jättäneensä lyhtynsä kotiin. Ilmaan kohosi kirkas ja suloinen pianon ääni. Se aivan kuin valaisi pimeää yötä. Ei nähnyt niin mitään, mutta tunsi kirkkaiden sointujen kaiun vuorten seinämiä vastaan ja alhaalla väräjävän veden. Soiton vaikutus tuossa erämaassa oli aivan kuvaamaton, se herätti suuren maailman mielikuvia ja kiihoittavaa salaperäisyyttä. Ehkä soittokone oli vanha ja väsynyt, ja kaupungissa olisi sen kimeä ja valittava ääni herättänyt ivailua, mutta, kuinka äärettömän paljon se toikaan ilmi tuon synkän yksinäisyyden keskellä. Se oli kuin ihmisääni, väsynyt ja ohennut liian kiihkeän sielun palosta. Sävel oli täynnä hehkua ja riutuvaa intohimoa, jota kevyt, hyväilevä, hienon ivan väritys säesti.
— Donna Marina, sanoi Steinegge.
— Ah! kuiskasi Silla. — Mitä musiikkia tuo on?
— Hm, sanoi Steinegge. — Luulen sen olevan Don Juanista. Tiedättehän:
Tule ikkunaan. Hän soittaa melkein aina tähän aikaan.
Kirjastossa ei ollut enää tulta.
— Herra kreivi mahtaa nyt raivota, sanoi Steinegge.
— Minkä vuoksi?
— Hän ei rakasta musiikkia, ja tuo toinen soittaa kiusallaan.
— Sh! pani Silla huulillaan. — Kuinka ihanasti hän soittaa!
— Hän soittaa kuin pahankurinen perkele, jolla on hyvää viiniä suonissaan, sanoi Steinegge. — Neuvon teitä, älkää luottako hänen soittoonsa, herra.