Malombra

by Antonio Fogazzaro

IV. PELOITTAVA VIERAS.

Silla, joka loikoi pitkänään nurmella, hypähti istumaan ja luki lyönnit. Puoli yksitoista. Hän otti esiin kellonsa ja katsoi sitä tähtien himmeässä valossa. Tiesihän hän, että kello oli puoli yksitoista: pari minuuttia tätä ennen hän oli jo katsonut sadannetta kertaa kelloaan. Hän heittäytyi syleilemään nurmea kouristunein sormin, repäisten sitä käden täyden. Marina oli sanonut: yhdentoista jälkeen.

Hän antoi voimattomien käsivarsiansa vaipua alas, veti niskaansa alaspäin, lysähti kokoon aivan kuin äärettömän raskas jalka olisi astunut hänen hartioilleen. Tällä hetkellä hän ajatteli sitä halpamaista tekoa, johon oli ryhtymäisillään vaikeasti sairaan ystävänsä katon alla, ajatteli menneitä hyviä päätöksiään, lankeemuksiaan ja voittojaan ja ennen kaikkea muinaista synkkää aavistustaan tuosta viimeisestä auttamattomasta lankeemuksesta hirvittävään kuiluun, joka oli edeltäpäin määrätty, kuka ties mihin hetkeen hänen elämässään, ja johon hän sieluineen ja ruumiineen ikipäiviksi katoaisi. Hän tunsi ilman pelkoa saapuneensa nyt tähän kohtaan, tunsi jo heiluvansa yhdellä jalalla ilmassa syvänteen yläpuolella.

Hänen suontensa lävitse kulki katkera voima, jok'ainoa ajatus haihtui, yksin se hetkikin, jossa hän eli.

Hän oli ollut siinä jo tunnin verran, eilisiltaisella paikallaan, sypressin juurella viinitarhan nurmikolla. Nuo iltapäivän viisi tuntia, jotka eivät näyttäneet ikinä loppuvan, olivat nyt ohitse, haihtuneet kuin hetkinen. Hän katsoi kelloaan: puuttui vielä kaksikymmentäviisi minuuttia yhdestätoista.

Menisikö hän heti? Odottaisiko siellä? Häntä vaivasi ajatus, ettei tuntenut veressään hurjempaa kiihkoa. Hänestä tuntui, että vain kuumeinen odotus kidutti hänen aivojaan ja hermojaan, mutta ei mikään muu. Ehkä kohtaus Steineggen kanssa?… Ei, hän ei tahtonut ajatella tuota nimeä.

Hän nousi, syleili sypressin mahtavaa runkoa ja sulki silmänsä kuvitellen seisovansa laiturin portailla ja kuuntelevansa; useampaan kertaan hän uudisti mielikuvansa nauttien tuskin kuuluvasta kuiskeesta, tuntien kahden pienen käden, tuoksuavan ilmakehän ympäröiminä, tarttuvan hänen omiin ojennettuihin käsiinsä ja vetävän häntä ylös hämärään. Olento kohosi ja siirtyi taaksepäin, ja hän seurasi; molemmat olivat vaiti, mutta toisiinsa kiertyneet kädet puhuivat niin selittämättömän selvää ja suloista kieltä, että he huohottivat raskaasti kuin tukehtumaisillaan, mielettöminä melkein ja…

Hän riuhtasi itsensä pontevasti irti sypressistä. Katsoi taas kelloaan: se oli neljännestä vailla yksitoista. Hän siirtyi viinitarhasta kiviportaille ja alkoi laskeutua hitaasti, henkeään pidätellen, varpaisillaan ja pysähtyen joka kerran, kun kuuli rapinaa suihkulähteiden lievän lorinan keskeltä. Ei ainoatakaan valoa näkynyt pimeästä palatsista, ei ääntä kuulunut. Hän lähti kulkemaan oikealle pitkin muurin viertä kumartuen ristinkukkien ja jasmiinien hajallaan riippuvien oksien alitse, työnsi sisälaiturin pienen oven auki ja astui pimeään. Hän ei nähnyt muuta kuin portaiden alkupään vasemmalla ja alhaalla laiturin suulla veden hienon aaltoilun, kun se silloin tällöin painoi veneiden köleihin tyyniä suudelmiaan. Silloin välähti Sillan mieleen, että tuo kohtaus voisikin käydä toisenlaiseksi kuin hän oli kuvitellut, ettei Marina ehkä rakastanutkaan häntä, vaan että jokin outo oikku häntä johti. Tahtoisikohan hän pitää häntä pilkkanaan ja antaa odottaa turhaan koko yön?

Hän istahti portaille katsellen ylös, jossa pieni, soikea ikkuna näytti kappaleen taivasta, sypressin heiluvan latvan ja vain yhden kalpean tähden.

Puuttui vielä seitsemän minuuttia yhdestätoista. Hänen kellonsa ja kirkon kellon välillä oli kahden minuutin ero. Kirkonkello oli siis yhdeksän minuuttia vailla yksitoista. Hän ajatteli, että kun hänen kellonsa olisi yksitoista, niin olisi hänellä vielä kaksi minuuttia odotettava, kaksi iankaikkisen pitkää ja kiduttavaa minuuttia. Mutta kas, siinä samassa hän kuuli erään muita kiireellisemmän kellon palatsin syvyyksissä lyövän kimeästi yhtätoista. Donna Marinan kello oli siis nyt yksitoista.

Hän nousi, astui alas portaita aina sinne asti, mihin ei ikkunan heikko valo ulottunut, painoi kätensä kumpaakin seinää vastaan, taivutti vartalonsa eteenpäin ja kuunteli.

Kaikki oli hiljaa.

Silloin heikko oven vingahdus salpasi hänen henkensä. Seurasi varovaisten askelten kapinaa, kuului ääni, ei ääni, vaan lyhyt hengähdys:

— Renato!

Silla oli jo ryntäämäisillään esiin, mutta jalka ei liikahtanut.

Hetki sen jälkeen hän kuuli taas, mutta tällä kertaa kovemmin:

— Renato!

Ääni tuntui eikä tuntunut donna Marinan ääneltä.

Hän otti askeleen taaksepäin.

Silloin kuului nopea vaatteiden kahina liukuvan portaita alas ja sitten äkkinäinen pysähdys.

— Silla, Silla!

Hän se oli; Silla ei voinut nähdä häntä, mutta tunsi tytön läheisyyden muutaman porrasaskelman päässä.

— En ole Renato, sanoi hän liikahtamatta.

— Ah, ette muista nimeä. Kätenne.

Hän hypähti kiivaasti portailta alas ja putosi Sillan käsivarsille; tämä pusersi häntä itseään vastaan kohottaen hänet ylös maasta.

— Onko se totta, sanoi hän sammuvalla äänelle huulet Sillan kaulalla, — onko se totta, mitä sanoitte eilen illalla?

Silla ei vastannut; pusersi vain lujemmin häntä itseään vastaan suudellen hänen olkapäätään ja tuntien sametinhienon posken ja pienen, palavan korvan painautuvan tiukasti poskeensa.

— Onko se totta? kertasi Marina hellästi.

Oli mahdotonta tuntea tuon ylpeän kaunottaren värisevän sydämellään, hengittää hänen povestaan kohoavaa, tuoksuavaa lämpöä, kuulla kaulallaan tuon sammuvan äänen ja olla kadottamatta ajatuksensa pienintäkin valohiukkasta. Silla sai tuskin sanotuksi:

— Ja sinä?

— Jumala, kuinka kauan jo! vastasi Marina. Sitten, kuin äkillisen ajatuksen iskemänä, hän irtautui kiivaasti Sillasta ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

— Siis, et muista kaikkea? sanoi hän.

Toinen ei ymmärtänyt, vastasi umpimähkään ojentaen kuin juopuneena käsivartensa.

— Kaikki, kaikki!

— Myöskin Genovan?

Nuo oudot sanat eivät jaksaneet tunkeutua Sillan aivoihin, hän kertasi vain kärsimättömästi:

— Kaikki, kaikki!

Marina tarttui hänen käsiinsä ja yhdisti ne rajusti.

— Kiitä Jumalaa, sanoi hän.

Tällä kertaa tuo peloittava nimi leikkasi häntä kuin kylmä teräs. Hän vaikeni hämmästyksen vallassa ristityin käsin. Marina oli vaiti muutaman hetken odottaen, että toinen rukoilisi ajatuksissaan, pani sitten oikean kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: — Ja nyt lähtekäämme! ja kääntyi nousemaan portaita ylös.

Silla antoi vaieten vetää itseään pysyen porrasta alempana.

He saapuivat tasanteelle, josta portaat kääntyivät oikealle.

— Tulehan, sanoi Marina laskien hänen käsivartensa vapaaksi ja kiertäen omansa hänen vyötäistensä ympäri. Painoi sitten suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi jotakin.

Silla unohti äskeiset käsittämättömät sanat, huumaantui ja aikoi vastata.

— Hiljaa nyt, sanoi Marina pannen vasemman kätensä hänen huulilleen.

Sitten hän työnsi erään pienen oven auki ja he astuivat käytävään. Hän piti Sillaa kädestä kulkien varovaisesti edellä pitkin seinänviertä. Yhtäkkiä hän pysähtyi kuunnellen ja luullen kuulevansa askeleita ja ääniä.

Äänet tulivat alakerrasta kreivin huoneen viereisestä käytävästä, mutta Marina ei välittänyt sen enempää niistä, vaan kulki edelleen. Hän tarttui ovenripaan ja kiersi lukkoa. Valovirta välähti käytävään ja ruusujen lemu tulvahti Sillaa vastaan. He astuivat sisään.

Se oli vanhanaikainen huone.

Kynttilöitä oli sytytetty arkun alaslasketulle läpälle, avonaiselle pianolle ja matalalle kirjahyllylle. Sänkykamarin avonaisesta ovesta tunki heikko valo. Suuria kimppuja vaaleansinisiä glysiinejä ja valkeita ja keltaisia ruusuja oli hajoiteltu sinne tänne.

Marina hypähti kynttilöiden valokehän keskelle vetäen Sillan mukanaan ja kiersi oven lukkoon. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Hänen silmänsä kiiluivat mykkää iloa, kaula ja paljaat käsivarret hohtivat kullalle ja koko olento loisti valkeassa puvussa azuurinsinisine, suurine koruompeluineen.

Sitten hän jätti Sillan ja syöksähti parilla hyppäyksellä pianon luokse ja alkoi, ennenkuin tämä ehti temmata häntä pois, soittaa sisilialaista aariaa Robertosta.

— Uhmaan heitä, sanoi hän antaen Sillan laahata itseään pois. — Enkö uhmannut heitä eilen illallakin, vai mitä! Eivätkä he ymmärtäneet mitään.

Silla pelkäsi, että joku pianon äänen kuultuaan nousisi ylös.

Marina nykäytti hartioitaan irtautuen hänestä ja heittäytyi melkein pitkäkseen erääseen nojatuoliin.

— Tänne näin, sanoi hän viitaten Sillaa istumaan maahan viereensä. — Ja nyt kaikki muistosi!

Silla ei vastannut.

Ensiksikin tanssiaiset, lisäsi Marina heti. — Etkö ymmärrä? Tanssiaiset
Doria-palatsissa! hän polki kärsimättömänä jalkaansa.

— En ymmärrä, sanoi toinen.

Marina ryntäsi äkkiä istualleen.

— Mutta etkö sanonut muistavasi?

Sillan sisällä liikahti kuin paholainen, jota nuo joutavat lörpöttelyt ärsyttivät, joka ei välittänyt siitä, ymmärsikö hän vai ei. Jääkylmine käsineen hän tarttui Marinan käsiin, painoi hänet väkivalloin pitkäkseen selkänojaa vastaan ja kumartui vastaamaan hänelle.

— En tiedä mitään, en muista mitään. En ole koskaan ennen elänyt, en milloinkaan ennen tätä hetkeä. Tiesin, että tämä hetki oli tuleva ja ja himoan nauttia siitä.

Hänet valtasi huimaava tunne, kuin hän putoaisi pohjattomaan syvyyteen, ja halusi kiihkeästi suistua yhä alemmaksi ilman nousun toivoa.

— Älä purista minua noin, sanoi Marina ponnistautuen irti hänen käsistään.

— En tahdo! huudahti hän, kun Silla ei totellut. Hänen katseessaan ja äänessään oli niin ylpeä käsky, että Silla päästi hänet irti heti. Marina nousi seisoalleen ja loittoni hitaasti, pää kumarassa, kääntyi sitten äkkiä ympäri ja polki jalkaansa lattiaan.

— Mutta muistele, muistele! huusi hän.

Väristys kulki Sillan veren lävitse viilentäen sen hehkua. Jokin muodoton, kauhea aavistus alkoi kohota hänen sisällään.

Marina kysyi kiihkeästi:

— Miksi nimitit minua Ceciliaksi tuona iltana?

— Koska olin keksinyt, että olit kirjeiden Cecilia.

Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:

— Luonnollisestikin, olinhan sen jo arvannut. Mutta eilen illalla, lisäsi Marina entisellä kiihkolla, — mutta muutama hetki sitten, miksi sanoit muistavasi?

— Siksi, että luulin sinun puhuvan meidän kirjeenvaihdostamme ja hetkestä, jolloin puristin sinua syliini sisälaiturin portailla.

Marina istahti arkulle, kaivoi sieltä esiin käsikirjoituksen ja näytti vajoavan muutamiksi hetkiksi noiden vanhojen, keltaisten paperien lukemiseen; sitten hän nousi äkkiä ylös.

— Kerron sinulle salaisuuden, joka koskee sinua itseäsikin, sanoi hän ja sammutti molemmat kynttilät arkun kannelta, sitten toiset pianon päältä ja kirjahyllyltä, rauhallisesti ja sanaakaan sanomatta kuin nuo liekit olisivat olleet eläviä olentoja, jotka voisivat kuunnella. Vain makuukamarin avonaisesta ovesta tunki kalpea valo lattialle ja läheisimpiin huonekaluihin.

Marina tarttui Sillan käsivarteen ja vei hänet kaikkein pimeimpään nurkkaan käytävän oven vierelle ja kuiskasi:

— Sinä et tiedä kuka olen.

Toinen ei ymmärtänyt eikä vastannut; tuo muodoton aavistus kohosi kaameana hänen mieleensä.

— Muistatko tuota iltaa pylväskuistilla ja naista, jota syytit ja jonka vuoksi minä suutuin?

Silla oli yhä vaiti.

— Etkö muista? Kreivitär Varrega d'Ormengoa.

— Kyllä, sanoi hän muistaen yht'äkkiä ja odottaen tuskaisesti, että Marina selittäisi tarkemmin. Mutta tämä painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja purskahti itkuun, sanoen pari sanaa, joita Silla ei kuullut Silla painoi kasvonsa tämän hiuksia vastaan ja pyysi häntä toistamaan sanansa.

— Minä se olen, sanoi hän yhä nyyhkyttäen. Mutta samassa hän säpsähti Sillan vaistomaista liikettä ja hänen tuhahdettua, tuskallista huudahdustaan, astui askeleen taaksepäin ja huudahti:

— Sinä et siis usko?…

— En ikinä! pääsi Sillalta.

Sana, tuskin äännetty, enemmän arvattu, kaikui yhä.

Marina ei itkenyt enää. Hän sanoi hiljaa:

— Kuinka alhaisia olette kaikki! Hyvä Jumala! Oli aika jolloin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa Corrado Sillaa alhaiseksi, mutta tuo aika oli jo mennyt, hän tunsi sen katkerasti.

— Sinä, sinä, sinä, jatkoi Marina, — sinä kirjoitit minulle, että uskoit elämään ennen tätä elämää. Mutta mikä usko tuo oli? Mielikuvitusta, mutta ei uskoa!

— Sanon sen sinulle, se on totta, sinä pelkäät minua ja luulet minua hulluksi. Kuka käskikään sinua, pieni, raukkamainen sielu, kuvittelemaan olevasi suuri! Pois!

Toinen toisensa jälkeen nuo ylpeät sanat sattuivat Sillaa vasten kasvoja kuin ruoskan iskut kiertäen hänet hillittömään logiikkaansa, kiihoittaen häntä ja synnyttäen hänessä yhä kasvavan halun kuulla lisää. Hän ahdisti Marinaa kiivailla kysymyksillä joutuen rukoilemisesta raivoon. Toinen työnsi hänet yhä luotaan tuolla ainoalla, kovalla:

— Pois! Pois!

Lopuksi Marina antautui.

— Kuuntele minua, sanoi hän, — kävelkäämme.

Ja he lähtivät hitaasti kulkemaan ympäri huonetta kiertäen pianoa, saapuivat vähän väliä makuukamarista kiiluvan valon keskelle ja hävisivät taas pimeään. Marina puhui niin kiireesti ja niin hiljaa, että Sillan täytyi kumartaa korvansa hänen suunsa lähelle voidakseen kuulla jotakin.

Sillan kasvoilla näkyi ensimmäisiä kertoja valoon tullessaan kuumeinen uteliaisuus, sitten hän kulki sen lävitse lasimaisin, laajentunein silmin. Marina puhui puristaen nyrkkiänsä, otsaa vastaan. Yht'äkkiä he pysähtyivät pimeässä. — Mutta kuinka? kysyi Silla. Marina ei vastannut. Hetki sen jälkeen kuului vieterin ponnahdus. Sitten toinen nöyrä kysymys. Marina meni sänkykamariin ja palasi sieltä kädessään sytytetty kynttilä, jonka hän asetti arkulle. Hänkin oli kalman kalpea ja hänen silmiensä ilme oli selittämättömän synkkä. Silla tarttui ahnaasti käsikirjoitukseen. Marina seurasi tarkkaavaisena tuon kaamean kertomuksen kulkua hänen mykillä huulillaan, kulmakarvoillaan ja vapisevilla käsillään. Tuon kuolettavan äänettömyyden kestäessä kaikui kiireisiä askeleita käytävässä useampaan otteeseen, mutta kumpikaan heistä ei kuullut. Aika ajoin Sillaa värisytti ja lukiessaan hän lausui muutaman sanan, jolloin Marina kumartuneena ja raskaasti hengittäen osoitti etusormellaan käsikirjoituksen eri kohtia.

— Muistatko tämän? kysyi Silla häneltä kerran jatkaen lukemistaan.

— Muistan kaikki, kaikki, vastasi tämä. — Lue, lue se ääneen.

Silla luki: »Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, rakastaisin Renatoa ja hän rakastaisi minua, sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaisi.»

— Ja sinä et muista? sanoi Marina surullisesti.

Silla ei kuullut häntä käsikirjoituksen viehätyksen valtaamana ja jatkoi äänettömänä lukemistaan. Toinen, kohta sai hänet kauhun valtaan pakottaen hänen kohottamaan äänensä lukiessaan:

»Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua.»

— Ja minä puhuin, sanoi Marina, — toissa yönä, aivan kuin olisin paareiltani noussut ja haavoitin hänet kuoliaaksi.

Silla ei välittänyt kuunnella häntä ja jatkoi lukemistaan. Päästyään sanoihin: »Kun seuraavassa elämässäni olen löytänyt ja…» tempasi Marina käsikirjoituksen hänen kädestään, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen alas.

— Ja sinä et uskonut! sanoi hän. — Mutta annan sen sinulle anteeksi, sillä rakastan sinua, sillä Jumala, näetkö, Jumala tahtoo niin, ja enhän minä itsekään aluksi uskonut. Katso, näin polvistuin minä tässä. Näin.

Hän lankesi polvilleen ja nojasi käsivartensa ja päänsä arkkua vastaan.

— Ja mietin, mietin, etsin muistoistani. En löytänyt mitään. Mutta sitten usko välähti minuun kuin salamanisku ja minä uskoin, lisäsi hän nousten pystyyn ja pannen kätensä Sillan olkapäille. — Ja nyt, muutama päivä sitten, muistan kaikki, yksin pikkuseikatkin. Hän vaikeni katsoen Sillaa silmiin pää alas painuneena ja sanoi hellästi:

— Etkö ymmärrä, että olen ollut, että sieluni on ollut haudassa niin äärettömän kauan, ennenkuin se pääsi irtautumaan tuosta toisesta hirveästä asiasta! Puhu minulle rakkaudesta, etkö näe, kuinka paljon olen kärsinyt. Huuleni ovat sydämelläsi, tahtoisin nähdä sinne sisälle, auttaa sinua löytämään. Ja tiedätkö, rakastin sinua heti ensi hetkestä, heti paikalla.

Sillan järki pimeni uudelleen lukemansa sekä Marinan pehmeän kauneuden ja hänen lempeän, kosketustakin huumaavamman äänensä vuoksi.

Tämä kohotti päätään.

— Mutta minä en tahtonut, sanoi hän. — Minun on tunnustettava sinulle kaikki. Luulin, että kreivi Cesare oli antanut sinun tulla tänne minun vuokseni ja tahdoin vihata sinua; olisin purrut sydäntäni, koska se sinut nähdessäni ja sinua kuullessani sykähteli. Ah, tuona iltana veneessä, ylpeiden sanojesi jälkeen, jos vain olisit uskaltanut! Kun saatoit minut takaisin kappeliin…

— Sisälaiturille, sanoi Silla tahtomattaan.

Marina teki kärsimättömän liikkeen.

— Ei, vaan kappeliin; etkö muista? Kun saatoit minut sinne ja jätit minut heittäen vasten kasvojani ensimmäisen nimeni, niin kaaduin kuin kuollut maahan. Tulin sitten taas tajuihini ja ymmärsin kaikki; sanoin itselleni: hän se on! hän se on oleva! ennemmin tai myöhemmin, kaikkia, kaikkia vastaan hän se on oleva ja täällä! Sitten tulivat Salvadorit tänne. Tiedäthän, että he ovat d'Ormengojen sukulaisia? Silloin Jumala, sillä Jumalan tahto loimusi kirkkaana kaikissa näissä asioissa, antoi minun nähdä kostoni, joka johtui suorastaan itsestään. Tiedätkö, samana iltana kun avioliittoni sovittiin, kun olin antanut myöntävän vastauksen, oli minulla kauhea lamautumisen hetki… sain tietää, että Lorenzo olit, sinä. Häät määrättiin 29 päiväksi huhtikuuta. Minä kirjoitin Pariisiin, ei, ei Pariisiin, vaan Milanoon; kuinka nuo nimet sotkeutuvat päässäni! Halusin tietää tuhansia asioita sinusta. Ja sinä et mennyt koskaan Giulian luokse. Sillävälin huhtikuun 29 päivä lähestyi. Kun ajattelen, kuinka kylmä ja varma olin alussa! Viimeisinä päivinä en ollut enää rauhallinen. Minulla oli joka yö kuumetta. Tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja tallata hänet jalkoihini sinun rakkautesi vuoksi, mutta sinua ei koskaan kuulunut. Siirsin häät päivää myöhemmäksi. Kohotin käteni vuoteessani Jumalaa kohden. Silloin hän kosketti minua tänne.

Marina tarttui Sillan käteen ja vei sen otsalleen.

— Hän kosketti minua tänne, ja silloin käsitin, mitä minun oli tehtävä. Menin alas ja puhuin hänelle. Seuraavana iltana lähetin sinulle sähkösanoman. Ja silloin sinä?

Silla tunsi hulluuden vetävän häntäkin hurjasti valtaansa. Seinät, arkku, Marinan silmät ja yksinäinen kynttilä pyörivät huimaavaa vauhtia ympäri. Hän ei ehtinyt vastata, sillä sänkykamarista käytävään vievällä ovella kaikui useita iskuja ja se vedettiin rajusti auki. Vieras, jota ei vuosikausiin oltu nähty palatsissa, oli palannut jälleen yösydännä, tunti sitten, silloin kun Silla odotteli Marinaa laiturin portailla. Giovanna valvoi horroksiin vaipuneen kreivin vuoteen vierellä, toiset nukkuivat suloisessa kevätyössä, uneksien mikä Milanon humusta, mikä Venezian rauhasta, kuka perinnöstä ja kuka Ninan lumivalkeista käsivarsista. Joka portti, joka ovi oli avautunut tuolle vieraalle hänen palvelijainsa mykkinä ja peloissaan totellessa, ihmeissään herransa odottamattomasta tulosta. Hän oli noussut aina kreivin huoneeseen asti, ja jokainen kivi talossa kuiskasi naapurilleen hänen kolkkoa nimeään:

Kuolema.

— Markiisitar, markiisitar! huusi Fanny rynnäten sisään. Hän huomasi Sillan ja vaikeni kuin salaman lyömänä. Silla irtautui Marinasta ja astui askeleen taaksepäin. Marina hämmästyi ensiksi, malttoi sitten heti mielensä ja teeskentelyä halveksien tarttui Sillan käteen ja singahdutti jäntevästi:

— Mikä on hätänä?

— Herra kreivi! vastasi Fanny.

— Mitä?

— Toinen kohtaus sattui tunti sitten ja nyt hän tekee kuolemaa.
Käskivät tulemaan alas, pian!

Marina syöksähti palvelijattarensa eteen.

— Kuoleeko hän?

Fanny oli kyllä jo kolmen päivän aikana nähnyt emäntänsä silmät oudon näköisinä, vaan ei koskaan sellaisina kuin nyt. Säikähdyksissään hän ei vastannut, vaan seisoi ovella kynttilä kädessään, tukka pörrössä, kaula paljaana, katsoen Marinaa samein, mulkoilevin silmin.

— Tule, sanoi Marina Sillalle ja syöksyi pimeään käytävään pitäen tätä kädestä.

— Pappikin on siellä, sai Fanny sanotuksi.

Silla aikoi ensi hetkessä, vastustaa ja heittää luotaan tuon hermostuneen käden, joka puristi hänen omaansa, mutta ääni hänen sisällään huusi: »Kurja, hylkäätkö hänet nyt?» Hän seurasi Marinaa. Fanny tuli heidän perässään, pidellen kynttilää ylhäällä ja hämmästyksen valtaamana niellen ihmetyksen huudahduksia.

Kynttiläkin näytti häilyvän täynnä tuskaa, kuin sitä vastaan hulmahtaisi pitkin pimeää käytävää kuoleman vakava ja juhlallinen henkäys.

Portaita nousi toisen kynttilän valo. Joku huusi alhaalta:

— Neiti Fanny! Neiti Fanny!

Se oli kamaripalvelija, joka kiipesi hengästyneenä kynttilä kädessä portaita ylös. Hän kysyi Fannylta, toisista välittämättä, oliko täällä krusifiksia.

— Ei, ei, rouva Giovannan huoneessa, rouva Giovannan huoneessa, huusi Catten ääni alhaalta. Fanny alkoi nyyhkyttää ja kamaripalvelija lähti laskeutumaan portaita alas tehden harmistuneen liikkeen ja vaihtaen kiivaita sanoja Catten kanssa. Eräs kaukainen ovi avautui ja joku vaati vihaisesti hiljaisuutta. Heti sen jälkeen lääkärin rauhallinen ääni sanoi kovaa:

— Jäätä!

Matalat, kiireiset äänet kertasivat:

— Jäätä! Jäätä!

Marina ei kiirehtinyt enää, vaan astui hitaasti ja vasten tahtoaan vavisten. Palatsin pimeys oli täynnä juhlallista kauhua; nuo pelästyneet äänet, nuo valot, jotka heijastelivat siellä täällä, lisäsivät sitä yhä. Ennenkuin hän astui alakerran käytävään, kulkivat Vezza ja Mirovich ohitse kiireissään, kumarassa ja ilman kravattia ja kaulusta. Puutarhuri, joka toi jäätä, yllätti heidät, tuuppasi kyynärpäällään ja meni edelle. Yhtäkkiä kuului don Innocenzon kaikuva ääni:

— Renova in eo, piissime pater, quidquid terrena fragilitate…

Ei muuta. Varmasti joku ovi oli avattu ja taas suljettu.

Marina ja Silla astuivat käytävään Fannyn seuraamina, näkivät Vezzan ja Mirovichin avaavan hiljaa kreivin huoneen oven ja pujahtavan sisään ja kuulivat taas hetkisen don Innocenzon äänen:

— Commendo le omnipotenti deo…

Fanny kirkaisi, laski kynttilän maahan ja pakeni. Marina pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä.

— Tyhmyri! sanoi hän. Sitten hän kuiskasi Sillalle:

— Toissa yönä, mennessäni kostamaan, kaaduin tähän, juuri tähän samaan aikaan. Enkö jo sanonut sinulle, että haavoitin hänet kuoliaaksi?

Ja hän astui askeleen eteenpäin. Mutta siinä samassa hän tunsi Sillan jäntevän käsivarren kiertyvän ympärilleen ja kantavan hänet portaille. Hän vaikeni hämmästyneenä, sitten pettyen Sillan tarkoituksen suhteen sanoi tälle hymyillen: — Myöhemmin!

Toinen ei sanonut mitään.

— Päästä minut!

— En, vastasi Silla. Ääni ei ollut enää huumaantunut, vaan sellaisen ääni, joka äkkiä näkee jotakin kauheata.

— Kuinka? sanoi Marina.

Ja hän käyristyi koettaen tempautua irti kuin käärme varpushaukan kynsistä. Lopulta hän rauhoittui synkän näköisenä.

— Ohoi, tuo kynttilä! Kuka on jättänyt tuon kynttilän tuohon? sanoi Catte tullen kreivin huoneen vastakkaiselta puolelta. Toinen liikutettu ääni kertaili: — Jeesus Maria, Jeesus Maria!

Fanny oli laskenut kynttilän ensimmäiselle porrasaskelmalle. Catte ja kreivitär Fosca kulkivat ohitse katsoen ylös portaille ja pysähtyivät. Silloin Silla vaistomaisesti laski vapaaksi Marinan, joka hypähti käytävään noiden kahden naisen hämmästyneiden silmien eteen ja riensi sitten tervehtimättä heidän ohitseen. Kreivitär Fosca, suureen, mustaan huiviin kääriytyneenä, katsahti Sillaan salama vakavan arvokkaissa, rahvaanomaisissa kasvoissaan, ja meni sanaakaan sanomatta edelleen. Silla laskeutui käytävään ja näki hänen menevän Catten kanssa kreivin huoneeseen. Marinaa ei näkynyt, ja hän ymmärsi tämän jo astuneen sisään ja löi raivoissaan nyrkillä otsaansa. Sitten hän astui varpaillaan kuolevan oven eteen ja kuunteli.

Leveä, lyhyt ja vakava ääni kuin tuskin kosketettujen urkujen vastasi:

— Amen.

Silla puristi kuin hukkuva oven käsiripaa. Ovi avautui; kuiskattiin: —
Sisään.

Hän astui, ei katsonut, ei nähnyt mitään ja putosi polvilleen erään tuolin viereen oven lähelle.

Lattialle vuoteen viereen laskettu kynttilä valaisi valkeita, alas riippuvia lakanoita, vuoteen messinkipalloja ja hajalleen maahan pudonneita jääsiruja, heittäen huoneen poikki don Innocenzon suuren varjon, hänen seisoessaan suorana kuolevan vuoteen vieressä; sairas hengitti kiireesti ja vaivalloisesti koristen. Vuoteen jalkapäässä, puolipimeässä, seisoi lääkäri, hänen vieressään polvistui Giovanna tukahduttaen nyyhkytyksiään vuodevaatteisiin. Siellä täällä suuren huoneen pimeissä varjoissa olivat polvillaan kreivitär Fosca poikineen, Vezza, palvelijat ja puutarhuri. Tämä ja kreivin kamaripalvelija itkivät. Mirovich, vanha maailmanmies, seisoi eräässä nurkassa nojaten seinää vastaan. Hän olisi mielellään mennyt tiehensä, mutta jäi paikalleen huomaavaisuudesta kreivitärtä kohtaan.

Vielä toinenkin henkilö seisoi keskellä huonetta, muutaman askeleen päässä ovesta: Marina. Hänen kenkänsä kiiltävä kärki ja valkea, sinisellä ommeltu hame näkyivät selvästi, hän näytti pitävän käsivarsiaan ristissä rinnalla. Kasvoista ei saanut selvää, vaikka kreivitär Fosca poikineen ja Vezza eivät luoneet hetkeksikään silmiään hänestä.

Don Innocenzo lausui korkealla äänellä Commendationis animae-rukoukset pitäen rituaalia kädessään, kuitenkaan siihen katsomatta. Hän ei näyttänyt huomaavan Marinaa eikä Sillaa. Hän ei kääntänyt katsettaan kuolemankalpeasta päästä, joka lepäsi suljetuin silmin ja suu auki, jäiden peittämänä, hiukan vasemmalle olalle taipuneena. Syvällä säälillä hän lausui sanat: — Ignorantias ejus, quaesumus, ne memmeris domine… ne kaikuivat ylevinä ja liikutuksen värittäminä kuin ilmaisten kiihkeätä pyyntöä, että Jumala ottaisi rauhaansa tuon hengen, joka Häntä ajattelematta oli tehnyt hyvää maan päällä ja saapui nyt Hänen eteensä, kuin merenkulkija, joka suoraan ja varmasti on purjehtinut päämääräänsä kohti ja joka löytääkin sen sijaan uusia maita ja katoamatonta kunniaa. Tuona tuskan ja vavistuksen yönä nuo pyhät, sointuvat sanat, kohdistetut niin suurella luottamuksella Olennolle, jonka kaikki läsnäolevat, uskoen tai ei, tunnustivat näkymättömänä läsnäolevaksi heidän kaikkien valtiaana tuon kaatamansa miehen yläpuolella, täyttivät huoneen kammolla. He tunsivat kahden yliluonnollisen voiman seisovan vastakkain, joista toinen oli valoisa, kaunopuhelias, säälin sytyttämä, kestävä ja väsymätön, toinen synkkä ja mykkä. Ja tuo jälkimmäinen, kuolevalle sekä elämässä että kuolemassa tuntematon, välinpitämätön ja halveksittu, tuli nyt hänen pyytämättään, hänen viimeisellä hetkellään, kun ei voinut odottaa häneltä enää hyvää eikä pahaa, varjelemaan, puolustamaan häntä ja puhumaan hänen puolestaan peloittavan tuomarin edessä. Kun pappi levähti hetken, kuului kuolevan huohottava, kiireinen hengitys, kuin jalopeura olisi painanut hänen päätään. Yht'äkkiä korina näytti lakkaavan.

— Loppu on käsissä, sanoi don Innocenzo kääntyen läsnäoleviin, huomasi Marinan seisovan ja viittasi häntä polvistumaan, kumartui sitten kuolevan ylitse ja lausui kirkkaalla äänellä viimeiset rukoukset.

Marina astui pari askelta eteenpäin; kynttilän valo lankesi nyt hänen kalpeille kasvoilleen, värähteleville sieraimilleen ja yhteenvedetyille kulmakarvoilleen.

— Kreivi Cesare! sanoi hän.

Kaikki säpsähtivät, kohosivat polvilleen ja katsoivat häntä kauhun valtaamina, kaikki paitsi don Innocenzo. Tämä teki vain vasemmalla kädellään liikkeen häntä kohden.

Mutta Marina ei peräytynyt, ei antautunut. Käsivarret suorina hän ojensi molemmat etusormensa kuolevaa kohden kuin kaksi tikaria ja huudahti:

— Cecilia on täällä…

Tuhahdettuja huudahduksia, tuolien kolinaa, jalkojen liikettä kuului huoneessa. Don Innocenzo kääntyi.

— Pois! sanoi hän.

Nepo, Vezza ja Mirovich ottivat askeleen naista kohti, joka seisoi kuin kummitus keskellä huonetta.

— Jumalan nimessä, viekää hänet pois, nyyhkytti Giovanna. — Hänhän on murhannut kreivin!

Siinä samassa Marina levitti käsivartensa taaksepäin ja taivutti vartaloaan ja kasvojaan alas. Ei kukaan noista kolmesta uskaltanut lähestyä häntä, ei estää häntä huutamasta kimeällä äänellä:

— Rakastettunsa kanssa!…

Silloin nähtiin Sillan syöksyvän hänen luokseen ja nostavan hänet käsivarsilleen.

— Nähdäkseen sinun kuolevan! huusi nainen ylhäältä ilmasta rimpuillen vastaan. Silmänräpäys, ovi avattiin ja suljettiin kiivaasti, Silla ja Marina katosivat, huone kävi taas hiljaiseksi. Nepo, Vezza ja asianajaja lähestyivät varpaillaan ovea.

— Nepo! sanoi kreivitär Fosca matalalla äänellä, mutta lujasti: — Tänne!

Nepo totteli ja meni hänen luokseen. Molemmat toiset poistuivat.

— Kreivi Cesare ei ole voinut kuulla sanaakaan, sanoi don Innocenzo ottaen kynttilän ja pannen sen yöpöydälle. — Hän lepää rauhassa.

Lääkäri lähestyi, pani kätensä kreivin sydämelle, veti esiin kellonsa ja sanoi kovaa:

— Yksi ja kolmekymmentäviisi minuuttia.

Don Innocenzo alkoi heti rukouksen edesmenneen sielun puolesta.

Joku kutsui ovelta lääkäriä, joka poistui. Myöskin palvelijat Nepon käskystä poistuivat, kaikki paitsi Giovanna, joka polvillaan isäntänsä vuoteen ääressä vastaili heikolla, surullisella äänellä papin rukouksiin. Nepo sytytti molemmat kynttilät lipaston päällä. Liekit laajenivat kuin kaksi säikähtynyttä silmää ja paljastivat hänen ahnaille silmilleen kreivin avaimet lipaston päällä, kreivitär Foscan muutaman askeleen päässä ja Mirovichin, joka palasi takasin kasvoillaan vastenmielisyyden ilme tuota vuoteessa makaavaa kohtaan. Hän pysähtyi ja katsoi Nepoon kulmiaan rypistäen. Kreivitär näki sen, pyrskähti itkuun ja meni hänen luokseen käsi ojennettuna, johon vanha ritari kunnioittaen tarttui saattaen hänet ulos huoneesta.

Nepo tarttui avaimiin ja toiseen kynttilään koettaen hiljaa aukaista erästä lipastoa, joka seisoi seinällä vastapäätä vuodetta, koetellen jokaista avainta onnistumatta.

— Oh, Jumala! sanoi Giovanna surumielisen halveksivasti. Don Innocenzo keskeytti hänet.

— Rukoilkaa tai menkää ulos! sanoi hän.

Mutta Nepo ei välittänyt hänestä. Kumartuneena lipaston ylitse ja kiertäen avainta lukossa, melkein koskettaen sitä pitkällä nenällään, hän näytti kärpältä, joka vimmatusti vaanii saalistaan jostakin kolosta.

Viha nousi don Innocenzon kasvoille.

— Minä… sanoi hän.

Hän olisi tarttunut mieheen ja heittänyt ovesta ulos, ellei Giovanna rukoillen olisi tullut väliin.

— Antakaa olla, sanoi hän, — jatkakaa, jatkakaa, älkääkä hylätkö häntä.

Nepo oli löytänyt oikean avaimen, avannut lipaston ja hetken etsinnän perästä saanut käsiinsä kokoonkäärityn paperin. Hän vei sen lähelle kynttilää, jota piti vasemmassa kädessään, ja luki päällekirjoituksen, hiustensa kärventyessä liekissä. Mirovich, joka Nepon huomaamatta oli astunut sisään, lähestyi tätä ja sanoi vakavalla, rehellisellä äänellään:

— Se kuuluu minulle.

— Se on luettava heti, sanoi Nepo hämillään. — Tahdon tietää kenen talossa olen.

He menivät yhdessä ulos.

In expiratione-rukoukset olivat myöskin jo lopussa. Don Innocenzo rukoili vielä hetkisen ja sanoi sitten hyvästi Giovannalle, joka ei kyennyt edes puhumaankaan.

Yksin jäätyään vanhus asetti sängyn pääpielukseen Nepon sytyttämät kynttilät, pani hajallaan seisovat tuolit paikoilleen koettaen tehdä kaikki niin hiljaa kuin mahdollista, kuin kreivi olisi vain nukkunut. Sitten hän istuutui vuoteen viereen ja katseli krusifiksia kuolleen rinnalla. Hän oli uskollisesti ja nöyrästi palvellut kreiviä neljänkymmenen vuoden ajan saamatta tältä koskaan pahaa tai hyvää sanaa, mutta tuntien täydelleen hänen luottamuksensa ja peitetyn hyväntahtoisuutensa. Hän oli aina rakastanut kreiviä kaikella kunnioituksena ja tietäen oman alemman arvonsa. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun tämä ei enää ollut isäntä omassa talossaan vaan toiset anastivat avaimet, ja vain hän, kaikista palvelijoista ja ystävistä, jäi uskollisena tämän vierelle kuin muinaisina voiman ja ylpeyden päivinä. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun risti lepäsi tuossa vainajan rinnalla, pieni, hänen kamaristaan tuona yönä haettu risti. Hän nousi ja suuteli ensi kertaa elämässään hervottomia käsiä, jotka pitivät ristiä, ja löysi siitä lohdutusta ja itki.

Tullessaan käytävään don Innocenzo huomasi sen pimeäksi. Kuljettuaan muutaman askeleen seiniä pitkin hän eksyi oikeasta suunnasta ja pysähtyi, aikoen palata takaisin etsiäkseen kynttilää, mutta jäi kuuntelemaan. Ylhäältä kuului ajoittain huutoja, valituksia ja sanoja, mutta hän ei voinut ymmärtää niitä. Kuitenkin hän tunsi donna Marinan äänen. Kukaan ei vastannut. Kiireisiä askeleita kaikui käytävän katolla, sitten taas kaikki oli hiljaa. Don Innocenzon ympärillä, edessä ja takana vallitsi syvä äänettömyys. Mitä tuolla ylhäällä tapahtuikaan? Huudot ja valitukset alkoivat taas. Tuskan hetkiä, jolloin talon sisukset vaikenevat tyhjinä elämästä, jolloin typerryksen sekainen levottomuus ja sekasorto valtaa johdottomat jäsenet! Don Innocenzo, joka oli seisonut tyynenä kuoleman edessä, tyynenä Marinan kaamean ilmestyksen edessä, hämmentyi nyt.

Nopeat askeleet kaikuivat käytävän katolla, sitten portailla ja tulivat alas käytävään.

— Valoa! huusi don Innocenzo.

— Ah, herra! huudahti alastullut juosten suin päin pimeään.

Kirkkoherra tunsi Ricon ja kutsui häntä turhaan luokseen, näki edessään heikon valon välähtävän ja häviävän, kulki umpimähkään eteenpäin ja työnnettyään erästä ovea joutui pylväskuistille.

— Oh, herra kirkkoherra! huudahti Rico, joka oli jo livistämäisillään toiselta puolelta.

Kello saattoi olla kaksi. Ilma oli viileä. Taivas oli uudelleen peittynyt surumielisen vaaleihin pilviin vielä näkymättömän kuun ja vaikenevan veden peilin välillä.

— Tule tänne! sanoi pappi. — Minne menet?

— Menen hakemaan lääkettä.

— Mikä on?

— Kuulkaa!

Huudot alkoivat taas tällä hetkellä yhä selvempinä. Don Innocenzo kurkotti kuistikon kaiteelta ja katsoi ylös oikealle, jossa hän näki yläkerran nurkkaikkunan valaistuna. Ääni tuli sieltä. Nyt ne tuntuivat olevan nuhteita, kirouksia, sitten taas valituksia, ja lopuksi vallitsi taas kamala hiljaisuus.

— Se on donna Marina, sanoi Rico hiljaa. — Hän on kuin hullu. Lääkäri ja herra Silla ovat myöskin siellä ylhäällä. Ja hän sanoo vaikka mitä herra Sillalle.

— Eikö siellä ole ketään muita?

— On, siellä on minun äitini. Myöskin neiti Fanny oli siellä hetken, mutta pakeni tiehensä.

— Ja mitä sinä menet hakemaan?

— Tiedänkö minä itsekään sitä? Herra tohtori sanoi jonkin nimen kuin koralli. Ja käski minun hakemaan Battistin Luisaa häntä hoitamaan.

Don Innocenzo otti kirjeen taskustaan ja antoi sen pojalle.

— Vie se, sanoi hän, — herra Sillan huoneeseen, ja menkäämme sitten yhdessä.

Myöskin palatsin toisessa siivessä alkoi nyt hillitty levottomuus. Useammasta kuin yhdestä ovesta välähti valo ja kuului supatusta. Kellojen nyörit värähtelivät ja hypähtelivät kärsimättömästi ja niiden kaikuva, käskevä sointu kuului kauaksi. Portailla don Innocenzo ja Rico tapasivat Momolon, joka laskeutui alas kynttilä kädessä.

— Taidetaan lähteä! sanoi hän.

Toiset eivät vastanneet.

Tultuaan ulos palatsista lähti Rico juoksujalkaa asialleen, ja kirkkoherra kulki hitaasti katsellen suuria, miettiväisiä sypressejä. Portilla hän tapasi Steineggen. — Te täällä? sanoi hän.

— Kuulin sielukellojen soivan, vastasi Steinegge liikutettuna. — Oh, tämä on todella suuri suru! Minun pitäisi itkeä tuota miestä!

Hän syleili ja suuteli don Innocenzoa tukahduttaen nyyhkytyksensä ja sanoi sitten kiireesti:

— Voikohan mennä eteenpäin? Oletteko nähnyt herra Sillaa?

— Ehei! sanoi don Innocenzo. — Nähnyt, totta totisesti! Ja hän kertoi
Steineggelle äskeisen pitkän kohtauksen ja mitä oli kuullut Ricolta.

Steinegge kuohui ja puhkui eikä antanut don Innocenzon lopettaakaan, vaan lähti menemään tarmokkain elein kuin sanoen: Menenpä minä! Hän astui palatsiin juuri, kun puutarhuri tuli ulos kovalla kiireellä edes tuntematta häntä.

Portaita ylös mennessään hän tapasi Fannyn, joka tuli itkien alas
Catten kanssa toistaen yhä:

— Oh, en ymmärrä mitään; tahdon pois!

— Pääsette, pääsette, vastasi Catte, — mutta hiukan kärsivällisyyttä, herran siunattu. Tahdotteko jättää emäntänne tuollaiseen tilaan?

— Oh, en tiedä, tahdon pois!

— Pyhä äiti, millaista elämää! sanoi Catte Steineggelle, joka vetäytyi käsipuuta vastaan laskeakseen heidät ohitseen ja katsoi heitä silmät pyöreinä. Hän oli kysymäisillään jotakin, kun kreivitär Fosca huusi ylhäältä:

— Ohoi, tuo Momolo!

— Heti paikalla, teidän Ylhäisyytenne! vastasi Catte laskeutuen kiireesti alas ja vetäen Fannya mukanaan. Steinegge nousi kiireesti ylös.

— Momolo, sanoi kreivitär, luullen Steineggeä palvelijakseen, — mahtoiko tuo ymmärtää oikein, häh? Rattaat tai kiesit kello kuudeksi! Ah, tekö se olettekin! Suokaa anteeksi, rakkahin.

— Matkustaako rouva kreivitär?

— Matkustan, matkustan, ja kirottu se päivä, jolloin tulin!

Nepo kutsui äitiään salin ovelta. Hänen takanaan näkyi Mirovich pöydän ääressä, lamppu, mustepullo ja kaksi suurta paperiarkkia edessään. Kreivitär astui saliin, ja ovi suljettiin Steineggen nenän edessä. Pylväskuistikolla hän tapasi Vezzan nojautuneena järvenpuoliseen kaiteeseen ja lähestyi hattu kädessä häntä, mutta tämä, tuskin häneen vilkaistuaan, viittasi häntä vaikenemaan ja käänsi päänsä toisaallepäin kuunnellen.

Kuului pitkä, heikko vaikerrus.

— Donna Marina? kysyi Steinegge.

Toinen ei vastannut, vaan kuunteli yhä. Mitään ei enää kuulunut; silloin hän kuin unesta havahtuen alkoi puhua nopeaan:

— Hirveitä asioita, tiedättekö. Onko teille kerrottu?

— Kyllä, kyllä, herra kirkkoherra sanoi minulle jo jotakin.

— Oh, ette voi kuvitellakaan tuota hetkeä! Katsokaa!

Vezza kuvasi koko kohtauksen puoliääneen ja keskeyttäen kertomuksensa silloin tällöin kuunnellakseen.

— Kun tulin asianajaja Mirovichin kanssa ulos, tiedättehän, Salvadorien asianajajan, sanoi hän sitten, — tapasin käytävässä donna Marinan kamalien kouristuksien vallassa. Hän ei huutanut, sillä hän puri hampaineen tuon toisen pukua rinnasta, mutta hän voihki. Kutsuttiin lääkäri, kamarineiti ja puutarhurinvaimo. Suurella vaivalla he saivat hänet kannetuksi portaita ylös voimatta avata hänen suutaan. Sitten en tiedä enää mitään varmaa, kiivas hourailu jatkui. Nyt hän on luonnollisesti rauhallisempi, mutta vielä hetki sitten kuului huutoja ja sekavia rukouksia ja kirouksia. Ja aina hän puhui tuolle toiselle. Hän on siellä, tuo toinen, voitte arvata! Ei kertaakaan hän ole tullut alas. Oh, tuntuu aivan uskomattomalta! Etenkin kun ajattelee kohtausta tässä pylväskuistikolla vuosi takaperin. Kesken kaiken, tiedättekö, että tänä yönä, kun Cesare-vainaja sai viimeisen kohtauksensa, olivat nuo kaksi yhdessä?

— Olivatko he yhdessä?

— Yhdessä, yhdessä! Fanny oli tavannut heidät makuukamarissa.

— Oh! huudahti Steinegge viskaten pois hattunsa ja jääden kädet levällään seisomaan.

— Yhdessä! kertasi Vezza hetken vaitiolon jälkeen. — Ja sinä samana hetkenä tiesivät sen jo kaikki.

— Komendööri, sanoi Nepo kuistikon toisesta päästä, — tahtoisitteko olla hyvä!

Komendööri meni ja palasi muutaman minuutin perästä. — Mikä sekasorto!
Tiedättekö, että he matkustavat?

— Kutka? kysyi Steinegge hajamielisenä.

— Salvadorit, kello kuusi. Mitä tehdä? Heti onnettomuuden tapahduttua kreivi Nepo aikaa tuhlaamatta etsi ja löysikin testamentin, joka on omakätisesti kirjoitettu ja päivätty kaksi viikkoa sitten. Novaran hospitaali perii kaiken. Salvadorien vuoksi tulee ehkä riitaa, sillä perijä määrätään myymään Lomellinnan tila, jonka kauppahinnasta maksettakoon kahden vuoden kuluessa kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa, jotka, sanoo testamentti, lahjoitan serkulleni Nepomuceno Salvadorille Veneziasta. Donna Marinalle ei mitään. On sitten lukemattomia lahjoituksia. Cesare on todellisena gentlemannina muistanut kaikkia. On siinä teillekin elinkautinen eläke. Minä olen testamentin toimeenpanija. Muuten on aivan luonnollista, että Salvadorit menevät, heidän arvolleenkaan ei enää sopisi jäädä tänne. Kreivi olisi tahtonut nostaa melua, aikaansaada kaksintaistelun, kukaties, mutta antoi kuitenkin vaikuttaa itseensä ja luopui siitä ajatuksesta.

Catte tuli pyytämään, että komendööri menisi vielä kreivittären luokse.
Steinegge jäi yksin.

Hän ei milloinkaan ollut ollut mikään suuri herra, Steinegge-parka, kuitenkin jonkin unelman oli hänkin uneksinut puolensataisen elämänsä aikana, jonkin pienen unelman isänmaan vapaudesta ja perheonnesta. Hänen viimeinen nöyrä ja vaatimaton unelmansa oli ollut että hänen vaimonsa paranisi ja että hän löytäisi leipänsä Elsassissa; ja kun kohtalo oli pyyhkäissyt pois häneltä tämänkin, ei hän ollut enää uneksinut.

Tai paremmin sanoen, hän ei ollut uskonut uneksineensa, sillä nyt, katsellessaan järveä palatsin kuistikolta ja tuntiessaan sydämensä niin haikeaksi, hän ymmärsi, että eräs toinen toive oli syntynyt siellä aivan itsestään, hänen tietämättään, särkynyt sinne ja teki nyt kipeää. Kuka olisi voinut uskoa, että Silla kykeni teeskentelemään tuolla tavoin? Hän päätti odottaa tätä.

Marinan huoneesta ei kuulunut enää mitään ääniä; koko se palatsin siipi oli mykkä. Toiselta puolelta kuului vielä usein ovien pauketta ja kellojen kilinää. Yhtä mittaa avattiin kuistikon ovea ja kutsuttiin hiljaa väliin yhtä, väliin toista. Ei kukaan vastannut, jokin pää pilkisti esiin, sitten ovi sulkeutui taas hitaasti. Jotkut naisten äänet kohosivat väliin kovaäänisiksi, mutta ne vaiennettiin heti. Askeleita risteili pihan hietikolla, nousi ylös portaita; ylhäällä viinitarhan poluilla huudettiin ja väliin naurettiinkin. Onneksi Salvadorien matkatavarat oli jo pari päivää sitten pakattu ja kreivitär kannatti ne nyt alas puutarhurin asuntoon.

Steinegge, seisoen kuistikolla viimeisen lännenpuolisen kaaren alla selkä järvelle päin, käsivarret ristissä rinnalla odotti kauan, tuijottaen oveen, josta toivoi Sillan tulevan.

Vihdoinkin hän kuuli kahden henkilön askeleet käytävässä. Hän kuunteli henkeään pidättäen: he eivät puhuneet. Ovi avautui.

— Siis olemme selvillä, tohtori, sanoi Silla. — Kertokaa, missä vakavissa olosuhteissa minun on täytynyt antaa apuani; kertokaa millaisessa lainauksen ja herpaantumisen tilassa hän nyt on, ja jos joku kysyy minua, niin pyydän teitä vastaamaan nimessäni, että vielä tunnin ajan minut löydetään täältä kuistikolta.

Ääni oli synkeän kylmä. Joku palasi tulen kanssa takaisin, lääkäri kulki kuistikon poikki, ja Silla astui sinne hänen jälkeensä.

Steinegge meni häntä kohden.

— Herra Sillä! sanoi hän.

Toinen ei vastannut, ei edes kääntynyt katsomaan häneen, vaan meni pihanpuoliselle kaiteelle ja jäi nojaamaan siihen.

Steinegge otti toisen askeleen.

— Herra Silla, ettekö tunne enää minua?

Äänettömyys.

— Aa, jos niin on, niin hyvä!

Hän palasi entiselle paikalleen ja vaikeni katsoen Sillaa, joka ei liikahtanutkaan.

— En tiedä, en luulisi ansainneeni tätä.

Ei mitään vastausta.

— On katkeraa, herra Silla, tulla kuin ystävä ja saada tuollainen vastaanotto. Tahdoin vain sanoa teille, etten olisi toivonut näkeväni teitä koskaan enää täällä; ja nytkin tahtoisin mieluummin nähdä rehellisen pyssynsuun rintaanne vastaan, Jumala paratkoon! Olin tullut tänne sanoakseni teille näitä ja eräitä muitakin asioita, mutta koska ette tahdo kuunnella minua, niin menen. Hyvästi!

Ja hän lähti. Silloin Silla, päätään kääntämättä, sanoi hänelle kylmästi:

— Sanokaa tyttärellenne, että pidin sanani ja vajosin pohjaan asti.

— Minun tyttärelleni?

— Niin, ja nyt menkää. Menkää, menkää, menkää! kertasi Silla äkkinäisen kiihkoisasti, kun hämmästynyt Steinegge palasi hänen luokseen. Tämä kumarsi alistuen päätään ja lähti.

Kaksi lyhtyä ja hiljainen kulkue meni pihan poikki. Heti sen jälkeen komendööri tuli ilmoittamaan Sillalle, että Salvadorit olivat menneet alas puutarhurin asuntoon odottelemaan hevosta ja että, jos Silla haluaisi, antaisi hän tälle tiedoksi erään kreivin määräyksen, joka koski Sillaa.

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä, pylväskuistikko jäi tyhjäksi.