V. MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA.
Eräänä aamuna vain kreivitär Fosca ja kreivi Cesare tapasivat toisensa aamiaispöydässä. Kaikki muut olivat menneet katsomaan tulevan paperitehtaan paikkaa insinööri Ferrierin, Finottin ja Vezzan kanssa. Nämä olivat palanneet takaisin palatsiin, ensiksimainittu asioiden vuoksi, molemmat toiset mennäkseen katsomaan lähelläolevaa, hyvin vähän tunnettua Orridon luolaa, jonne oli päätetty tehdä retki seuraavana päivänä.
Kreivitär Fosca näytti tänään tavallistakin iloisemmalta. Hänen peruukkinsa oli vinossa ja hän heitteli kreiviin vakavanlaisia silmäyksiä, jotka eivät ollenkaan soveltuneet hänen leikkisään laverteluunsa. Hän puheli sadoista asioista, hypellen ilman järjestystä toisesta toiseen. Kreivi antoi lyhyitä, yksitavuisia vastauksia tyrehdyttääkseen tuon puhetulvan. Jokaisen tällaisen vastauksen jälkeen kreivitär muutti puheenaihetta ilman tulosta. Mutta hän ei näkynyt ollenkaan äimistyvän siitä, hän kävi päinvastoin aina vain herttaisemmaksi, niin että kreivi äännähdettyään muutaman varman: hm, heitti häneen kaksi silmäystä, joista ensimmäinen, jokseenkin pitkä, sanoi: mitä pirua tahdotte? ja toinen, aivan lyhyt: ymmärrän. Senjälkeen hän ei enää vilkaissutkaan kreivittäreen.
Tämä vaikeni hetken, heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vastaan ja alkoi leikitellä hermostuneesti vihreällä viuhkallaan, sill'aikaa kuin myssyn nauhat heilahtelivat suurten, nauravien kasvojen ympärillä.
— Mikä vahinko, Cesare!
— Hm!
— Mikä vahinko, ettemme ole enää nuoria!
— Tosiaankin!
— Olisimmepa mekin menneet huviretkelle, sen sijaan että meidän täytyy nyt kykkiä täällä ja tuijottaa toisiimme kuin kaksi purjelaivaa telakalla.
Kreivi ei voinut pidättää kasvojen liikettä, jonka kaikki hänen ryppynsä aikaansaivat.
— Ehei, huusi kreivitär. — Jos olenkin vähän ränsistynyt, niin luuletteko te sitten olevanne minkään näköinen. Kuinka olettekin olevinanne! ja sanatulvan purkautuessa hänen suustaan kreivitär kaasi itselleen viiniä.
— Ja miksi katselette minua tuolla tavoin? Pelkäättekö, että läikytän? Minun käteni ei tutise, tietäkää se! Onko tämä Pyhän Costanzan pöytäliina? Luulisi teidän olevan hänen aikalaisiaan. No niin, mistä puhuimme? Sekoitatte ajatukseni noilla irvistyksillänne. Oh, jumala, kuinka kuuma! Ja että täytyykin olla täällä teidän seurassanne! Paljon parempi olisi ollut, jos olisin mennyt katsomaan tuota kirottua paperitehdasta! Heillä on ainakin hauskaa! No, olkaahan kiltti ja antakaa minulle yksi persikka. Heillä vain on aina hauskaa! Kiitos, aarteeni! Sanokaapa, onko heillä hauskaa vai ei?
— En tiedä.
— En tiedä. Mutta minä tiedän sen. Mainio tuo teidän: en tiedä.
— Pidättekö tuosta persikasta?
— En, se ei ole minkään makuinen. Mitä tämä persikka tähän kuuluu? Antakaa persikoiden olla, rakkaani! Mikä mies juttelee kesken kaiken persikoista. Mistä me puhuimme?
— Minä ainakaan en mistään.
— Ei mitään tekee hyvää silmille, vaan ei suulle. Puhukaa toki, sanokaa jotakin. Minä olen ollut äänessä kokonaisen tunnin. Minun käy teitä sääli, halkeatte kohta, ellette sano jotakin. Antakaa vain tulla. Miksi ette tahdo, että noilla lapsilla on hauskaa?
— Kuulkaa, sanoi kreivi hymyillen, — minulla on ollut jo tunnin ajan hyvin hauskaa ja säälin puolestani teitä. Te haluatte kulkea aivan hiljaa hiukan syvän ja leveän veden ylitse ja käytte edes takaisin rannalla etsien siltaa, jota kuitenkaan ei ole. Teillä ei ole muuta neuvoa kuin tehdä hyppäys, rakas serkkuni. Hypätkää vain, ei se tule tekemään kipeää.
Kreivitär särähti tulipunaiseksi ja työnsi lautasen äkäisesti luotaan.
Viinipikari kaatui pöytäliinalle. Kreivi säpsähti ja vilkaisi julman
näköisenä Hänen Ylhäisyyteensä, joka sanoi: — Ei mitään, rakkaani.
Häitä! Siinä kaikki!
Kreivi suuttui. Tarvittiin hänen sukunsa kaikki ritarilliset vaistot hillitsemään häntä tuon ajattelemattoman serkun suhteen. Tahrat raivostuttivat häntä, aivankuin hänen aateliskilpenään olisi ollut puhtaus. Hän soitti vihaisesti ja ärjäisi palvelijalle: — Pois tuo kaikki, ja heti paikalla! Se tuli kuin pyssyn suusta, joka vei mukanaan palaen ja räiskyen koko hänen vihansa, jättäen hänet tyhjäksi ja tyyneksi.
— Joko se on ohitse, rakkaani? kysyi kreivitär, kun pöytä oli taas siistitty.
Kreivi ei vastannut.
— Minulta myös, lisäsi Hänen Ylhäisyytensä pian sen jälkeen. — Puhukaamme siis nyt siitä asiasta! Kuulkaa, Cesare, te suurine kykyinenne tunnette minut jo tällä hetkellä. Olen oppimaton, yksinkertainen, vanha höpsö, mutta sydän on paikallaan. Olenkin vain paljasta sydäntä! Kun on kysymys lapsestani, omista sisuksistani, niin joudun aivan sekaisin, nuo vähät ajatukset päässäni menevät kaikki myttyyn, niin etten näe enää mitään, en ymmärrä mitään. Olen sellainen vanha naisparka. Auttakaa te minua, Cesare, neuvokaa minua, huolehtikaa te, sanokaa te, aina vain te. Te olette Alvise-vainajan verta ja Alvise käskee minun panna kaikki teidän käsiinne poikamme Nepon hyväksi.
Lausuttuaan tämän nimen kreivitär pyyhki liikutettuna silmiään äärettömän isolla nenäliinallaan.
— Suokaa anteeksi, Cesare, sanoi hän. — Olen äiti, olen vanha ja vähän hassahtava.
Kreivittären nyyhkyttävä ääni tuntui kiusalliselta, eikä se huvittanut ollenkaan kreivi Cesarea. Hän oli vetänyt tuolinsa vinoon ja istuen kahareisin heilutteli toista jalkaansa ylös ja alas katsellen seinällä riippuvaa Palman venezialaista aatelisnaista.
Tuo serkun kyynelehtivä muoto oli hänelle jotakin aivan uutta, vieläkin vastenmielisempää kuin muut ilmeet. Hetken äänettömyyden jälkeen, joll'aikaa kreivitär piti nenäliinaa vasemmalla silmällään ja nenällään, käänsi kreivi päätään häneen päin ja jatkaen jalkansa heiluttamista sekä rummuttaen taivas tiesi mitä säveltä pöytää vastaan sanoi:
— No niin?
— No niin, oh, Jumalani, huomaan tässä asiassa jotakin, joka peloittaa minua. Ymmärrättehän! En edes hienotunteisuuden nimessä voi vaieta. Lapset ovat lapsia, senhän jokainen tietää, meidän on oltava ymmärtäväisiä heidänkin puolestaan.
— Teitä peloittaa? Mutta sanokaahan, eikö tämä ollut juuri teidän tarkoituksennekin?
— Minun tarkoitukseni, siunatkoon. Tarkoitukseni oli tutustuttaa teihin poikani, jotta alkaisitte pitää hänestä, antaisitte hänelle hyviä neuvoja, myöskin vaimon otossa. Hän on hylännyt pari kolme mainiota naimiskauppaa, oikein reima tarjousta, en tiedä minkä tähden. Olen tutkistellut, olen etsiskellyt, olisiko hänellä ehkä seikkailuja, joitakin sotkuja. Mutta hänellä ei ole mitään sellaista, ei niin mitään. Ei hän mikään munkkikaan ole, jumalan kiitos, hänkin on tehnyt mitä muut nuoret miehet tekevät, se on selvää, mutta varovasti, järkevästi, niinkuin vanhat ukot. Ei varjoakaan mistään lupauksista. Siis? Tämä asia vie minulta unen. Hän luulee, että naiset tavoittelevat vain rahoja. Oh, jumala, olen äiti ja minun pitää huolehtia kaikesta. Hän ei näe muuta kuin sydäntä, henkevyyttä, kykyjä ja kauneutta, soittoa ja laulua ja muuta samanlaista, kaikki tyhjää ilmaa vain! Erinomaisen kauniita asioita, mutta ne eivät riitä. Arvelin myöskin, ettei hän ehkä tahtoisi vielä sitoutua. Mutta ei, kuulin päinvastoin aivan varmalta taholta, että se aikomus hänellä oli noin vain ylimalkaan. Senvuoksi siis saavuin tänne ja toistan vielä kerran, että tulin pyytämään hyviä neuvoja. Marina? Kas, siinä minun erehdykseni. En ajatellut, että Nepo voisi rakastua Marinaan. Kuulkaa, Cesare, olen suorasuinen. Puhukaamme suumme puhtaaksi, vaikka hän onkin teidän sisarentyttärenne. Tuossa tytössä on tapahtunut suuri muutos. Nepo ja minä tutustuimme häneen Milanossa. Rikkauksineen ja suurellisuuksineen hän ei miellyttänyt vähääkään poikaani. Hän näytti ylpeältä ja aristokraattiselta. Aristokratian suhteen on muuten minun pojallani teidän mielipiteenne, jotka nyt ovat muodissa, sen jälkeen kun meillä on Italia. Minun poikani ei olekaan noita nulikoita, jotka vetävät teitä nenästä. — Silloin ei teidän sisarentyttärenne miellyttänyt häntä ollenkaan. Eikä mieleeni edes juolahtanutkaan, että tuuli voisi kääntyä. Olin väärässä, sallikaa minun se tunnustaa, sillä hänhän on aivan ihastuttava, oikea karamelli! Ja entä hänen monet onnettomuutensa sitten! En ajatellut hänen onnettomuuksiaan, en ajatellut poikani sydäntä. Sydämensä on Nepo perinyt kokonaan minulta. Hyvä sydän, rakas mies, on riippa, joka vetää meidät pohjaan. Kenellä on hyvä sydän…
— No niin? keskeytti kreivi, jonka mielestä oli jo aika tehdä loppupäätös.
— No niin, eikö minun pitäisi puhua näin teille, joka olette hänen setänsä, hänen toinen isänsä? Mutta olenkin jo sanonut teille sanottavani. En siis tiedä, sopiiko antaa tämän asian jatkua. Näen oikean puolen, näen nurjan puolen, näen tämän, näen tuon, tahtoisin, enkä tahtoisi. Oi jumala, miten vaikeata!
Kreivitär vei vielä kerran nenäliinan silmilleen. Samassa avautui eräs ovi ja Catte ilmaantui Hänen Ylhäisyytensä nuuskarasia kädessään. Tämä käännähti sähisten ja huusi yhteen hengenvetoon kirkuvalla äänellä:
— Menkää tiehenne! Olenhan sanonut monta kertaa, ettette saa tulla häiritsemään, kun puhutaan.
Catte pani nuuskarasian eräälle tuolille ja hävisi kiireen kaupalla.
Kreivi joutui ihmeisiinsä serkkunsa ylevistä mielenliikutuksista. Tämä painoi taas hitaasti päänsä alas ja vei nenäliinan uudelleen silmilleen.
— Voisinkohan nyt sanoa sanasen? kysyi kreivi.
— Siunatkoon, sitähän olen tässä odottanut kuin mannaa taivaasta!
— Kaikesta tuosta, mitä olette nähnyt, minä puolestani en ole nähnyt mitään. Ehkä olen lyhytnäköinen. Mutta olkoonpa! Minun mielestäni ei ole tarpeellista, että kahden ihmisen pitää kadottaa unensa, ruokahalunsa ja järkensä voidakseen sitten elää siedettävästi toistensa kanssa. Mutta joka tapauksessa, minäkään en näe oikein selvästi tässä jutussa.
Kreivittären kyynelöivät ja haikeat silmät vilkastuivat heti paikalla.
Hän laski nenäliinan polvilleen.
— En osaa kuvitella, jatkoi kreivi, — minkälainen onni voisi syntyä teidän poikanne ja minun sisarentyttäreni yhtymästä.
— Soo, huudahti Hänen Ylhäisyytensä ällistyen.
— Sisarentyttäreni on erittäin älykäs ja hänen päänsä on kaikkein eriskummallisinta tekoa, mitä ikinä Jumala ja paholainen saavat yhdessä syntymään, kun kumpikin tekee työtä parhaansa mukaan.
— Mitä hullutuksia, Cesare!
— Ei ollenkaan. Ettekö vielä tiedä, että noiden kahden herran tehtaanmerkin löytää kaikissa tämän maailman asioissa? Minun sisarentyttäreni tarvitsisi miehen, joka olisi teräksestä, luja ja loistava. Teidän poikanne ei ole varmastikaan terästä. Oh, en suinkaan halveksi häntä sen vuoksi. Teräksestä tehtyjä miehiä ei olekaan tusinoittain. Luulen, että teidän poikanne, jolla sivumennen sanoen ei ole minun mielipiteitäni aatelista, ei ole mies, jota Marina tarvitsee.
Kreivitär Fosca, joka sill'aikaa oli puhkuen ja päätään keinutellen aukoillut myssynsä nauhoja, vastasi.
— Mitä juttuja nämä ovat? Mitä meininkejä, mitä laverteluja. Tiedättekö, että saatte minut ihan kuumaksi! En oikein ymmärtänyt puhettanne, mutta jos se ikinä olisi poikaani vastaan, niinkuin minusta hiukan tuntui, niin on minulla kunnia sanoa, että te kaikesta kyvystänne huolimatta ette ymmärrä tuon taivaallista. Menkääpä Veneziaan etsimään tietoja pojastani, niin saatte kuulla! Ei, teräksestä hän ei olekaan, kullasta hän on. Tuotte esiin kaikennäköisiä hassutuksia, jotka saavat minut ihan suunniltani. Teräksestä! Onko ikinä kuultu moista! Kynäthän tehdään teräksestä, hyvä mies!
Kreivitär keskeytti puheensa muutamalla tarmokkaalla viuhkan huitaisulla.
— Mitä mielettömyyttä! jatkoi hän. — Te ette ymmärrä tätä asiaa. Ette niinkään, ette te tätä ymmärrä, hyvä mies. Ja Marina-parkaa ette myöskään tunne, herra jurrikka! Ette vainenkaan, sen sanon.
Sill'aikaa kreivi katseli häntä liian suuresti ihmetellen voidakseen käydä luonnollisesta.
— No niin, sanoi hän, — se on totta, minä en ymmärrä mitään. Mutta jos teillä todellakin on tämä mielipide, niin minkä tähden pelkäätte, kun poikanne mielistelee sisarentytärtäni?
— Kuulkaa, Cesare, minulla voi olla tämän maailman kaikki viat ja kaikki erehdykset, mutta rehellinen olen ainakin. Ottaisitteko pahaksenne, jos puhuisin suoraan? Siinä on vielä sekin, että jos poikani saa tietää, että puhun teille eräistä asioista, niin ei minulla, ihmisparalla, ole enää rauhan päivää. Siis pyydän teitä, Cesare, tahdotteko, että sanon sen teille. Tämä asia jää kurkkuuni kuin kerä, enkä millään tahdo saada sitä työnnetyksi ulos. Se on suuri nöyryytys minulle, aivan luontoni vastaista, mutta asia on asia ja velvollisuus on velvollisuus.
Kreivitär pani viuhkan pöydälle, nenäliinan taskuunsa, solmi myssynsä nauhat ja alkoi hitaasti ja juhlallisesti:
— Kas tässä. Salvadorien suku ei ole valitettavasti enää sitä, mitä se ennen muinoin oli. Alvise-vainaja sai kärsiä paljon onnettomuuksia asioissaan, ja sitten oli meillä vuosi 48, ja silloin tehtiin mitä voitiin. En sano kehuakseni, mutta ellei minun omaisuuttani olisi ollut, niin olisivat Salvadorit saaneet mennä tutkimaan äyriäisiä. Omaisuuteni oli suuri, kun Alvise nai minut. Eläisipä vain vieläkin, siunattu sielu. Oltaisiin perikadossa, mutta tyytyväisiä! Niistä huolista, niistä vaivoista, niistä uhrauksista, mitä minulla on ollut, en puhukaan. Maatilat varkaiden hallussa, tilojen hoitajat päävarkaita. Omistaen kaksituhattakaksisataa riisikenttää Polesinassa minun piti ostaa riisiä perhettäni varten, en sano muuta. Jumala, millaista elämää! Riittää! Ponnistuksilla ja uhrauksilla saatiin kuitenkin alus kulkemaan suoraan. Mutta tällä hetkellä riippuu Neposta, ettei lähdetä kulkemaan taaksepäin; kaikki riippuu Nepon avioliitosta. Ja nyt, sanokaa minulle, Cesare, jollette kaikessa hyvyydessänne ja sydämenne jaloudessa olisi ottanut tuota Marina-parkaa luoksenne, kuinka eläisikään hän nyt? Sanokaa, siunattu mies, kuinka hän eläisikään?
— Omillaan.
Kreivittären silmät lensivät selälleen.
— Lankoni omaisuuden rahaksimuutto antoi kahdeksankymmentätuhatta liiraa.
— Hm, vettä ja leipää, sanokaamme suoraan.
— Minä en totisesti ole niin suuri herra, että voisin sanoa samaa. Minä panen arvoa kahdeksallekymmenelletuhannelle liiralle. Minulle ne riittäisivät.
— Hyvä, sanokaamme vettä, leipää ja sapuskaa. Pitäisi sitten nähdä, riittäisikö se teille. Ottakaa sitten kaunis nuorikko, täynnä tulta ja liekkiä, asettukaa asumaan Torinoon tai Milanoon sellaisten siunatun pitkien nimien kanssa, jotka ulottuvat meiltä Mestreen, loppumaton sarja sarvia ja palloja kilvissä, sillä nekin siinä pitää olla, pukekaa hänet, riisukaa hänet, ajeluttakaa häntä, huvitelkaa häntä ja… hm… tahdon sanoa … no niin, niin, voitte sanoa, kuinka monta hyppyä teette noilla kahdeksallakymmenellätuhannella kolikolla. Puhun teille käsi sydämellä, sillä katson teidät perheeseen kuuluvaksi, Cesare. Ensimmäinen ajatukseni oli viedä Nepo heti paikalla pois, mutta mitä olisittekaan sanonut minusta? Päätin sitten puhua teille kuin veljelle ja niin teinkin.
— Kiitän teitä syvästi kunniasta, sanoi kreivi. — Te suotte minulle suuremman kunnian kuin luulettekaan. Neuvo, jonka annan teille, on: lähtekää heti paikalla.
Kreivitär vaikeni loukkaantuneena.
Tuossa kuolettavassa hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin kahden kärpäsen surina sokeriastiassa.
— Hm, niin, sanoi kreivitär. Näytti kuin hän olisi nyt kaikkien lavertelujensa lopuksi jäänyt vaille ilmaa.
— Muuten, jatkoi kreivi, — on paljon mahdollista, ettette matkusta. Se riippuu sisarentyttärestäni.
— Kuinka, teidän sisarentyttärestänne?
— Varmasti. Se oli vain minun omatuntoni, joka pakotti minun antamaan teille tuon neuvon, sillä en ikinä usko, että sisarentyttäreni ja teidän poikanne sopisivat yhteen. Mutta teillä ei ole tätä mielipidettä, ei myöskään teidän pojallanne näytä sitä olevan, ja voisipa sattua, ettei sisarentyttärellänikään sitä olisi, jolla muuten on täysi oikeus pitää omat mielipiteensä. Siinä tapauksessa ymmärrätte hyvin, etten minä voisi enkä tahtoisikaan painostaa omaani.
— Menettekö sekaisin, Cesare? Kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut…
Kreivi nousi ja keskeytti hänet.
— Suvaitsetteko tulla kirjastooni? Heikkouksiini kuuluu keskustella afääreistä siellä.
Kreivitär aikoi vastustaa, mutta hänen serkkunsa aukaisi oven viitaten häntä astumaan sisään, käski sitten Cattea panemaan nuuskarasian taskuunsa ja seurasi kreivitärtä. Hänen Ylhäisyytensä asetuttua mukavasti suureen kirjasto-nojatuoliin, kreivi alkoi kävellä edes takaisin äänettömänä, pää alas vaipuneena ja kädet taskuissa niinkuin tavallisesti. Hänen Ylhäisyytensä katseli kreiviä ällistyksissään, suutaan avaamatta. Tehtyään viisi kuusi kierrosta kreivi pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä jonkin aikaa ja sanoi sitten:
— Mitä sanotte kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta frangista?
Hänen Ylhäisyytensä kasvot lensivät punaisiksi kuin riikinkukon heltta.
Hän änkytti joitakin käsittämättömiä sanoja.
— Kolmesataakaksikymmentätuhatta minun ja kahdeksankymmentätuhatta hänen omiaan tekee yhteensä neljäsataa tuhatta. Mitä sanotte neljästäsadastatuhannesta frangista?
— Jumalan nimessä, Cesare, mitä tarkoitatte? En ymmärrä.
— Oo, ymmärrätte vallan hyvin, sanoi kreivi kuvaamatonta äänensävyä käyttäen. — Se oli ihme, johon teiltä ei puuttunut uskoa eikä toivoa jo ennenkuin aloitte puhua kanssani. Kiitän teitä sen johdosta. Te soitte minulle kunnian uskoessanne, että pitäisin jalomielisesti huolta sisarentyttäreni tulevaisuudesta, vaikkakin minua ei siihen mikään pakota, eikä hän kanna, edes minun nimeäni. Eikö niin?
Kreivitär avasi uudelleen myssynsä nauhat ja puhkesi puhumaan:
— Tiedättekö, hyvä herra, mitä minulla, on kunnia sanoa teille? Että tällä tavalla keskustellaan työmiesten eikä ylhäisönaisten kanssa. Ihmettelen, että tuossa tuoreessa iässänne ette ole vielä oppinut seurustelemaan ihmisten kanssa. Ja ihmettelen myöskin, että te omituisuuksinenne, pitkine takkeinenne ja pystyharjoinenne luulette voivanne sanoa mitä vain päähänne pälkähtää. Aatelismies olette, mutta ritari ette ole. Jos asia koskisi vain minua, niin sanoisin teille: pitäkää lanttinne! Luuletteko, että jäisin hetkeksikään tähän taloon, jossa minua kohdellaan ilman kunnioitusta? Kiittäkää jumalaa, ettei ole kysymys minusta, sillä minä en tarvitse poikaani enkä muita, ja omaani minulla on jäljellekin jäämään, enkä edes tietäisi mitä tehdä teidän kolmellasadalla pumillanne ja neljälläsadalla pum-pumillanne! Ja minä, hölmö-raukka, tahdoin puhua teille kuin veljelle! Kiittäkää Jumalaa, että olen vanha ja varovainen poikani suhteen, sillä jos hän tietäisi, että hänen luullaan tähtäilevän rahoja, niin hän kykenisi uhraamaan oman sydämensä, onnensa ja kaikkensa.
Tämän puheen kiihko ei ollut ollenkaan teeskennelty. Kreivitär Fosca, ohjattuaan ensin serkkunsa siihen kohtaan, mihin halusi, tunsi itsensä loukatuksi kuullessaan siitä puhuttavan. Hänen harmiinsa sisältyi ehkä myöskin toinen pieni pettymys, nimittäin se, ettei kreivi ollut sanonut suorastaan niinkuin hän oli toivonut: Marina on minun perilliseni.
Kreivi kuunteli lauhkeana serkkunsa raivonpurkausta, aivankuin se ei olisi häntä tarkoittanutkaan, tyytyen vain vastaamaan:
— Viini, jonka kaadatte, jättää jäljen; sanat eivät.
Kreivitär ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän oli jo noussut ja purjehti ovea kohden. Hänen serkkunsa seisoi suuri pää alas painuneena ja katseli häntä hymyillen. Ehkä siksi, että Hänen Ylhäisyytensä näytti tällä hetkellä hanhelta, jota jokin häijyläinen oli häirinnyt ruoka-aikana tai levollisissa keskusteluissa toisten hanhien kanssa tai vaikkapa hiljaisessa mietiskelyssä ja joka nyt raivoisan siipien räpsytyksen ja kiivaan juoksun perästä meni vakavana ja arvokkaana matkaansa jo lauhtuvan vihan vielä silloin tällöin purkautuessa tukahdutettuun ääneen. Kun hän oli päässyt ovelle asti, liikahti kreivi ja sanoi:
— Odottakaa.
Hänen Ylhäisyytensä pysähtyi kääntäen hiukan päätään vasemmalle.
Kreivi tuli hänen selkänsä taakse ojentaen hänelle jonkin esineen, jota hän piti toisessa kädessään ja koputteli toisella.
Hänen Ylhäisyytensä käänsi vielä hiukan päätään heittäen vinon silmäyksen kreivin käsiin, jonka jälkeen hän kääntyi kokonaan.
Sehän oli aukinainen nuuskarasia, jonka kreivi ojensi hänelle…
Hänen Ylhäisyytensä epäröi hiukan, teki pienen irvistyksen ja sanoi tylysti:
— Onko se Valgadenaa?
Kreivi koputti vastaukseksi parilla sormella rasiaa.
Hänen Ylhäisyytensä ojensi peukalon ja etusormen hieroi niitä kärsimättömän nautinnonhimoisesti vastakkain, upotti ne nuuskaan ja sanoi sitten jotakuinkin leppynein äänin:
— Se oli sitten koko hävytöntä, tiedättekö, Cesare. Ja vieden nuuskan lähelle sieraimiaan hän lisäsi: — Kauhistuttavaa!
Sitten hän veti nuuskaa nenäänsä, veti kerran, veti pari, veti kolmekin kertaa, kallistui katsomaan rasiaa, rypisti kulmiaan ja tarttui kreivin vasempaan käteen.
— Ohoi, sanoi hän, — olette varaskin?
Kreivi naurahti antaen hänelle nuuskarasian takaisin.
— Siis sovittu, sanoi hän, — ei puutu kuin Marinan suostumus.
Hänen Ylhäisyytensä astui ulos sulkien ilman muuta oven kreivin nenän edessä. Kulkiessaan pylväskuistikon poikki hän huomasi talon molempien veneiden palaavan järveltä. Silloin Hänen Ylhäisyytensä kiiruhti nopeasti ylös huoneisiinsa jättääkseen sinne vihreän viuhkan, ja ottaakseen toisen, mustan- ja punaisenkirjavan, joka kädessään hän palasi takaisin pylväskuistille ja lähestyi kaidetta löyhytellen sitä.
Molemmat venheet välkkyivät vihreän veden pinnalla auringon paisteessa noin muutaman sadan metrin päässä palatsista. Airot kimaltelivat, iloinen naurun ja äänten hälinä kuului tuulen mukana, väliin kovemmin, väliin heikommin Hänen Ylhäisyytensä korviin. Nuo venheet näyttivät veteen pudonneilta suurilta perhosilta, jotka pyristelivät vaivalloisesti liikutellen siipiään ja jättäen jälkeensä kaksi pitkää, ohutta, yhtäjonoista juovaa. »Nuoli» kulki edellä amiraalilippuineen, hiukan vasemmalla näkyi veneen valkea kansi. Marina, Nepo, Finotti ja Vezza olivat »Nuolessa», toisessa veneessä olivat taas Steinegget, Ferrieri ja don Innocenzo, jonka, seurue oli tavannut sattumalta. Tämä oli yhtynyt ystäviinsä ja insinööri Ferrieriin, joka, kuultuaan hänen olevan kylän papin, oli ruvennut hiukan mielistelemään häntä. Veneessä keskusteltiin rauhallisesti. Edith puolusteli äidinkieltään, jota insinööri hiukan epähienosti sanoi kovalle sointuvaksi. Hän vakuutti saksankielen voivan olla erinomaisen sointuvaa siinä kohden, missä tarvittiin, niinkuin esimerkiksi runoudessa, ja sielun tunnelmiin on sillä käytettävänään mitä suloisimpia sanoja, niinkuin Liebe, Weh, fühlen, sehnen, jotka pidennetyn vokaalin avulla saavat aikaan syvän ja salaperäisen soinnun. Hänen puhuessaan katseli hänen isänsä don Innocenzoa, katseli insinööriä, jopa soutajaakin silmät välkkyen tyytyväisyydestä, kuin tahtoen sanoa: Mitäs sanotte? Don Innocenzo kuunteli erittäin tarkkaavaisena, äännellen hampaidensa välissä Edithin siteeraamia saksalaisia sanoja, pidentäen aivan liiaksi niiden korkoa täten vakuuttaakseen itselleen niiden soinnukkuutta ja äännähti silloin tällöin jonkin epäilevän hymähdyksen. Insinööri Ferrieri sotkeutui tässä keskustelussa enemmän kuin kohtuullista olisi ollut niin älykkäälle miehelle ja vastaili lyhyesti ja päin honkia purresta kuuluviin huutoihin.
Donna Marina hallitsi ja vallitsi purressa kyyhkysenharmaassa, sileässä flanellipuvussaan, joka solui ruumiinmukaisena hänen kaunista vartaloaan pitkin aivan kuin hänellä ei olisi ollutkaan muuta yllään. Vaaleankeltaisesta nahkavyöstä riippui ohuita, hienoja kultaketjuja pitkin hänen vasenta kylkeään. Pieni, kultainen medaljonki lepäsi ruskean silkkikaulaliinan isolla solmulla. Pyöreä, tummanruskea, pieni hattu kotkansulkineen antoi hänen hempeille kasvoilleen hieman ylpeän ja oikukkaan vivahduksen. Hänellä oli vyön väriset hansikkaat ja hänen puristaessaan peräsimen vihreitä nuoria käsissään, kyynärpäät tiukasti taaksepäin pingoitettuina, tuli hänen kauniin vartalonsa koko sirous ja säärien ääriviivat esiin, joista toinen oli kääntynyt taaksepäin ja toinen osoitti Ricoon päin valkeilla napeilla koristetun, aivan tumman, korkean kengän kärjellä. Finotti istui oikealla ja Vezza vasemmalla puolella. Nepo pysytteli haikeannäköisenä keulassa. Marina kohteli sinä päivänä pahasti Nepo-parkaa, oli katsahtanut häneen vain yhden ainoan kerran purteen astuessaan ja silloinkin vain antaakseen hänen ymmärtää, että jättäisi paremman paikan uusille vieraille. Molemmat komendöörit olivat istuutuneet kursailematta, nuorekkaan innokkaasti, hänen molemmille puolilleen, Finotti mefistomainen tuli silmissään, Vezza kasvoillaan sama onnellinen hymy, jonka väliin kalkkunan kyljyksen ja tryffelin autuas näky hänessä herätti. He tuskin tunsivat enää Marinaa samaksi kylmäksi ja vaiteliaaksi naiseksi kuin edellisellä kerralla. Tämä uusi Marina säikkyi henkevyyttä ja keimailua. Poliittinen kommendööri olisi antanut, en sano vaalipiiriään, vaan jok'ainoan ystävänsä, jos olisi hetkenkään saanut olla hänen rakastajanaan, ja kaunokirjallinen komendööri olisi halusta hylännyt kaikki vanhat Milanon sinisukat, jotka pitelivät häntä kuin vanhaa pyhäinjäännöstä pumpulissa. Kumpikin puhui hänelle kauneudesta ja rakkaudesta päästäkseen edes täten hieman lähemmäksi hänen olemustaan ja tunteakseen paremmin sen sähköisyyttä: Finotti äänellä, joka värisi huonosti salattua aistillista kiihkoa, Vezza vienolla kaunopuheliaisuudella ja itsetyytyväisen turhamaisena. Hän kertoi kirjeistä, joita hänen teostensa tuntemattomat ihailijattaret hänelle kirjoittivat. Ne tuoksuvat rakkautta, sanoi hän, niinkuin hieno viini tuoksuu rypäleeltä, ja kykenivät huumaamaan sen, joka on hienostuneet aistit. Finotti teki pilkkaa hänestä, sanoen, ettei hän ollenkaan kadehtinut tuota hänen kunnianarvoisten milanolaisten ystävättäriensä vanhaa, pyhää viiniä, väritöntä conviva satur, joka juuri on jättämäisillään pöydän ja elämän. Hän puolestaan rakasti nuorta viiniä, täynnä väriä ja hehkua, joka menee kuin salama päähän, sydämeen ja omaantuntoon, sillä vain se tiesi missä pirussa omatunto olikaan, viiniä, jossa on auringon koko tuli ja maan kaikki intohimot, joka on kyllästetty väreillä ja kaasuilla, niin että kaikki epäröimiset pamahtelevat kuin korkit ilmaan.
— Kuulkaa, herra Vezza, sanoi Marina äkkiä, — vastasitteko noihin kirjeisiin?
Herra Vezza, jolle tarjottiin suloinen »kommendöörinsä» palvelustytön tuodessa aamukahvia samoinkuin rouvien salongeissa iltakahvia juotaessa ja joka vastaanotettiin aina yhtä hyvällä ruokahalulla, kärsi Marinan hänelle tekemästä vääryydestä. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa. Marina ei suonut kenellekään muita arvonimiä kuin aatelisia.
— Vastasin kauneille naisille, sanoi Vezza.
— Kuulkaapa, tuo on ihmeellistä tarkkanäköisyyttä, sanoi Marina, katsellen välinpitämättömänä Ricon airoa.
— Ei siinä mitään tarkkanäköisyyttä tarvita, markiisitar. Voisi sanoa, että kauniiden naisten kirjeissä on aina jonkin verran pidättyväisyyttä, jota vastoin rumien kirjeissä on aina antaumusta; mutta se olisi epähienosti sanottu. Pitää omistaa vaisto, kauneuden vaisto. Kun te, markiisitar, astutte ensimmäiseen kerrokseen, niin pitää ylioppilaan, joka neljännessä kerroksessa on vaipuneena hallinto-oikeuden lukemiseen, värähtää. Mitä te sanotte siitä, kreivi?
Mutta Nepoa ei keskustelu huvittanut. Hän katseli jännittyneenä palatsiin päin pohtien mielessään, olisiko hänen äitinsä pylväskuistilla ja olisiko tämän kädessä vihreä vaiko mustan- ja punaisenkirjava viuhka vaiko valkea nenäliina. Jos kreivitär ei olisi kuistilla, merkitsisi se sitä, ettei hän ollut saanut aikaan tuota tärkeätä keskustelua, mutta jos hän oli siellä, merkitsi vihreä viuhka huonoa tulosta, mustan- ja punaisenkirjava viuhka hyvää ja valkea nenäliina: Marina perii kaikki.
Vezzan kysymys herätti hänet, hän jäi istumaan suu auki, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Marina nykäytti tuskin huomattavasti olkapäitään ja kääntyi puhelemaan Finottin kanssa. Rico, jota Hänen Ylhäisyytensä tavallisesti pilkkasi ja ivasi, käänsi päätään tirkistellen tätä silmät kiiluen vahingonilosta.
— Katso miten soudat, pässinpää? sanoi Hänen Ylhäisyytensä puoliääneen. Rico naureskeli hiljaa purren huuhaan ja pidellen vettä tippuvia airoja ylhäällä odotellakseen venettä, joka yhtä mittaa jäi jälkeen. Siellä kuultiin Ferrierin puhuvan kovalla äänellä. Vezza huusi hänelle, ja kun hän ei saanut mitään vastausta, hän sanoi jotakin tästä ja neiti Steineggestä. Marina nyrpisti huuhaan kuin sanoakseen: huono maku, ja toinen kuiskasi hymyillen:
— Matematiikko!
— Souda! sanoi Marina Ricolle.
Pitkä ja hoikka keula pujahteli eteenpäin tyynessä, vihreässä vedessä. Jokin harva lehti, joka oli uinahtanut tuon peilin pinnalle, pyöri nopeasti purren sivua pitkin, jäi perään ja hävisi. Palatsi heitä vastapäätä kasvoi kasvamistaan, laajeni, kohosi, levitti ikkunansa ja ovensa, sypressit sen takana irtautuivat vuoresta ja tulivat purtta vastaan ja itse vuorikin näytti liikkuvan näiden takana. Tumma täplä pylväskuistilla kolmannen kaaren alla muuttui vähitellen naiseksi, kreivitär Foscaksi, jolla oli suuri mustan- ja punaisenkirjava viuhka kädessään. Kuului jo pihan suihkulähteen lorinaa, kuului kreivittären ääni:
— Siinäkö te olette, herran siunatut!
— Tässä olemme! Mitä ihanin huvimatka, äiti! Ilo ylimmillään, paljon hauskoja tapauksia, eikä yhtään ikävää. Tai erehdyin, yksi ikävä: minun serkkuni on ollut erinomaisen henkevä, minä taas tylsä.
Näin huutaen Nepo asetti monokkelin juhlallisesti silmäänsä ja katseli
Marinaa.
Hän oli kuin muuttunut mies. Hän pudisti käsivarsiaan, antaakseen kalvosimien luisua aina rystysiin asti ja katseli serkkuaan tyhmän triumfaattorin hymyin. Marina ei ohut ymmärtävinäänkään hänen hävyttömyyttään, vaan kääntyi katsomaan, joko venettä näkyisi. Sillä välin »Nuolen» keula, Nepo, Rico, komendöörit ja Marina soluivat hitaasti sisälaiturin pimeyteen, jossa jo Nepon ääni kaikui korkeiden, kosteiden holvien ja smaragdinvihreän veden välissä.
Nepo pudisti päätään pudottaakseen monokkelin ja hyppäsi sirosti maahan käsivarret levällään ja notkistetuin polvin. Hän auttoi toisia ja oli vähällä kaataa kumoon purren, jota tuo irvihammas Vezza nimitti vaa'aksi sen suuren herkkyyden vuoksi. Kun Marinan vuoro tuli, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja puristi lujasti hänen käsiään. Marina rypisti hiukan kulmiaan, hyppäsi maahan ja irroitti kätensä. Portaissa retkikunta tapasi Fannyn eräässä nurkassa painautuneena seinää vastaan silmät maahan luotuina. Hän kohotti ne hymyillen Nepon kulkiessa viimeisenä ohitse. Näytti siltä, kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta Nepo, joka ensimmäisinä päivinä oli uskaltanut sanan tai äänettömän hyväilyn, kulki nyt ohitse katsomattakaan häneen. Fannyn muoto synkistyi ja hän laskeutui hitaasti portaita.
Kreivi Cesare tuli hyvin iloisesti portaiden yläpäähän vastaanottamaan vieraitaan ja osoitti erittäin suurta ystävällisyyttä don Innocenzoa kohtaan. Kreivitär Fosca syleili Marinaa aivan kuin ei olisi nähnyt tätä kymmeneen vuoteen, eikä huomannut tervehtiä Steineggeä ennen kuin tämän neljännellä kumarruksella. Marina poistui heti sen jälkeen salista, johon joukko oli asettunut, samoin teki myös Edith.
Sill'aikaa kreivi, Ferrieri ja don Innocenzo olivat alkaneet eräässä nurkassa riidellä uuden paperitehtaan terveydellisistä ja siveellisistä vaikutuksista seutuun, joka kreivin mielipiteen mukaan tulisi hyötymään siitä hyvinkin vähän. Don Innocenzo, kaiken edistyksen epäkäytännöllinen ihailija, oli ihmeissään kuullessaan kerrottavan tästä tehtaasta ja sen mahtavista, Belgiassa ostetuista koneista ja näki kaikki ruusunvärisenä eikä tahtonut huomata siinä mitään pahoja puolia. Toiset olivat ryhmittyneet ikkunan ääreen ja puhuivat politiikasta. Kreivitär tahtoi kaikin tavoin saada tietää Finottilta pitkäksikö aikaa itävaltalaiset jäisivät vielä Veneziaan. Finotti, joka oli jo istunut subalpiinisten valtiopäiväin vasemmiston keskustassa, seurusteli hovissa ja oli siellä suuressa suosiossa eikä voinut sietää ministereitä, kävi heti salaperäisen ja tärkeän näköiseksi ja sanoi että uudet miehet piankin marssivat Veneziaan. Kreivitär ei saanut mitenkään sulatetuksi tuota uutta suuntaa, jonka italialainen valtiotaito oli nyt omaksunut ja selitti puhkuen Finottille, että tämän täytyisi neuvoa kuninkaalle ja ministereille oikea tie. Ja jos nuo aasimaiset ministerit eivät voisi sitä oppia, pitäisi heidät heittää mereen. Ajatelkaa, jos Veneziassa tiedettäisiin näistä asioista! Niin, hän oli nähnyt Milanossa pääministerin kuvan; mihin tuollainen kelpaisi, nenäkin vaikka kuinka pitkä!
Nepo keskeytti äitinsä tulipunaisena sanoen, ettei tämä ymmärtänyt mitään politiikasta, ja käski hänen lopettaa heti paikalla nuo tyhmät lavertelut. Se oli kuin kylmä vesiryöppy. Steinegge rypisti kulmakarvojaan, toiset vaikenivat. Kreivitär Fosca, joka oli tottunut näihin poikansa kunnianosoituksiin, huomautti rauhallisesti, että naisilla on enemmän valtioviisautta kuin miehillä.
— Aina, sanoi Vezza, — eikä Torinon kabinetti ole läheskään teidän kabinettinne vertainen, kreivitär.
Myöskin Finotti ja Steinegge sulivat kohteliaisuuksiin. Nepo joutui hämilleen, asetteli molemmin käsin monokkelia silmäänsä, löyhytteli nenäliinallaan ja lähti ulos pylväskuistikolle.
Juuri samassa kun hän astui kuistille, tuli Marina päinvastaiselta puolelta. Nepon nähdessään hän näytti epäröivän hetkisen, jatkoi sitten kulkuaan ja meni nojautumaan järvenpuoliseen kaiteeseen erään pylvään suojaan; täältä hän käänsi sitten hieman päätään ja katsoi serkkuaan.
Nepo ei voinut peräytyä. Hän olisi halunnut ensin puhua äitinsä kanssa kuullakseen tältä tarkalleen keskustelun kreivin kanssa ennenkuin alkoi toimia, mutta kun hän kuitenkin jo tiesi, että asiat kokonaisuudessaan olivat onnistuneet hyvin, niin kuinka hän olisi voinut peräytyä Marinan silmien äänettömän kutsun edessä! Ne sanoivat selvästi: tule, olemme yksin.
Itserakkaudestaan huolimatta Nepo tunsi itsensä epävarmaksi. Tähän saakka hän oli mielistellyt vain ompelijoita ja palvelustyttöjä pysytellen neitien ja rouvien kanssa veljellisten keskustelujen piirissä. Sydän ei sanonut hänelle mitään ja järki jokseenkin vähän.
Hän meni Marinan viereen, nojasi käsivartensa kaiteeseen ja pudotti lasin nenältään.
— Rakas serkku, hän alkoi.
Lasi putosi marmorikaidetta vastaan ja meni palasiksi.
Nepo irroitti jäännökset nauhasta, tarkasteli sitä ja antoi sen sitten pudota alas kalliolle, huoaten: — Se oli Friesiltä.
Tämän sattuvan hautauspuheen lausuttuaan alkoi hän taas:
— Rakas serkku.
Hänen takanaan kuuluivat kreivitär Foscan, kreivi Cesaren ja toisten äänet epäsointuisena sekasortona.
— Rakas serkku, vastasi Marina katsellen pienen lahden ylitse aavalle järvelle, jonka pinnalle etelätuuli kirjaili lyijynharmaita piirtoja valoisan päivän ja valkoisten pilvien kuviin. Seurasi hetken hiljaisuus. Salista kuului edelleen epäsointuisten äänien sekamelska.
— Kuinka ihania päiviä olenkaan viettänyt täällä kanssanne, rakas serkku!
— Todellako?
— Miksikä, miksikä ei voisi jatkua aina näin?
Hän oli löytänyt aiheen ja jatkoi matalalla, mahtipontisena äänellä kuin olisi lausunut jonkin eduskuntapuheen loppuosaa.
— Miksi nämä ihanat päivät eivät voisi olla alkusoittoa ihanaan elämään, johon kaikki meitä kutsuu, perhetraditsionimme, syntyperämme, kasvatuksemme ja molemminpuolinen myötätuntomme?
Marina puraisi alahuultaan.
— Niin, jatkoi Nepo innostuen oman äänensä soinnusta ja vain vaivoin pidättäen kaunopuhujan kädenliikettä. — Niin, minäkin, joka olen elänyt Venezian ja Torinon parhaimmassa seurapiirissä ja joutunut siellä sydämellisiin ystävyyssuhteisiin monen kauniin ja hienon neidin kanssa, minäkin heti teidät nähtyäni tunsin vastustamatonta myötätuntoa teitä kohtaan.
— Kiitos, kuiskasi Marina.
— … myötätuntoa, joka nopeasti minunlaisessani nuorukaisessa muuttuu intohimoksi; olen herkkä kauneudelle, sulolle, henkevyydelle ja kaiken hienostuksen salatuimmille värähtelyille. Sillä teissä, rakas serkkuni, on yhtyneenä kaikki tämä. Te olette kreikkalainen kuvanveistoa Italiassa, joka on saanut kasvatuksensa Pariisissa, niinkuin paljon vähemmällä syyllä Englannin ministeri sanoi puhuessaan kreivitär C…stä. Te tulette kerran edustamaan erinomaisen loistavasti kotiani, olkoon se sitten Torinossa tai Roomassa, sillä selvää on, että tulen löytämään itselleni pääkaupungissa nimeni ja Venezian arvoisen aseman. Puhun teille, rakas serkku, enemmän vakavaa kuin intohimoista kieltä, sillä tässä ei nyt ala romaani, vaan historia jatkuu.
Nepo pysähtyi hetkeksi taputtaakseen ajatuksissaan käsiään tuolle lauseelle, jossa sisältö sekä ääni syöksyivät käsi kädessä romahtaakseen tuohon suurivaikutteiseen historia -sanaan.
— Se on kahden kuuluisan suvun historia, jatkoi hän, — toinen niistä mitä maineikkaimman tasavallan tuki, toinen mitä kuuluisimman italialaisen kuningaskunnan kaunistus, edellinen Italian äärimmäisestä idästä, jälkimmäinen sen äärimmäisestä lännestä, yhtyneinä perhesiteillä jo ammoisista ajoista, ulkovaltain painostuksen ja kansallisen epäsovun vallitessa, aivankuin ennustuksena ja toivotuksena tulevalle yhtymälle; kahden suvun, jotka sitten myöhäisimpinä valtiollisten onnettomuuksien aikoina uudistivat tuon siteen ja jotka nyt vielä ovat sitä uudistamassa keskellä uuden kansallisen nousun loistavia tapahtumia.
Nepo oli itse kaunopuheisuus. Kuka tietää, mihin hän olisi eksynyt tuhansine korulauseineen, joita hänen päänsä oli täynnään, ellei ohjaksia olisi hiukan nykäisty.
— Marina, sanoi hän, — tahdotteko tulla kreivitär Salvadoriksi? Odotan täydellä luottamuksella vastaustanne.
Marina katseli yhä vain vaieten järvelle. Äänet salissa hiljenivät siinä samassa. Kreivitär Fosca kurkisti kuistikolle, mutta vetäytyi heti äänekkäästi puhuen takaisin saliin, vaikka toiset siitä huolimatta astuivat kuistille.
— Vetoan teihin, markiisitar, huusi komendööri Finotti tullen Vezzan seuraamana, joka hymyillen pudisteli hartioitaan kerraten: — Hän on väärässä, hän on väärässä.
Silloin vasta Marina liikahti kuin heräten ajatuksistaan ja sanoen hiljaa Nepolle: — Huomiseen, loittani kaiteesta.
Nepo kääntyi kulmat rypyssä katsomaan tunkeilijoita ja huomasi heidän takanaan äitinsä, joka levitetyin käsivarsin ja luoden ympärilleen pitkän, apua anovan silmäyksen sanoi:
— Mitä tehdä?