SISÄLLYS:
Syvänteet.
Kuohuissa.
Meri ja taivas.
Takatalvessa.
Kesää odottaissa.
Hän..
Sinä ja minä.
Lehdossa.
Sorsa se Saimaan aalloissa sousi.
Valkojoutseneni.
Valkamani.
Lauluni.
Se lempi.
Eloni.
Levoton.
Kevättuulessa.
Kaipuuni.
Kuusen alla.
Talvilehto.
Valtameri.
Laulu talvelle.
Oli metsä vihreä.
Merelle lähtijä.
Luojalle.
Rauhassa.
Rannan kuusi.
Myrsky-yönä.
Merenneitojen laulu.
Meriltä palatessa.
Kevät-iltana.
Tähtöselleni.
Samponi.
Syystunnelma.
Keväinen koski.
Muistojen mailta.
Tyhjä sija.
Sairas soittaja.
Niin syvästi särki se äidin mieltä.
Turhaan.
Manan morsian.
Mari pikkunen piika.
Paimeritytön kevätlaulu.
Tuliluulialei.
Ikävissä.
Paimenpoika ja paimentyttö.
Paimenpojan laulu.
Koti lahteen soutaessa.
Mistä kyynel.
Leppäkerttu ja tuomenterttu.
Musta lintu, merikotka..
Järven jäällä.
Köyhän koti.
Heilini.
Kevätkylmissä.
Jäiden lähtö.
Kalevaisten karkelo.
Kevätmietteissä.
Ainon kaiho.
Kerran lemmin.
12-13.IV.1597.
Korven keskellä.
Kylänkarkelo.
Tarina Pekasta ja vallesmannista.
Pimeän pesä.
Voiton saatte.
Maamiehen kevätlaulu.
Tahdon ikitulta.
Syvänteet.
Syvänteihin katseleisin, mi lie siellä elo kumma? Salaisuudetpa ne syvät kätkee multa meri tumma.
Syvänteistä myrskyt nostaa heleöitä helmilöitä. Selittäkää helmet mulle rahtu syvänteiden öitä!
Sen vain kertoo helmet somat: syvänteet on pohjattomat.
Kuohuissa.
Raivoisana kuohuu meri,
tumma on sen pinta.
Kuohuu mullai sydänveri,
aaltoileepi rinta.
Lyöpi aalto louhikkohon,
kivirantaan aivan —
Sydän, kivihinkö kuohut? —
Tuoko maksaa vaivan?
Meri ja taivas.
Sua lemmin niinkuin voipi vaan
meri kuohuva lempiä taivastaan.
Sä oot niin korkeella, kaukana multa
kuin on meren kuohuista taivahan kulta.
Ja niin syvällä sentään rinnassain
kuin meren pohjassa taivas vain.
Takatalvessa.
Tuo katse armas ja kaunoinen mun mieleni vallan hurmas, vaan kevätkylmät ja kolkot säät pian toivoni kukkaset surmas.
Vaan sydämmessäkin vaihtuva lie kevään sekä talven valta. Siks toivon, että nousta vois kevät taas takatalven alta.
Kesää odottaissa.
Kyllä se kuluu talvikin
ja kyllä se joutuu kesä,
tulevana kesänä tällä pojalla
on jo oma pesä.
Talvella hakkaan honkia
ja hirsipuita kannan,
tulevana kesänä mökkini nousee
luona lammin rannan.
Toisella puolen lampi päilyy
ja toisella vihanta vuori,
ja mökissä on herttaisen kaunis kukka,
ja se on oma kultani nuori.
Hän.
Hän on niin puhdas, kaunoinen kuin koitto aamuruskon, tuo onnen, rauhan sydämmeen, tuo toivon, uuden uskon.
Myös on hän tulta, hehkua kuin tähti öisen taivaan, tuo surun, tuskan sydämmeen, tuo epätoivon aivan.
Sinä ja minä.
Sä ruusu olet armahin, päivä olet kirkkahin, tähti olet loistavin.
Mä lapsi olen kylmän jään, mä laine olen tuulispään, mä lintu olen myrskysään.
Lehdossa.
Lehdossa tässä kerran mä istuin immen kanssa, hän silloin mulle kertoi hartaimmat unelmansa.
Lehdossa tässä nytkin mä istun yksin vallan. Vaan unelmat ja toiveet — ne saaliita on hallan.
Sorsa se Saimaan aalloissa sousi.
Sorsa se Saimaan aalloissa sousi kaipasi, kaipasi kullaistaan. Mihin lie joutunut, kuka sen ties, joko lie ampunut metsämies?
Sorsa se Saimaan aalloissa sousi, kanteli kaihoa sydämmessään, syys oli synkkä ja kulta ei tullut, vilu oli uida joukossa jään.
Sorsa se Saimaan aalloissa sousi, kuikutti kurja yksinään.
Valkojoutseneni.
Pois lensi valkojoutsen,
lens ulapalle päin.
Miks veit sä valkojoutsen
myös levon syömmestäin?
Mun valkojoutseneni,
sä miksi lensit pois?
Jos löytäisin sun kerran,
oi, silloin riemu ois!
Valkamani.
Kun meri ärjyy, aaltoo ja tummana vaahtoaa, kun pilvinen on taivas ja rinta ei rauhaa saa,
niin satamata tyyntä mä etsin harhaillen, ja luoksesi kun pääsen, niin siellä löydän sen.
Kun nojaan rintahasi, meri kuohuva tyyntyy tää ja katsehes päivän kirkas maan ääriä lämmittää.
Lauluni.
On lauluni kuin kukka tuo, ja lämmöstä se voimaa juo.
Vaan koleaks kun käypi sää, suruisna kukan painuu pää.
Se lempi.
Se lempi oli polttava kuin hehkuvainen tuli, ja kyllä kylmät, kyllä jäät sen eessä kaikki suli.
Se lempi oli kuohuva kuin virta vaahtopäinen. Se lempi oli unelma, unelma kevähäinen.
Eloni.
Haaksi aaltojen ajama, vene vetten vierittämä on mun vaivaisen vaellus.
Niinkuin lastu lainehilla,
vastavirrassa venonen
on koko eloni juoksu.
Kumpi ennen kääntynevi: vene virran viertehessä vai virta venon mukana?
Levoton.
Miksi lie mun mieleni niinkuin meren laine? Rauhatonna, levoton na kulkee oikeaan ja harhaan, onnen tahtoisi se parhaan. Väliin sinne, väliin tänne häilyy, horjuu, kiertää, kaartaa, väliin hetken levon löytää, jälleen järkkyy, väliin kallioihin töytää — pirstoiks särkyy…
Kevättuulessa.
Jo kevättuuli hengittää, vaan syys on syömmessän. Se iäks liekö riutunut vai heränneeköhän?
Jos eloni ei elpyne, niin iäks riutukoon! Jos vielä herää, herätköön se kevään taisteloon!
Kaipuuni.
Valoa, päivän paistetta mun mieleni kalpaa aina, jos kirkasta en näe taivasta, niin talvi mun mieltäni painaa.
Valo ja päivän lämpö ne ovat henkeni elinehto, vaan nää jos puuttuu, kuihdun pois kuin hallan koskema lehto.
Kuusen alla.
Alla kuusen useasti istuin iltamyöhään asti, kuusi kuiski kumeasti: "Lapsi, lähdet maailmaan, outohon ja avaraan, tiesi ulapoille saavat, ulapat on aavat, aavat, siellä laineet lakkapäiset iskee purteen monet haavat Ulapoilla usva on, usva katoamaton; armas päiv' ei usviin koita, helposti ei valo voita." Kuusen kuiskiessa nuokkui rannan kukat rauhaisasti, kuusen kuiskiessa huokui meren aallot raskahasti.
Talvilehto.
Tuo lehto, jossa me leikittiin, nyt tuiman on talven vanki, ja lehdon nuortean kukkaset jää kattaa ja harmaja hanki.
Vaan vielä se kerran sulaa jää
ja nuortuu lehdot ja vuoret,
ja vielä ne kerran heräjää
ne kevään kukkaset nuoret
Ja vielä me kerran lehdossa taas leikimme, impeni, illoin, ja vielä me nautimme lemmestä kevätaika on armas silloin.
Valtameri.
Katso, katso valtamerta!
Milloin siell' on tyyntä, rauhaa?
Eikö siellä ainiansa
aallot paasihin vain pauhaa.
Rintani on valtameri,
miksi rauhaa etsit sieltä,
miksi tyyntä, sointuisuutta
ulapan ja aallon tieltä?
Laulu talvelle.
Talvi, lunta valkeinta, valkeinta, puhtoisinta sada immen poskuelle, hipiälle hienoiselle. Talven, taruin valtakunta laula, laula immelleni, kerro kaunokutrilleni utuisinta lemmen unta. Kerro kuinka alta hallan, alta kylmän jäiden vallan nousee toivon kukkasia, utuisia, armahia… Näytä unia kesästä, kerro omasta pesästä pienoisesta, sievoisesta, armaasta, ani hyvästä.
Oli metsä vihreä…
Oli metsä vihreä, tuomessa kukka,
sitä ihaillen katselit impi rukka.
Sä ihailit kaunista kevätsäätä,
et muistanut kylmää, et muistanut jäätä.
Sä ihailit suuria Luojan töitä,
et muistanut harmaita hallaöitä.
Ja kuitenkin, ja kuitenkin
ne tuli ne keväiset kylmätkin.
Merelle lähtijä.
Läksi laiva uurtamaan meren tummaa pintaa, täytti kaiho, kaipaus monta, monta rintaa — Eessä merta, merta vaan, eessä pilvet harmaat, kotiranta kauvas jäi, sinne jäivät armaat. Jäivät tuomet tuoksumaan, jäivät kuuset kukkimaan, impi rantaan itkemään. Kotiranta kauvas jäi, sinne jäivät armaat…
Luojalle.
Luoja, noita silmiä kyynelistä säästä, Luoja, tuohon rintahan murheit' elä päästä.
Luoja, anna hänelle päivät paistehikkaat! Luoja, anna hänelle elon riemut rikkaat!
Rauhassa.
Kun melske, myrsky raukenee, kaikk' uinuu rauhan unta, niin silloin mulle aukenee viel' uusi valtakunta.
Nään silloin sinut luonani, nään silmäs ani armaat, ja on kuin siirtäneet ne ois väliltä vuoret harmaat
Rannan kuusi.
Tääll' yksin seisot sorjana sä vihreä rannan kuusi; veden alla toinen on maailma ja taivas siellä on uusi, sen kauneuttako katsot sie, mihin miettehes silloin vie?
Kun laskeissaan kesäaurinko taas taivahan rantoja kultaa, niin tunnetko silloin, tunnetko sä lämpöä, lemmentulta? Näät kaikkialla sä rauhan maat, sopusointua, rauhaa kaiketi saat?
Vai tunnetko kaihon tuskaisan
ja muistatko myrskytuulet?
Kun aalto se löi raju rantahan,
sen kuohuja vieläkö kuulet?
Sun toivehes, aattehes myrskykö kaas,
nyt kaihoin niitäkö muistat taas?
Sä lienetkin mun kaltaisen, sä vihreä rannan kuusi; kun katson pohjihin syvyyden, ja kun taivas siellä on uusi, niin oloni munkin oudoks saa ja kaiho mieleni valloittaa.
Ja muistuu mieleeni myrskysää ja kohina tuiman tuulen ja murhe mieleni yllättää ja ma kuohuja kaukaa kuulen. Ne rintaani kaikuja kummia saa, meri helmahan yön kun uinahtaa.
Myrsky-yönä.
käy ulkona tuuli tuima, yö on niin myrskyinen, ja hurjana aalto huima vain kuohuvi rannallen.
Ja haaksi aaltoja halkoo,
ja kohti kuohuja käy,
ja se keinuvi niinkuin palko,
ei muuta kuin vaahtoa näy.
Vaan haahdessa suojassa yksin
minä kanssasi olla saan,
me istumme vieretyksin,
mut tuuli se ulvoo vaan.
Te käykää te vihurit tuulen,
nyt teitä mä pelkäjä en!
Vain rintasi lyönnit ma kuulen,
ja sa painut mun rinnallen.
Mua katsehes kaunis huumaa
sysimusta kuin syksyn yö,
ja mun rintani tulta on kuumaa
ja se rintaasi vasten lyö.
Ja tuuli tuima se soittaa kuin mahtavat myrskyt on poviss' suurien valtamerten ja povessa inehmon.
* * *
Oi myrskyjä meren pinnan, oi valkovaahtoja sen! Oi kuohuja ihmisrinnan, sen kaihojen, poltteiden!
Merenneitojen laulu.
Tääll' on riemut, rikkaudet, riistat, riittävät tavarat, tääll' on Ahdin kultalinna, täällä aartehet avarat Täällä lientyy maiset huolet, täällä suistuu surman nuolet, täällä elo ihanaa. Täällä tyyntyy tuskat, vaivat, alla aallon uudet taivaat täällä sulle aukeaa. Täällä merten aaltoloissa, Ahdin kultakartanoissa rintaraukka rauhan saa. Tänne riennä inehmo, tääll' on sija sulle jo!
Meriltä palatessa.
Saapuu laiva mereltä kohti kotirantaa; tuhat tulta merelle sieltä valon kantaa; tuhat tulta tuikahtaa sieltä mua vastaan, yhtä tulta kaipajan, yhtä ainoastaan: immen ikkunasta vaan tuloset ei tuikakkaan.
Kevät-iltana.
On kevät-ilta ja kuuhut niin kummasti kumottaa, ja kaiho outo ja kumma mun mieleni valtoaa.
Kevät-iltana kuljin ennen
kanss' armahan ystäväin
ja unia ihanoita
minä kultani kanssa näin.
Ja mieleni oli niin raitis
kuin rannan aaltonen,
kun kullat kuuhuen taivaan
utukalvossa uiskeli sen.
Kuin ilmojen utuiset pilvet
myös ulapan pohjilla ui,
niin sielusi hellä ja herkkä
mun sieluuni kuvastui.
Ja tuota kun muistan, silloin mun mieleni summeutuu, ja mun rintani kaihon tuntee kevät-ilta ja illan kuu.
Tähtöselleni.
Edessäni kaikkialla näen usvamerta vaan, valonsädettä ei sinne tuika ainoatakaan.
Tähtöseni arinahani,
toiveheni päivin, öin,
tuika halki pilven tumman,
valoasi ikävöin!
Tähtöseni armahani, miks et, miks et mulle loista? Pimeätä merta kuljen, tähteä ei siellä toista.
Samponi.
Minä ulapan aaltoja sousin, oli venhossa unteni Sampo, sen kanssa kuohujen halki minä pyrjin toivoni rantaan.
Vaan myrskypilvet ne nousi ja salamat sinkosi yllä ja aallot ne kuohui alla ja keskellä keinui haaksi ja salama Sampohon iski.
Ja särkyi se unteni Sampo ja hukkui aaltojen alle ja rikkui myrskyssä pursi ja peittyi toivojen ranta.
Syystunnelma.
Ma vuoren harjalle nousen, kas, merellä myrskyää, ja aalto rantahan roiskuu ja tuima on tuulispää!
Ja ma katson, ja taivas on musta
ja ulappa on kuin yö,
ja päällä kumean kuohun
yön salamat leikkiä lyö.
Ja ma katson, ja horjuu honka,
on kelmeä koivupuu,
ja myrskyssä lehdet lentää
ja kukkaset kellastuu.
Ja ma katson, ja kaikkialla
rajumyrsky se raivoten soi, —
ja mun rintani etsii rauhaa,
vaan ei sitä löytää voi.
Se rinta on myös repaleissa
kuin taivahan pilvet nää,
ja se kuohuin nousee ja laskee
ja sielläkin myrskyää.
Ja sielläkin kuohut käyvät
ja ne louhirantoja lyö,
ja sielläkin salamat sinkoo
ja ne polttaa ja palaa ja syö.
Ja sielläkin aallot ärjyy ja leikkivät leikkiään, ja kukkaset kylmässä värjyy ja itkevät kevättään.
Keväinen koski.
Kas, tyrskien hyrskien rientelevät nuo varsat valkoharjat, ja innoissansa, riemuiten käy eespäin Vellamon karjat.
Kas, korskuva ratsu jo kiiruhtaa
ja vaahto rantoja kastaa,
ja syvänteissä nyt kumajaa
ja kaikuen kalliot vastaa.
Ja voimaa äänet ne uhkuaa
ja kuohut ne raivoten ryntää,
ne vasten paasia pauhoaa
ja kallion kylkeä kyntää.
Ja ne laulaa: into ja pelvottuus
se teitämme aina ohjaa.
Ken meitä sortaa uskaltaa? —
Viemme sortajat pyörtehen pohjaan.
On meissä voimaa ja tarmoa!
Pois, pois sotiratsumme tieltä!
Ei sortaja täällä saa armoa,
ei kärsitä orjan mieltä!
Muistojen mailta.
1.
Maan povesta pulpahti puronen.
Maan povesta pulpahti puronen
hän kirkasna katseli taivaallen:
"Ah kuinka on kaunis elon tie!
Mut matkani minne, minne se vie?"
Oli koivuja purosen partahalla
ja kukkarantoja kaikkialla,
ja välin nuokkui nuorta viljaa,
ja puro se riensi niin riemuin hiljaa.
Ja välin rannalla kasvoi kuusi ja välin hongat ne huminoivat, ja eessä siinti jo seutu uusi ja kaukaa vuoret varjoja loivat Ja vuoristoissa ja laaksoloissa niin sadoin kielin ne laulut soivat.
Kun päivä paisteli lämpimästi ja kevät kukkia herätti, niin laulut helkkyvät heleästi ne elon onnea ylisti. Kun päivä piilihe varjoon vuoren ja kuuset kattoivat puron nuoren, hän kuuli kuusien kuiskivan suuruutta taivahan Jumalan.
Ja Luojan kirkkaassa kesäyössä ja syksyn synkässä tähtivyössä ja kumotellessa illan kuun ja huminoidessa honkapuun hän kuuli kuin koko taivas, maa ylisti rakkauden Jumalaa. Ja puro pulpahti riemuiten: "Sä luoja olethan kaikkien." Ja ilon tyynen hän rintaan sai: "Sä munkin kulkuni ohjaat kai."
Vaan joutui jo kuivaa kangasta ja tietä niin valotonta, ja hän kuivui kesken matkaansa — näin vierryt on virtaa monta. — Ja keskellä kevättoiveitaan hän jälleen painui povehen maan.
Ja kaiho katkera kaikki voitti, niin raskahasti se tuuli henki, ja murhelauluja linnut soitti ja kyynel kostutti kukkasenki, ja itkivät rannan koivut nuoret ja surren nuokkui kukkakuusi, ja kyynelhelmistä välkkyi vuoret ja surren aukeni aamu uusi.
2.
Nuku, nuku nurmen alla.
Nuku, nuku nurmen alla, alla kukkakunnahan, helppo siell' on lapsen maata, helppo rinnan puhtahan. Päivin siintää taivon kalvo, kukat maasta kasvattaa, öisin ylläs tähdet valvoo, tuttavasti tuikuttaa.
Nuku, nuku nurmen alla, alla kukkakunnahan, nuku alla nuoren kuusen, alla koivun vihannan. Nuku syksyn synkän öistä, nuku mailman myrskylöistä, nuku, nuku rauhaisaan. Nuku murehitten teistä, nuku elon kyyneleistä makeasti alla maan.
Nuku, nuku nuori toivo, toivo kaunis kansas, maas, nuku niinkuin kevätkukka, jonka kylmä halla kaas. Nuku tuoksuun kukkien, nuku lauluun lintujen, nuku nuoruusunelmiin, nuku kevättoiveisiin!
Tyhjä sija.
Näin tuossa ennen tuskaa, ja kärsimystä näin,
näin huolta, ponnistusta omaisten, ystäväin.
Nyt aikaa siit' on mennyt, on mennyt rauhattuus,
ja kaihon katkeruutta lievittää päivä uus.
Ja jälellä nyt siinä on tyhjä sija vaan
ja kaikki siinä jälleen on nyt jo ennallaan.
Pöydällä vain on kehys niin tutuin piirtehin
ja rukoileva Kristus ja oksa laakerin.
Sairas soittaja.
Niin vienosti kantele kaikuu syysillan hämärään, ja kummasti, kaihoisasti sen väräjääpi ään'.
Niin vienosti kantele kaikuu,
sitä soittavi sairas mies,
ja liedessä hiilos hehkuu
ja rinnassa toivon lies.
Niin suruisasti kannel kaikuu ja sammuu ahjon lies, pään painaa vuoteelle hiljaa ja nukahtaa sairas mies.
Niin syvästi särki se äidin mieltä.
Niin syvästi särki se äidin mieltä, kun lapsonen taisteli tuskissaan, kun usko murtui ja toivo sammui ja kun ei apua kuulunutkaan.
Niin syvästi särki se äidin mieltä,
kun kelmeni lapsonen kärsinyt,
kun silmät sammui, ja kuolon suuruus
ja kuolon rauha niiss' oli nyt.
Niin syvästi särki se äidin mieltä,
kun kellot soivat niin kumeaan,
kun lähtövirttä jo veisattihin
ja lapsonen vietiin povehen maan.
Niin syvästi särki se äidin mieltä,
kun lapsonen maahan laskettiin,
kun kodin kaunistus, kansan toivo
maan mustahan povehen mullattiin.
Niin syvästi särki se äidin mieltä, kun koti oli kolkko ja autio, kun äidin ylpeys, ilo, turva maan mustassa mullassa makasi jo.
Turhaan.
Nyt turhaan kaivaten rinta huokaa ja turha valitus vaikea ois, ja turhaan sa Manalle huudat: tuokaa mun ystäväin kallis jälleen pois! Ei Manan henget takaisin anna, mit' ovat elolta riistäneet, ei palaja luota Tuonen rannan, ken saavutti Manan virran veet. Ja turhaan rintasi raskas huokaa ja turhaan vuotavat kyyneleet.
Manan morsian.
Kuule laulut kummat soivat, tuolla Manan virran nään, Tuonelass' on tuvat oivat, siellä häitä vietetään! Manan virran viertehellä, siellä lieto lapsen on, siellä rauha, hoiva hellä, siellä elo huoleton. Kuule Tuonen virret soi, joudu joudu lapsi oi! Mana maillensa jo kantaa neittä nuorta, morsianta. Manan mailla rauha on, rauha siell' on rajaton, lieto siell' on lapsen olla, lieto Manan morsion.
Mari pikkunen piika.