Amor ja Psyke

by Apuleius

AMOR JA PSYKE

Kirj.

APULEIUS

Suomentanut ja johdannolla varustanut

Edv. Rein

Helsingissä, Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö, 1907.

Alkulause.

Esilläoleva käännös perustuu pääasiallisesti G.F. Hildebrandin teoksessa L. Apulei opera omnia I, II. Lipsiae 1842 ja F. Nordenin teoksessa Amor und Psyche, Ein Märchen des Apuleius (Meisterwerke der Griechen und Römer in kommentierten Ausgaben VI. Leipzig und Berlin 1903) julkaisemaan tekstiin. Paikoittain on myös seurattu J. van der Vlietin teosta Lucii Apulei Metamorphoseon libri XI. Lipsiae 1897.

Apuna on, paitsi Hildebrandin ja F. Nordenin mainituissa teoksissa tavattavia selityksiä, myös käytetty Adlingtonin englantilaista ynnä Ed. Nordenin y.m. saksalaisia käännöksiä, jonka ollessa uudempia, roomalaista kirjallisuutta käsitteleviä teoksia sekä Apuleiusta koskevia pienempiä tutkimuksia on pidetty silmällä.

Käännöksessä tavattava jako eri lukuihin ei perustu alkuteokseen, vaan Ed. Nordenin mainittuun käännökseen.

Tekijä.

Apuleiuksen elämä ja teokset.

Apuleius syntyi vuoden 125:n vaiheilla j.Kr. Afrikassa Numidian maakunnassa sijaitsevassa Madauran sotilas-siirtolassa, missä hänen isänsä oli arvossa pidetty henkilö ja paikkakunnan korkeimpia hallinnollisia virkamiehiä ("duumvir"). Itse hän poikana sai siihen aikaan tavallisen gramatillis-retorisen koulukasvatuksen maakunnan pääkaupungissa Kartagossa. Täydentääkseen tietojaan hän noin 19 vuotisena siirtyi Kreikkaan ja Aleksandriaan, oleskellen etupäässä Atenassa, missä muun muassa tutki Platon filosofiaa. Seitsemän tai kahdeksan vuotta hän tällöin harjoitteli opintoja ja kulutti niihin koko perintönsä; kertoopa hän itse liian uutteriin lukuihin menettäneen terveytensäkin.

Sen jälkeen hän noin vuonna 150 asettui Roomaan, missä nautti sirosta muotityylistään tunnetun numidialaisen retorin Fronton opetusta, ja alkoi — nähtävästi opettajansa vaikutuksesta — julkaista ensimäiset kirjalliset tuotteensa. Samalla hän toimi asianajajana, jolla alalla tuli hyvin suosituksi.

Roomasta hän 150-luvun keskivaiheilla palasi kotimaahansa Afrikkaan, missä hän samalla tapaa kuin aikansa kreikkalaiset sofistit suurella menestyksellä esiintyi juhlapuhujana ja kauniina, miellyttävänä, nuorena maailmanmiehenä voitti yleistä suosiota. Talvella v. 156 j,Kr. hänen elämänsä sai uuden käänteen. Matkustaessaan näet Madaurasta Aleksandriaan hän sairastui Oean kylässä, nykyisessä Tripoliksessa, jonka vuoksi hän oli pakoitettu pitemmäksi aikaa sinne jäämään. Kun hänellä siellä sattui olemaan tuttava, muuan Pontianus niminen opintotoveri Atenan ajoilta, hän joutui tämän luokse asumaan. Seuraus oli että Apuleiuksen ja hänen toverinsa äidin, varakkaan lesken, Aemilia Pudentillan, välille kehittyi suhde, joka ennen pitkää päättyi avioliittoon. Apuleius oli silloin alun neljänäkymmentä, Pudentilla noin kahdeksanneljättä vuotias.

Tämän avioliiton solmimista olivat Apuleiuksen sukulaiset koettaneet ehkäistä. Niinpä Pontianus, joka alussa itse oli asiaa lämpimästi puoltanut, alkoi sitä vastustella naituaan Herennius Rufinuksen tyttären, miehen, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja joka toivoi vävynsä avulla pääsevänsä Pudentillan rikkauksista osalliseksi. Appensa vaikutuksesta Pontianus nyt alkoi julkisesti panetella Apuleiusta väittäen että hän muka taioilla oli voittanut Pudentillan rakkauden. Myöhemmin Pontianus kuitenkin katui menettelyään, ja toverusten kesken saatiin aikaan sovinto.

Mutta Pontianuksen kuoltua alkoi tämän nuoremman veljen, Pudensin, nimessä hänen setänsä, sivistymätön ja raaka Sicinius Aemilianus, ahdistaa Apuleiusta, joka sillä välin oli nainut Pudentillan. Hänet haastettiin oikeuteen ja häntä syytettiin noituudesta; hoettiinpa että hän muka oli raivannut tieltään Pontianuksen, vaikka tästä ei nimenomaista syytöstä tehty. Apuleiusta vastaan käytetyt todistuskappaleet olivat perin turhanpäiväistä laatua; muun muassa mainittiin varsin arveluttavana tosiasiana että hän ahkeraan käytti taskupeiliä ja että hän — tietenkin tieteellisessä tarkoituksessa — oli leikellyt kaloja.

Oikeusjuttu, jota käytiin Sabrata nimisessä Oean naapurikaupungissa ja jota johti Afrikan prokonsuli Claudius Maximus, päättyi epäilemättä Apuleiuksen täydelliseen puhdistukseen. Torjuakseen syytökset hän piti loistavan, kerrassaan murhaavan puolustuspuheen.

Tämän tapauksen on otaksuttu sattuneen vuoden 158 j.Kr. paikkeilla.

Sittemmin Apuleius muutti Kartagoon, missä eli kuuluisana puhujana, retorina ja filosofina, pitäen esitelmiä, joita vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella. Apuleius oli nyt maineensa kukkuloilla: häntä kuulemaan tulvi koko hienosto, hänen kunniakseen pystytettiin sekä Kartagossa että muualla patsaita. Hänelle uskottiin myös kunniakkaita toimia; niinpä hänestä tehtiin "sacerdos provinciae", jonka tehtävä oli hoitaa keisarillista jumalanpalvelusta maakunnassa ja järjestää kallisarvoiset "ludi sacerdotales" nimiset näytännöt. Tässä mainehikkaassa asemassa Apuleius luultavasti pysyi kuolemaansa saakka; hänen loppuikänsä on yhtä vähän tunnettu kuin kuolinvuotensa.

* * * * *

Jo nämä Apuleiuksen ulkonaiset elämänvaiheet viittaavat siihen, ettei hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Kaikesta päättäen hän oli hyväpäinen mies, jolla oli ivansekainen huumori sekä vilkas mielikuvitus. Luonteeltaan hän oli jalomielinen ja ystäviään kohtaan avulias, jos kohta hänessä oli inhimillisiä heikkouksia, turhamaisuutta ja mahtavain suosion tavoittelua. Aikakautensa, kuolevan antiikin, lapsena hän oli samalla haavaa aistillinen ja uskonnollinen. Huomattavana piirteenä näet hänessä oli taipumus mystilliseen mietiskelyyn, taikauskoon ja astrologiaan, joka sai hänet yhtymään milloin mihinkin salaiskulttiin ja liitti jo hänen eläessään hänen nimeensä loitsutaidon maineen. Mutta vielä suuremmassa määrin kuolemansa jälkeen Apuleius kansankäsityksessä saavutti noidan nimen: kirkkoisä Augustinus mainitsee että kristinuskon vastustajat asettivat hänet ihmeiden tekijänä Kristuksen rinnalle, jopa häntä ylemmäksi.

Apuleiuksen uskomattoman taipuisa äly ja suuri työkyky ilmenevät hänen harvinaisen monipuolisessa kirjallisessa toiminnassaan. Kirjailijana hän käytti sekä kreikkaa että latinaa; mitä jälkimäiseen tulee, oli hän, jonka äidinkieli oli puunilais-kieli ja joka maakuntalaisena oli tottunut huononlaiseen latinaan, vasta vähitellen ja suurella vaivalla oppinut aito-roomalaisen kielenkäytön. Ja hän liikkui kaikilla kirjallisuuden aloilla. Hän sepitti suorasanaisia kertomuksia ja lyyrillisiä runoelmia, kirjoitti näytelmäkappaleita ja satireja, filosofisia dialogeja ja historiallisia tutkielmia, käsitteli laskuoppia ja astrologiaa, eläintiedettä ja lääketiedettä, maanviljelystä ja soitantoa. Kehuipa itse yhtä hartaasti palvelevansa kaikkia yhdeksää runotarta.

Sama kirjavuus osoittautuu hänen esitystavassaan, siinä kun on käytetty kaikkia aikakauden rehevän retoriikan apuneuvoja, alku- ja loppusointuja, sanakaikua, lausejaksojen kertoa, yhteenkasattuja synonymejä, vuoroin kirja-, vuoroin kansankieltä, rinnan vanhentuneita, harvinaisia sanoja ja uusia muodostuksia. Kaikki tämä on aiheuttanut että Apuleiusta on sanottu sukkelimmaksi sanataituriksi, mikä milloinkaan on ollut. Hänen tyylinsä tulee kyllä runsaspuheisuutensa ja saman sisällyksen kertaamisen vuoksi monasti raskaaksi ja teeskennellyksi: lukija tulee usein ajatelleeksi troopillista aarniometsää, missä kiemurtelevat köynnökset tavantakaa pysäyttävät kulkijan. Mutta toiselta puolen se vilkkaalla eloisuudellaan ja lumousvoimallaan tempaa lukijan mukaansa.

* * * * *

Apuleiuksen lukuisista teoksista ovat meidän aikoihimme säilyneet seuraavat kuusi:

Metamorphoses, yksitoista kirjaa käsittävä muunnos-romaani, myöhemmin yleisesti tunnettu nimellä Kulta-aasi.

Apologia eli de magia, Apuleiuksen oikeuden edessä pitämä puolustuspuhe.

Florida, kaksikymmentäkolme retorillista harjoitelmaa.

De deo Socratis.

De dogmate Platonis.

Ja De mundo, jotka kaikki kolme ovat filosofista sisällystä ja joista viimeinen on mukailu eräästä Aristoteleen nimellä käyvästä teoksesta. Tahdomme tässä kiinnittää huomiomme ensinmainittuun teokseen, joka on kaikista laajin ja merkillisin.

Metamorfosit, jota pidetään Apuleiuksen säilyneistä teoksista aikaisimpana, on jäljennös ja laajennus eräästä kadonneesta kreikkalaisesta ihmeromaanista, josta on vieläkin olemassa mukailemalla tehty kreikankielinen ote: Lukianoksen teosten joukossa säilynyt, mutta toisen kirjoittama kertomus Lukios eli Aasi, joka monessa kohden pitää yhtä Apuleiuksen puheenaolevan kertomuksen kanssa. Mainittua esikuvaansa ei kuitenkaan Apuleius ole orjallisesti seurannut, vaan osaksi itse sepittänyt, osaksi poiminut käsillä olevasta satu- ja satirikirjallisuudesta joukon välikertomuksia ja liittänyt ne siihen. Onpa lausuttu arvelu että hän olisi muuttanut alkuteoksen koko sävynkin tekemällä sen täydessä uskossa esitetystä kertomuksesta parodisen romaanin.

Apuleiuksen Metamorfosien sisällys on pääpiirteissään seuraava. Eräs nuori Lucius niminen mies joutuu matkalla Tessaliassa asumaan vanhan miehen luo, jonka vaimo on velho. Kun hän kerran sattuu näkemään mitenkä emäntänsä, sivelemällä ruumistaan tuntemattomalla aineella, muuntaa itsensä linnuksi, herää hänessä halu itsekin hetkeksi muuksi muutteleita. Mutta onnettomuudekseen hän saakin käsiinsä väärän rasian, josta on seurauksena että hänestä tulee aasi.

Tästä alennuksen tilasta, missä Lucius eläimen haahmosta ja vieteistä huolimatta säilyttää inhimillisen ymmärryksensä, hän ei voi päästä, ellei hänen onnistu syödä ruusuja. Se se tästä puolen on kaiken hänen pyrkimyksensä tarkoitus ja se loppumäärä, mihin koko kertomuksen juoni tähtää. Mutta tässäpä nousee tie pystyyn. Monet kerrat jo Lucius parka on pääsemäisillään toiveittensa perille, kun väliin tulee joku sattuma, joka uudestaan viskaa hänet tapausten pyörteeseen.

Luciuksen kärsimysten historia on erinomaisen monimutkainen. Siihen taloon, missä kova onni häntä ensin kohtaa ja missä hän joutuu aasina hevosten kanssa talliin asumaan, hyökkää rosvojoukko ja hävittää sen. Aasi joutuu näiden käsiin ja on pakoitettu, raskas taakka selässä, seuraamaan heitä heidän retkilleen.

Kerran oli aasi jätetty kotiin, kun rosvot olivat lähteneet ryöstämään. Leiripaikkansa vartijaksi he olivat jättäneet vanhan eukon, jonka muun saaliin ohessa tuli valvoa nuorta tyttöä, minkä rosvot vähää ennen olivat suoraapäätä häistä ryöstäneet ja tuoneet luolaansa. Ajan kuluksi ja itkevätä morsianta lohduttaakseen eukko silloin muun muassa kertoo sen sadun, johon alempana tulemme tutustumaan, tarinan Amorista ja Psykestä.

Tämän välikertomuksen jälestä jatkuu pääjuoni. Aasin avulla onnistuu tytön hetkeksi päästä karkuun, mutta molemmat joutuvat pian uudestaan kotiin kääntyvien rosvojen käsiin. Onneton aasi saa tietysti osakseen kovaa kohtelua, jopa päättävät rosvot ottaa sekä sen että tytön julmalla tavalla hengiltä; mutta molemmat pelastuvat varmasta perikadosta, ja rosvot kärsivät ansaitun rangaistuksen pahoista töistään. — Aasin kohtalo käy sitten yhä kirjavammaksi. Se siirtyy isännältä toiselle, milloin pyörittäen myllynkiveä, milloin kantaen selässään puita, ajajana häijy poika, joka ei muuta tee kuin miettii miten voisi elukkaa rääkätä. Milloin se on joutua karhun raadeltavaksi, milloin se kuljettaa Syyrialais-jumalattaren kerjäläispappien pyhiä esineitä, milloin palvelee puutarhurilla tai sotamiehellä. Sitten sen saa muuan veljespari — sokurileipuri ja keittäjä —, jotka huomaavat että se ei syökään tavallista aasinapetta, vaan ihmisten herkkuja. Siitä pitäen sen kohtalo alkaa kääntyä valoisammaksi. Sen ostaa nyt eräs mies, joka keksii sen tavattoman viisauden muissakin kohdin, se kun ylen helposti oppii mitä vaikeimmat temput, ja antaa sen maksusta julkisesti näytellä taitoaan. Se on nyt yleisen ihmettelyn esineenä, saavuttaapa muutaman ylhäisen rouvan rakkauden. Kerran sen tulee Korintoksessa taajan katsojakunnan edessä ottaa osaa riettaaseen näytelmään. Mutta tämän alkaessa aasi lähteekin karkuun ja yöpyy kaupungin ulkopuolella merenrannalle. Unessa sille ilmestyy Isis jumalatar luvaten pelastusta. Ja seuraavan aamun koittaessa valkenee aasillekin onnen päivä. Tiellä astuu Isiksen palvoojain saattue, jonka etunenässä kulkee ruusunseppeltä kantava pappi: aasi syöksyy esiin, syödä hotaisee ruusut suuhunsa ja — edessämme on ilmielävänä entisessä ihmismuodossaan Lucius.

Kiitollisena tämä vihityttää itsensä Isiksen ja sitten Osiriksen salaismenoihin ja matkustaa sittemmin Roomaan, missä aikaa myöten kohoaa yhä pyhempiin arvonasteisiin.

* * * * *

Romaanin päätös on tekijän itsensä sepittämä. Siinä tavataan selviä viittauksia hänen omaan elämäänsä. On senvuoksi kenties syystä väitetty että Apuleius, kertoessaan aasin haahmossa kovia kokeneen Luciuksen vaiheita, samalla on ajatellut omaa itseänsä; olihan hän — niin sanotaan — tiedonhaluaan tyydyttääkseen kuluttanut varhaisimmat vuotensa joutaviin maallisiin tutkimuksiin ja vasta senjälkeen kuin kokonaan oli heittäytynyt mysterioiden helmaan, hän oli saavuttanut sisällisen rauhan. Lopulla kuvatut Isis-palveluksen menot vaikuttavat hullunkurisen vallattomien, usein siveellisesti perin arveluttavien kertomuksien jälestä juhlallisen virren tavoin; siinä on oltu huomaavinaan katuvaisen synnintunnustusta.

Kokoonpanoltaan "muunnos-romaani" on jonkun verran hajanainen, sen lomaan kun on punottu kirjava liuta sivukertomuksia traagillista, koomillista ja romantista laatua, jotka enimmäkseen eivät ole missään elimellisessä yhteydessä sen kanssa. Mutta jännittävä juoni, joka alinomaa tuo mukanaan uusia, odottamattomia käänteitä ja aukoo ihme- ja seikkailumaailman ovet selkoselälleen, vilkas esitys, hilpeä humori ja viittaukset ajan oloihin tekevät sen mieltäkiinnittäväksi.

* * * * *

Apuleiuksen Metamorfosien kauniin helmi, joka ikipäiviksi on pelastanut kirjan unohdukseen joutumasta, on maailmanmainio satu Amorista ja Psykestä, joka alkaa romaanin neljännessä ja päättyy sen kuudennessa kirjassa. Sitä tekijä ei ole ottanut ylempänä mainitsemastamme alkuteoksesta, vaan eräästä kreikkalaisesta kokoelmasta novelleja, eli n.s. "miletolaisia satuja". Apuleius tunsi siis tämän sadun sen kreikkalaisessa muodossa. Mutta sama aihe on, eri tavoin muodosteltuna kansansatuna, tunnettu hyvin monella kansalla; siitä on muun muassa olemassa intialaisia, arapialaisia, italialaisia, ranskalaisia, saksalaisia, islantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia toisintoja.

Emme tunne tarkemmin kysymyksessä olevaa Apuleiuksen kreikkalaista esikuvaa. Mutta aivan varmasti jo siinä alkuperäinen kansansatu esiintyy hellenistiseen henkeen muunneltuna. Omasta puolestaan Apuleius on sitä monin tavoin muuttanut, lisäellen ja poistaen yksityisiä piirteitä; niinpä hän on siihen liittänyt viittauksia roomalaisiin oloihin sekä joukon abstraktis-allegorisia käsitteitä ja antanut koko kertomukselleen humoristis-satirisen värityksen, mikä melkoisessa määrin on muuntanut vanhan kansansadun naivisen leiman. Että siitä huolimatta siksi paljon todellista kansantarun ainesta on jälellä, tekee kertomuksen kirjallisessa suhteessa tärkeäksi: siinä on näet ainoa laajempi meille säilynyt jäännös antiikista kansansatua. Ja täytyy myöntää, että Apuleius sittenkin syvemmältä kuin useimmat vanhan ajan kirjailijat on tajunnut tämän sisimmän olemuksen.

* * * * *

Oleellisimpia alkuperäiseen satuun tehtyjä muutoksia oli se, että rakastaville oli annettu nimeksi Amor ja Psyke. Siitä oli lähin seuraus että kansantarun häijystä äidistä, joka, estääkseen lempiviä yhtymästä, muuntaa poikansa hirviöksi, tuli Venus, mikä puolestaan aiheutti että koko kreikkalaisen mytologian yleisesti tunnettu koneisto työnnettiin näyttämölle. Nimet Amor ja Psyke saatiin yleisestä, nähtävästi aleksandrialaisella ajalla syntyneestä, mutta luultavasti Platosta johtuvasta käsityksestä. Kirjallisuudessa tapaamme sen aikaisimmin ensimäisellä vuosisadalla e.Kr. eläneellä kreikkalaisella epigrammintekijällä Meleagroksella, joka usein esittää Erosta (Amoria) ja Psykeä rakastavana parina. Mutta vielä yleisempänä tämä käsitys ilmenee taiteessa. Lukuisissa veistoteoksissa, korkokuvissa, kaiverretuissa kivissä, seinämaalauksissa, sormuksissa y.m., kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen myöhemmissä tuotteissa näemme tuon lapsellisen parin yhdessä, milloin toisiaan armastellen, milloin taas tapaamme Eroksen rakastettuansa kiduttamassa ja Psyken armoa anomassa. Usein on silloin Psykellä perhosensiivet, joskus hän on kokonaan perhosenmuotoinen. Välistä taas näemme päinvastoin Psyken perhosena vartioimassa sidottua Erosta. Näissä esityksissä on luultavasti taiteilijan mielessä väikkynyt allegorinen ajatus ihmissielun ikuisesta kaipiosta ihanteellisuuteen — yleinen mielikuva, joka on antanut suhteellisesti suuren vapauden käsittelyssä eikä ole sitonut häntä tarkoin määrättyyn situatsioniin.

Syy siihen, minkä vuoksi käsitys Amorista ja Psykestä oli omiaan liittymään alkuperäiseen kansansatuun, oli ilmeisesti se, että kummassakin tapauksessa oli kaksi onnetonta rakastavaa.

* * * * *

Ne kieltämättä allegoriset ainekset, jotka Apuleiuksen esikuvasta ovat tulleet hänen teokseensa, ynnä ne, joita hän itse puolestaan on siihen liittänyt, ovat osaltaan vaikuttaneet sen, että useimmat selittäjät, alkaen hänen 6:lla vuosisadalla j.Kr. eläneestä maanmiehestään Fulgentiuksesta aina meidän aikojemme tutkijoihin saakka, ovat käsittäneet sitä täydelliseksi, moraliseeraavaksi allegoriaksi, jotkut vieläpä kristilliseen henkeen laadituksi; on väitetty että Apuleius tarinallaan olisi tahtonut esittää ihmissielun suhdetta taivaalliseen rakkauteen, kuinka se lankeemuksensa johdosta tämän kadottaa, mutta kärsimysten kautta puhdistuneena jälleen saavuttaa sen; myös on ylimalkaan ajateltu niitä tuskia ja vaivoja, mitä rakkaus ihmiselle tuottaa. Toiset ovat olettaneet Apuleiuksen tahtoneen viitata mysterioiden puhdistavaan vaikutukseen ja huomauttavat miten Psyken vastukset ja harhamatkat muistuttavat niitä koettelemuksia, joita salamenoihin vihittävien oli kestettävä.

Perinpohjaisempi kertomuksen punnitseminen ja varsinkin laajentunut näköala vertailevan satututkimuksen alalla ovat kuitenkin osoittaneet että tällä romaanilla kokonaisuudessaan ei ole voitu tarkoittaa nimenomaista allegoriaa.

* * * * *

Senjälkeen kuin Apuleius oli istuttanut kansansadun metsäkukan retoriikan taimitarhaan, oli antiikin taide hyvin vähäisessä määrässä käsitellyt Amorin ja Psyken suhdetta. Ei ole olemassa antiikista taideteosta, jonka varmasti voisi asettaa yhteyteen Apuleiuksen muodostelun kanssa. Ja itse asiassa oli tämän ilmestyessä antiikisen taiteen elinneste jo siihen määrään ehtymässä, ettei se enää kyennyt luomaan mitään sanottavasti uutta. Mutta sitä enemmän se on vaikuttanut uuden ajan taiteeseen, renessansista alkaen. Maalauksista on ennen muita mainittava Rafaelin suunnitelman mukaan tehdyt kattomaalaukset Villa Farnesinassa Roomassa, missä sarja mainitusta romaanista otettuja viehättäviä kohtauksia on nähtävänä. Kuvanveistoksista taas ovat kuuluisimmat Canovan ihana ryhmä Villa Carlottassa Lago di Comon rannalla sekä Thorwaldsenin tunnetut mestariteokset. Ja onpa omankin maamme taiteilijoista yksi, Walter Runeberg, ottanut aiheita Amorin ja Psyken iäti nuoresta tarinasta.

Lopuksi on mainittava että kertomus Amorista ja Psykestä on vaikuttanut hedelmöittävästi uudempien aikojen kaunokirjallisuuteenkin, se kun on innostuttanut useita eri kielillä esiintyviä kirjailijoita enemmän tai vähemmän itsenäisiin runollisiin tuotteisiin.