ENSIMÄINEN LUKU.
Oli kerran eräässä valtiossa kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme ylen kaunista tytärtä. Mutta kun molempia vanhempia, miten suloiset olivatkin, toki katsottiin voitavan inhimillisin kiitoksin täysin vastaavalla tavalla kehua, oli nuorimman tyttären ihanuus niin erikoinen ja erinomainen, ettei sitä puutteellinen ihmiskieli pystynyt ilmaisemaan eikä riittämään asti ylistämään. Niinpä monet oman maan kansalaiset ja varakkaat tulokkaat, joita harvinaisen näytelmän huhu taajoissa, hartaissa joukoissa keräsi kokoon, hämmästyivät ihmeissään moista saavuttamatonta ihanuutta, painoivat sormenpään ojennettua peukaloansa vasten ja veivät kätensä suulleen, osoittaen siten hänelle uskonnollista kunnioitusta juuri kuin itse Venus jumalattarelle.
Jo oli kautta lähivaltioiden ja likiseutujen kulkeutunut huhu, että jumalatar, jonka synnytti sinisyvyys ulapan ja kasvatti vihma vaahtopäälaineiden, kaikkialle jakaen jumaluutensa armoa jo liikuskeli keskellä väkijoukkoja, tai ainakin että taasen, kuten kerran meri, niin nyt maa uudesta taivaallisten pisarain idusta oli toisen Venuksen täydessä impeyden kukassaan saattanut puhkeamaan.
Niin etenee äärettömästi päivä päivältä se käsitys, niin vaeltaa leviävä maine jo kautta lähisaarten, melkoisen osan maata ja useampain maakuntain. Jo tulvi joukottain kuolevaisia, pitkien taivalten takaa ja meren aallonharjoja kulkien vuosisadan kuulua kummaa näkemään. Ei Pafokseen, ei Knidokseen eikä edes Kyteraankaan kukaan purjehtinut Venus jumalatarta katsomaan. Jumalattaren uhreja sivuutetaan, hänen temppelinsä ovat tyhjinä, pyhät sijansa hyljättyinä, hänen menojaan laiminlyödään, kuvapatsaansa ovat vailla seppeleitä ja autioita alttareita tahraa kylmä tuhka. Sensijaan rukoillaan tyttöä, ja ihmisen muodossa lepytellään mahtavan taivahisen jumaluutta; immen aamusin astellessa suostutellaan uhriteurain ja juhla-aterioin Venusta, joka kuitenkin oli kaukana, ja hänen katuja pitkin kävellessään ihmiset lukuisasti häntä palvoovat seppelin ja kukkasin.
Tämä taivaallisten kunnianosoitusten määrätön siirtäminen kuolevaiseen tyttöön herätti todellisen Venuksen suuttumuksen, ja närkästyksestä kärsimätönnä hän päätään pudistellen sekä sydämen pohjasta nuristen näin puhuu itsekseen: "voi luonnon ikiemoa, voi alkuainetten perusjuurta, voi koko maanpiirin hallitsijatarta, voi minua, armas Venus, jonka täytyy kuolevaisen tytön kanssa jakaa valtiuteni ja jonka taivaassa pyhitettyä nimeä häpäisee maallinen tahra! Meille molemmille osoitetussa palveluksessa saan minä tietysti tyytyä viransijaisen epävarmaan osaan, ja minun kuvaani kantaa ympäri maailmaa kuolevainen tyttö. Turhaan Paris paimen, jonka oikeamielisyyden ja luotettavuuden on myöntänyt suuri Jupiter, erinomaisen ulkomuotoni vuoksi asetti minut niin mahtavain jumalatarten edelle. Mutta eipä tuo, ken tahansa lieneekään, niinkään suureksi ilokseen tule ryöstäneeksi kunniaani: kyllä minä pian laitan niin, että hän saa katua juuri tätä luvatonta ihanuuttaan".
Ja kohta hän kutsuu luokseen poikansa, tuon siivekkään veitikan, joka huonoine tapoineen kaikkea julkista kuria halveksii ja liekin, nuolin asestettuna öisin liitää vieraissa kodeissa sekä kaikkien avioliittoja turmellen rankaisematta tekee moisia kolttosiaan eikä ollenkaan toimita mitään hyvää. Vaikka tämä jo luontaisesta vallattomuudesta on julkea, äiti vielä lisäksi sanoillaan häntä yllyttää ja saattaa hänet ennenmainittuun valtioon sekä osoittaa hänelle Psyken — se näet oli tytön nimi. Ja kerrottuaan juurta jaksaen heidän kauneudenkilpailunsa, hän närkästyksestä uhkuen ja puhkuen virkkaa: "nimessä äidinrakkauteni siteiden, nimessä nuolesi suloisten haavojen, nimessä tuon liekkisi medenmakean polton, hanki äidillesi kosto, ja täydellinen! Rankaise ankarasti tuota uppiniskaista kaunotarta ja suorita suosiollisesti ennen kaikkea tämä ainokainen asia: tuo neito rakastukoon mitä tulisimmin kaikkein halvimpaan mieheen, jolta Onnetar on riistänyt arvon ja samalla perinnön, vieläpä terveydenkin, mieheen, joka on niin halpa, ettei koko maanpiirissä löydä vertaistaan kurjuudessa".
Noin julistettuaan ja hehkuvin suukkosin poikaansa kauvan ja kiihkeästi suudeltuaan, hän pyrkii lähimmälle rannikolle, mistä meri vetäytyy taappäin, ja tuskin hän rusottavilla jalkapohjillaan on hipaissut väreilevän allokon päällisintä vihmaa, niin hän jo laskeutuu syvän meren selkeälle pinnalle. Ja, niinkuin hän juuri haluaakin, niin paikalla viivyttelemättä ilmestyy merellinen seurue, ikäänkuin jumalatar aikoja sitten olisi niin käskenyt. Saapuvat Vellamon neidot kuorossa laulaen, saapuvat takkuinen siniparta Portunus ja Salacia, syli raskaana kaloista, sekä pieni delfiininajaja Palaemon. [Portunus, Salacia ja Palaemon ovat tarumaisia meriolentoja.] Ja Tritonein parvien hyppelehtiessä sinne tänne pitkin meren pintaa, tässä yksi vienosti puhaltaa sointuvaa simpukkaa, tuossa toinen silkkiharsolla torjuu auringon ahdistavaa paahdetta, kolmas kantaa valtiattaren edessä kuvastinta ja vihdoin toiset uiskelevat parittain, vaunujen eteen valjastettuina. Sellainen joukkue se saattaa Venusta, kun hän valtamerelle suorii.
* * * * *
Mutta Psyke, itselleenkin ilmeisestä ihanuudestaan huolimatta, ei nauti kauneudestaan mitään hedelmää. Kaikki häntä katselevat, kaikki kiittävät, mutta ei kenkään, ei kuningas, ei kuninkaanpoika eikä yhteisestäkään kansasta kukaan häntä aviokseen haluten kosimaan saavu. Ihailevat sitä jumalallista ulkomuotoa, mutta kuin mitäkin taidokkaasti silattua kuvapatsasta sitä ihailevat kaikki. Jo kauvan sitten ovat molemmat vanhemmat siskot, joiden kohtalaista kauneutta eivät ihmiset ollenkaan olleet huutoon saattaneet, joutuneet kuninkaallisille kosijoille ja päässeet onnellisiin avioliittoihin. Mutta Psyke pyhäisenä piikana kodissaan istuen itkee hyljättyä yksinäisyyttään, ruumiiltaan raihnaana, sielultaan sairaana, ja vihaa itsekseen ihanuuttaan, joka koko maailman on hurmannut.
Silloin perin kovaonnisen tytön kurjankurja isä, epäillen taivahisten vihaa ja jumalten kiukkua peläten, kysyy neuvoa ikivanhalta Miletoksen oraakelilta ja suostuteltuaan rukouksin ja uhriteurain mahtavata jumaluutta hän anoo neidolle, jota ei kukaan pyydä, häitä ja aviomiestä. Ja Apollo antoi näin kuuluvan oraakelinvastauksen, vieläpä latinaksi, vaikka hän, katsoen miletolaissadun kertojaan, olikin kreikkalainen ja ioonialainen:
Korkean vuoren huipulle, valtias, toimita tyttö, yllään hääpuku, voi, surkean morsiuden! Turhaan vävyä ihmislasten joukosta toivot: julma ja häijy se on, turmiokas kuni kyy, hän, joka lentimin ilmoja liitäen kaikkia vaivaa, liekin ja miekoin myös kutakin ahdistaa, tuo, jota jumalat säikkyvi, värjyvi taivahan taatto, ja jota kauheksuu Tuonelan virrat ja yö.
Pyhän ennustuksen sisällyksen kuultuaan ennen niin miekkoinen kuningas harmissaan ja suruissaan lähtee takaisin kotiin ja selvittää puolisolleen pahaenteisen jumalanvastauksen käskyn. Siitä murhetta, itkua ja voivotusta useammaksi päiväksi. Mutta jo vaatii kauhea oraakelinlause julmaa toimeenpanoaan. Jo valmistellaan hautaushäiden näytäntöä kurjankurjalle neidolle, jo sammuu soihdun loimu mustan hiiloksen tuhkaan, jo vaihtuu häähuilun sointu vaikeroivaan lyydialaissäveleeseen, iloinen morsiuslaulu päättyy surkeaan parkuun, ja miehelään aikova tyttö kuivaa kyyneleensä itse morsiushunnullaan. Niin valitti koko väestökin yhdessä kovaa kokeneen talon surkeata kohtaloa, ja maansurun ajaksi julistettiin kohta oikeudenkäynti lakkautetuksi.
Mutta pakko totella taivaallisia ohjeita vaatimalla vaati Psyke parkaa kohtalon määräämään rangaistukseen. Kun siis suurimmassa murheessa oli suoritettu hautaushäiden juhlallisuudet, niin kuljetetaan koko kansan saattaessa elävää ruumista, sillä itkusilmäinen Psyke ei astu hääsaatossaan, vaan omiin hautajaisiinsa.
Mutta kun vanhemmat murheellisina ja moisen onnettomuuden järkyttäminä vitkastelevat jumalattoman teon toimeenpanossa, tytär itse näillä sanoin heitä rohkaisee: "mintähden onnetonta vanhuuttanne alituisella itkulla kidutatte? Miksi henkeänne, joka enemmän minulle kuin teille kuuluu, tavantakaisilla voivotuksillanne näännytätte? Miksi tehottomilla kyynelillänne rumennatte minun katseitani samalla kertaa kuin omia silmiänne? Miksi revitte harmaita hapsianne? Mitä rintaanne, mitä pyhiä parmojanne kolhitte? Tämäkö siis oli oivallinen palkkanne erinomaisesta ihanuudestani? Liian myöhään älyätte että teihin on sattunut jumalattoman kateuden kuolettava isku. Silloin kun yksityiset ja kansat jumalallisilla kunnianosoituksilla minua juhlivat, kun ne yhdestä suusta minua uudeksi Venukseksi nimittivät, silloin olisi teidän pitänyt surra, silloin itkeä, silloin minua menneenä kaluna murehtia. Jo minä huomaan, jo näen että yksin nimi 'Venus' on minut turmioon syössyt. Viekää ja asettakaa minut oraakelinmääräämälle huipulle. Minä riennän kohti noita onnellisia häitäni, riennän näkemään tuota ylhäissukuista ylkääni. Mitä vitkastelen? Miksi lykkään tuonnemmaksi hänen tuloaan, joka koko maanpiirin turmioksi syntyi?"
Noin puhuttuaan neito vaikeni ja, jo vakavasti astuen, yhtyi mukana seuraavaan saattoon. Kuljetaan jyrkän vuoren määräkukkulalle, jonka ylimmälle huipulle tyttö asetetaan. Sen jälkeen kaikki heittävät hänet sinne, sammuttavat kyynelillään hääsoihdut, joilla olivat edeltä valaisseet, ja jättävät ne siihen paikkaan sekä hankkivat allapäin kotiinlähtöä. Ja moisen tappion masentamina tytön kurjat vanhemmat sulkeutuvat huoneeseensa, kätkeytyvät sen pimentoihin ja antautuvat alituisen yön valtaan.
Mutta Psyken, joka kukkulan huipulla kohtaloaan vaikeroi, kohottaa verkalleen, liepeitä sinne tänne liehuttaen ja poimuja pullistaen, lauhasti huokuvan Lännen lempeä tuulonen, kuljettaa vähitellen häntä leppeällä henkäyksellään alas pitkin korkean kallion jyrkänteitä ja laskee hellävaroen hänet vaipumaan vuoren alla olevan laakson vihannan nurmen helmaan.
* * * * *
Kun Psyken valtava mielenliikutus oli asettunut, niin hän nukkui pehmeään ruohikkoon, kasteisella heinävuoteellaan suloisesti uinuen. Sitten hän riittävästä unesta virkistyneenä, jälleen nousee tyynellä mielin. Hän näkee lehdon täynnä korkeita, mahtavia puita, näkee kuulean lähteen lasinheleine hetteineen aivan lehdon sydämessä. Lähellä sitä paikkaa, missä lähde pulpahtaa esiin, on kuninkaanlinna, jota ei ole rakennettu ihmiskäsin, vaan jumalten taidoin. Jo sisäänastuessasi tietäisit näkeväsi jonkun jumalan muhkean ja ihanan olinpaikan. Sillä korkeata, seeteripuusta ja norsunluusta huolekkaasti koverrettua lakea kannattavat kultaiset patsaat, seiniä kaikkia peittää hopeinen korkokuvaus, missä pedot ja kesyt elukat tulijan silmää kohtaavat. Ihmeellinen tosiaan se ihminen, ei, pikemmin puolijumala tai varmaan jumala, joka valtavan taiteensa hienoudella on niin suuren hopeamäärän eläimiksi muuntanut. Yksin lattiatkin muodostavat monenmoisia, kallisarvoisista juoviin jaetuista kivistä tehtyjä mosaikkikuvioita. Kahdesti ja useammastikin vallan miekkoiset ne, jotka jalokivillä ja helyillä kopeasti astelevat! Myös muutkin joka taholle laajalti suunnitellun talon osat ovat määrättömän kallisarvoiset, ja kokonaiset seinät pelkästä kullasta välkkyvät omalla hohdollaan, niin että talossa vallitsee päivä, vaikkei paistaisikaan aurinko; niin loistavat makuuhuoneet, niin pylväskäytävät, niin itse holvit. Ja muutkin laitokset vastaavat täysin talon kunnianarvoisuutta, niin että kaikki todentotta näyttää oikeastaan olevan taivaallinen palatsi, aiottu suuren Jupiterin maalliseksi olinpaikaksi.
Moiset viehättävät paikallisuudet vetävät puoleensa Psyken; hän astuu lähemmäs ja käy jo vähän rohkeammin kynnyksen sisäpuolelle. Pian saa hänet into katsella kaikkea tuota kaunista houkutelluksi: hän tutkii itsekutakin esinettä erikseen ja katselee linnan toisella puolella sen erinomaisella kätevyydellä valmistettuja aittoja, täynnään suuria kalleuksia. Eikä ole olemassa mitään, jota siellä ei tapaisi. Mutta paitsi muuta, mikä näissä suurissa rikkauksissa oli ihmeellistä, oli varsinkin se kummallista, että moinen koko maailman aarre säilyi ilman mitään lukkoa, ilman salpaa, ilman vartiaa. Hänen tätä kaikkea suurimmalla nautinnolla katsellessaan kuuluu muuan ääni ilman näkyväistä ruumistansa. Ja se lausuu näin: "Miksi valtiatar hämmästyt näitä näin suuria varoja? sinun on tämä kaikki. Suoriu täältä makuuhuoneeseen, virkistä vuoteessa väsyneitä voimiasi ja kylve kyllältäsi. Me, joiden äänen kuulet, olemme sinun palvelijoitasi ja tulemme uutterasti sinua avustamaan, eikä kuninkaallinen ateria ole viipyvä, kunhan vain olet ruumistasi vaalinut".
Psyke tajusi tässä jumalallisen kaitselmuksen autuutta, noudatti olennottoman äänen kehoituksia ja huuhtoi pois väsymyksensä ensin unella ja sitten kohta kylvyllä. Ja nähtyään heti aivan lähellä puolipyöreän ylennyksen, hän arveli sitä sopivaksi virkistyspaikaksi, siinä kun oli pöytäkalusto, ja laskeutui mielihyvällä tämän ääreen. Ja tuossa paikassa toimitetaan maljoja täynnä nektari-juomaa ja runsaita annoksia monenmoisia ruokalajeja, kenenkään tarjoamatta ja vain ikäänkuin jonkun tuulenhenkäyksen vaikutuksesta. Kuitenkaan ei hän voinut nähdä ketään, vaan kuuli ainoastaan ilmassa satelevia sanoja, ja vain ääniä oli hänellä palvelijoinaan. Upean aterian jälkeen astui joku sisään ja lauloi näkymätönnä, toinen taas, niinikään näkymätönnä, soitti kitaraa. Sitten hivelee hänen korviaan taajan suloaänisen joukon yhteissointu, niin että, vaikkei näkyvissä ollut kenkään, siellä kuoro varmaan oli sentään.
Näiden nautintojen jälkeen Psyke illan tullen käy levolle. Mutta kun yötä jo oli jonkun verran kulunut, kuuluu hänen korviinsa lempeä sointu. Silloin hän kaamottavassa yksinäisyydessään peläten impeytensä puolesta vapisee ja kauhistuu; ja hän säikkyy jokaista onnettomuutta sitä enemmän koska ei sitä tunne. Mutta jo olikin tuntematon puoliso läsnä, astui vuoteeseen, teki Psyken vaimokseen ja hävisi kiireesti ennen päivän koittoa. Ja kohta palvelivat makuuhuoneessa odottavat äänet nuorikkoa.
Tätä jatkui näin pitemmän ajan. Ja kuten tavallisesti käy, kääntyi se, mikä alussa oli outoa, alituisesta tottumuksesta viehätykseksi, ja epämääräisen äänen sointu oli lohdutuksena yksinäisyydessä.
TOINEN I<UKU.
Sillävälin Psyken vanhemmat hellittämätöntä suruaan ja murhettaan vanhenivat. Ja maineen levittyä laajemmalle olivat vanhemmat sisaretkin saaneet tietää kaiken, olivat murheissaan ja suruissaan kiireesti heittäneet kotilietensä sekä kilvan matkanneet vanhempiaan katsomaan ja lohduttamaan.
Sinä yönä alkoi Psykeään näin puhutella puoliso, jota, vaikka ei voitukaan nähdä, kuitenkin saattoi sekä käsin tunnustella että korvin kuulla. "Psyke, sinä suloisin ja rakas vaimoni, liian julma kohtalo uhkaa sinulle turmiokasta vaaraa, jota sinun, luulen ma, täytyy visusti varoa. Jo lähestyvät tuota kukkulaa siskosi, levottomina oletetun kuolemasi vuoksi ja jälkiäsi etsien. Mutta jos joitakin heidän voivotuksiaan ehkä kuuletkin, niin älä vastaa mitään — niin, älä edes kaukaa katso sinnepäinkään. Muuten tulet minulle tuottamaan mitä raskaimman surun, itsellesi taas mitä pahimman turmion".
Psyke suostui ja lupasi tehdä puolisonsa mieliksi. Mutta kun tämä yön keralla oli häipynyt, kulutti onneton nainen koko päivän kyyneliin ja voihkimisiin, uudestaan ja yhä uudestaan hokien nyt vasta oikein olevansa mennyttä; olihan hän suljettu vankilaan, jos kohta komeaan, voimatta seurustella ja puhella ihmisten kanssa sekä lohduttaa hänen tähtensä murehtivia sisaria ja saamatta edes nähdäkään heitä. Ja virkistämättä itseään kylvyllä, ruualla tai millään muullakaan hän viljalti kyyneleitä vuodattaen vaipui uneen.
Eikä aikaakaan, kun puoliso tavallista aikaisemmin laskeutuu levolle ja syleillen yhä vieläkin itkevätä Psykeä vannottaa häntä näin:
"Tätäkö minulle lupailit, Psykeni? Mitä minä, sinun puolisosi sinusta enää odotan, mitä toivon? Yöt päivät itkeä vetistelet etkä herkeä keskellä aviosyleilyjäkään itseäsi kiduttamasta. Tee nyt jo niinkuin tahdot ja noudata turmiollista mielihaluasi. Muista vain minun vakavaa varoitustani silloin kun liian myöhään alat katua".
Silloin Psyke rukoilemalla ja uhkaamalla muuten kuolla ahdistaa puolisoaan, jotta tämä suostuisi hänen pyyntöönsä nähdä sisarensa, lieventää heidän surujaan ja puhella heidän kanssaan.
Hän myöntyykin nuorikkonsa rukouksiin, vieläpä sallii hänen lahjoittaa sisarilleen mitä kultaa ja koristeita ikänä haluaa, mutta varoittaa tavantakaa ja peloittelee useasti, ettei milloinkaan sisarten turmiollisesta neuvosta taipuisi kysymään puolisonsa muotoa, jottei rikollisessa uteliaisuudessaan syöksyisi moisesta onnen huipusta perikatoon, sillä silloin Psyke ikipäiviksi jäisi nauttimatta hänen halailuaan. Psyke kiitti puolisoaan ja virkkoi jo iloisempana: "tuhat kertaa mieluummin tahtoisin kuolla, kuin kaivata sinun suloista syleilyäsi! Lemminhän sinua yhtä paljon kuin omaa henkeäni ja rajusti sinua rakastan, ken tahansa lienetkin, enkä rinnallesi aseta itse Kupidoakaan. Mutta täytä vielä, ma pyydän, tämä rukoukseni ja käske palveliaasi Länttä tuomaan sisareni tänne, samalla tapaa kuljettaen heidät kuin minutkin". Ja painaen suostuttavia suuteloitaan, syytäen maireita sanojaan sekä syleillen häntä hänen vastustelustaan huolimatta nainen vielä liittää imarteluihinsa tämän: "mesimarjueni, oma miehyeni, Psykesi suloinen elo!" Lemmen kuiskailun voiman ja vallan edessä puoliso alistui ja lupasi tehdä kaikki. Ja kun päivä jo valkeni, hän hälveni aviovaimonsa käsistä.
* * * * *
Mutta saatuaan tietää kukkulan ja paikan, mihin Psyke oli jätetty, sisaret joutuun saapuvat sinne, itkevät silmänsä kuiviin ja lyövät rintoihinsa, jotta vahat ja kalliot heidän alinomaisista voivotuksistaan kajahtelevat. Jo he nimeltä huutelivat siskoparkaansa kunnes vaikeroivan äänen kimeä kirkuna tunkee rinteitä myöten alas laaksoon. Silloin Psyke mieletönnä ja vavisten syöksyy esiin huoneestaan ja virkkaa: "miksi suotta surkeilla valituksillanne itseänne kiusaatte? Olenhan minä, jota murehditte, täällä. Heittäkää suruiset valituksenne ja kuivatkaa vihdoinkin pitkällisestä kyyneltulvasta kosteat poskenne, koskapa jo voitte syleillä sitä, jota juuri voivottelitte".
Sitten hän kutsuu Lännen ja muistuttaa sitä puolisonsa määräyksestä. Eikä aikaakaan, kun se käskyä totellen kohta hempeimmillä henkäyksillään vaaratonta kulkua kantaa heidät alas. Ja he nauttivat molemminpuolisista syleilyistä ja kiireisistä suuteloista, ja riemusta pulppuavat siihen asti hillityt kyyneleet esiin. Sitten Psyke virkkaa: "mutta astukaapa ilomielin myös kattoni alle ja lieteni luo ja virvoittakaa murheellisia mieliänne yhdessä Psykenne kanssa". Noin puhuttuaan Psyke saattaa heidän nähtäväkseen kultaisen linnan suurensuuret varat ja kuultavakseen palvelevien äänien kansakasta joukkoa sekä kestitsee heitä muhkeasti mitä kauniimmalla kylvyllä ja yli-inhimillisen pöydän komeuksilla.
Mutta nepä kylläisinä tuosta vallan taivaallisten rikkauksien tulvasta jo syvällä sydämessään hautoivat kateutta. Vihdoin toinen heistä herkeämättä varsin tarkasti ja uteliaasti kyselee, kuka on tuon taivaallisen omaisuuden isäntä, kuka tai millainen on hänen puolisonsa. Mutta eipä Psyke sittenkään millään lailla loukkaa puolisonsa käskyä tai anna kiskoa itsestään sydämensä salaisuuksia, vaan sepittää hätävalheen, että hänen miehensä muka on hyvännäköinen nuorukainen, jonka poskia vasta varjostavat parran haituvat ja joka enimmäkseen kuluttaa aikansa metsästämällä kedoilla ja vuorilla. Mutta jottei keskustelun jatkuessa jokin hairahdus häntä paljastaisi, hän paikalla kutsui Lännen ja jätti heidät sen kuljetettavaksi, mukanaan kuormallinen kultateoksia ja jalokivikoristeita.
* * * * *
Heti tämän jälestä oivat sisarukset jo hehkuen kytevän kateuden sapesta palasivat kotiin ja puhua pauhasivat keskenään. Vihdoin alkaa toinen näin:
"Voi sinua, epäviisas julma ja nurja Onnetar! Näinkö olet hyväksi nähnyt, että vaikka meillä on samat vanhemmat, olemme niin erilaisen kohtalon osaksemme saaneet. Olemmehan me, vaikka iältämme käymme edellä, joutuneet vierasten aviomiesten piioiksi ja kotiliedeltämme, vieläpä isänmaastamme karkoitettuina elelemme kaukana vanhemmistamme, kuten maanpakolaiset ainakin; sitä vastoin tämä nuorin, joka pahnanpohjimmaksi turhanpäiten tähän maailmaan syntyi, on moisen varallisuuden ja jumalan miehekseen saanut — mokoma, joka ei edes pysty oikein käyttämään näin suurta tavarain määrää? Näitkö, sisko, kuinka paljon ja minkälaisia koristeita talossa viruu, mitkä vaatteet siellä välkkyvät, mitkä jalokivet siellä hohtavat, mikä kullan paljous sitäpaitsi joka paikassa jalkojen alle tallaantuu? Jos hänellä vielä on niin ihana puoliso kuin hän vakuuttaa, niin ei tätä nykyä koko maanpiirissä ole ketään sen onnellisempaa naista. Ja kun sitten heidän tuttavallisuutensa etenee ja kiintymyksensä kasvaa, niin ehkä jumal-puoliso hänestä vielä tekee jumalattarenkin. Niin onkin, jumalavita, niin hän jo liikkui ja kiikkui. Johan hän käy kenossa kauloin ja jumalatarta huokuu nainen, jolla on äänet palvelijoinaan ja joka tuuliakin käskee. Mutta minä poloinen olen saanut osakseni puolison, joka ensiksi on isääni iäkkäämpi, sitten kaljumpi kurkkua ja pikkuisempi mitä pojannalkkia hyvänsä, ja joka vihdoin vartioi koko taloa, salvoin ja telkimin lukittuna".
Toinen alkaa näin: "minun taas täytyy sietää miestä, jota vaivaa ja kumaraksi tekee jäsenten kolotus, ja joka senvuoksi aniharvoin rakkauttani viljelee; enimmäkseen saan hieroa hänen vääntyneitä ja kiveksi kovettuneita sormiaan ja kärventää näitä näin hentoja hyppysiäni pahanhajuisiin hauteisiin, likaisiin riepuihin ja löyhkääviin kääreihin. Enkä minä saa osoittaa vaimon avuliaita kasvoja, vaan lääkärin työlästä osaa täytyy minun näytellä. Lienet kai itsekin, sisko, huomannut, kuinka kärsivällisesti, tai paremmin orjamaisesti — tahdon nimittäin suoraan sanoa mitä ajattelen — tätä siedät. Mutta minäpä en jaksa tämän enempää kestää, että näin ylenpalttinen onni on arvottomalle kertynyt. Sillä muisteleppa, kuinka kopeasti, kuinka vaateliaasti hän meitä kohteli ja miten hän juuri määräämättömän ylpeästi kerskaamalla paljasti pöyhkeän mielenlaatunsa; viskasihan tuo niin suurista rikkauksistaan vastahakoisesti meille joitakuita vähäpätöisyyksiä ja kohta senjälkeen hän läsnäolostamme vaivattuna käski ajaa, puhaltaa ja viheltää meidät pellolle. En ole minä nainen enkä tahdo kerrassaan hengittää, ellen häntä moiselta varallisuuden huipulta turmioon syökse. Ja jos sinuakin, kuten kohtuullista on, häväistyksemme on sapettanut, niin koettakaamme molemmat yhdessä keksiä tepsivä tuuma. Aluksi älkäämme sentään näyttäkö vanhemmillemme tai kellekään muullekaan niitä esineitä, joita tuomme mukanamme, päinvastoin älkäämme olko tietävinämmekään mitään hänen pelastumisestaan. On kyllin että itse olemme nähneet semmoista, jota katuu nähneensä, saatikka sitten toitottaisimme vanhemmillemme ja ympäri koko maailman hänen onneansa. Sillä oikeastaan eivät olekkaan miekkoisia ne, joiden rikkauksia ei kukaan tunne. Kyllä hän saa tuntea, ettei ole hänellä piikoja, vaan vanhemmat sisaret. Tällä kertaa nyt palatkaamme puolisojemme luo ja menkäämme katsomaan köyhiä, mutta aivan puhtaita liesiämme. Ja kun olemme kotona tarkemmilla tuumilla itseämme varustaneet, niin palatkaamme vahvempina rankaisemaan sitä öyhkäriä".
Hyvän turmaksi aiottu häijy tuuma miellyttää kahta häijyä; he kätkevät kaikki nuo niin kallisarvoiset lahjat ja, aivan kuin jos murehtisivat, he hiuksiaan repien sekä kasvojaan raastaen uudestaan ratkeevat valeitkuun. Ja niin revittyään vanhemmissakin surunhaavan jälleen auki, he äkkipikaa jättivät heidät sekä pyrkivät raivohulluutta uhkuen koteihinsa, nivoen rikollista petosta, jopa murhaa viattomalle sisarelleen.
* * * * *
Sillävälin puoliso, jota Psyke ei tunne, jälleen noissa yöllisissä keskusteluissaan näin häntä muistuttaa: "näetkö, kuinka suuri vaara sinua uhkaa? Etäältä Onnetar sinua ahdistaa, ja ellet aivan lujasti pidä varaasi, niin hän kohta käy käsikähmään. Nuo kavalat nartut punovat suurilla hankkeilla pääsi varalle jumalattomia salajuoniaan, joiden tarkoitus on taivuttaa sinua utelemaan kasvojani; mutta, niinkuin ennen monasti olen sinulle sanonut, jos sinä kerran tulet ne nähneeksi, niin et toista kertaa enää niitä saa nähdä. Jos siis tästäpuolen nuo velhoista pahimmat turmamielin tänne saapuvat — ja tulevatkin, sen tiedän, — niin älä ollenkaan keskusteluun antau, tai jos luontaisen avomielisyytesi ja hennon mielenlaatusi vuoksi et jaksa tätä kestää, niin älä ainakaan ole kuulevinasi tai vastaa, jos puolisostasi tulee puhe. Sillä johan me pian tulemme perhettämme lisäämään, ja tämän vielä lapsellisen sydämesi alla kannat toista lasta — jumalallista, jos äänettömyydellä säilytät salaisuutemme, mutta jos sen ilmaiset, kuolevaista".
Moisesta ilmoituksesta Psyke ihastui ikihyväksi, iloitsi jumalallisen perillisen lohdusta, ailakoitsi tulevaisen lemmenvakuuden kunniasta ja riemuitsi äidinnimen arvokkuudesta. Huolissaan hän lukee vierivät viikot ja kuluvat kuukaudet ja kummastelee kuinka tuntematon taakka hänessä aikaansaa moisen muutoksen.
* * * * *
Mutta jo liitelivät sinnepäin nuo ruttopaiseet ja kauheat Kostottaret, huokuen kyynmyrkkyään ja kiirehtien jumalattomalla nopeudella. Silloin lyhythetkinen puoliso toistamiseen muistuttaa Psykeänsä näin: "nyt on tullut viimeinen päivä ja ratkaisun hetki. Jo on turmiollinen sukupuolesi ja vihamielinen veresi tarttunut aseihin, pannut liikkeelle leirinsä, järjestänyt rintamansa ja torveensa toitottanut. Jo tavoittavat jumalattomat sisaresi kurkkuasi, tikari sivallettuna. Voi, mikä turma meitä uhkaa, armahin Psyke! Sääli itseäsi ja minua ja pelasta tunnollisella itsehillinnällä kotisi, puolisosi ja tuo meidän pienokaisemme uhkaavan perikadon onnettomuudesta. Mutta noita rikollisia naisia, joita sinun ei tarvitse sisariksi kutsuakaan, sen jälkeen kuin ovat semmoista kuolettavaa vihaa osoittaneet ja verisiteitä jalkojensa alle polkeneet, niitä älä katsele äläkä kuuntele, silloin kun ne sireenien tavoin ylhäältä kallionkielekkeeltä tuhoatuottavilla lauluillaan vahoja kajahuttavat".
Itkeä nyyhkyttäen Psyke alkaa sopertaa: "Jo aikoja sitten olet tietääkseni saanut todistuksia uskollisuudestani ja vaiteliaisuudestani, mutta yhtäkaikki saat nyt vieläkin vakuuden mielenlujuudestani. Käske sinä vain taas Länttämme suorittamaan palveluksensa ja anna oman pyhän kuvasi sijasta, jonka minulta kiellät, nähdä ainakin sisareni. Nimessä noiden kanelin tuoksuisten, kaikkialta riippuvien suortuviesi, nimessä hentojen, sileitten ja minun omieni kaltaisten poskiesi, nimessä ties mistä kummasta lämmöstä hehkuvan rintasi, niin totta kuin ainakin tässä pienokaisessa tulen tuntemaan kasvosi, niin myönnä tuskastuneen rukoilijan hurskasten anomusten hellyttämänä minulle sisarensyleilyn onni ja virkistä riemulla sinulle alttiin Psykesi mieltä. En ollenkaan sen koommin kasvojasi kysele, ei minua enää yhtään kammota itse yön pimeyskään: olethan sinä omani, sinä päivänvaloni."
Nämät sanat sekä hempeät halailut lumosivat puolison, ja hiuksillaan kuivaten Psyken kyyneleet hän lupasi tehdä kaikki sekä ehätti heti pois ennen nousevan päivän koittoa.
* * * * *
Salaliitosta sopineet sisarukset pyrkivät, näkemättä vanhempiaankaan, silmittömällä nopeudella suoraapäätä laivoista kukkulaa kohti. Eivätkä odottaneet että heitä vievä tuuli ilmestyisi, vaan hyppäsivät vallattomassa uhkarohkeudessaan syvyyteen. Mutta, muistaen kuninkaansa käskyä, ottaa heidät Länsi, vaikka vastahakoisesti, puhaltavan henkäyksensä helmaan ja laskee heidät maahan. Nepä kulkevat heti vitkastelematta joutuisin askelin linnaan ja syleillen saalistaan, sekä peittäen hilpeitten kasvojen alle syvälle kätketyn petoksen kuilun he, sisaren nimeä vääryydellä käyttäen, näin liehakoivat:
"Psyke, äsken vielä olit pienokainen ja nyt jo kohta olet itse äiti! Kuinka paljon hyvää, luulet, kannatkaan tuolla pikku sydämesi alla! Minkä riemun tuletkaan herättämään koko meidän huoneessamme! Oi meitä miekkoisia, jolle lapsikullan ravitseminen on iloa tuottava! Sillä jos, niinkuin pitäisi, hänestä sukee yhtä kaunis kuin ovat vanhemmat, niin syntyy kerrassaan Kupido".
Noin he teeskentelemällä osanottoa vähitellen valtaavat sisaren sydämen. Ja kohta hän käskee heitä istumaan, virkistää heitä matkan väsymyksestä, vaalii heitä kylpyjen höyryävillä hetteillä ja ilahuttaa heitä mitä kauniimmalla ateriahuoneella sekä liharuuilla ja muilla ihmeellisillä, runsailla syötävillä. Hän käskee soittamaan kitaraa: soitetaan; puhaltamaan huilua: puhalletaan; kuorossa laulamaan: lauletaan. Ja kaikki tämä hiveli kuulijain mieliä mitä suloisimmin sävelin, kenenkään olematta läsnä.
Mutta eipä siltä rikollisten naisten pahuus laulun maireesta makeudestakaan lientynyt eikä talttunut, vaan, suunnaten puhettaan petostensa loppupaulaa kohti, he alkavat teeskennellen tiedustella, mitä miehiä ja mitä syntyä on hänen puolisonsa, ja mistä heimosta peräisin. Silloin Psyke, liian ajattelematon kun on, unohtaa entisen keskustelun ja laatii uuden hätävalheen, jonka mukaan puolisonsa on suuri liikemies naapurimaakunnasta; hän on muka jo keski-ikäinen, päässä siellä täällä jokunen harmaa hius. Ja vähääkään viipymättä tuossa puheaineessa hän antoi heidän mukaansa kuormallisen lahjoja ja uskoi heidät tuulivaunujen varaan.
Mutta sillaikaa kuin he Lännen leppeän henkäyksen kohottamina kotiinsa palaavat, he rupattelevat keskenään näin: "mitä, sisko, sanommekaan tuon höperön uskomattomasta valheesta? Ikään oli puhe nuorukaisesta, joka kasvattaa kukkeaa parranhaituvaa, nyt välkkyvän harmaista hapsista hohtavasta keski-ikäisestä. Ken on tuo, jonka niin lyhyt väliaika näin äkkiä on vanhentanut ja muuttanut? Muuhun johtopäätökseen et voi tulla, siskoni, kuin että kehno naikkonen joko valheellisesti sepittää tämän tai ei tunne puolisonsa ulkomuotoa. Kumpi tahansa lieneekin tosi, niin on hän niin pian kuin suinkin syöstävä varallisuudestaan. Jos hän ei tunne miehensä kasvoja, on hän totta tosiaan avioksi joutunut jumalalle ja kantaa kuin kantaakin kohdussaan jumalaa. Jos hänestä sukee jumalallisen poikasen äiti — joka olkoon kaukana —, niin minä sidon itselleni nuoran ja hirttäydyn tuohon paikkaan. Toistaiseksi siis palatkaamme vanhempiemme luo ja punokaamme petoksia, jotka niin paljon kuin suinkin vastaavat tämän keskustelumme loppupäätöstä".