XXI
Kenet minä pelastin.
Caucuksen seuraamana minä tunkeuduin villeinä huitovien juopuneiden sotilaiden ja tavaroitaan liekeistä pelastavien kaupunkilaisten läpi sekä saavuin vihdoin Pickensin taloon, jota ympäröi puutarha — tämäkin talo oli liekeissä, Perhe oli paennut juuri edellä, ja ottanut mukaansa sen mitä saattoi. Viitattiin eräälle syrjäkadulle, ja minun piti juuri jatkaa matkaani, mutta samalla Caucus pysähdytti minut huutaen:
— Herranen aika, katsokaapa lapsukaista!
Eräässä ylikerran ikkunassa seisoi mulattityttö lapsi käsivarrellaan — valkoinen lapsi — huutaen apua. Vaimoni oli luultavasti nyt turvassa, kun taas tämä lapsi ja tyttö olivat hengenvaarassa.
Minä epäröin hetkisen, mutta syöksyin sitten esille pelastamaan heitä.
Puutarhassa oli ainoastaan neekereitä, ja he olivat siinä määrin kauhistuksissaan, että vain ulvoivat kuin hullut, sensijaan että olisivat koettaneet pelastaa tytön ja lapsen; — eikä siellä ollut minkäänlaisia tikapuita. Katon puolella oli kuitenkin suuri puu, jonka oksat ulottuivat yli palavan rakennuksen — sen mehevä vihreys esti tulen tarttumasta siihen.
Otin vanhan ruiskunletkun, jota oli käytetty heti tulen päästyä irti ja sitten jätetty pitkälleen pihamaahan, ja onnistuin Caucuksen keralla kiipeämään puuhun. Käytin letkua köytenä ja laskeuduin sen avulla katolle, hyppäsin parvekkeelle, löin sisälle erään ikkunan ja otin lapsen puolipukimissa olevalta tytöltä. Hyökkäsin jälleen katolle ja ojensin lapsen Caucukselle; hän yletti paraiksi siihen oksalta, jolla istui. Vaikeammaksi tuli pelastaa tyttö, joka oli kauhusta aivan kuin herpaantunut, mutta ulvovat liekit pakottivat minut toimimaan nopeasti. Kiedoin letkun hänen vyötäisilleen ja kapusin jälleen puuhun, josta Caucuksen ja minun onnistui hinata hänet alas pihalle. Onnettomuudeksi katkesi kuitenkin mädäntynyt letku ennenkuin hän oli ehtinyt maahan.
Silloin kuulin erään naisen vaikeroitsevan talon vastassa olevalla kadulla. Laskeuduin nopeasti alas pieni lapsi käsivarrellani. Caucus oli saanut tytön jälleen jalkeille. Hän tunsi hänet ja puhutteli häntä. Heti sen jälkeen hän hyökkäsi luokseni silmät pyöreinä ja hampaat kalisten mielenliikutuksesta. — Kadulla on eräs nainen, joka tahtoo puhua massan kanssa ja kiittää siitä, että pelastitte hänen lapsensa! — sanoi hän eikä voinut hillitä itseään vaan kirkui: "Herranen aika, miten hän on isänsä näköinen!" Taputti sitten lasta leukaan ja jokelsi niin, että luulin hänen tulleen aivan hulluksi.
Silloin tuli luokseni muuan vanhahko mies, jonka näky sai minut säpsähtämään, tarttui käteeni ja sanoi:
— Vaikkakin teillä on Yhdysvaltojen sotilaspuku, kiitän teitä siitä mitä olette tehnyt minun omilleni — tyttäreni tässä tahtoo myöskin kiittää teitä siitä, että olette pelastanut hänen lapsensa.
— Minäkin tahdon häntä kiittää, vaikka hän onkin yankee, — sanoi tytönääni.
Säpsähdin, sillä vieressäni seisoja oli Belle, kun taas toinen nainen, lapsen äiti, mutisi minulle siunauksen sanoja ja kurottautui ottamaan lapsen. Mutta silloin päästin riemuhuudahduksen, ja hän huudettuaan minun nimeäni kaatui pyörtyneenä syliini.
Painoin äärettömällä hellyydellä äidin ja lapsen rinnalleni, sillä nyt tiesin, että sylissäni oli oma vaimoni ja oma lapseni!
Toiset tuijottivat meitä kuin olisivat olleet suunniltaan, mutta vihdoin sanoi tuomari:
— Tulit juuri paraiksi, Lawrence; laita että vaimosi ja lapsesi pääsevät turvaan, niin kerron sinulle kaikki!
Hän kertoi sitten, miten lapsi oli joutunut niin vaaralliseen asemaan. Laura ei ollut paetessa jaksanut kantaa lasta, vaan pyytänyt mulattityttöä häntä kantamaan. Tämä oli paennut autioksi jätettyyn taloon ja sulkeutunut ylikertaan välttääkseen petomaisia vainoojia. Hän ei ollut huomannut rakennuksen palavan ennenkuin portaat jo olivat ilmiliekissä.
Laura, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kietoutui minuun sillä hermostuneen hellällä tavalla, joka todistaa miehelle, että nainen tietää puolisonsa ja suojelijansa olevan luonaan.
Kerroin nyt tuomarille, että olin onnistunut pelastamaan hänen kotinsa, ja kun minä olin hankkinut päämajasta passin ja turvajoukon, ja Caucus vaunut, palasimme me kaikki puolen yön aikana tuomarin vanhaan asuntoon.
Matkalla ei Belle ollut puhunut sanaakaan, mutta hän oli usein katsellut viistoon minuun, hieman nolona, mikäli minusta näytti. Laura kertoi sitten olleensa sairas levottomuudesta minun tähteni, — isä ja veli olivat aina olleet kilttejä hänelle saatuansa kuulla, että hän oli naimisissa, mutta Belle ei ollut puhunut hänelle puoleen vuoteen ja osoittautui sovinnolliseksi ainoastaan silloin, kun hänen piti synnyttää lapsi.
— Mutta silloin, Lawrence, hän oli minulle kuin enkeli ja hoiti minua saman kiltin sisaren tavoin, jommoinen hän oli ollut ennenkin. Ajan mittaan hän kyllä antaa anteeksi sinullekin. Sinä pelastit lapsen, ja Belle näetkös jumaloi poikaamme.
Kenraali antoi minulle tehtäväksi johtaa kaupunkiin jätettyä linnaväkeä. Sittemmin kävi selville, että etelävaltioiden joukot olivat paetessaan sytyttäneet puuvillavarastot, jotteivät ne joutuisi meidän käsiimme. — Puuvillat olivat Amos Piersonin, josta tämä tappio teki köyhän miehen.
Muutamia päiviä myöhemmin appeni ilmoitti minulle, että hänen pari vuotta sitten oli täytynyt antaa kiinnityskirja kahdenkymmenenviiden tuhannen dollarin suuruisen lainan vakuudeksi Amos Piersonille, joka nyt vaati takaisin lainaa. Lukiessani kysymyksenalaisen velkakirjan huomasin, että maksun piti tapahtua etelävaltioiden rahassa, ja sanoin nauraen:
— Siitä asiasta minä kyllä pidän huolen. Tulee helpoksi hankkia vastaava summa etelävaltioiden rahaa, luulen että viisikymmentä dollaria pohjoisvaltioiden seteleissä riittää tarkoitukseen.
Seuraavana päivänä me menimme Piersonin konttoriin Caucuksen saattaessa, joka käsikärryillä lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta dollaria etelävaltioiden hätärahaa. Toisen kerran elämässäni näin nyt tuon herran, joka oli tuottanut minulle niin suuria huolia.
Hän näytti onnettomalta, sillä sota oli tuottanut hänelle suuria tappioita — viimeksi puuvillamarkkinoilla; mutta tultuamme sisälle hymyili hän joka tapauksessa tyytyväisenä, saadessaan ottaa vastaan tuomarin rahat. Kun minä velkakirjan sanojen mukaan tarjosin sen etelävaltioiden rahassa, kirkaisi hän ja selitti, että ainoastaan Yhdysvaltain setelit olivat päteviä. Kutsuen silloin julkisen notaarin suljin hänen läsnäollessaan sinetillä pussillisen etelävaltioiden seteleitä, sijoittaakseni ne Piersonin tilille pankkiin, mutta silloin tuo arvoisa herra joutui suunniltaan, tuli hävyttömäksi, sanoi minua karanneeksi rangaistusvangiksi ja vakuutti toimittavansa minut jälleen vankeuteen, kuten oli tehnyt kerran ennenkin. Silloin unohdin itseni ja pehmitin Piersonia tavalla, joka saattoi Caucuksen ulvomaan riemusta, ja potkaisin hänet vihdoin ulos hänen omasta konttoristaan — en ole koskaan tuntenut itseäni päivätyöhöni tyytyväisemmäksi!
Belle ei näinä päivinä puhunut minulle edes sanaakaan, mutta näytti tosiaankin nololta. Olin kysynyt Lauralta, miksi hän ei koskaan ollut vastannut kirjeisiini, mutta kuulin hämmästyksekseni, ettei hän ollut saanut minun kirjeitäni enempää kuin minäkään kaikkia niitä, jotka hän oli kirjoittanut minun osoitteellani. Kysyin myöskin jälkeenpäin pankista, oliko kukaan sieltä nostanut rahoja osoituksella, jonka olin lähettänyt vaimolleni, mutta mitään sellaista ei ollut esitetty lunastettavaksi. Se oli käsittämätöntä, eikä tuomarikaan saattanut selvittää sitä.
— Kysyn tosiaankin Belleltä, — virkkoi vaimoni äkkiä.
— No, emme välitä siitä asiasta, — sanoin minä. Mutta kenties minun äänensävyni herätti hänen epäilyjään.
— Et kaiketikaan usko, että Belle olisi sitä tehnyt? — sanoi hän.
— En, mutta kun sinä ja poikani olette nyt minun luonani, niin en siitä välitä, — vastasin minä.
Belle oli joko sattunut kuulemaan tämän tahi hänen omatuntonsa pisti häntä — niinpä hän seuraavana päivänä minun istuessani puistossa tuli luokseni, ja kun minä tavallisuuden mukaan tervehdin: "hyvää huomenta, Belle!" — joskaan hänellä ei koskaan ollut tapana vastata, — niin hän huudahti:
— Kuinka saatat olla niin ystävällinen minua kohtaan, joka olen ollut sinulle niin vihamielinen!
— Ollut? — sanoin minä.
— Niin, — minä annoin sinulle anteeksi, kun pelastit pikku sisarenpoikani.
— Oh, rakas Belle, vihan laita ei kaiketikaan ollut peräti vaarallinen, — sanoin minä nauraen.
Hän puhkesi itkuun ja laski käteeni kirjekimpun — kaikki meidän kirjeemme avaamattomina!
— Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa, kunpa vain voisit antaa minulle anteeksi, — mutisi hän. — Vihassani ja raivoissani sen johdosta, että sisareni meni naimisiin erään vihollisemme kanssa, tein jotakin, josta ansaitsen hänen halveksimisensa, kenties isän ja Arthurin myöskin. He ovat liiaksi yleviä anastaakseen toisten kirjeitä… Mutta minä en mitenkään soisi menettäväni sisareni rakkautta. Sinä olet pohjoisvaltiolainen ja voittaja — sinulla on kaikkea — ole myöskin sääliväinen…
Hän itki yhä katkerammin.
— Miksi et pyydä veljenrakkautta, Belle? — sanoin minä.
— Sinulta? — vastasi hän hämmästyneenä.
— Niin, — virkoin minä tarttuen hänen käteensä. Mutta silloin hänen silmiinsä osui minun sininen sotilaspukuni, ja hän huudahti:
— En vielä! Sinä olet ollut hyvin ylevämielinen minua kohtaan — ja kenties se tapahtuu myöhemmällä. Jos pohjoisvaltiot ovat yhtä jalomielisiä kuin sinä, saattaa pohjoinen ja etelä vielä liittyä sisaruksiksi!
Loppu.