I.
Aikana, jolloin seuraavat seikat tapahtuivat, — siitä onkin jo kauvan — ei Väinölänniemi Kuopiossa tarjonnut samallaista näkyä kuin nykyisin. Puut olivat oksaisemmat, tuuheammat, nythän niistä — ehkäpä syystäkin — oksia syksyin karsitaan, niin että "peräniemikin" pian alkaa näyttää pylväskäytävältä, jonka yläosassa vain vielä on vähin vihreätä nähtävänä. Teitä oli vähemmän ja nekin kaitaisempia eikä yksinäisen kulkijan tarvinnut peläten poistua ylpeän polkupyöräilijän edestä, niinkuin nyt. Missä nyt uijat ilakoivat, siinä ennen salamielinen sorsa poikueineen rauhallisesti pulakehteli etsien pohjamudasta evästä, mitä lie etsinytkään! Uskalsipa se joskus auringon noustessa astua yli kaitaisen kannaksen ruohorantaiseen puiden piirittämään lampeenkin. Soma siinä oli ollakin silloin tuossa viehkeässä vesiammeessa, jonka entinen luontoperäinen kauneus nyt on kuoletettu uuden ajan kaunoaistin keksimällä kalotinmuotoisella "saarella", joka ei ole mitään muuta kuin puisten paalujen päällä tököttävä turveläjä. Ei ollut siihen aikaan myöskään huvihuoneita niemien nenissä. Kauniin Kallanselän katselija sai ihastuneena istuutua ruohikolle tai kovalle kalliolle. Mutta se mikä silloin oli, mutta jota ei enään ole, oli ravintola "parannussaunan" eli nykyisen kylpyhuoneen edustalla, siinä missä nytkin vielä on muistona syreenien saartama neliskulmainen niittypalsta.
Sinne pyydän nyt hyväntahtoisesti viedä halulliset lukijat ja alkaa kertomukseni vuosia sitten tapahtuneista tanssijaisista samassa huvilaravintolassa.
* * * * *
Kylpykausi on loppuun kulunut. On siksi virkistytty, että voidaan loppiaisiksi tanssissa koettaa jalkojen kestävyyttä. Huvila on hyvin valaistu. Kaupungin soittokunta pitää huolta hilpeästä mielialasta jota vielä juomien huumaavat virrat lisäävät.
— Akseli, huutaa totipöydästä punaposkinen ja rusonokkainen pullea herra eräälle nuoremmalle hoikalle, muihin selin seisovalle miehelle, joka ajatuksissaan katselee ulos illan hämärään ja naputtelee lasin ruutuihin, — Akseli, mitä hittoa siinä seisoskelet ja haaveksit! Totta tosiaankin, juhlan marsalkki, seisothan kuin selin käännetty kuvapatsas. Rohkeutta! — annathan naisten istua ilman haluttua seuraasi… vaikka… niin, et totiakaan maista. Rohkeutta! — poika. Missä on prinsessasi, koska…
Sana "prinsessa" pisti kuin puukko puhuteltua. Hän kääntyi, aikoi jotakin vastata, vaan hillitsi itsensä.
— Aa, eikö totta, jatkoi äsköinen mies, ja muutamat nauraa röhöttivät ja tirkistelivät laseihinsa, — Akselin posket ovat punaiset kuin Pehkosen pirtti.
Hän meni puhutellun luo, löi häntä hiljaa hartioille ja sanoi tuon sanan "rohkeutta", jota niin uutterasti näytti käyttävän.
— Haaveiletko rakkautta, joka on pilvissä asti… jota ei mainen lapsi tavoita… platoonista, puhdasta, niin…
— Mene pois! — hän hapuili jotakin sopivaa sanaa — tikka, sanoi hän viimein.
— Tikka…? toisti tuo jo jotenkin juopunut ivailija, sanoitko tikka?
— Sanoin. Olethan koko illan nokkaillut ja pistellyt minua kuin tikka vaivaista lahoa puuta, ikäänkuin olisin mikäkin toukkakoko, sanoi hän ja meni juhlasaliin.
— Oikein, huusivat muutamat pöydästä, onhan sopimatonta moinen pistopuhe niin hiljaiselle ja hyvälle miehelle kuin Akseli on. Jos hän nyt hakkaileekin tuota yhtä muita enemmän, eihän siinä mitään pahaa ole. Kuka hyvänsä meistä olisi onnellinen, jos hän hyväksyisi papereitamme.
— Ketä yhtä, kuka hän, kysyi muudan pöydän päästä ja pyyhki pois tupakanporoa frakkinsa kaulukselta, en ole ollut kesää kaupungissa enkä siis tiedä mistä on kysymys.
— Mistäkö kysymys? puuttui puheesen nolauksen jälkeen jo hiukan toipunut punakka, pullea herra. Siitä, että tuo Akseli, pahainen nulikka, pelaa kavaljeeria yli muiden. "Prinsessasta" on kysymys, tuosta peijakkaan kauniista saksattaresta vai hittoko hän lie, jota kaikki herrat ihailevat ja naiset kadehtivat, ja jonka kanssa Akseli on tehnyt veneretkiä Lehtosaaren rannoille ja…
— Joka ei veli Timon kanssa ole lähtenyt vesille, sanoi joku joukosta.
— Se on siis kateutta kaikki. Veli Timo, olet mustasukkainen! sanoi herra pöydän päästä ja meni hänkin saliin, jossa juuri soitettiin tanssiin.
— Mustasukkainenko?… Rohkeutta! Olenko pyytänyt?… Helkkarin nätti hempu… Rohkeutta!… Rohkeutta!…
Huone tyhjeni pian. Paitsi paria vanhempaa herraa istui pöydässä ainoastaan Timo, jonka pää nuokkui pöytään päin hänen tavantakaa hokiessaan mielisanaansa: rohkeutta!
Hetkisen jälkeen aukeaa ovi. Pari nuorta herraa tulee siitä.
— Saamari soikoon, hän on tähti! Valkea sopii mainiosti hänen tumman tukkansa pohjaksi.
— Entäs nuo silmät! Näitkö kuinka Akseli häntä…
— Pyöritteli kuin omaansa.
— Ikäänkuin ei muilla olisi oikeutta tanssittaakaan häntä.
— Näinhän, mutta muutakin…
— Mitä, senkö että Akseli on rakastunut häneen korvia myöten?
— Muutakin…
— Mitä, sano hitolla!
— Hän on myös pikeytynyt Akseliin.
— Mitä sanot… pippuria!
— Oo, sano minua valehtelijaksi. Olisitpa nähnyt miten tuttavallisesti he…
Hänet keskeytti tulijoiden tulva. Tanssi oli loppunut ja kukin sytytteli tupakkaansa.
— Rohkeutta!… sanoi Timo horroksistaan hälinään herättyään.
Siinä sitten hälistiin, ivailtiin, laskettiin leikkiä ja kiisteltiin ja moitittiin hyviä ja vähemmin hyviä tanssijoita. Kukaan ei hälinässä huomannut kuinka Akseli pujahti ulos ovesta. Olihan tanssin loma ja nyt piti siis jokaisen virkistelläidä.
Ulos päästyään Akseli katsoi ympärilleen ja hiveli nenäliinallaan hiestynyttä otsaansa. Teki niin hyvää tuo illan viileys. Pitkin tietä käveli käsi kainalossa kaksi naista. Kun he käänsivät selkänsä Akselille, kääntyi hän ja teki kaarroksen kartanon päädyn puolitse toiselle puolelle. Siellä hän vielä vilkasi taakseen ja kun ei ketään nähnyt, asteli hän etemmä. Pari kolme kuokkuria pötkivät pakosalle hänen edellään. Hän kääntyi vasemmalle ja näki illan pimeässä jotakin valkeaa kuumottavan erään penkin kohdalta.
— Aline, sanoi hän varovaisen hiljaa.
— Akseli, kuului samoin ääni penkiltä, miksi niin kauvan…?
— Kauvanko? Pelkäsitkö jo?
— Oh, en.
Akseli istui penkille.
— Aline, sanoi hän, ennen olit sinä minusta kaunis, nyt olet sinä hurmaava ja…
— Älä sano niin. Enhän muuta ole paljo kuullutkaan koko iltana. Ei, sano kuitenkin… Sinä kun sen sanot niin melkein uskon ja tuntuu sinun sanoessasi niin somalle…
— Niin, sinä olet tosiaankin kaunis… liian kaunis, liian hyvä pysyäksesi täällä… Niin, huomennahan jo aijot lähteä?
Ääni kuulosti surulliselta.
— Huomenna.
Akseli sitä tuskin kuuli, hän jatkoi:
— Etkö voi viipyä päivää, paria? Et voi uskoa, minusta vaan tuntuu, en tiedä miksi, siltä kuin et sinä lähtisikään huomenna.
— Minun täytyy. Eilen taas saimme kirjeen kotoa, jossa kiihkeästi kotiin kaivataan. Tätillä sitäpaitsi on koko kesän melkein ollut ikävä täällä. Hänhän puhuu niin vaivaloisesti ruotsia ja saksan taitavia täällä on vähä. Sitäpaitsi syksykin jo joutuu ja matka on pitkä.
— Niin, se on totta, sinun täytyy ja minun täytyy…
— Mitä?
— Jäädä.
— Totta kyllä, vaan tavataanhan taasen. Tyynny toki.
— Kukapa sen tietää… Menethän niin kauvas, taakse Saimaan, yli
Itämeren, sitte vielä, eikö totta, maata, maata pitkän matkan? puheli
Akseli antaen kiihkoisen luonteensa päästä valloilleen.
— Menen kylläkin kauvas, vaan sinnehän sinäkin olet luvannut tulla sitten.
— Niin, sitten… Mutta kuka tietää jos…
— Jos?
— Niin… ei mitään, vaan onhan siihen niin kauvan. Voihan unhottua tällainen salonlapsi suureen maailmaan taas saavuttuasi.
— Sinäkö…? — Se tuli painolla. — Oh, ei!
Nyt oli Alinen vuoro kiihtyä.
— Ennen kun minulle kerrottiin kotona Suomen jylhistä saloista ja järvistä vaarojen alla ja pitkästä pimeästä talvesta ja kauniista, lyhyestä kesästä, heräsi minussa halu nähdä tämä maa, mutta samalla minä pelkäsin.
— Pelkäsit… mitä?
— Ajattelin, että ihmiset täällä ovat kylmiä kuin talven hanki ja ikäviä kuin syksyn ilta, vaan nyt kun ne olen nähnyt… niin, ei, ei koskaan unohdu tyyneesen salmeen kuvastuvat koivut tuolla niemen kainalossa, et koskaan unohdu sinä.
— Aline, Aline! — Akseli ei tiennyt mitä tehdä. Tuo kaikki tuntui hänestä tällä hetkellä niin varmalta. Hän puristi valkeiden käsineiden peittämiä käsiä kiihkoisesti ja pimeässä hapuili hänen katseensa vierellään istuvan äänettömän etelän tyttären katsetta.
Hän tapasi sen.
— Aline! toisti hän vielä kerran.
Alinea puistatti. Akseli tunsi sen aivan.
— Lähde pois täältä, tiedän kylläksi… lähde pois ulkoa, voit vilustua…
— Enkä…
Melkein pakoittaen kiersi Akseli oikean kätensä Alinen vyötäreille ja vei hänet näin pois pitkin polkua huvilaan päin. Siinä, missä syreenit hiljaa suutelivat yli tien toisella puolella olevia pihlajoita, he pysähtyivät hetken ja suutelivat hekin toisiaan. Käsikädessä, ikäänkuin ei heidän enään koskaan tarvitsisi erota, tulivat he rapuille asti.
Sisällä oli tanssi kuumimmassa kulussa. Jokunen oli jo ehtinyt "tähteä" kaivata.