KYMMENES LUKU.
Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos. —
Kalliita menoja. — Uhria. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. —
Silta rikki.
Kuolema seuraa kun sielu menee pois ruumiista ja senvuoksi vainajain henkiä ja muistoa suuresti kunnioitetaan Shokalaisten kesken. Garbjangissa olin hautajaismenoja omin silmin näkemässä.
Mies oli kuollut tapaturmaisesti. Hänen tuttunsa kutsuttiin paikalle. Ruumis voideltiin voilla ja puettiin parhaaseen pukuunsa. Taivutettiin niin paljon kuin mahdollista kahden kerroin vääräksi ja pantiin jonkimmoisille paarille sekä peitettiin sinikeltaisella ja sitten valkoisella vaatteella. Auringon nousussa lähdettiin polttopaikalle. Edellä kävi kymmenkunta vaimoa valkeissa vaipoissa, joiden kulmat oli kiinni paarissa. Niissä oli, paitsi muita, vainajan vaimo ja tyttäret, jotka itkivät ja huusivat: "oh bajo! oh bajo! (o isä! o isä!)"; muutkin itkivät ja valittivat ääneensä. Kun vainaja oli ollut paikkakunnalla hyvin suosittu mies, otti koko kyläkunnan väki osaa murhesaattoon. Kaksi miestä kantoi paaria ja muilla miehillä oli kädessään tulisoihtu tai tervaksia. Ruumis vietiin virran reunalle. Siinä miehet avopäin tekivät kivistä ja puista suuren röykkiön, johon jätettiin uunimainen avoin kohta toista metriä korkea ja suu tuuleen päin. Vainajan vaimo ja tyttäret yhä valittaen ja hunnutettuina sytyttivät tulen paarien ääreen. Kun uuniin oli pantu poltinaineita, nosti kaksi vainajan läheisintä ruumiin paarilta uuniin, sittenkun hänen kultaiset korvarenkaansa, hopeiset vyönsä ja rannerenkaansa oli otettu pois. Oksia pantiin ruumiin päälle, voiruukku viereen ja viiniä kaadettiin pään päälle ja sitten sytytettiin rovio kaikkien äänetönnä ollessa.
Savupilvi nousi pian roviosta, tuli teki tehtävänsä, ja jotka olivat sattuneet koskettamaan vainajan ruumista, pesivät saastutuksen pois virrassa. Sitten palattiin kotiin, vaimot yhä valittaen ja vainajan vaatteita y.m. tavaroita kantaen.
Naisten tehtäväksi jäi nyt huolehtia, ettei vainajan sielulla olisi ikävä siellä, mihin hän joutui. Oljista y.m.s. tehty tytti puettiin vainajan vaatteisiin ja koristuksiin, männynoksainen turpaani päähän. Tulen sammuttua kokoilivat vainajan omaiset palamatta jääneitä luunnikamia ja ne pistettiin tytin vaatteiden alle.
Sukulaisten kesken pidettiin nyt vasta maahan-paniais-kestit: nisuja ja riisiä laitettiin ruoaksi, lammas päivää kohden teurastettiin ja maljoja kallistettiin, ja juotiin paitsi viiniä (khökti), ohrasta, nisusta ja riisistä tislattua väkevää nestettä (tsahn) sekä eri kasvien siemenistä puserrettua mehua (anag). Talon naisväki itkien piiritti tyttiä huutaen vainajaa palaamaan. Toinen joukko naisia lakit surun merkiksi nurin päin päässä, karkeloksi somasti ensin tytin ympäri, sitten ulos huoneesta mäelle ja taas sisälle, jossa miehetkin pitkäveteisesti ja juhlallisesti piiriä kiersivät. Tätä menoa kesti koko päivän, enemmän tai vähemmän meluten sen mukaan kuin tsahnin vaikutus kulloinkin tuntui.
Hautausmenoja kesti kolme neljä päivää ja joka päivä tuotiin tytin eteen riisiä, nisusta, viiniä y.m., kunnes arveltiin vainajan sielun saaneen näistä kyllänsä, ja oli ryhdyttävä muuttamaan häntä tytistä lampaaseen tai jaakkiin. Kauppias Gobarian tointa on, että nykyään käytetään tähän uhriksi lammasta jaakin sijasta, jonka hankkiminen on täällä verrattain kallista ja on sitä paitsi järjetöntä tuhlausta. Miesvainajalle valitaan uros, naiselle päinvastoin, lapsukaisille ei pidetä näitä temppuja ensinkään. Monet hartaat Shokalaiset eivät tällöin tyydy yhteen uhrilampaaseen vaan teurastavat useampia.
Kun oli useita päiviä syöty ja karkeloittu sisällä, kokoonnuttiin rumpujen päristessä mäelle. Tytti vietiin nyt ulos johonkin kauniiseen paikkaan metsässä, ruokaa pantiin hänelle eteen, ja sitten taas meuhattiin. Valkeissa vaipoissa naiset karkeloivat tehden mitä somimpia liikkeitä ruumiilla ja päällä ja taivutellen kumpaakin polveansa vuorotellen melkein maahan asti. Tahti oli ensin hitaampaa, mutta kiihtyi yhä ja loppui ihan jyrkästi. —
Iltapäivällä temmelsivät miehet samalla tavoin, mutta heidän rajut hyppynsä olivat meikein sotatanssia, miekka oikeassa ja kilpi vasemmassa kädessä. Muutamat nuorukaiset olivat koko mestareita aseiden sukkelassa ja taitavassa käyttelemisessä: salaman nopeudella säilät sälähtelivät pään päällä ja selän takana. Siinä oli yksin, kaksin ja kolmin tehtyjä temppuja soiton mukaan, jolloin soittotaituritkin parastansa pannen pulikalla ja kämmenellä rymylaatikkoansa paukuttivat.
Kaikista sominta ja täydellisintä oli miesten yksinkarkelo. Rummunlyöjä täristi konettansa säännöttömästi ja haaveellisesti, hitaasti tai nopeasti aivan mielensä mukaan, mutta karkeloitsia sittenkin pysyi hänen kanssaan samassa tahdissa ja aivan merkillistä oli nähdä, kuinka saman ihmisen eleet toisinaan olivat niin vitkaisia, että niitä tuskin silmä erotti, toisinaan taas niin nopeita, että ei ollut helppo erottaa, olivatko liikkeet käsien vai jalkojen liikkeitä. Garbjangissa ollessani olin seitsemissä hautajaisissa ja yhdessä sotatanssissa, johon noin 30x3 miestä otti osaa. Se kesti koko päivän ja osan yötäkin soihtujen valossa.
Pyssyjen paukkuessa ja ihmisten kirkuessa ja viheltäissä tuotiin vihdoin uhrilammas saataville tytin tykö. Pitkiä värillisiä nauhoja oli kiedottu sen sarviin liehumaan. Aivan eläimen sierainten edessä pidettiin hyvänhajuista santelipuuta, että muka tässä tuoksussa vainajan sielu suvaitsisi mennä tytistä lampaaseen asumaan. Vainajan tamineet sälytetään nyt lampaan päälle, joka nyt arvattavasti on sama kuin vainaja. Lammasta syötetään ja juotetaan yllin kyllin ja naiset tätä vaalivat ja hyväilevät niinkuin ainakin semmoista, joka sisältää ja kätkee rakkaan vainajan hengen.
Mutta pian alkaa toinen meno. Meteli ja parkuna paisuu uudelleen. Eläinparkaa lyödään ja lykätään, ta'otaan ja temmotaan mistä vaan kukin kiinni saa. Sen helyt ja kamsut raastetaan pois ja puolikuolleena elukka lopuksi ajetaan ulos kylästä, jolloin Jumlit (Shokalaisten naapurikansa) päästävät väsyneen ja vaivatun eläimen päiviltä ja ollen viisaampia kuin taikauskoiset naapurinsa, syövät suuhunsa sielun sisältäjän.
Uhrijaakille tehdään samat temput kuin uhrilampaalle. Jaakkia hosutaan ja raastetaan korkealle kalliolle, huudetaan hänelle, että nyt on jo kylliksi häntä holhottu, huvitettu, syötetty ja juotettu, mene nyt menojasi ja jaakki jätetään oman onnensa nojaan. Silloin tulevat tavallisesti Tiibettiläiset, ajavat jaakin äyräästä alas (heidän muka uskontonsa kieltää ottamasta jääkin verta) ja kun se siinä on pudonnut pirstaleiksi, rientävät Tiibettiläiset kokoomaan lihat keitettäväksensä.
Surun ilmauksia on, että miehet käyvät murheaikana avopäin, jopa ajelevat hiuksetkin päästänsä, jotenka kaljupäät ovat Shokalaisista erittäin murhemielistä miehiä; naiset tällöin laittavat lakkinsa nurinpäin päähänsä.
Vielä on mainittava muuan uhritapa. Vainajan muistoksi kätketään hänen aseitaan ja tavaroitaan luoliin korkeille vuorille, eikä yksikään rosvo ryöstä näitä pyhiä paikkoja. Vuosisatojen kuluessa on tällä tavoin karttunut vainajien uhritavaroita vuoriluoliin, eikä kukaan vieras niihin pääse. Kun ilmaisin haluavani kerran päästä sellaiseen luolaan, pyysivät Shokalaiset kohteliaasti minua luopumaan aikomuksestani, ettei muka onnettomuus kohtaisi kaikkia shokalais-sukuja, jos joku vieras heidän pyhät uhripaikkansa näkisi. Heidän taikauskonsa tähden ja rettelöiden välttämiseksi luovuinkin sitten siitä tuumasta.
— —
Vihdoinkin tuli lähtöpäiväni, oikeastaan lähtöilta. Shokalaisia oli kokoontunut asuntoni ympärille ja isäntäni Tseheram vaimonsa ja lapsiensa kanssa jätettiin hyvästi.
Vedet silmissä sanoi tämä, vieden kätensä otsalleni: Sälääni, sahib, salaam! Sinä tiedät, sahib, että hevonen menee hevosen tykö, tiikeri tiikerin tykö, jaakki jääkin tykö ja ihminen ihmisen tykö. Toisen ihmisen asumus on myös toisen, olkoon ihomme väri mikä hyvänsä. Sentähden iloitsen, että olet ottanut olintasi minun matalan kattoni alle. Sinun on ollut epämukava olla, sillä sahibit ovat tottuneet mukavuuteen ja rikkauteen. Minä olen vaan köyhä maanviljeliä ja kauppias; mutta minulla on sydän. Sinä olet aina puhunut minulle ja kaikille meille muille ystävällisesti, etkä niinkuin muut sahibit. Me tunnemme sinun veljeksi. Sinä olet antanut meille lahjoja, vaikka emme niitä tarvinneet. Ainoa lahja, jota sinulta toivomme, on, että kun pääset vaarallisen matkasi päähän, lähetät meille tiedon kuinka voit. Olemme murheissamme kun jätät meidät.
Nämä kunnon vanhuksen sanat liikuttivat minua ja vastasin toivovani, että kerran saan palkita hänelle hänen ystävyytensä minua kohtaan. — Pihalla koko suuri väen paljous jätteli minua hyvästi, miehet kätellen ja naiset poskelle taputtaen sekä niku tsa (käyköön hyvin)! lausuen. — Nämä ovat tavallisia hyvästijättötapoja ystävälle, joka kauvaksi matkustaa.
Joukon etevimmät taluttivat minua alkumatkaan kädestä, ja jyrkkää, kapeata, kallioon hakattua polkua pitkin kuljettiin nyt Khongur-sillalle, kuun vaaleasti paistaessa. Toimitin saattajani nyt palaamaan. He tarttuivat jalkoihini ja sormiini ja sen tehtyään peittivät käsin kasvonsa ja poistuivat toinen toisensa perästä. Vähän etäämpänä tapasin vielä vanhan akan, joka itki, repeli tukkaansa, heittäytyi maahan ja pyysi minun pitämään huolta pojastansa Kahi'sta, joka oli ruvennut minun miehikseni. Samaa pyysi hänen miehensä, kunnian ukko Junia; molemmat he olivat seuranneet vähän matkaa poikaansa.
"Missäs Kahi nyt on?" kysyin.
"Hän on vähän matkan päässä edellä päin", sanoi äiti.
Tosiaan niin olikin hän ja neljä muuta miestäni — kaikki yhdessä läjässä maassa ja maan hulluna juovuksissa, mihinkään kykenemättöminä. Kahin vieressä oli hänen setänsä Dola, joka oli yhtaikaa tulkki, kantaja, Kahin palvelia ja maankuulu kokkia Hän oli siis semmoinen pomo, ettei häntä ilman hyvää syytä, sopinut jättää tielle; mutta samalla oli vaikea saada ja ottaa häntä ja Kahia nyt mukaan. Meidän tuli näet Khongur-sillalla kulkea valppaan tiibettiläisen vartiaston ohi niin, ettei se meitä olin-paikastaan muutaman sadan askeleen päästä huomaisi.
Otin sittenkin kummankin lasiruusua sairastavan toisen toiselle, toisen toiselle puolelleni ja niin mentiin mäkeä alas "Alanterin vauhtia", ja kumma oli, ettemme suin päin syösseet elävän painon vaikutuksesta jokeen, polku kun oli virran reunalla verrattain kapea.
"Sahib", sanoi vihdoin Kahi, "minä olen toisella kymmenellä; meillä Shokalaisilla on villitty tapa semmoinen, että matkalle lähtiessä pitää tyhjentämän kunkin sukulaisen ja tuttavan kanssa pikarin viiniä, jos tahtoo pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan, ja sen vuoksi nyt maailma tanssii minun silmissäni. Jospa vaan saisin pistää pääni kylmään veteen!"
Täytin hänen toivonsa ja tein saman tempun Dolallekin, mutta seuraus oli, että miehet vaipuivat rannalle niin sikeään uneen, etten luullut heidän enään ikänä heräävän. Taivas peittyi pilviin. Hiljaa hiivin sillalle ja kuuntelin. Ei ainoatakaan ääntä mistään kuulunut eikä yhtään valon sädettä ollut missään. Menin edemmäksi. Silta ei ollut yhtämittainen rannalta toiselle, sillä keskellä koskea oli pieni pystypää kalliosaari, joka samalla oli silta-arkkuna ja sillanjakajana. Menin kalliolta eteen käsin. Ei elävää, ei valoa missään, koski vaan pauhasi. Yhtäkkiä kauhukseni huomasin sillan loppuneen, se oli revitty ja muuan hirsi ja joku lankku heilui toinen pää vedessä, toinen sillan raunioissa.
Palasin miesteni tykö ja kuiskasin, että meidän täytyy mennä oman puoleista rantaa pitkin, koska Tiibettiläiset ovat sillan repineet. Miehet kyllä selittivät sen mahdottomaksi, sillä kapeata polkua oli muka mahdoton pimeässä päästä. Päätin kuitenkin lähteä, sittenkuin pari miestä oli suostunut kantamaan kahta nukkuvaa toveriamme. Jonkun matkaa kuljettuamme täytyi pysähtyä, sillä nukkuvat kumppanimme eivät heränneet eikä heitä voitu enää kantaa eikä myös sillensä jättää. Heidät täytyi siis sijoittaa pensaikkoon ja peitteillä verhottuina jättää tuohon väliaikaiseen majaan makaamaan, kunnes tointuisivat. Itse palasin Garbjangiin ja menin tri Wilsonin vieraanvaraiseen suojaan levolle siksi kun päivä koittaisi, jolloin aioin miehineni lopultakin päästä liikkeelle.