NELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä Lumpija-solasta.
— Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme takaisin. — Dogmar.
— Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. — Ystävien seurassa.
— Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin. — Rajan yli. —
Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Larkin. —
Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.
Kuljettuamme useita tuntia pysähdyttiin teetä juomaan. Lähellämme levähti mies nimeltä Suna, veljineen ja poikineen, jotka olin Garbjangissa tavannut. He kertoivat, että Intiaan oli tullut tietoja, että minä ynnä molemmat palveliani olisivat mestatut Tiibetissä ja että t:ri Wilson ja peshkari eli valtiollinen asiamies Karak Sing silloin olivat menneet rajan yli, hankkimaan asiasta selkoa sekä saamaan minun kapineeni pois. Olin hyvin iloinen kuullessani, että he vielä olivat Taklakotissa. Sain Sunan menemään ilmoittamaan tri Wilsonille missä olin ja että olin vankina.
Olin tuskin saanut tämän Sumalle ilmoitetuksi, kun jo vartiani kävivät hänen kimppuunsa, ja ajoivat heidät pois, sittenkun olivat ankarasti kieltäneet heitä olemasta missään tekemisissä minun kanssani. Kun taas olimme liikkeelle lähteneet, tuli eräs ratsastaja laukaten meidän luoksemme tuoden kiellon Jong Peniltä Taklakotista, ettemme saisi mennä Lippu-solan kautta, johon nyt olisimme kahdessa päivässä ehtineet, vaan että meidän tulisi lähteä kaukaista Lumpija-solaa kohti. Tähän vuoden aikaan on mahdotonta päästä tästä selästä. Meidän tulisi tehdä, mutka, johon menisi viisi- tai kuusitoista päivää ja suurimmaksi osaksi kulkea lumen ja jäitten läpi. Nälkiintyneinä ja heikot kun olimme olisi tämmöinen marssi ollut meidän kuolemamme. Pyysimme päästä Taklakotiin, mutta vartiamme kielsivät. Ja tällä välin oli Jong Pen lähettänyt uuden sanan ja sotamiehiä valvomaan käskyn täyttämistä sekä estämään meitä menemästä Lippu-solalle.
Vartiamme, joihin Taklakotista tulleet ratsastajat nyt olivat liittyneet, pakottivat meidän jättämään Lippu-tien ja me aloimme kulkea jäistä Lumpija-solaa kohti. Tämä oli meidän murhaamistamme, ja Tiibettiläiset, jotka tämän hyvin tiesivät, laskivat saavansa sanoa intialaisille viranomaisille, että me olimme Lumpija lumessa ja jäissä kuolleet luonnollisen kuoleman.
He ilmoittivat jättävänsä meidät sille kohdalle, jossa lumi alkaa, ja etteivät antaisi meille ruokavaroja, ei vaatteita eikä peittoja, ja että saisimme omin neuvoin tulla toimeen niin hyvin kuin taisimme. On turhaa sanoa, että edessämme olisi varma kuolema.
Päätimme ettemme enää kärsivällisesti alistuisi kohtaloomme, vaan että ryhtyisimme viimeiseen keinoomme. Kuljettuamme moniaita kilometriä Taklakotin tien länsipuolella, kieltäydyimme menemästä kauemmaksi siihen suuntaan. Sanoimme suoraan heille, että teemme vastarintaa, jos he pakottavat meitä. Meille on yhdentekevää, kuolemmeko heidän miekastaan vai palellummeko kuoliaaksi Lumpija-solassa.
Neuvottomat vartaat päättivät jäädä tänne yöksi, ehtiäksensä saada lähettilään Taklakotiin pyytämään uusia käskyjä. Yön kuluessa tuli käsky, että jatkaisimme matkaamme ja aamun tultua valmisti vartiostomme lähtöä Lumpijaa kohti. Silloin me kolme kokosimme vähät voimamme ja rupesimme äkkiä heitä kivittelemään. Kuuluu uskomattomalta, mutta ennenkuin heihin vielä oli sattunutkaan, lähtivät meidän urheat sotilaamme pakoon, minkä käpälistä lähti. Me lähdimme Taklakotia kohti ja meitä seurasi nuo pelkuri raukat nöyrimmästi rukoillen, ettemme enää heitä vastustaisi, vaan hyväntahtoisesti seuraisimme heitä sinne, mihin meidät veisivät. Muussa tapauksessa lyötäisiin heiltä pää poikki. Me emme välittäneet heitä kuunnella, vaan kivittämällä pidimme heitä etäällä.
Olimme kulkeneet vaan muutamia kilometriä, kun kohtasimme lauman sotamiehiä ja laamoja, jotka Jong Pen oli lähettänyt meitä, vangitsemaan meitä. Olimme semmoisessa tilassa, ettemme voineet ajatellakaan vastustaa tuommoista ylivoimaa. Mutta kun he näkivät, ettemme olleet kahleissa, aikoivat he ampua meitä.
Joukon johtajana oli Jong Penin ensimmäinen ministeri Lapsang ja hänen sihteerinsä. Menin heitä kättelemään. Meillä oli pitkä ja myrskyinen keskustelu, mutta he olivat taipumattomat. He vaativat, että me nyt, kun olimme vaan muutaman kivenheiton päässä rajalta, kääntyisimme takaisin ja kulkisimme suuren mutkan Lumpija-solan yli. Niin oli Jong Pen käskenyt ja sekä minun että heidän tuli häntä totella. He eivät antaneet eivätkä myyneet minulle ruokavaroja, vaatteita eikä hevosia. Me vastustimme mitä jyrkimmin ja selitimme ennen kuolevamme tässä, kuin menisimme askeltakaan kauemmaksi länteen.
Lapsang ja hänen seuralaisensa pyysivät minun nyt antamaan kirjallisen luettelon niistä Shokalaisista, jotka minua olivat Tiibettiin saattaneet; aikomus oli kaiketi anastaa heidän omaisuutensa. Sanottuani, etten osaa kirjoittaa Tiibetin enkä Hindustanin kieltä, pyysivät he, että kirjoittaisin sen Englannin kielellä. Suostuin siihen, mutta miesteni nimien ja oman allekirjoitukseni sijasta kirjoitin luetteloon, terveellisiä muistutuksia, arvatenkin Tiibettiläisten hämmästykseksi, kun saivat paperin käännettynä heidän kielellensä.
Kun kuitenkin kielsivät tappavansa meitä paikalla ja kun Lapsang oli erittäin kohtelias ja pyysi meitä ikäänkuin persoonalliseksi suosionosoitukseksi häntä itseä kohtaan menemään Lumpija-solasta, päätin ennen suostua heidän ehtoihinsa kuin suotta kuluttaa kallista aikaa.
Tämän suuren ratsujoukon vartioimana olimme tulleet lähes Kardamiin, kun ratsastaja täyttä laukkaa ja huutaen tuli vastaamme. Me pysähdyimme ja hän antoi Lapsangille kirjeen. Se sisälsi käskyn, että Lapsangin tulee viedä meidät heti Taklakotiin.
Käännyimme nyt takaisin tuon aaltomaisesti muodostuneen tasangon poikki Gakkon-virran yläpuolella ja saavuimme myöhään illalla Dogmar nimiseen kylään laaksossa kahden korkean sorasavi-kunnaan välissä. Joukkomme enin osa vaihetti täällä hevosia ja lähti ajamaan Taklakotiin, mutta meidän täytyi jäädä tähän. Vähän ajan päästä tuli Jong Peniltä uusi sanansaattaja, joka selitti että tämä oli muuttanut mieltänsä ja että meidän sitenkin täytyy mennä Himalaijan yli Lumpija-solasta.
* * * * *
Yöllä nousi kylässä aika rymäkkä. Ihmisiä juoksi edes takaisin huutaen ja hoilaten. Suuri joukko ratsumiehiä oli saapunut.
Tiibetti on jaettu lääneihin eli maakuntiin, joita korkeat virkamiehet hallitsevat; nämät ovat ikäänkuin piirikuntien pikkukuninkaat alituisessa riidassa keskenään. Tämän nyt saapuneen uuden armeijan tulon oli myös aiheuttanut kateus ja riita tienomistuksesta. »Armeijassa» oli noin puolen kolmatta sataa ratsumiestä varustettuna kivääreillä ja miekoilla. Päällikkö tuli useiden upseerien seurassa minun tyköni ja puhui ja huitoi niin tuimasti, että pelkäsin taas uusia rettelöitä syntyvän. Ja niin tapahtuikin.
Äsken tulleet olivat sotaväkeä Gyanemasta, Kardamista ja Barkasta. Heillä oli kovat ohjeet, että me emme millään ehdolla saisi kulkea tarjumin alueen lävitse emmekä mennä Lumpija-solasta. Täten ei meillä olisi avointa tietä rajan yli missään. Valliamme ja muutamat Jong Penin ratsumiehet pitivät viisaimpana vetääntyä pois pulasta, heitä kun oli luvultaan vähemmän. Päästäkseni lopultakin pois kaikkien kynsistä, suostuin innoissani kaikkiin tulioiden tuumiin ja kehotin heitä tarttumaan miekkaan, jos Jong Peniläiset vielä vaatisivat minun menemään tarjumin alueen kautta. Kun kaikki tiet nyt olivat tukossa, arvelin, että täältä emme pääse milloinkaan, ellemme ase kädessä aukaise tietämme.
Gyaneman miehet kysyivät, suostuisinko johtamaan heitä Jong Penin miehiä vastaan, jos tarve tulisi? Vaikken paljon luottanut heidän miehuuteensa, suostuin kuitenkin rupeamaan heidän "kenraaliksensa", Khanden Sing ja Mansing ajutantteinani. Enimmän osan yötä käytimme hyökkäyssuunnitelmamme tekemiseen, ja kun kaikki oli valmistettu, lahjoittivat Tiibettiläiset minulle kiitollisuutensa osoitukseksi lampaan rinnan, tsambaa ja kaksi tiiltä teetä.
Vihdoin tuli aamu. Ratsukseni sain pikku hevosen, samoin Khanden Sing ja Mansing. Uljaan tiibettiläisen joukkoni etunenässä lähdin nyt Taklakotia vastaan. Olimme saaneet tietää, että Jong Pen oli järjestänyt joukkonsa lähi paikalle, katkaistaksensa meiltä tien. Siihen kohtaan täytyi meidän rynnätä. Tiibettiläiset sanoivat vihaavansa Jong Penin miehiä ja hakkaavansa ne armotta maahan kalkki tyynni, jos he vaan yrittäisivät vastustaa.
"Ne vasta ovat pelkuria raukkoja," sanoi eräs upseerini. "Ne juoksevat käpälämäkeen, jahka ne saavat nähdä meidät."
Hän taukosi äkkiä puhumasta, sillä nyt kuului kaukaa vihollistemme hevosten tiu'ut. Koetin parhaani mukaan rohkaista sotamiehiäni, mutta turhaan: pelko ja kauhu levisi heihin. Jong Penin joukot tulivat näkyviin ja nyt sain nähdä kummia: kaksi armeijaa seisovan vastatusten ja molemmat valmiit juoksemaan toistansa pakoon. Osoittaakseen rauhalliset aikomuksensa heittivät molemmat puolueet kuumeentapaisella kiireellä pyssynsä ja miekkansa maahan. Sitten pidettiin rauhankeskustelu, jossa kumpikin puolue teki myönnytyksiä. Minusta ei kukaan välittänyt.
Tämän kestäessä saapui ratsumies tuoden Jong Peniltä meille luvan jatkaa matkaamme Taklakotiin. Armeijani lähti takaisin luoteeseen ja minä, viralta pantu kenraali, olin taas yksityishenkilö ja vanki. Vahva vartiosto vei meidät raivaamatonta tietä autioiden vuortenkukkulain yli, pitkin Gakkon-virran vartta. Me sivuutimme satoja khokdenia, isoja ja pieniä, useimmat punaisiksi maalatut, sekä mani-muureja. Jyrkkää polkua ratsastimme sitte ylängön rinnettä alas väkirikkaaseen seutuun, jossa siellä täällä näkyi kivitaloja. Vasemmalla näimme suuren Delaling nimisen luostarin ja vähän matkaa siitä pienen luostarin, Sibling, sekä kiersimme sitten korkeata, kaunismuotoista vuorenkukkulaa, jossa Taklakotin linnoitus ja luostari kohoaa.
* * * * *
Niin kovin me pelkäsimme uusien rettelöiden syntymistä, että olimme tuskin päässeet Gakkon-virran yli vievän puusillan toiselle puolelle, kun Khanden Sing ja minä, nähdessämme suuren shokalaisleirin vuoren juurella, läimäytimme hevosiamme piiskalla ja poistuimme täyttä laukkaa vartiaimme luota. Tuiman ratsastuksen perästä pitkin vuoren rinnettä, jossa asuu sadoittain ihmisiä vuoriluolissa, olimme vihdoinkin ystävien joukossa. Shokalaiset, jotka tänne olivat tulleet tavaranvaihtoa ja kauppaa tekemään Tiibettiläisten kanssa, eivät aluksi tunteneet meitä, ja hämmästyivät suuresti meidät nähdessään.
Kysyimme tietysti heti t:ri Wilsonia ja tultuamme hänen tykönsä hän tuskin tunsi meitä, niin toisennäköiset me olimme. Hän näytti sangen liikutetulta nähdessään meidät näin surkeassa tilassa.
Kun uutinen meidän tulostamme oli ehtinyt levitä keko leiriin, osoittivat kaikki meille mitä hartainta ystävällisyyttä. Wilsonin teltassa oli eräässä nurkassa karkeata sokeria maljassa, arviolta kilon verran: sen minä nälissäni pian olin ahminut. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin shokalais-ystäväni lahjoittelivat minulle runsaasti ruokavaroja, joita Rubso, tohtorin kokki, sitten heti valmisteli.
Valtiollinen peshkari eli asiamies Karak Sing toi minulle vaatekerran; muita vaatteita sain Wilsonilta. Omat ryysyni olivat aivan elävissä. Vartiamme eivät olleet kertaakaan sallineet meidän muuttaa vaatteita, eikä myös pesua suvaittu. Ainoastaan erityisestä suosiosta ja muka pyhän järven vuoksi, saimme kylpeä Mansarovarissa.
Myöhemmin päivällä minun haavani ja muut vammani tutki t:ri Wilson, joka siitä lähetti Intian hallitukselle kertomuksen. Wilsonin ja Karak Singin hellässä hoidossa sekä saamani runsaan ja hyvän ravinnon sekä hoidon avulla toinnuin verrattain pian ja lannistunut mieleni taas virkeni. Vähitellen unohdin kärsityt vaivat, vaarat ja vastukset.
Taklakotissa viivyin kolme päivää. Tällä aikaa tuotiin minulle takaisin osa anastettuja tavaroitani. Helppo on ajatella iloani, kun näissä löysin päiväkirjani, muistikirjat, kartat ja piirustukset. Kiväärini, osa rahoja, äidiltä saamani sormus, moniaat tieteelliset koneeni, kokoelmat, yli 400 valokuva-levyä y.m. oli vielä poissa. Muutamia näistä sain kuitenkin pari kuukautta myöhemmin Englannin hallituksen välityksellä.
Eräänä päivänä tuli Wilsonin telttaan Tokhimin tarjumi ja hänen sihteerinsä Nerba, jolla oli ollut niin paljon tekemistä minun piinaamisessani, Jong Penin sihteeri ja vanha Lapsang viheliäisessä suurihihaisessa samettitakissaan. He tunnustivat kaikin tohtori Wilsonin, peshkarin, pundiitti Gobarian ynnä monien Shokalaisten kuullen ja läsnä ollessa, että minun tekemäni kertomus kärsimyksistäni oli kaikissa yksityiskohdissaan täydellisesti oikea, niinkuin sen myös olen tässä kirjassa aivan yhtäpitävästi esittänyt. Samalla he ilmoittivat ylpeilevänsä siitä, mitä olivat tehneet ja käyttivät tätä puhuessaan sanoja ja lauseita, jotka eivät suinkaan Englannin hallitusta mairinneet.
Tässä tilaisuudessa olin vähällä saattaa Wilsonille ja peshkarille paljon mielipahaa, sillä vereni kuohui kuullessani Tiibettiläisten solvauksia. Katkeruuteni nousi äärimmilleen, kun Nerba kieltäytyi minulle antamasta äitini sormusta, joka hänellä oli sormessaan. Kiivaudessani tempasin ensimmäisen aseen, minkä sain ja hyökkäsin sillä Nerban niskaan, tuon konnan, joka väijyksistä minua oli ampunut ja pidellyt tukasta, silloin kun pombo käytteli tulikuumaa rautaa minun silmieni edessä. Wilson ja Karak Sing tulivat väliin ja niin Nerba pelastui puukon kynsistä. Mutta tämän johdosta nuo Tiibetin virkaherrat syöksivät ovelle ja niin nolosti loppuivat meidän keskustelumme.
Keskustelumme jatkuessa sain tietää kuinka meidän pelastuksemme oli tapahtunut. Kun Wilson ja peshkari saivat tiedon, että minä ynnä palveliani olisimme mestatut, olivat he lähteneet rajan yli toimittamaan tutkimuksia ja yrittämään pelastaa kapineitani. Silloin olivat he saaneet Suna nimiseltä Shokalaiselta, jonka olin Mansarovarista lähettänyt, kuulla että olin vankina, repaleissa, täynnä haavoja ja nälästä kuolemaisillani. Heillä ei ollut tarpeeksi väkeä, tunkeaksensa kauemmaksi maahan minua kohtaamaan. Sitä paitsi olivat Tiibettiläiset heitä ankarasti vartioineet. He ynnä pundiitti Gobaria olivat vakavasti Jong Peniä nuhdelleet sekä uhanneet lähettää armeijan häntä vastaan, jollei hän pian minua vapaaksi päästäisi. Tällä tavoin olivat he saaneet hänen lupaamaan, että minut vietäisiin Taklakotiin. Tosin lupa sitten peräytettiin, mutta annettiin taas uudelleen, ja minun on siis kiittäminen näitten kolmen herran tarmoa ja hyvää tointa, että vielä elän.
Levähdimme vähän kootaksemme voimia ja suuntasimme sitten matkan Intiaan. Menimme Himalaijan ylitse Lippu-solasta ja niin oltiin taas onnellisesti Englannin alueella. Päivämatkamme olivat erältänsä lyhyitä Gungiin asti, jossa täytyi levätä joitakuita päiviä t:ri Wilsonin parantolassa. Wilsonilla oli täällä tallella ne tavarani, jotka hänen muassaan Gyanemasta lähetin: koneita, valokuvalevyjä y.m.
Oli varsin ihmeellistä, kuinka nopeasti me t:ri Wilsonin hoidossa aloimme tointua. Kun ensi kerran katsoin peiliin, kavahdin omaa hahmoani, sillä niin tonttumainen se oli. Mutta kun kuukausia vanha partani ja pitkä tukkani olivat tehneet likempää tuttavuutta asianmukaisten teräkalujen kanssa, aloin taas näyttää sivistyneitten muotoiselta. Selän vammat kuitenkin yhä vielä tuottivat tuskaa. Oikealla silmällä näen verrattain hyvin, mutta vasemmasta on näkö kadonnut.
Poikettuani Tinker-solaan Nepalissa, kuljin paluumatkalla Karak Singin seurassa vielä kerran tuon kuuluisan Nerpani-tien pahamaineisia, puisia riippusiltoja myöden Askoteen, jossa tapasin herra Larkinin. Hänet oli Intian hallitus määrännyt pitämään tutkintoa Tiibettiläisten väkivaltaisuuksista minua kohtaan. Vaikken vielä ollut entisissä voimissani pidin kuitenkin velvollisuutenani palata hänen kanssansa rajan taka, ollakseni avullisena tutkimuksessa. Aioimme mennä Lippu-solasta jonkun matkaa Tiibettiin, antaaksemme Jong Penille tilaisuuden tulemaan meitä kohtaamaan; mutta hän kieltäytyi tulemasta.
Siitä huolimatta ja tiibettiläisiä juonia välttääksemme menimme sittenkin Lippu-solasta ylitse Tiibettiin. Oli satanut vahvasti lunta ja oli kovin kylmä. Pari päivää ennen meidän matkaamme oli eräs Shoka-mies, yrittäissään samoin Lippu-solalta Tiibetin puolelle paleltunut vuorilla kuoliaaksi. Lunta oli noin neljä metriä vahvassa. Nousu ei siis ollut helppoa, ja meiltä meni runsaasti kaksi tuntia kiivetessämme itse solaan. Wilson, peshkari, Jagat Sing ja kaksi apumiestä oli seurassamme. Löydettyämme sopivan ja tuulensuojaisen paikan, levähdimme pitkän aikaa ja odottelimme Jong Peniä tai hänen asiamiestänsä. Mutta ei ketään tullut. Iltapuolella 12 p. Lokakuuta 1897 lähdin siis iäksi Tiibetistä. Palasimme leiriimme, joka oli satakunta metriä solasta alempana; siellä miehemme, tavaroitten kantajat, olivat sillä aikaa paljon kärsineet vuorikivusta.
Herra Larkin ja minä lähdimme nyt pikaisia päivämatkoja tehden Almoraan päin, ja olin hyvin tyytyväinen siitä, että h:ra Larkin täällä oikeutta istuen, sai sekä Tiibettiläisiltä että Shokalaisiita runsaita minun kohteluani koskevia todistuskappaleita. Sitten jatkoimme yhtämittaa matkaamme Almoraan ja sieltä Naini Taliin, joka on Luoteismaakuntien ynnä Oudhin kuvernöörin suviasunto; siellä v.t. kuvernööri piti minun asiaani koskevan neuvottelun.
Täällä erosin uskollisesta Mansingista, annettuani hänelle hänen vastaista toimeentuloansa varten tarpeellisen summan. Hän saattoi minua Kathgodamiin, rautatien loppupisteeseen ja näytti hyvin surulliselta, kun Khanden Sing ja minä astuimme junaan. Kun juna lähti liikkeelle, "salaamasi" hän minua aivan tavattoman vilkkaasti. Hän oli tätä ennen pyytänyt, että jos joskus Tiibettiin palaisin, ottaisin hänet mukaani, mutta että silloin myös antaisin hänelle kiväärin. Se oli ainoa ehto.
Khanden Sing jäi minun palvelukseeni ja seurasi minua Bombayhin sekä sieltä suoraan Florensiin, jossa taas sain tavata vanhempani. He olivat varmaankin olleet suuremmassa tuskassa kuin minä itse kulkiessani luvattomilla teillä Tiibetissä.