VIIDESTOISTA LUKU.
Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kolas. —
Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. —
Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten
teeskentelyjä. — Varusteita.
Suuntamme oli nyt pohjoisesta koilliseen, ja me nousimme 4,930 metrin korkeuteen, jättäen korkean vuoriylängön länsipuolellemme. Saavuimme sitten Laama Khokden nimisen tiibettiläisen varustuksen lähelle, josta sotamiehet heti hyökkäsivät meitä vastaan vanhanaikuiset pyssyt kourassa. Ne olivat kurjaa joukkoa; vastustuksesta puhumattakaan he heti kerjäsivät meiltä ruokaa ja rahaa. Valittivat päällikköjensä pitelevän heitä pahasti, pidättävän heidän palkkansa ja vain pitkien väliaikojen päästä antavan heille ruokaa. Heidän univormunsa olivat ryysyiset. Joka miehellä oli miekka vyössä poikittain ruumiilla.
Täällä meiltä vielä tiedusteltiin nuorta sahibia. Taklakotista, joka on eräs Tiibetin linna, oli lähetetty Gyaneman päällikölle tieto sahibin tulosta sekä käsketty hänen estää sahibia tunkemasta Lumpija-solan kautta Hundekseen (Tiibettiin), jos hän sitä yrittäisi tehdä. Heidän kertomuksensa minun ulkomuodostani oli sangen hupaisa, ja kun he sanoivat että heillä on käsky hakata sahibilta pää poikki, jos hän uskaltaisi näyttäyä, liikutti tämä heidän avosydämmisyytensä minua niin, että aioin jakaa heille muutaman rupian.
"Älkää antako heille mitään, herra", sanoi Kahi, ja tohtori yhtyi tähän varotukseen. "Nämä miehet ovat sangen tuttavallisella kannalla ryövärijoukkojen kanssa, jotka silloin pian saavat tietää meillä olevan rahoja muassamme ja kenties jo seuraavana yönä hyökkäävät meidän kimppuumme."
Ja kun pysyin aiheessani, huusi Kahi liikuttavalla äänellä: "Älkää tehkö niin, sahib, muuten koituu siitä meille loppumatonta kiusaa ja onnettomuutta. Jos annatte heille neljä annaa, on siiliä enemmän kuin kylliksi."
Annoin upseerille tämän suuren summan käteen ja osoittaakseen suurta tyytyväisyyttään lahjasta, pisti hän koko kielensä ulos suustaan, löyhytti molemmin käsin minua kohti sekä kumarsi kömpelösti. Lakkinsa oli hän sitä ennen ottanut päästään ja heittänyt maahan. Ja kaikki nämä temput lahjasta, joka ei noussut 35 penniin.
Tohtorin puhuessa tiibettiläisen upseerin kanssa, katselin minä suuremmoisen kaunista näköalaa. Pilvet olivat pohjoisessa hajonneet ja edessäni kohosi pyhä majesteetillinen Kelas-vuori lumihuippuineen. Muodoltaan siron kirkonkaton näköisenä kohoaa Kelas pitkän, valkojuovaisen vuorijonon yli, eroten kauniine värivivahduksineen jyrkästi alempien vuorten lämpimästä sienna-väristä. Kelas-vuori on useampia satoja metriä korkeampi kuin Gangrijonon muut huiput, siinä on selvästi erotettuja kerroksia ja pengermiä ja sen huikaisevan valkoinen lumi eroaa jyrkästi tummasta, jään hiomasta vuoresta. Nepalilaiset, Tiibettiläiset, Shokalaiset, Humlit, Jumlit ja Hintulaiset, kaikki nämä kunnioittavat suuresti tätä vuorta, jonka he luulevat kaikkien hyvien jumalien, varsinkin Sivan asuntopaikaksi. Hintulaisten käsityksen mukaan onkin alin kerros vuoren juuressa jäännös siitä köydestä, jolla rakas (perkele) koetti kiskoa alas Sivan istuinta.
Paljastetuin päin ja kasvot käännettyinä pyhää huippua kohti olivat mieheni syvään hartauteen vaipuneina. Kohottaen ristiin asetetut kätensä hitaasti otsalle asti, höpisivät he rukouksiaan ja vaipuivat aina toisinaan polvilleen, kasvot maahan päin. Entinen iso voro, joka seisoi ihan lähellä minua, kehotti minua innokkaasti tekemään samoin.
"Sinun täytyy toimia niin, että joudut hyviin väleihin jumalien kanssa, sahib", sanoi rohjus. "Sinun käy huonosti, jollet osoita kunnioitustasi Kelas-vuorelle, sillä siellä asuu hyvä jumala", ja hän osoitti mitä suurimmalla hartaudella huippua kohti.
Tehdäkseni hänelle mieliksi, tervehdin minäkin vuorta suurimmalla kunnioituksella, ja laskin niinkuin muutkin valkoisen kiven niitten monien satojen khokden'ien ja oboijien (kivioppaiden) lisäksi, joita uskovaiset olivat tälle paikalle pystyttäneet. Näitä vierinkivi-pyramiiteja löytyy kaikkialla korkeitten solien yli johtavilla poluilla, joen rannoilla, sanalla sanoen kaikkialla, mutta ei missään muualla niin runsaasti, kuin Laama Khokdenin luona. Kukkula vastapäätä meitä oli ihan täynnä tämmöisiä rakenteita. Jokainen ohikulkia laskee sinne kiven, jos mahdollista valkoisen, ja tämän luullaan hänelle onnea tuottavan, niin että hän pääsee toivomansa asian perille.
Kuljettuamme jonkun kilometrin alkoi aurinko laskea ja me haimme sopivan leiripaikan. Muuta vettä ei ollut saatavissa kuin mitä löytyi melkein kuivuneessa purossa. Keskustellessamme juuri tästä, kuulimme juoksevan veden lirinän. Se kävi yhä selvemmäksi ja samassa näin kirkasta lumivettä tulla porisevan kuivuneessa uomassa. Vuoren lumi oli selvästi tarvinnut koko päivän sulaakseen ja vesi saapui nyt vasta meille asti. Daku joutui ihan intoihinsa.
"Vesi juoksee sinulle, sahib!" huusi hän ojennetuin käsin. "Onni on sinua seuraava. Katso, katso! Sinä tarvitset vettä, ja puro tulee sinun luoksesi! Siva siunaa sinua. Sinun täytyy kastaa sormesi veteen ja heittää muutama tippa olkapäitten yli. Sitten onni seuraa sinua koko matkallasi."
Minä myönnyin tähän tiibettiläiseen taikaluuloon ja kaikki kastimme sormemme veteen ja heitimme vettä olkapäittemme yli. Mutta Wilson otti asian vakavalta kannalta eikä tahtonut alentua tämmöisiin lapsellisuuksiin. Toivoin innokkaasti, että ennustus kävisi toteen. Merkitsihän se minulle niin paljon, jos onni minua seuraisi. Mutta ei mikään hyvä hengetär kulkenut minun rinnallani ja sain pian tilaisuuden katkeruudella muistella dakun ennustuksia.
— —
Leirimme edessä levisi laaja tasanko, joka nähtävästi oli kaukaisessa muinaisuudessa ollut monen kilometrin pituisen ja levyisen järven pohjana. Kaukoputkellani saatoin pienen kukkulan juurella selvästi nähdä Karkon leiripaikan. Siellä näkyi monta telttaa, ja mieheni tyventyivät huomattavasti, kun he niitten muodosta ja väristä huomasivat, että ne olivat Joharilaisten telttoja, jotka Milamista tulevat tänne tekemään kauppaa Tiibettiläisten kanssa. Itäkoillisessa oli laakso, joka ulottui pitkälle kahden korkean vuorijonon välissä ja sekä lännessä että luoteessa oli joukko kukkuloita erottamassa meitä Darma Jangtista, joka tässä virtaa pohjoiskoilliseen. Pohjoisessa, Karkon toisella puolella, kimalteli auringossa kirkas vedenpinta, Gyanema-järvi, ja sen takana oli jono verrattain matalia kukkuloita. Etäällä kohosi muutama korkea lumihuippu pilviä kohti.
Jätettyämme leiripaikkamme kuljimme tasangon yli koilliseen suuntaan ja poikkesimme sitten pieneen, vuorten ympäröimään laaksoon. Kulkiessamme näimme suuret laumat kiangeja eli villihevosia. Ne tulivat ihan meidän luoksemme. Muodoltaan ja liikkeiltään ne ovat seepran kaltaisia, mutta väriltään olivat ne enimmäkseen vaaleanruskeita. Alkuasukkaat pelkäävät kovin tulla niitten lähelle ja pitivät niitä hyvin vaarallisina, sillä vaikka ne ovat näennäisesti kesyjä, ovat ne usein petollisia. Ne tulevat huoletonta kulkiaa ihan lähelle, hyökkäävät sitten yhtäkkiä hänen päälleen ja iskevät terävät hampaansa hänen vatsaansa, tällä tavalla kauheasti häntä raadellen. Niitten liikkeet olivat erittäin somat ja mielisteleväiset. Kivittelimme niitä aina toisinaan, pidättääksemme heitä etäämmällä. Mutta aina ne meitä uudestaan lähestyivät. Minun onnistui saada niistä erittäin hyvät valokuvat. Mutta valitettavasti tiibettiläiset virkamiehet ne hävittivät. On minulla kuitenkin jälellä muutamia piirustuksia, joita niistä otin.
Me kiipesimme uuden vuorijonon yli ja laskimme ruohoiselle tasangolle, jonka pohjoispäässä kimalteli järvi. Järven eteläpuolella kohosi eräällä kukkulalla Gyaneman linnoitus, yksinkertainen tornimainen rakennus, jossa oli telttakatto, ja lipputangossa heilui muutamia likaisia rukouslippuja. Alempana kukkulan juurella oli kaksi tahi kolme suurta ja yksi pieni kivivaja. Sadottain mustia, valkoisia ja ruskeita jaakkeja piti laidunta tasangolla.
Olimme tuskin ehtineet lähimmälle kukkulalle, josta olimme linnoituksen näkyvissä, kun siellä käytiin levottomiksi ja soitettiin kelloa. Kuulimme laukauksen ja näimme sotamiehiä juoksevan edestakaisin kiväärilleen. He kiskoivat erään mustan teltan alas ja kantoivat sen kiireesti linnoitukseen, johon myös suurin osa linnanväkeä, hurjalla, paonkaltaisella kiireellä riensi. Kun he hetken perästä huomasivat, ettei meillä ollut mitään pahoja aikeita, tuli muutama tiibettiläinen upseeri, miestensä seuraamina, vavisten kuin haavanlehti, meitä vastaan. Tohtori meni aseettomana heitä vastaan, kun minä ynnä Khanden Sing ja kantajat jäimme perään suojellaksemme tavaroitamme petollista hyökkäystä vastaan, sekä myös estääksemme peljästyneitä kantajiamme heittämästä tavaroitaan pois ja pakenemasta.
Mutta vielä näytti kaikki sangen rauhalliselta. Mattoja levitettiin ruoholle ja me istuimme kaikki niille. Me emme tulleet mihinkään päätökseen, vaikka tunnin ajan jauhoimme samoja asioita tiibettiläisten upseerien kanssa. He eivät suostuneet millään ehdoilla päästämään ketään alkuasukasta tahi sahibia tunkemaan kauemmaksi maahan. Me puolestamme vakuutimme olevamme rauhallista väkeä, joka ei tekisi kenellekään pahaa. Me olimme pyhiinvaeltajia, matkalla ainoastaan muutamien kilometrien päähän pyhälle Mansarovar-järvelle. Matka oli jo maksanut meille paljon rahaa ja vaivoja. Kuinka saattoivatkaan pyytää, että lähtisimme takaisin, nyt kun olimme niin lähellä päämääräämme. Me emme ajatelleetkaan palata ja olisimme varmat siitä, että he suostuisivat antamaan meidän jatkaa matkaamme.
Me kohtelumme heitä ystävällisesti ja kohteliaasti. Mutta tämän he luulivat tapahtuvan pelosta ja käyttäytyivät sen mukaan. Varsinkin magbuni eli päällikkö, joka tähän asti oli ollut ylenmäärin nöyrä, muuttui nyt äkkiä röyhkeän ylpeäksi.
"Ennen saatte lyödä minulta pään poikki, tai lyön minä teiltä päät, ennenkuin annan teidän mennä askeleenkaan edemmäksi", sanoi hän, ilkeä ilme kasvoissa.
"Lyödä minulta pään poikki!" huudahdin minä, kavahdin ylös ja heitin patroonan pyssyyni.
"Lyödä minulta pään poikki!" toisti Khanden Sing, ja tähtäsi pyssyllään päällikköä.
"Lyödä meiltä päät poikki!" huusivat yhtaikaa bramiini ja Wilsonin molemmat kristityt palveliat, heiluttaen kivääriänsä ja paria gurkha-kukria (puukkoa).
"Ei, ei, ei! Salaam, salaam, salaam!" huusi päällikkö ihan mielettömänä peljästyksestä. "Salaam, salaam, salaam!" toisti hän vielä kerran, pistäen kielen ulos suusta, kumartaen maahan asti ja laskien hattunsa jalkoihimme inhottavan matelevaisesti lausui: "Keskustelkaamme ystävinä."
Magbunin sotilaat, ollen yhtä rohkeat kuin päällikkönsäkin, vaihtoivat huomaamatta paikkaa ja vetäysivät upseeriensa selän taakse ollakseen suojassa, jos ammuttaisiin. Tarkemmin mietittyään, eivät he pitäneet tätäkään varovaisuudenkeinoa riittävänä, vaan nousivat toinen toisensa jälkeen ylös ja menivät hitaasti viisi tai kuusi askelta takaperin linnoitusta kohden osoittaakseen etteivät niin tehneet pelosta, mutta sitten lähtivät he käpälämäkeen minkä jaksoivat.
Magbuni ja muut jälelle jääneet upseerit kävivät yhä nöyremmäksi. Me keskustelimme kaksi pitkää tuntia kaikessa ystävyydessä, mutta ilman mainittavaa tulosta. Magbuni ei voinut omin päin päättää. Hänen täytyi keskustella upseeriensa kanssa ja saattoi vasta seuraavana aamuna antaa vastauksen. Sillä aikaa tahtoi hän pitää huolen meistä ja vastata meidän turvallisuudestamme, jos leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Tämä oli tietysti vaan metkua, että hän voittaisi aikaa ja ehtisi hakea sotaväkeä Barkasta, Rakstal-järven pohjoispuolelta sekä muualta lähiseuduilta. Sanoin hänelle suoraan, etten häntä uskonut ja että ensin aioin järjellisillä syillä vaikuttaa Tiibetin virkamiehiin, ennenkuin ryhdyin muihin keinoihin. Huomautin taas, että olimme rauhallisia matkustajia, emmekä ole tulleet tappelemaan heidän kanssaan ja että kymmenkertaisesti maksamme, mitä häneltä ja hänen kansaltaan ostamme. "Mutta", lisäsin minä, "varokaa, ettette koske hiuskarvaakaan kenenkään minun väkeni päästä."
Magbuni vakuutti täysin ymmärtävänsä minua, vannoi minulle ikuista ystävyyttä ja pyysi hartaasti, että me ystävinä leiriytyisimme hänen telttansa lähelle. Auringon ja Kunju Suniin (Kolminaisuuden) kautta vannoi hän olla meitä hätyyttämättä. Nöyrästi hyvästijätettyään hän poistui.
Tohtori ja minä olimme istuneet etumaisina ja meidän takanamme Khanden Sing, bramiini ja molemmat kristityt. Kantajat seisoivat takana. Magbunin mentyä käännyin ja katselin heitä. Mikä näky! Kaikki itkivät ääneen, kädet kasvoilla. Kyyneleet juoksivat pitkin Kaliin poskia ja Döla oikein nyyhki. Daku ja muut Tiibettiläiseni, jotka olivat valepuvussa, ettei heitä tunnettaisi, olivat kyyristyneet tavaroittensa taakse. Vaikka tilamme olikin vakava, en voinut olla naurahtamatta noille surkeille pelkureille. Me pystytimme telttamme, ja olin hetken aikaa istunut merkitsemässä päivän havainnoita sekä kirjoittanut päiväkirjaan, kun Kahi, hyvin peljästyneenä, tuli ryömien telttakankaan alitse. Hän oli niin säikähdyksissä, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi.
"Sahib", kuiskasi hän vihdoin, "Tiibettiläiset ovat lähettäneet sanan kantajille, uhaten tappaa heidät, jolleivät jätä sinua. Heidän tulee jo tänä yönä paeta, ja jos sinä yrität heitä pidättää, tulee heidän heti tappaa sinut."
Samalla kuin magbuni tällä tavalla yllytti minun väkeäni kapinaan, lähetti hän meille suuret joukot kuivaa lantaa polttoaineeksi sekä vakuutti meille ikuista ystävyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä samalla aikaa lähettämästä joka suunnalle sotamiehiä, pyytämään apua, ja minä näin yhden menevän Kardamiin ja Taklakotiin, toisen Barkaan ja kolmas lähti länteen päin.
Telttakankaan aukon kautta seurasin tarkoin kantajieni kaikkia liikkeitä. He erottivat tarkasti huopapeitteensä ja vaatteensa minun tavaroistani, ja jakoivat eväät keskenään. Menin heidän luokseen, käskin heidän laittaa tavarat uudestaan kuntoon, odotin kärsivällisesti kunnes tämä oli tehty ja sanoin heille lopuksi levollisesti, mutta vakavasti, että ehdottomasti ammun jokaisen, joka yrittää paeta tai ryhtyy kapinaan.
Sillä aikaa kun tohtori ja minä vahvistimme itseämme vahvalla ruualla, jonka onnettomuuden ennustajat leirissämme sanoivat olevan viime ateriamme, valmisteli Khanden Sing meitä taistelukuntoon. Hän puhdisti tarkasti kiväärit ja nähtävästi taisteluhaluisena pani ampumavarat kuntoon. Bramiini, jonka uskollisuuteen me myös saatoimme luottaa, pysyi koko ajan levollisena. Hän oli filosoofi, eikä koskaan pitänyt mistään melua. Hän ei ottanut tehokkaasti osaa meidän varustuksiimme. Hän ei sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Ainoastaan Jumala voi hänet tappaa ja ilman Hänen tahtoansa eivät Tiibetin kaikki väkipyssyt voisi lähettää kuulaa hänen ruumiiseensa, ja jos Jumala oli päättänyt, että hänen tuli kuolla, mitä silloin vastustaminen auttaisi! Molemmat kääntyneet olivat, hyvinä kristittyinä, käytännöllisemmät ja hioivat jo mahdottoman suuret veitset teräviksi kuin partaveitset.
Pimeän tultua asettivat Tiibettiläiset vahteja leirin ympäri, vähän matkan päähän. Luultavaa oli, että magbuni aikoi petollisten kantajien avulla äkkiä hyökätä leiriimme. Yksi meistä vartioitsi koko yön teltan ulkopuolella. Muut makasivat vaatteissaan, aseet vieressä. En juuri saata sanoa että t:ri Wilson ja minä olisimme olleet erityisesti levottomia, sillä tiibettiläiset sotilaat, kömpelöine liikkeineen, pitkine keihäineen ja loistavasti koristettuine miekkoineen, herättivät meissä enemmän oudoksumista kuin pelkoa.