SEITSEMÄS LUKU.
Ratkaisu.
Seuraavana päivänä heti aamiaisen jälkeen tapasimme tarkastaja Mac Donaldin ja mr White Masonin neuvottelemassa kylän poliisikersantin pienessä vierashuoneessa. Heidän edessään pöydällä oli läjä kirjeitä ja sähkösanomia, joita he hyvin huolellisesti lajittelivat ja panivat kimppuihin. Kolme oli pantu syrjään.
— Edelleenkö yritätte päästä polkupyöräilijän jäljille? kysyi Holmes iloisesti. Miten kuuluvat viime tiedonannot siitä konnasta?
Mac Donald viittasi synkkänä kaikkiin kirjeisiin.
— Tällä hetkellä hän näyttää olevan Leicesterissä, Nottinghamissa, Southamptonissa, Derbyssä, East Hamissa, Richmondissa ja neljässätoista muussa paikassa. Kolmessa paikassa East Hamissa, Leicesterissä ja Liverpoolissa — on häntä vastaan selvät todistukset, ja hänet on jo vangittu. Maassa näyttää vilisevän pakenevia rikoksellisia, joilla on keltainen päällystakki.
— Hyvin surullista, sanoi Holmes osanottavasti. Kuulkaahan, mr Mac, ja myöskin te, mr White Mason, haluan antaa teille hyvän neuvon. Kun lupasin työskennellä yhdessä teidän kanssanne tämän tapauksen selvittämiseksi, asetin ehdoksi, kuten muistanette, etten esittäisi teille puolittain todistettuja otaksumia, vaan että itsekseni keksisin ja kehittäisin mielipiteeni, kunnes olin tullut vakuutetuksi siitä, että ne olivat oikeat. Tästä syystä en tällä hetkellä sano teille kaikkea mitä minulla on mielessäni. Toiselta puolen minä sanoin pelaavani rehellistä peliä ja niin en tekisi, jos sallisin teidän turhaan tuhlata aikaanne hyödyttömään tehtävään. Siksi olen tullut tänne teitä neuvomaan ja minun neuvoni voi koota kahdeksi sanaksi, jättäkää tuo!
Mac Donald ja White Mason tuijottivat hyvin hämmästyneinä kuuluisaan ammattiveljeensä.
— Pidätte tapausta toivottomana? kysyi tarkastaja.
— Minä pidän teidän tapaustanne toivottomana. En pidä totuuteen pääsemistä toivottomana.
— Mutta tämä polkupyöräilijä ei ole mikään keksintö. Meillä on hänen omat, hänen matkalaukkunsa ja hänen polkupyöränsä tuntomerkit. Hänen täytyy olla jossain. Miksi emme saisi häntä käsiimme?
— Tietysti hän on jossain ja saamme varmasti hänet käsiimme, mutta en haluaisi teidän antaa tuhlata voimianne East Hamiin ja Liverpoliin. Voimme varmasti löytää suoremman tien tulokseen.
— Te salaatte meiltä jotain. Ette siinä menettele vallan oikein, mr
Holmes. Tarkastaja oli tyytymätön.
— Tunnette työskentelytapani, mr Mac. Mutta salaan teiltä koko jutun mahdollisimman vähäksi aikaa. Haluan vain saada vahvistuksen keksimilleni yksityiskohdille tavalla, jota on helppo käyttää. Sitten minä kumarran ja matkustan takaisin Lontooseen, jättäen työni tulokset ehdoitta käytettäväksenne. Olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa teille, etten voi muulla tavoin toimia, sillä en tiedä ennen tutkineeni kummallisempaa ja mielenkiintoisempaa tapausta.
— Tämä käy yli ymmärrykseni, mrs Holmes. Tapasimmehan teidät eilen illalla kun palasimme Tunbridge Wellsistä, ja te näytitte silloin olevan samaa mieltä kuin mekin. Mitä on sen jälkeen tapahtunut, joka on antanut teille vallan toisen käsityksen?
— Koska sitä kysytte, niin ilmoitan että minä, kuten jo ennakolta teille kerroinkin, vietin viime yönä muutaman tunnin kartanossa.
— Mitä silloin tapahtui?
— Siihen kysymykseen en tällä hetkellä voi yksityiskohtaisesti vastata. Mutta muistaessani mainitsen, että olen lukenut tuosta vanhasta rakennuksesta lyhyen ja selvän selostuksen. Kylän tupakkakauppias myy niitä pennyllä kappaleen. Rakennettuna Jaakko I:n hallituskauden viidentenä vuotena ja sijaiten samalla paikalla kuin eräs paljoa vanhempi rakennus, on Birlstonen vanha herraskartano Jaakko-kuninkaitten aikuisten, vallihaudoilla varustettujen kartanojen kauniimpia edustajia —
— Teette meistä pilkkaa, mr Holmes.
— Malttakaahan mielenne, mr Mac. En ole milloinkaan ennen nähnyt teidän suuttuvan. En lue teille kuvausta sanasta sanaan, koska se teitä niin suuresti hermostuttaa. Mutta kun sanon teille sen sisältävän lyhyen selostuksen siitä, että eräs parlamentti-puolueen eversti otti paikan haltuunsa vuonna 1664, että Kaarle-kuningas sisällisen sodan aikana oli siellä piilossa muutaman päivän sekä että lopuksi Yrjö II on käynyt talossa, niin myöntänette kartanoon liittyvän useita mielenkiintoisia muistoja.
— Sitä en ollenkaan epäile, mr Holmes, mutta sehän ei liikuta meitä.
— Vai niin, eikö liikuta, eikö? Laajanäköisyys on tärkeimpiä tekijöitä meidän ammatissamme. Aatteitten keskinäinen kamppailu ja tiedon välillinen käyttäminen ovat usein erinomaisen tärkeitä. Antanette nämä muistutukset anteeksi miehelle, joka tosin on vain rikosasioiden yksityisharrastajia, mutta joka kuitenkin on jonkun verran vanhempi ja ehkä kokeneempi kuin te.
— Sen minä ensimäisenä myönnän, sanoi salapoliisi vilpittömästi. Te tulette pääasiaan, sitä minä en kiellä, mutta te käytätte niin omituisia kiertoteitä.
— No, jätän sitten menneisyyden historian ja palaan päivän tosiasioihin. Kuten jo mainitsin, kävin eilen illalla kartanossa. En tavannut mr Barkeria enkä mrs Douglasia. En pitänyt tarpeellisena heitä häiritä, mutta ilokseni kuulin, ettei suru huomattavasti kuihduttanut nuorta rouvaa ja että hänellä päivällisellä oli ollut hyvä ruokahalu. Tahdoin oikeastaan tavata vain kunnon mr Amesia, jonka kanssa olen vaihtanut muutamia ystävyyden osoituksia, joiden huippuna oli se, että hän kysymättä keltään antoi minulle luvan yksinäni istua hetken kirjoitushuoneessa.
— Ah! huudahdin minä. Ruumiin kanssa yhdessä!
— Ei, ei, kaikki on nyt järjestyksessä. Tehän annoitte siihen luvan, mr Mac, on minulle sanottu. Huone oli tavallisessa kunnossaan ja minä vietin siellä sangen opettavaisen neljännestunnin.
— Mitä sinä sitten teit siellä?
— Ei kannata salata niin yksinkertaista seikkaa — minä etsin käsipunnusta. Tapausta arvostellessani olen aina antanut sille suuren arvon. Lopuksi sen löysin.
— Mistä?
— Kas niin! Nyt olemme päässeet tutkimattomien asiain rajalle. Antakaa minun kulkea vielä vähän eteenpäin, vain vähän eteenpäin, ja lupaan sitten ilmoittaa teille kaiken minkä tiedän.
— Ei meidän auta muu kuin alistua ehtoihinne, sanoi tarkastaja, mutta kun te menette niin pitkälle, että kehoitatte meitä jättämään koko asian — — Miksi me sen jättäisimme?
— Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teillä, hyvä mr Mac, ole etäisintäkään aavistusta siitä, mitä te tutkitte.
— Me tutkimme Birlstonen kartanon omistajan mr John Douglasin murhaa.
— Niin tietenkin, niin tietenkin. Mutta älkää vaivatko itseänne tuolla salaperäisellä polkupyörää käyttävällä herrasmiehellä. Voin vakuuttaa teille, ettette siitä hyödy mitään.
— Mitä te sitten ehdotatte?
— Minä sanon teille aivan tarkasti, mitä teidän on tehtävä, jos sitten haluatte tehdä sen.
— Minun täytyy myöntää, että teillä on aina ollut hyvät syyt kummallisiin tekoihinne. Tottelen neuvoanne.
— Entä te, mr White Mason?
Maalaissalapoliisi katsoi avuttomana toisesta toiseen. Mr Holmes ja tämän menettelytavat olivat hänelle vieraita.
— Jos se kelpaa tarkastajalle, niin kelvannee se minullekin, sanoi hän vihdoin.
— Erinomaista, sanoi Holmes. Niin ollen minä suosittelen pitkää, virkistävää kävelyretkeä maaseudulle. Olen kuullut sanottavan, että Birlstonen harjulta on ihana näköala suuriin metsiin. Aamiaista saa varmaankin jostain pienestä hauskasta ravintolasta, vaikka minä en, outo kun olen paikkakunnalla, voi mitään erikoisesti suosittaa. Illalla palaatte väsyneenä mutta erinomaisella tuulella —
— Ei nyt, te laskette liian karkeata pilaa! huudahti Mac Donald ja nousi suuttuneena.
— Viettäkää sitten päivä miten haluatte, sanoi Holmes ja taputti häntä hyväntuulisena olalle. Tehkää mitä haluatte, menkää minne haluatte, mutta tavatkaa minut täällä ennen hämärää vallan varmasti — vallan varmasti, mr Mac.
— Tuo kuulostaa hieman vähemmän mielettömältä.
— Neuvo oli kokonaisuudessaan hyvä, mutta en enää vaadi teitä sitä noudattamaan, kunhan olette täällä teitä tarvitessani. Ennenkuin eroamme pyydän teitä kirjoittamaan pienen kirjelipun herra Barkerille.
— Kelle ja mitä?
— Minä sanelen, jos olette hyvä ja kirjoitatte. Oletteko valmis?
— Hyvä herra! — Olen saanut päähäni, että meidän velvollisuutemme on tyhjentää vallihauta vedestä toivossa löytää sieltä jotain —
— Se on mahdotonta, keskeytti tarkastaja, olen toimittanut kyselyjä.
— Tyyntykää, hyvä herra. Olkaa hyvä, tehkää niinkuin minä sanon!
— Jatkakaa sitten!
— Toivossa löytää sieltä jotain, mikä edistää tutkimuksiamme. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin ja työmiehet tulevat tänne huomenaamuna alottaakseen veden patoamisen —
— Mahdotonta!
— Alottaakseen veden patoamisen. Pidin parhaana ilmoittaa siitä teille ennakolta.
— Kirjoittakaa nyt nimenne sen alle ja lähettäkää se neljän ajoissa. Siihen mennessä jokainen meistä tappaa aikaa miten parhaaksi näkee, sillä vakuutan, että nyt olemme päässeet pieneen lepohetkeen tutkimuksissamme.
Kokoonnuimme illan suussa. Holmes oli hyvin vakava, minä utelias ja salapoliisit olivat huomattavan epäilevällä tuulella ja tyytymättöminä.
Kuljimme kartanon puutarhan viertä, kunnes tulimme aitauksessa olevan aukon luo. Siitä ryömimme sisään ja seurasimme Holmesin jälessä, kunnes olimme tulleet pensaston luo, joka oli vastapäätä kartanon pääkäytävää ja nostosiltaa. Siltaa ei ollut nostettu ylös. Holmes kyyristyi laakeripensaiden taakse ja me teimme samoin.
— No, mitä me nyt teemme, kysyi Mac Donald hieman äreästi.
— Varustamme itsemme kärsivällisyydellä ja pidämme mahdollisimman vähän ääntä.
— Mutta miksi me oikeastaan olemme täällä. Mielestäni voisitte käyttäytyä avomielisemmin meitä kohtaan.
Holmes nauroi.
— Pyydän teiltä vain hieman kärsivällisyyttä mr Mac, niin pääsette selville kaikesta.
— Toivon ainakin, että saamme kunnian ja ilon ja kaiken tuon ihanuuden ennenkuin olemme paleltuneet kuoliaaksi, sanoi lontoolainen salapoliisi koomillisella alistuvaisuudella.
Meillä oli hyvät syyt yhtyä tähän toivomukseen, sillä odotuksemme tuli pitkäksi ja koleaksi.
— Kuinka kauan tätä kestää? kysyi tarkastaja äkkiä. Ja mitä me tässä pälyilemme?
— Kauvanko tätä kestää, siitä minä tiedän yhtä vähän kuin tekin, sanoi Holmes hieman nyreästi. Jos rikolliset aina olisivat yhtä täsmällisiä kuin junat, niin olisi se meille itsekullekin paljon mukavampaa. Mitä me pälyilemme — niin, juuri tuota me tässä odotimme.
Hänen näin sanoessaan himmensi kirkkaan keltaisen valon kirjoitushuoneessa joku, joka kulki edestakaisin sen edessä. Pensaat, joihin olimme kätkeytyneet, olivat aivan vastapäätä akkunaa ja korkeintaan sadan jalan päässä siitä. Samassa akkuna avattiin, sen saranat kitisivät ja saatoimme hämärästi nähdä puolipimeään katselevan miehen pään ja hartioitten ääriviivat. Muutaman minuutin seisoi hän vilkuillen arasti ja salavihkaa ympärilleen kuin henkilö, joka tahtoo päästä varmuuteen siitä, ettei häntä huomata. Sitten hän kumartui eteenpäin ja kiitos syvän hiljaisuuden saatoimme kuulla veden hiljaa loiskivan. Hän näytti liikuttavan vallihaudassa jotakin, mikä hänellä oli kädessä. Äkkiä hän sitten nosti jotakin, kuin kalastaja, jonka koukkuun on tarttunut kala. Saalis oli suuri pyöreä esine, joka peitti valon kun se vedettiin akkunan läpi.
— Nyt! huusi Holmes. Nyt!
Olimme kaikki jälleen jalkeilla ja seurasimme häntä kangistuneitten sääriemme nytkähdellessä. Holmes oli saanut tuollaisen hermostuneen tarmon puuskauksen, joka toisinaan saattoi hänestä tehdä notkeimman ja väkevimmän miehen mitä olen nähnyt. Hän riensi yli sillan ja soitti kiivaasti kelloa. Nyt kuului salpojen kolinaa niitä syrjään työnnettäessä ja ihmettelevä Ames seisoi avonaisessa ovessa. Holmes työnsi hänet sanaakaan sanomatta syrjään ja riensi meidän kaikkien muiden seuraamana huoneeseen, missä olimme nähneet miehen, jonka liikkeitä olimme pitäneet silmällä.
Pöydällä paloi lamppu, jonka valon olimme nähneet ulkoa. Siihen tarttui nyt Cecil Barker, joka valaisi sillä meitä tullessamme huoneeseen. Sen valo lankesi hänen voimakaspiirteisille, päättäville, sileiksi ajetuille kasvoilleen ja uhkaaville silmilleen.
— Mitä hittoa tämä tietää? huusi hän. Mitä te täältä etsitte?
Holmes loi nopean katseen huoneeseen ja tarttui sitten märkään myttyyn, joka oli sidottu nuoralla ja heitetty kirjoituspöydän alle.
— Tätä me etsimme, mr Barker, sanoi hän. Tätä myttyä, joka on upotettu käsipunnuksen avulla, ja jonka te äsken ongitte vallihaudasta.
Barker tuijotti hämmästyneenä Holmesiin.
— Miten ihmeessä te voitte tietää sen? kysyi hän.
— Siitä yksinkertaisesta syystä, että itse panin sen sinne.
— Oletteko te panneet sen sinne? Tekö?
— Ehkä olisi minun pitänyt sanoa, että olen pannut sen sinne takaisin, sanoi Holmes. Muistanette, tarkastaja Mac Donald, että minä hiukan ihmettelin, kun ei ollut toista käsipunnusta. Kun on paino kateissa lähellä vettä, niin on sangen lähellä otaksuma, että jotain on upotettu veteen. Otaksuman paikkansa pitäväisyyttä kannatti ainakin tutkia ja Amesin avulla, joka päästi minut huoneeseen ja Watsonin sakaravartisen sateenvarjon avulla onnistuin viime yönä onkimaan ja tutkimaan mytyn. Oli kuitenkin mitä tärkeintä, että meidän onnistuisi todistaa, kuka oli sen sinne pannut. Tämä onnistui sillä helposti keksityllä tavalla että ilmoitimme vallihautaa huomenna ruvettavan tyhjentämään. Tästä oli luonnollisesti seurauksena että hän, joka oli pannut mytyn sinne, otti sen sieltä niin pian kuin pimeys soi hänelle siihen tilaisuuden. Meillä ei ole vähempää kuin, neljä todistajaa siihen, kuka käytti tilaisuutta hyväkseen, ja nyt on teillä, mr Barker, mielestäni puheenvuoro.
Sherlock Holmes laski märän mytyn pöydälle lampun viereen ja purki sidenuoran. Sen tehtyään veti hän ensin esiin käsipunnuksen ja heitti sen nurkkaan, missä toinenkin paino oli. Sitten otti hän esille saapasparin. — Amerikalaiset, kuten näette, sanoi hän viitaten kärkilappuihin. Sitten laski hän pöydälle pitkän, kauhean puukon. Viimeiseksi hän avasi vaatekäärön, jossa oli täydelliset alusvaatteet, lyhyet sukat, tweed-kankaisen puvun ja lyhyen keltaisen päällystakin.
— Vaatteet ovat vallan tavalliset, huomautti Holmes, päällystakkia lukuunottamatta, joka antaa aihetta monenlaisiin mietteisiin. Hän piteli sitä varovaisesti valoa kohden, silitellen sitä kevyesti pitkillä laihoilla sormillaan. Tässä on kuten näette povitaskua jatkettu vuorilla, jotta siinä olisi tarpeeksi tilaa poikkisahatulle haulikolle. Räätälin nimi on kauluksen takana niskassa — Neal, herrain vaatetusliike, Vermissa, U.S.A. Olen viettänyt opettavaisen iltapäivän kirkkoherran kirjastossa ja lisännyt tietojani sillä tosiasialla, että Vermissa on pieni kukoistava kaupunki, joka sijaitsee eräässä Yhdysvaltain parhaimmista hiili- ja rautalaaksoista. Olen muistavinani että te, herra Barker, asetitte hiiliseudun yhteyteen mr Douglasin ensimäisen vaimon kanssa, eikä ole vallan aiheetonta otaksua että V. L. kortissa, joka oli kuolleen vieressä, merkitsee Vermissan Laaksoa ja että juuri tuo laakso, joka lähettää murhanhimoisia lähettiläitään, saattaa olla se "Kauhun Laakso", josta olemme kuulleet kerrottavan. Tämähän on sangen selvää. Ja nyt mr Barker, en halua kauempaa estää teitä antamasta selitystänne.
Oli näky jumalille katsella Cecil Barkerin ilmehikkäitä kasvoja suuren salapoliisin selvitellessä asiaa. Viha, kummastus, hämmästys, ja epäröiminen seurasivat niissä toinen toistaan. Lopuksi hän turvautui katkeranlaiseen ivaan.
— Te tiedätte niin paljon, mr Holmes, sanoi hän, että on parasta, että kerrotte meille vähän lisää.
— Epäilemättä voisin kertoa teille sangen paljon lisää, mr Barker, mutta on parempi, jos itse kerrotte.
— Oletteko todella sitä mieltä? Mutta ainoa mitä voin sanoa on se, että jos tässä on joku salaisuus, niin se ei ole minun enkä minä myöskään sitä ilmaise.
— Jos asetutte sille kannalle, mr Barker, huomautti tarkastaja, niin meidän on pidettävä teitä silmällä kunnes saamme määräyksen vangita teidät.
— Voitte hitto vie tehdä miten haluatte, sanoi Barker uhkamielisesti.
Keskustelu oli häneen nähden päättynyt, sillä tarvitsi vain katsahtaa näihin kivikasvoihin ymmärtääkseen, ettei mikään kidutus saisi häntä todistamaan vastoin hänen tahtoaan. Vaikeuden poisti kuitenkin naisen ääni. Rouva Douglas oli ollut kuuntelemassa puoleksi avoimen oven takana ja tuli nyt huoneeseen.
— Olette tehneet aivan tarpeeksi meidän hyväksemme, Cecil, sanoi hän. Mitä seurauksia sillä tulevaisuudessa lieneekin, niin olette tehneet kylliksi.
— Kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi, sanoi Sherlock Holmes vakavasti. Yhdyn teihin, rouva, ja minä mitä hartaimmin neuvoisin teitä luottamaan lainsäädäntömme järkevyyteen ja vapaaehtoisesti antamaan täyden luottamuksenne poliisille. On mahdollista, että itse erehdyin kun en noudattanut ystävälleni, tohtori Watsonille antamaanne viittausta, mutta minulla oli siihen aikaan täysi syy epäillä, että itse olisitte sekaantunut rikokseen. Nyt olen varma siitä, ettei asianlaita ole sellainen. Mutta vielä on paljon selittämättä ja kehoitan teitä mitä vakavimmin pyytämään mr Douglasia itseään kertomaan tarinansa.
Rouva Douglas huudahti Holmesin näin sanoessa hämmästyksestä. Salapoliisit ja minä lienemme tehneet samoin, kun samassa näimme miehen, joka näytti astuneen esiin seinästä ja joka läheni meitä siitä pimeästä nurkasta, mistä hän oli tullut näkyviin. Rouva Douglas kääntyi ja kietoi seuraavassa silmänräpäyksessä käsivartensa hänen ympärilleen. Barker oli tarttunut hänen ojennettuun käteensä.
— On paras siten, Jack, sanoi vaimo, olen varma siitä, että niin on paras.
— Niin, todellakin on niin, mr Douglas, sanoi Sherlock Holmes. Olen varma siitä, että tulette olemaan samaa mieltä.
Mies seisoi siinä räpytellen silmiään kuten ainakin pimeydestä päivänvaloon tullut. Hänellä oli hyvin mielenkiintoiset kasvot — rohkeakatseiset, harmaat silmät, tuuheat, lyhyeksileikatut, harmahtavat viikset, tukeva, esiinpistävä leuka ja ivallinen ilme suupielissä. Hän katsoi tarkkaan meihin kaikkiin, ja sitten hän kummastuksikseni tuli minun luokseni ja antoi minulle paperikäärön.
— Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän äänellä, joka ei ollut oikein englantilainen eikä oikein amerikalainenkaan, mutta erittäin soinnukas ja miellyttävä. Olette tämän seurueen historioitsija. No hyvä, tohtori Watson, olisin valmis panemaan veikkaan viimeisen dollarini siitä, ettei milloinkaan ole käsissänne ollut tällaista tarinaa. Kertokaa se omalla tavallanne, mutta tuossa teillä on tosiasiat, ja, niin kauvan kuin pysytte niissä voitte olla varma yleisön suosiosta. Olen ollut häkissä kaksi päivää ja valoisat hetket — jos voi puhuakaan valoisista hetkistä tuollaisessa rotanpyydyksessä — olen käyttänyt niiden paperille panemiseen. Pitäkää hyvänänne itseänne ja yleisöä varten. Teillä on siinä tarina "Kauhun Laaksosta".
— Tuo koskee menneisyyttä, mr Douglas, sanoi Sherlock Holmes tyynesti. Mutta nyt me haluamme kuulla kertomuksenne nykyoloista.
— Saatte kuulla sen, sir, sanoi Douglas. Saanko tupakoida puhuessani? Kiitos, kiitos, mr Holmes.
— Olen kuullut puhuttavan teistä, mr Holmes, mutta en ole milloinkaan luullut että tapaisin teidät. Ennenkuin olette lukenut nämä — hän nyökkäsi päätään saamiini papereihin päin — niin te kyllä myönnätte, että olen hankkinut teille vallan erikoisen tapauksen.
Tarkastaja Mac Donald oli mitä suurimmalta hämmästyksellä tuijoittanut vastatulleeseen.
— Tämä käy yli ymmärrykseni! huudahti hän lopuksi. Jos te olette mr John Douglas, Birlstonen kartanon omistaja, niin ken on sitten hän, jonka kuolemaa olemme tutkineet kaksi viime päivää, ja mistä te nyt tulette? Minusta tuntuu kuin äsken olisitte hypähtänyt ylös lattiasta kuin kumiukko laatikostaan.
— Niin, niin, mr Mac, sanoi Holmes ja heristi hänelle nuhtelevasti sormeaan. Ette halunnut lukea tuota pientä vihkoa, missä kerrottiin Kaarle-kuninkaan olleen täällä piilossa. Siihen aikaan etsittiin hyvät piilopaikat kun tahdottiin olla kätkössä, ja piilopaikkaa, jota on kerran käytetty, voidaan vieläkin käyttää. Olin hankkinut varmuuden siitä, että löytäisin mr Douglasin tämän katon alta.
— Ja kuinka olette pitänyt meitä pilkkananne, mr Holmes? kysyi tarkastaja äkäisenä. Kuinka kauvan olette antanut meidän tuhlata aikaa tutkimuksiin, jotka tiesitte hyödyttömiksi?
— En hetkeäkään, hyvä mr Mac. Vasta eilen illalla muodostin mielipiteeni asiasta. Kun ei sitä voitu koetella ennenkuin tänä iltana, ehdotin teille ja ystävällenne, että ottaisitte lomahetken tänään. Mitä enempää saatoin tehdä? Kun löysin nuo vaatteet vallihaudasta, niin selvisi minulle heti, ettei löytämämme ruumis voinut olla mr John Douglasin, vaan sen täytyi olla tuon Tunbridge Wellsin polkupyöräilijän. Mikään muu johtopäätös ei voinut olla mahdollinen. Minun oli siis otettava selko siitä missä mr John Douglas itse saattoi olla, ja todennäköistä oli, että hän vaimonsa ja ystävänsä avulla oli piiloutunut taloon, joka oli suonut pakolaiselle varman turvapaikan, ja että hän siellä odotti rauhallisempaa aikaa, jolloin hän todella saattoi paeta.
— Laskitte sangen oikein, sanoi mr Douglas hyväksyen. Luulin, että kiemurteleisin englantilaisen lakinne pinteistä, sillä en ollut oikein varma siitä miten asiani sen mukaan olivat. Ja sitäpaitsi näin tässä tilaisuuden eksyttää nuo verikoirat ainiaaksi jäljiltäni. Pankaa tarkoin merkille, etten minä alusta loppuun saakka ole tehnyt mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, en mitään, jota en olisi valmis tekemään uudelleen — mutta sitä saatte itse arvostella kun kerron tarinani. Teidän ei tarvitse varottaa minua, tarkastaja. Kyllä minä muutenkin pysyn totuudessa.
En aijo alottaa alusta. Se on kuvattuna tuossa — hän viittasi paperikääröön — ja tulette huomaamaan tuon kertomuksen sangen monivaiheiseksi. Se päättyy siihen, että on muutamia henkilöitä, jotka vihaavat minua ja jotka antaisivat viimeisen dollarinsa saadakseen minut kiinni. Niin kauvan kuin minä elän ja he elävät, ei minulla ole mitään turvaa tässä maailmassa. He ajoivat minua takaa Chicagosta Kaliforniaan ja sitten he ajoivat minut pois Amerikasta. Mutta mentyäni naimisiin ja asetuttuani tähän rauhalliseen paikkaan, luulin että saisin viettää viimeiset vuoteni rauhassa. En milloinkaan ilmoittanut vaimolleni miten asiani olivat. Miksi olisin sekottanut hänet siihen? Hän ei olisi milloinkaan saanut hetkeäkään rauhaa, vaan aina kuvitellut vaaran uhkaavan. Jonkun verran hän ehkä tiesi, sillä minä olin ehkä siilon tällöin päästänyt suustani jonkun sanan, mutta vasta eilen, sitten kun herrat olivat tavanneet hänet, sai hän tietää koko totuuden. Hän kertoi teille niin paljon kuin tiesi ja niin teki myös Barker, sillä sinä iltana, jolloin tämä tapahtui, ei ollut aikaa pitkiin selityksiin. Nyt hän tietää kaiken ja olisin tehnyt viisaasti, jos olisin sanonut sen hänelle aikaisemmin.
Mutta asiaan, hyvät herrat. Päivää ennen näitä tapauksia käväsin Tunbridge Wellsissa ja näin kadulla vilahduksen eräästä miehestä. Näin hänestä vain vilahduksen, mutta minulla on toisinaan nopea käsityskyky enkä epäillyt hetkeäkään kuka hän oli. Hän oli pahin viholliseni heistä kaikista — joka monet vuodet oli vainunut minua kuin nälkäinen susi vainoaa peuraa. Tiesin tulevan ikävyyksiä ja kiiruhdin kotiini valmistuakseni niihin. Toivoin tulevani toimeen omine voimineni. Kerran oli hyvä onneni ollut puheenaineena Yhdysvalloissa. En epäillyt onnen minua yhä edelleenkin suosivan.
Koko seuraavan päivän olin varuillani enkä lähtenyt ollenkaan ulos talosta. Oli hyvä etten lähtenyt, sillä hän olisi kyllä ampunut minut haulikollaan ennenkuin minä olisin ennättänyt hyökätä hänen kimppuunsa. Kun silta oli nostosilta — tunsin itseni aina rauhallisemmaksi iltaisin kun tämä oli tapahtunut — en ajatellut asiaa enempää, sillä ei juolahtanut mieleeni, että hän olisi päässyt taloon ja väijyi minua täällä. Mutta kun minä, tavalliseen tapaani, yönuttuun puettuna tein kierrokseni, vainuisin vaaran heti kirjoitushuoneeseen tultuani. Luulen, että kun elämässään on ollut vaaroissa, joita minulla on ollut enemmän kuin useimmilla ihmisillä, niin kehittyy jonkinlainen kuudes aisti, joka heiluttaa punaista merkkilippua. Huomasin selvästi merkin, mutta en tiennyt mistä vaara uhkasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin saappaan akkunaverhon reunan alta ja silloin kaikki minulle selvisi.
Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kynttilä, joka minulla oli kädessäni, mutta avoimesta ovesta tuli sangen voimakkaana valo eteisen lampusta. Laskin kynttilän kädestäni ja sain käsiini vasaran, jonka olin jättänyt uuninhyllylle. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi hän kimppuuni. Tavotin häntä vasarallani ja iskuni lienee sattunut, sillä veitsi putosi kilahtaen lattialle. Nopeana kuin ankerias kiersi mies toiselle puolelle pöytää ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli saanut esille pyssyn, jota hän oli pitänyt takin alla piilossa. Kuulin hänen vetävän sen viereeseen, mutta minä olin tarttunut siihen ennenkuin hän ennätti ampua. Minä pidin kiinni piipusta ja vähintään minuutin me kamppailimme siitä. Ken meistä hellitti, hän oli kuoleman oma. Hän ei tehnyt sitä, mutta pyssyn perä pääsi häneltä vähän liian pitkäksi aikaa suuntautumaan alaspäin. Mahdollisesti minä pääsin käsiksi liipasimeen. Mahdollisesti me molemmat yhdessä laukaisimme haulikon panokset. Oli miten oli, hän sai kuitenkin molemmat laukaukset kasvoihinsa ja siinä minä seisoin tuijottamassa Ted Baldwinin maallisiin jäännöksiin. Olin tuntenut hänet sekä kaupungissa että silloin kun hän karkasi kimppuuni, mutta hänen oma äitinsä ei olisi tuntenut häntä sellaisena, miltä hän nyt näytti. Olen tottunut karkeaan työhön, mutta minä voin oikein pahoin häntä katsellessani.
Seison nojautuen pöytään kun Barker tuli juosten. Kuulin vaimoni tulevan, mutta kiiruhdin ovelle pyörähdyttämään häntä. Se ei ollut mikään näky naisille. Lupasin kohta tulla ylös hänen luokseen. Sanoin muutaman sanan Barkerille — hän käsitti kaikki silmänräpäyksessä — ja odotimme muitten kohta tulevan. Mutta heitä ei näkynyt. Silloin ymmärsimme, etteivät he olleet kuulleet mitään ja että ainoastaan me tiesimme mitä oli tapahtunut.
Silloin minä sain tuuman — niin loistavan tuuman että se häikäisi minut. Miehen hiha oli luiskahtanut ylös ja hänen käsivarressaan näkyi osaston poltinmerkki. Katsokaahan tätä.
Douglasin nimellä tuntemamme mies kääri ylös oman takinhihansa ja kalvosimensa ja näytti meille ympyrässä olevan ruskean kolmion, aivan samanlaisen kuin olimme nähneet kuolleen käsivarressa.
— Sen näkeminen minulle antoi alkusysäyksen. Olin näkevinäni kaiken lyhyessä hetkessä. Hänen pituutensa, hiuksensa ja vartalonsa olivat hyvin minun näköiseni. Kasvoja ei voinut tuntea. Mies parka! Lähdin hakemaan niitä vaatteita, jotka minulla nyt on ylläni ja neljännestunnissa Barker ja minä olimme riisuneet hänet ja pukeneet hänen ylleen minun yönuttuni, ja sitten hän virui lattialla sellaisena kuin te löysitte hänet. Kaikki hänen vaatteensa käärimme myttyyn ja kiinnitimme siihen ainoan painon, mikä minulla oli käytettävinäni, ja heitimme sen sitten ulos akkunasta. Kortti, jonka hän oli aikonut panna minun kuolleelle ruumiilleni, oli hänen omansa vieressä. Sormukseni pistimme hänen sormeensa, mutta kun tulimme vihkisormukseen — hän ojensi voimakkaan kätensä — voitte itse nähdä, siitä ei tullut mitään. En ole hääpäiväni jälkeen ottanut sitä sormestani ja sen irtisaamiseen olisi tarvittu viila. Ehken olisi missään tapauksessa luopunut siitä, nyt en voinut vaikka olisin tahtonutkin. Sen yksityiskohdan selittäminen meidän siis täytyi jättää sattuman varaan. Sen sijaan kävin hakemassa vähän iholaastaria ja kiinnitin sen hänen poskeensa. Oma laastarilappuni on vielä poskessani. Siinä minä petin teidät, mr Holmes, niin ovela kuin olettekin, sillä jos olisitte ottanut pois laastarilapun, niin olisitte huomannut, ettei sen alla ollut naarmuakaan.
Tilanne oli tämä: jos minä saatoin kadota vähäksi aikaa ja sitten paeta johonkin paikkaan, missä vaimoni saattoi tavata minut, niin kävisi meille ehkä mahdolliseksi elää lopun ikäämme levossa ja rauhassa. Nämä hornanhenget eivät soisi minulle mitään rauhaa niin kauvan kuin olisin maan päällä, mutta jos he sanomalehdistä näkisivät, että Baldwin oli ottanut minut hengiltä, niin kaikki huoleni olisivat päättyneet. Minulla ei ollut pitkää aikaa asian selittämiseen Barkerille ja vaimolleni, mutta he ymmärsivät tarpeeksi auttaakseen minua. Minä tunsin hyvin piilopaikan ja Ames tunsi sen myöskin, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa sitä tämän asian yhteyteen. Mikä kätkeydyin ja Barker sai tehtäväkseen pitää huolen lopusta.
Arvaan, että itse voitte kertoa mitä hän teki. Hän avasi akkunan ja laittoi merkin akkunalaudalle antaakseen viittauksen siitä, miten murhaaja oli päässyt pakenemaan. Tuo ei ollut kovinkaan nerokasta, mutta kun silta oli nostettu, ei muutakaan keinoa ollut. Kun kaikki oli järjestyksessä ja valmiina, alkoi hän kaikin voimin soittaa kelloa. Mitä sitten tapahtui, sen te tiedätte — ja nyt voivat herrat tehdä mitä haluavat, mutta olen kautta Jumalan sanonut teille totuuden ja koko totuuden. Nyt kysyn teiltä miten ovat asiani Englannin lain mukaan?
Seurasi äänettömyys, jonka Sherlock Holmes keskeytti.
— Englannin laki on ylimalkaan oikeudenmukainen laki. Teille ei käy sen hullummin, kuin että teidät vapautetaan syytteestä. Mutta tahtoisin kysyä teiltä, kuinka tuo mies tiesi, että te asutte täällä tai kuinka hän pääsi taloon tai tiesi mihin kätkeytyä hyökätäkseen kimppuunne.
— Siitä en tiedä mitään.
Holmesin kasvot olivat hyvin kalpeat ja vakavat.
— Pelkäänpä, ettei juttu ole vielä lopussa, sanoi hän. Voitte vielä kohdata pahempiakin vaaroja kuin Englannin laki tai vihollisenne Amerikasta. Te saatte huolia, Mr Douglas. Ottakaa neuvostani vaarin ja olkaa yhä varuillanne.
Ja nyt kärsivälliset lukijani pyydän teitä hetkeksi tulemaan kanssani kauvas Sussexin Birlstonen herraskartanosta ja kauvas niinikään siitä armonvuodesta, jolloin teimme tapausrikkaan matkamme, joka päättyi John Douglasin nimellä tuntemamme miehen kertomukseen. Pyydän teitä siirtymään kaksikymmentä vuotta taaksepäin ajassa ja muutamia tuhansia penikulmia länteen, jotta voisin näyttää teille ihmeellisen ja kauhean tarinan — niin ihmeellisen ja kauhean, että teistä on ehkä vaikeata uskoa sitä, vaikka kerronkin, että juuri niin se tapahtui. Älkää luulko, että alan uuden kertomuksen ennenkuin vanha on päättynyt. Kun luette edelleen, saatte huomata ettei niin ole laita. Ja kun olen kertonut nuo kaukaiset tapahtumat ja olette saaneet selville menneisyyden salaisuuden, tapaamme vielä kerran tutuissa huoneissa Baker Streetin varrella, missä tämä tarina päättyy niinkuin niin monet muutkin ihmeelliset tapaukset.