ERÄS ELÄMÄNTARINA.
2. Paaston aik. sunnuntai. — Luuk. 7, 36—50.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että Raamattu sisältää monta liikuttavaa elämäntarinaa, pieniä palasia ihmiselämästä, jotka välittömyydellään vangitsevat meidät? Sellainen on tämäkin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa.
Hänestä on tullut historiallinen henkilö, vaikka emme edes tiedä hänen nimeään emmekä sitä kaupunkia, jossa hän asui. Mutta — hänen kyyneleiset kasvonsa ovat niin painuneet ihmismieleen, että hänestä on tullut esikuva katumuksentekijästä, koskapa hänet mainitaan joka kerta, kun luetaan tuo liikuttavan kaunis rukous: »O sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus». Tällaisena katumuksentekijänä hän on saanut paikan Pietarin ja katuvan ryövärin rinnalla.
Hän oli viettänyt sangen kevytmielistä elämää, niin että hän kyllä oli hyvin tunnettu. Kaikki naimisissa olevat naiset ja nuoret siveät neitoset katselivat häntä halveksuen, kun hän joskus tuli heitä vastaan kaupungin kadulla. Oh, hän oli hyvin turmeltunut ja hyvin vaarallinen.
Hän asui jossakin kaupungin laitapuolella. Hänen asunnostaan emme tiedä mitään. Tiedämme ainoastaan, että hän omisti kauniin alabasteripullon, joka oli täynnä hyvänhajuista voidetta. Tuon pullon sisältö käytettiin synninpalvelukseen. Nainen voiteli sillä itseään lähtiessään öisille retkilleen.
Kuinka kauan hän oli viettänyt tällaista syntistä elämää — emme tiedä. Varmaankin monia vuosia. Hän oli paatunut; ei hän välittänyt itsestään eikä ihmisten ylenkatseesta. Hän eli huoletonna, vaipuen päivä päivältä yhä syvemmälle. Jokainen piti häntä parantumattomana.
Mutta — sitten tapahtui käänne. Hän oli kerran sattunut paikalle, kun Natsaretin profeetta saarnasi. Sellaista saarnaa hän ei ollut ennen kuullut. Hän oli kuvitellut sen käyvän samaan tyyliin kuin fariseusten ja kirjanoppineiden puheen, — noiden, jotka olivat niin pyhiä, niin tavattoman pyhiä virallisesti, mutta joiden joukosta löytyi yksi ja toinen sellainenkin, jolle hänenkin halveksittu, kirottu seuransa kelpasi. Sellaisille saarnamiehille hän oli hymyillyt pilkallisesti.
Mutta — tämä Natsaretin profeetta oli aivan toista maata. Hän itse oli puhdas. Jos kukaan niin hän olisi voinut tuomita. Hänellä olisi ollut valta siihen. Mutta — hän ei sitä tehnyt. Päinvastoin hän puhui lempeästi. Hänen puheestaan huokui syvä sääli kaikkia langenneita ja kovaosaisia kohtaan. Ilmankos publikaanit ja syntiset parveilivatkin hänen ympärillään eikä hän ajanut heitä pois. Tämä oli lähtemättömästi painunut naisen mieleen.
Siitä ajasta alkaen hän ei enää ollut rauhallinen. Hän jatkoi kyllä entistä ammattiaan, mutta hän ei tehnyt sitä enää samalla mielellä kuin ennen. Kotona yksin ollessaan hän itki, itki katketakseen, kurjaa, viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.
Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.
Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri helppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän evankeliumi kertoo.
Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?
Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!
Mutta — hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta — hän ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.
Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.
Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset. Hän eroaa parhaistakin heistä.
Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä juuri nyt. Tilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon tilaisuutta? Me saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi, mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.
Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan aina. Hän on niin täydellisesti ehyt, niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.
Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.
Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme. Elämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi ketään, kenen puoleen kääntyisimme.
Mutta — nyt on hän ja hän antaa synnit anteeksi.
Tästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän. Hän tietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla voi esiintyä — toinen toistaan murheellisempia.
Mutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus myös ehdoton.
Amen.