I.
Tätä elämää on syystä sanottu taisteluksi. Sillä niin ankaraa, niin kiihkeää, niin epätoivoista se usein on, ja moni siinä sortuu.
Kaikki eivät kuitenkaan sitä huomaa.
On ihmisiä, jotka elävät huolettomina, siirtyen nautinnosta toiseen kuin perhonen kukasta kukkaan. He eivät milloinkaan tule syventyneeksi elämän ankaraan todellisuuteen. Joko heiltä puuttuu kykyä siihen tahi he kuuluvat niihin harvoihin, alituisesti päivän puolella asuviin, jotka eivät tiedä mitään siitä, miltä tuntuu varjossa istuminen. Heidän osalleen on langennut harvinainen menestys ja he hymyilevät vain sellaisille asioille kuin »vastoinkäyminen» ja »onnettomuus». He puolestaan eivät ole koskaan niitä kohdanneet.
Mutta suurin osa ihmiskuntaa elää kuitenkin painon alla. Meidän ei tarvitse olla erikoisempia ihmistuntijoita voidaksemme tämän todeta. Näemme sen väsyneistä katseista, kalpeista, kuihtuneista kasvoista. Eikä meidän tarvitse matkustaa kaupunkiin näitä havainnoita tehdäksemme; voimme todeta sen täällä maallakin, täällä ylhäällä tunturiseuduissakin, missä muuten tuntuu olevan keveämpi hengittää, t.s. terveempää ja raikkaampaa. Ei, elämän ankara todellisuus, sen puristava ote tuntuu täälläkin. Se kyyhöttää hämärtyvien pirttien loukoissa astuakseen esiin illan hiljaisina hetkinä, kun väki laittautuu levolle.
Olen toisinaan matkoilla ollessani joutunut odottelemaan tuollaisessa pirtissä yösydännä. Talon väki nukkuu vaatimattomilla vuoteillaan. Heidän kasvonsa ovat huolten uurtamat; he näyttävät nukahtaneen kesken murheita, joita eivät voi nimeltä mainita. He eivät tunne niiden nimiä — noiden kutsumattomien vieraiden, joiden läsnäolo saa heidät unessakin raskaasti huokaamaan.
Sellaisina hetkinä on sydämeni vallannut outo levottomuus: näitä ihmisiä painaa jokin, jokin salaperäinen vaiva, jonka tuottama tuska on kaksin verroin raskaampaa, kun ei voi sanoa, mitä se on. Se johtuu ehkä puutteesta ja köyhyydestä eikä kuitenkaan ole sitä. Sen syynä on ehkä pitkällinen sairaus eikä se kuitenkaan ole tuon vaivan pohjimmainen syy. Mitä, mitä se on? kysyn levottomana itseltäni. Kalpea tuska vain ojentaa käsivarsiaan jostakin minua vastaan ja minäkin tunnen, etten voi sanoa sen nimeä. Tiedän vain sen olevan saman, joka usein saa minut murheellisiin mietteisiin, pusertaa rinnastani huokauksen kesken töitäni, aivan kuin koetellakseen, elänkö vielä. Ah, minä tiedän! Se on sitä, jota apostoli tekstissämme nimittää nimellä »kaikki, mikä painaa», ja jonka hän kehoittaa meidän panemaan pois.
Kuinka, kuinka sen voimme tehdä?
Katsomalla uskon alkajaan ja täydelliseksi tekijään Jeesukseen.
Tässä on varmaankin jotakin meille, meille vaivanalaisille. Ja nyt pääsen puhumaan siitä, mikä on omiaan meitä lohduttamaan ja rohkaisemaan. Sydämeni, sinä arka ja levoton, ole rohkea, sillä on olemassa eräs, jonka nimi on Jeesus Kristus!