I.
On paljon puhuttu Kristuksen taivaaseen astumisesta, sen puolesta ja sitä vastaan. Mutta mitä auttavat kaikki nämä todistukset meitä? Yksityiskohtiin ne voivat ehkä valaistusta luoda, mutta lopuksi jää kaikki kuitenkin uskon varaan. Ja meidän on helppo uskoa, että sellainen ihminen kuin Jeesus Kristus on mennyt taivaaseen.
Meillä on siihen sisäinen pakko, — jos niin tahtoisimme sanoa. Sellaisen täydellisen, kirkkaan ja puhtaan maallisen elämän jatkona täytyy olla taivas.
Me uskomme siis, että Vapahtaja on noussut taivaaseen, — uskomme, että hän elää nyt siellä kirkkaassa, puhtaassa maailmassa, johon mekin kerran toivomme pääsevämme.
Tässä tulemmekin nyt asiaan, joka on meitä paljon lähempänä: omaan taivaaseen astumiseemme. Sehän on kuitenkin tärkeä kysymys: pääsemmekö me kerran taivaaseen?
Tekstissämme on yksi sana, joka helposti voisi jäädä huomaamatta, mutta joka kuitenkin on tavattoman tärkeä, kun on kysymys meidän taivaaseen pääsystämme: »Hän puhui heille Jumalan valtakunnasta.»
Asia on nim. niin, että jos tulemme Jumalan valtakuntaan, pääsemme myös kerran taivaaseen. Sen vuoksi Vapahtaja viimeisinä hetkinään puhui opetuslapsilleen niin paljon Jumalan valtakunnasta. Hän halusi valmistaa heitä pääsemään taivaaseen.
Vapahtajan tärkein tehtävä hänen maallisen vaelluksensa aikana oli kutsua ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Voimme lyhyesti sanoa, että hän eli sitä varten ja myös sitä varten kuoli. Tämän suuren tehtävän taustaa vasten katsottuna näyttääkin hänen elämänsä tavattoman rikkaalta ja kauniilta samoinkuin hänen kuolemansa synkältä ja pimeältä.
Mutta, se jonka Vapahtaja elämänsä aikana lähtemättömästi istutti niiden aikalaistensa mieleen, jotka joutuivat lähemmin hänen kanssaan tekemisiin, oli usko hyvän lopulliseen voittoon. Ja se on se, joka vieläkin voimakkaasti kiinnittää ihmisiä häneen.
Maailmassahan on niin paljon pahaa, sellaista, mikä on omiaan tekemään ihmismielen synkäksi ja epätoivoiseksi. Onhan olemassa suunnattomasti onnettomuutta, sairautta, kuolemaa, surkeita elämänkohtalolta, epäterveellisiä asuntoja, kalpeita, kituvia lapsia, kylmyyttä, itsekkyyttä, paatuneita tuntoja, ja sydämetöntä armottomuutta. On välistä vaikea uskoa hyvän voittoon. Mutta — kun katsomme Jeesukseen Kristukseen, saamme sen iloisen varmuuden, että hyvä sittenkin voittaa. Kaiken hädän ja kurjuuden keskellä me sittenkin uskomme Jumalan rakkauteen. Tässä kohden on kristinusko juuri niin luja ja ehyt: se julistaa rakkautta keskellä vihaa ja taistelua, elämää keskellä kuolemaa ja katoavaisuutta. Se viittaa katoamattomaan päämäärään keskellä aineellisuutta ja mammonan palvelusta. Se julistaa: älä elä itseäsi, vaan lähimmäistäsi varten!
Ne, jotka ovat saaneet tällaisen vakaumuksen, tällaisen lujan lapsellisen uskon, kuuluvat Jumalan valtakuntaan. Emme nyt rupea puhumaan siitä, kuinka he ovat sinne tulleet; siitäkin kysymyksestä on aikojen kuluessa paljon riidelty. Pidämme vain kiinni pääasiasta: ne, jotka Vapahtajan lailla uskovat, että hyvä lopulta voittaa, kuuluvat Jumalan valtakuntaan.