II.
Mitä kaikkea liikkuu ihmissydämessä, sen tietää yksin Jumala. Taivaastaan hän katselee, kuinka hänen lapsensa täällä alhaalla kestävät. Hän tietää, että taisteluita on paljon.
Maallinen köyhyys voi saattaa ihmissydämen hyvinkin ahtaalle: siinä ovat lapset, jotka pyytävät leipää eikä äidillä ole antaa. Suuri suru voi uuvuttaa ihmisen niin, ettei hän tiedä, kuinka siitä kykenisi nousemaan: on kohonnut hautuumaalle yksi kumpu lisää, — kumpu, joka kätkee rakkaan omaisen, — ehkä rakkaimman, mitä ihminen tässä maailmassa omisti. Heikko terveys, joka ratkaisevalla hetkellä aina pettää, on myös omiaan tuottamaan tuskia, jotka eivät varmaankaan kuulu helpoimmin kannettaviin. Toteutumattomat toiveet, jotka lepäävät kuin kuihtuneet kukkaset elomme polun varrella, muodostavat niinikään osaltaan sen taakan, mikä on sydämelle laskettu. Syvä lankeemus, jota on vaikea unohtaa, koskee ehkä kaikkein kipeimmin ja tuntuu vielä kauan jälkeenkin päin. Oi, kuka voisikaan luetella kaikki ihmissydämen kärsimykset! Me iloitsemme ja nauramme, mutta usein on sekin vain teeskentelyä: sydämemme itkee. Olemme vain taitavia salaamaan toisiltamme todellisen tilamme, mutta mitä se oikeastaan meitä auttaa.
Rakas kuulijani! Rukous on annettu meille sitä varten, että voittaisimme taistelussa. Käytä sitä siis omasta ja lähimmäistesi puolesta.
On lohdullista tietää, ettemme taistele yksin. Meillä on monta
osaveljeä ja -sisarta, jotka käyvät samaa epätoivoista kamppailua.
Rukoile niiden puolesta niinkuin Aaron ja Huur, jotka pitivät koholla
Mooseksen käsiä.
Roomalais-katolisilla kristityillä on — jollen väärin muista — eräs juhla, nimeltä »Pyhän sydämen juhla». Meillä evankelis-luterilaisilla ei ole mitään vastaavaa. Mutta tahtoisin ristiä tämän rukoussunnuntain »kaikkien sydänten päiväksi» — kaikkien taistelevien ihmissydänten muistopäiväksi. Se saisi myös muistuttaa lähimmäistemme sydämen taisteluista t.s. siitä, että koko maailma on täynnä epätoivoisia, sairaita sydämiä.
Mutta — samalla kuin se muistuttaisi meitä tästä, se myös kehoittaisi meitä väsymättömään rukoukseen itsemme ja lähimmäistemme puolesta. Jos tätä tosiaankin uupumatta harrastamme, saamme mekin taisteluista rikkaan elämämme varrelle ehkä silloin tällöin pystyttää alttarin, jonka nimi on: »Herra on minun lippuni». Ja sen alttarin ääreen on hyvä kiitollisena polvistua. Amen.