KILPARADALLA.
Septuagesimasunnuntai. — 1 Kor. 9, 24—10, 5.
Olemme kaikki kilparadalla. Se kilparata on tämä elämä. Kehdosta hautaan kestää tämä kilpailu.
En nyt ajattele lapsia, jotka viipyivät täällä vain tuokion. Olivatko hekin kilparadalla vai ei? Jos olivat — niin heidän kilpailunsa päättyi sangen kauniisti: — vain hetkinen ja he olivat määrän päässä. Ajattelen meitä aikuisia, jotka olemme joutuneet mukaan elämän väkevään virtaan. Saammeko me voittopalkinnon?
Kilpailua on monenlaista. Ja etupäässä tahtoo tämä elämä muodostuakin kilpailuksi ajallisten etujen ja palkintojen saavuttamiseksi. Eikä siitä suinkaan ole sanottava mitään pahaa. Maailma pysähtyisi kulussaan, jos kilpailu lakkaisi. Elämä muodostuisi kuolettavan yksitoikkoiseksi, jos ei kukaan enää viitsisi yrittää. Elämän ajallisia kilpakenttiäkin varten tarvitsemme tekstimme sanaa: »Juoskaa niinkuin hän, jotta sen saavuttaisitte.»
Mutta nyt on kysymys jalommasta kilpailusta kuin tämä ajallinen. Olkoonpa, että on ylevää ja jaloa kilpailla hengen vainiolla: tieteen ja taiteen hurmaavilla radoilla, — olkoon, että on kunniakasta saada tunnustus omalta kansaltaan joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla saavutetusta voitosta, — vielä suurempaa on kerran saada voittopalkinto Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kädestä, kun tämä mainen elo on päättynyt ja me seisomme iäisyyden rannalla, hämmästyneinä katsellen eteemme aukenevaa valtavaa näkyä.
Siitä kilpailusta puhuu tekstimme.
Mistä on tässä kilpailussa kysymys?
Sielun pelastuksesta.
Tämä on vanhanaikaista puhetta monen nykyaikaisen ihmisen mielestä. Sielu… pelastus… sopiiko siitä enää tänä kehittyneenä aikakautena puhua, — aikakautena, jolloin ihmisjärki voittaa voittoja yhden toisensa jälkeen?
Olen sitä mieltä, että siitä sekä sopii että tulee puhua. Sillä tiedän löytyvän monia, jotka kaikesta kehityksestään huolimatta eivät voi päästä erilleen kysymyksestä: Mikä on elämän päämäärä?
Sanon sen ja olen siitä lujasti vakuutettu: Elämän päämäärä on voittaa sielunsa, kuljettaa se perille pelastettuna.
Olen joskus joutunut katselemaan viestinjuoksukilpailua. Kaksi ryhmää viestinjuoksijoita ryhtyy kilpailemaan. Kummankin ryhmän miehet koettavat saada viestin perille mahdollisimman nopeasti. Kun yksi on kierroksensa juossut, varustautuu toinen ottamaan viestin vastaan ja lähtee kiidättämään sitä vereksin voimin, kunnes viesti lopulta saapuu määräpaikkaansa. Se ryhmä, joka toi sen nopeimmin perille, on voittaja.
Samanlaista on sekin kilpailu, jossa on kysymys sielun pelastuksesta.
Se, joka tuo sen pelastettuna perille, saa voittopalkinnon.
Ei ole apostoli Paavali sattumalta lainannut kuvaa kreikkalaisten kilpaleikeistä. Nehän olivat keskeisiä tapauksia sen ajan elämässä, varsinkin olympialaiset kisat. Näiden muinaisajan kilpailujen mainehikkuuden vuoksi on ne nykyaikana herätetty eloon. Koko maailman huomio on kiintynyt olympialaisiin ja niissä saavutettuihin voittoihin.
Noissa kilpailuissa kiintyy huomio usein varsinkin kahteen seikkaan: miten kunkin maan etevimmät kilpailijat harjoitellevat ja kuka heistä ensimmäisenä pääsee perille. Varsinkin n.s. Marathon-juoksun yhteydessä pohditaan näitä kysymyksiä.
Yleensä tiedetään, että kilpailijat noudattavat säännöllistä elämää. He kieltäytyvät esim. nautintoaineista. Se on välttämätöntä heidän kunnossapysymiselleen ja kehitykselleen. Yhtä välttämätöntä on sielujen kilpailussa kieltäytyminen kaikesta, mikä voi sielua vahingoittaa. »Jokainen kilpailija noudattaa itsensä hillitsemistä kaikessa», sanoo Herran apostoli, silmälläpitäen juuri tätä kilpailua.
Ei ole niinkään halveksittavaa tuo keskiajan munkkien itsensä kidutus. Vaikka se usein muodostuikin vain ulkonaiseksi toimitukseksi, ansiotyöksi, — oli se lähtöisin jalolta pohjalta. Sanoohan apostolikin tekstissämme: »Minä kuritan ruumistani ja masennan sitä.» Kieltäymys on siis välttämätön.
Kieltäymys — niin, sitä on monenkaltaista. Yhdelle on välttämätöntä yksi, toiselle toinen, mutta kaikille sellainen, joka auttaa päämäärää kohti. Sinä, kuulijani, tiedät, mistä sinun on kieltäydyttävä.
Muistan päivän, jolloin saapui sanoma ensimmäisistä olympialaisvoitoista kaukaiseen tunturipitäjään, missä silloin palvelin pappina Se oli ilon ja riemun päivä. Suomalainen mies oli niittänyt mainetta suuren maailman kilpakentillä.
Minkähänlainen mahtaa olla se päivä, jolloin kilpailija tästä synnin maasta saapuu taivaan portille ja lukemattomat enkelijoukot ja kaikki pyhät tervehtivät häntä riemuhuudoin? Varmasti se on päivä, joka voittaa kaiken muun. Korkeinkin maallinen ilo on silloin osoittautuva vähäpätöiseksi sen riemun rinnalla, joka silloin ihmisrinnan täyttää. Silloin vasta oikein tajuamme nämä tekstimme sanat:»… he tosin saadakseen katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.» Amen.