LAPSEMME.
1. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 2, 42—52.
Joosefilla ja Marialla oli suuri huoli; he olivat palaamassa juhlilta ja olivat kadottaneet poikansa. Jeesusta ei löytynyt siitä matkaseurueesta, johon vanhemmat kuuluivat. He olivat käyneet kokonaisen päivämatkan, etsien häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Saattoihan nim. helposti kuvitella, että vilkas poikanen oli kulkenut edellekäsin ja oleili jossakin tuttujen joukossa. Tuollaistahan kyllä sattui. Mutta turhaan: — poikaa ei löytynyt. Silloin palasivat Joosef ja Maria Jerusalemiin syvästi huolestuneina.
Kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin he hänet löysivät. He olivat etsineet kaikki mahdolliset paikat, kadut ja kujat, torit ja kaupat; he olivat kyselleet tutuilta ja tuntemattomilta ja saaneet joka kerta kieltävän vastauksen. Oi, kuinka monta kertaa he olivat saaneet kieltävän vastauksen. »Ei ole nähty.» Ja sitten kylmä päännyökkäys. Kukapa suuressa maailmankaupungissa kiinnitti huomionsa kaksitoistavuotiaaseen poikaseen. Vihdoin, pitkän ja tuskallisen etsimisen jälkeen he löysivät hänet temppelistä.
Me sanomme: kyllä on lapsista huolta. Ja se on totta. Mutta — huolehdimmeko aina siitä, mikä on heille kaikkein tärkeintä?
Perheenisä, jolla on suuri lapsijoukko, tietää kyllä, mitä merkitsee työnteko heidän hyväkseen. Rahaa ruokaan, kenkiin ja vaatteisiin, rahaa kirjoihin ja koulunkäyntiin, rahaa mahdollisten sairaustapausten varalle. Mutta onko siinä kaikki?
Moni isä ajattelee: kun tämän kaiken kunnolla täytän, olen tehnyt velvollisuuteni. Mutta onko niin? Eikö ole mitään enää jäljellä?
Rakkaat kuulijani! Pääasia on vielä jäljellä: lapsen sielu. Kuinka olet huolehtinut siitä?
Ei riitä vain se, että ansaitsemme lapsillemme jokapäiväisen leivän. Tarvitaan vielä muutakin. Lastemme sielu odottaa myös vaalijaansa. Ja se vaalija olet sinä, isä ja äiti.
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että papinvirka on paljon yleisempi kuin mitä yleensä otaksutaan? Jokainen isä on pappi perheenä keskuudessa.
Mistä johtuu, että niin moni, joka kerran oli puhdas, on joutunut turmioon?
Sinä sanot: se on tavattoman vaikea tehtävä. Koko tuo kasvatuskysymys… se antaa päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja kuinka pystyy siihen oppimaton isä ja äiti?
Ei ole kysymys opista eikä lahjoista. Nekin ovat kyllä kallisarvoisia, mutta sittenkään ne eivät ole pääasia. On kysymys sydämestä t.s. siitä, rakastatko lapsiasi koko sydämestäsi.
Se saattaa tuntua tarpeettomalta kysymykseltä. Kukapa isä tai äiti ei rakastaisi lapsiaan, noita herttaisia, viattomia olentoja, jotka antavat kodille sen oikean hengen. Niin — saattaa tuntua siltä. Mutta sittenkin tahtoisin väittää, ettemme riittävästi rakasta lapsiamme, jos jätämme heidän sielunsa viljelemättä.
Kuinka sitten voimme viljellä sitä?
Siihen kysymykseen annetaan kasvatusopin oppikirjoissa monta viisasta vastausta. Mutta minä en nyt välitä niistä. Otan asian käytännöllisemmin.
Sanon ensiksikin, että sinun on omistettava aikaa lapsillesi.
Kun tulet työstäsi ja olet hiukan levännyt, mene lastesi luo ja ota selvää heidän puuhistaan. Kuuntele kärsivällisesti heidän pieniä kertomuksiaan päivän menosta. Älä ajattele, että ne ovat vähäpätöisiä tahi jonninjoutavia. Muista, että niihin kiinnitetään huomiota sellaisessa paikassa kuin taivas.
Et usko, kuinka mielenkiintoiseksi muodostuu tuollainen iltahetki lasten parissa. Kun osoitat huomaavaisuutta heille kuuntelemalla heidän pikkujuttujaan, saavutat sen ehdottoman varman aseman, että he luottavat sinuun kaikessa. Siten kykenet ohjaamaan heidän pienet ajatuksensa myös näkymättömän maailman asioihin, pääset käsiksi heidän sieluunsa.
Onnellisia ne lapset, joiden vanhemmat omistavat aikaansa heille. Heidän pikku maailmansa portilla seisoo uskollinen vartija, joka estää pahan sinne pääsemästä. Se vartija on oma isä ja äiti.
Leiki lastesi kanssa. Se on toinen kohta, johon tahdoin tulla.
Moni isä ja äiti ajattelee, ettei heille kuulu leikkiä lasten kanssa. Lapset leikkikööt keskenään. Isä ja äiti korkeintaan valvovat, että leikit pysyvät oikeissa rajoissa. Mutta — se ei vielä riitä. Sinun tulee leikkiä lastesi kanssa.
Oi, kuinka leikki, iloinen, viaton leikki avaa lasten sydämen! Ja kun isä ja äiti vielä ottavat siihen osaa! Minä luulen, että useimmat lapset kuvittelevat Jumalan taivaassa leikkivän lasten kanssa.
Sitten voit puhua heille, kertoa jotakin Jumalasta ja Vapahtajasta. Ja saat nähdä, kuinka tarkkaavasti sinua kuunnellaan. Tai jos et osaa puhua, voit lukea heille. Ole varma siitä, että muisto tällaisesta vanhemmasta, joka näin ottaa osaa lastensa elämään, säilyy lapsen sydämessä vielä kauan senkin jälkeen, kun hän on jättänyt lapsuutensa leikit, — niin — saattaa säilyä elämän loppuun asti.
Nämä ovat niin tavallisia asioita, mutta kuitenkin ne usein laiminlyödään. Ja laiminlyönti tapahtuu lasten vahingoksi — ennen kaikkea heidän sielunsa vahingoksi.
Joskus elämän varrella saattavat nämä laiminlyönnit ruveta painamaan omaatuntoa.
Lähetyssaarnaaja David Livingstonesta kerrotaan, että hänet kerran valtasi suuri murhe. Hän silloin kaukana Sisä-Afrikassa, tuhansien penikulmien päässä kotimaasta. Se murhe, joka häntä tuolla kertaa painoi, johtui siitä, että hän oli niin vähän leikkinyt lastensa kanssa.
Ajattelepas — mies, jonka sydämellä on koko mustien maanosan hätä, itkee sen vuoksi, että on niin vähän joutanut leikkimään lastensa kanssa.
Eikö se ole merkillistä?
Niin — salaisuus on siinä, että suuri lähetyssaarnaaja tiesi, kuinka leikki avaa lasten sydämen. Hän katui sitä, ettei ollut tarpeeksi käyttänyt tuota keinoa päästäkseen käsiksi lastensa sieluun.
Katso: älä ota sitä taakan kannalta. Ethän tee niin, ahertaessasi muuten lastesi hyväksi. Sinähän teet työtä ilolla, tietäen, kuinka suurta on työskennellä jonkun hyväksi. Ota samalta kannalta tuo muukin… ajanvietto ja leikit lastesi kanssa… koko tuo sielunhoidollinen työ lastenkamarissa. Puhu sinä vain lapsinesi ja jätä seuraukset Jumalalle. Tässäkin pitää paikkansa Raamatun sana: »Toinen on, joka istuttaa ja toinen, joka kastelee, mutta Jumala on se, joka kasvun antaa.» Amen.