SIELUN JANO.
4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Joh. 7, 37—39.
Olemme joskus lukeneet, kuinka karavaani pitkällä erämaan taipaleella on nääntynyt janoon. Juomavesi loppui, kameelit ja miehet kävivät heikoiksi, ja kun hakemisesta huolimatta ei löydetty keidasta, kuoli koko retkikunta. Erämaan auringon paisteessa valkenevat luut osoittavat vielä vuosien perästä paikan, mihin sortui kerran karavaani, joka toivorikkain mielin lähti matkaan.
Ihmiselämää voi monessa suhteessa verrata erämaahan, jonka läpi johtaa karavaaniteitä. Jossakin kaukaisuudessa on matkan pää, viheriöitsevä palmukaupunki, joka tarjoaa lepoa ja suojaa väsyneille kulkijoille. Mutta moni uupuu matkan kestäessä — janoon.
Ruumiillisen janon me kaikki tunnemme; olemme kokeneet sitä jokainen suuremmassa tai vähemmässä määrässä. Tiedämme, että se voi usein vaivata pahemmin kuin nälkä. Nälkää sentään voi jotenkuten sietää, mutta janoa — ei. Se vie voimat paljon nopeammin kuin yleensä luullaan.
On olemassa myös sielun janoa, hengen janoa — kuinka nyt sitä kulloinkin nimitämme. Se merkitsee sitä, että ihminen haluaa omistaa jotakin henkisesti varmaa ja pysyvää, esim. maailmankatsomuksen, joka ei jätä häntä koskaan pulaan.
Tämä ajallinen on menevää. Elämä täällä loppuu kerran ja meidät kannetaan vainajina johonkin kalmistoon. On ihmisiä, jotka pelkäävät hautuumaita. Ne muistuttavat hänelle liian voimakkaasti elämän loppua. Sielu tuntuu kovin avuttomalta; se ei uskalla lähteä lentämään sen tuntemattoman, kolkon maan ylitse, jonka nimi on kuolema. Sillä sielulla on jano eikä sillä ole, mistä juoda, juoda niin riittävästi, että uskaltaisi tehdä tuon matkan.
Ei mikään tyydytä sitä — tai tyydyttää vain hetkeksi. Kirjallisuus, tiede, taide — nuo ajalliset janon sammuttajat eivät riitä. Ihmisellä on sellainen tunne, kuin jos hän kulkisi tyhjän päällä. T.s. hän tuntee kyllä elävänsä täällä, mutta hänen sielullaan ei ole kiinteää pohjaa.
Eikä hän tunne tätä kammottavaa tyhjyyden tunnetta ainoastaan kuolemaa ajatellessaan; se tunne asuu hänessä aina. Hän on terve, hänellä on virka tai jokin toimiala, mutta se, joka tekee työtä, ei ole hän itse. Hän itse on jossakin muualla… vaeltelee pimeitä, rannattomia maita kuin eksyksissä oleva lapsi, joka ei enää muista nimeään. Se on kolkko, kammottava tunne, joka masentaa äärettömästi. Se on sielun janoa, jolle ei ole löytynyt tyydytystä.
Voi, kuinka paljon on näitä janoisia! He laahustavat elämän harmaassa erämaassa ja heidän katseensa on tuskaa täynnä. Oi, olen nähnyt tämän katseen joskus, — tämän sanomattoman surullisen, puoleksi sammuneen katseen. Ja minun silmiini nousevat kyyneleet, kun ajattelen sitä.
Miksi?
Siksi, että tunnen siinä toisinaan itseni.
Rakkaat ystävät! Teistä tuntunee pahalta kuulla, kun sanon: Minäkin olen niin monta kertaa eksyksissä. Minäkin harhailen ja kuulostan, ja sieluni valtaa toisinaan suunnaton hätä. Olen eksynyt elämän erämaahan enkä tiedä nimeäni. Kuka minä olen? Minne olen matkalla? Mistä olen lähtenyt?
En tiedä.
Mutta — sitten… sitten minusta tuntuu, kuin kuulisin huutoa jostakin päin, kuin huhuilisi jostakin tuttu, lempeä ääni. Kuka se on? Herra, sinäkö se olet… sinäkö, Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme?
Ja kuin kaukaa… kuin hyvin kaukaa kuuluisi ääni: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»
Rakkaat ystävät! Ettekö voisi kuvitella, että tuo huuto kuuluu juuri nyt… nyt kun istumme tässä hiljaisessa kirkossa? Me kuulemme toisinaan puiden huminan tänne kirkkoon. Männyt tuossa kirkon vieressä huokaavat. Minusta tuntuu joskus, kuin kuulisin tuossa huminassa Vapahtajan äänen: »Jos jonkun on jano, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon!»
Joka tapauksessa voimme yrittää tätä ääntä kohti. Eikö niin?
Tällä kertaa en uskalla puhua mitään »juoksevista elävän veden virroista.» Se olisi — ainakin minulle itselleni — liian paljon. Tunnen saaneeni maistaa hiukan niiden vilvoittavaa vettä ja jään onnellisena, vaikka väsyneenä, niiden ääreen, hautautuen niiden autuaaseen kohinaan. Amen.