I.
Jonatan Stark oli mies parhaassa iässään muuttaessaan Lappiin, juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Sen ikäisenä uskaltaa mies käydä käsiksi elämän kovaan todellisuuteen, varsinkin jos hän on terve ja vasta mennyt naimisiin. Jonatan Stark oli kumpaakin. Hänen punakat kasvonsa todistivat lujaa, rautaista terveyttä. Ja hänen nuori rouvansa oli tulomatkalla saanut useammassa kuin yhdessä kievarissa kertoa, montako kuukautta hän oli ollut naimisissa tuon vankkarakenteisen papin kanssa, joka kievarin pihalla nosteli raskaita matka-arkkuja, kuin olisivat ne sisältäneet vain paljaita höyheniä. Jokivarsi otti selvän, ketä sen kautta kulloinkin kulki. Mistä se ei muuten päässyt varmuuten, sen se kysyi, suoraan ja häikäilemättä. Jonatan Starkista se oli heti nähnyt, että tämä oli terve, mutta hänen naimisissaolo-aikaansa se ei tiennyt. Siksi se kysyi sen. Sellainen on jokivarsi, Lainiosta kaupunkiin saakka.
Paljon muuta lisäksi tiedusteli jokivarsi Lappiin muuttavalta nuorelta pappisparikunnalta. Oltiinko uskomassa? Jonatan Starkia se oli oudostuttanut. Täällä, jokivarrella, otettiin miehen uskostakin selvä, monesti jo ennen, kuin tämä edes kunnolla oli ehtinyt saada matkaturkit yltään. Otettiin vieras kiinni jo heti ovessa. Ja jos tämä huomautti kysymyksenteon sopimattomasta hetkestä, oli jokivarrella vastaus heti valmiina: 'Olkaa aina valmiit vastaamaan, jos joku teidän autuutenne toivon perustusta tiedustelee.' Mihinkäpä siitä juuri papinmuotoinenkaan mies pääsi. Jonatan Stark oli siis aivan turhaan tehnyt vastaväitteitä. Uskonasian piti olla aina selvänä, joka minuutti, joka hetki. Oliko se heillä itsellään kenties joka hetki selvänä? Kyllä, kyllä vain: — he olivat kerta kaikkiaan tehneet parannuksen ja he saattoivat sanoa, missä ja milloin se oli tapahtunut. Saattoiko ehkä pappi selittää kristityksitulonsa yhtä tarkkaan? Hän oli ollut kauan Jumalan koulussa. Ohoo, niitä koululaisia oli Jumalalla paljonkin, mutta harvoin niistä valmista tuli. Jäivät aina veräjällä kiinni ja pyörsivät siitä takaisin. Ehei, kyllä piti autuudenasiasta saada varmempi ote.
Sellainen oli jokivarsi, se ei hellittänyt. Se otti asioista selvän omalla, sitkeällä, omituisella tavallaan. Oltiinko ehkä korkeaakin lähtöä? Vai rovastinpoikia. No, oliko isä uskomassa? Siinä oli taas ollut uusi pulma edessä. Jonatan Stark oli toivonut, että isäukko itse olisi saanut kysymykseen vastata korkean kansliapulpettinsa takaa. Hän oli ollut varma, että jokivarren ihmisten olisi silloin ollut pakko taipua opetettavan asemaan. — Oli helpottanut hiukan, kun kyseleminen oli siirtynyt muihin asioihin. Oltiinko ehkä aatelia? Ei toki, tavallista, aivan tavallista sukua vain. Mutta mistä juuri sellainenkin kysymys? No, katsokaahan: oli kerran ollut metsäherra aatelia ja hänellä oli ollut jos jonkinlaisia koukkuja. Häntä oli yritetty uskoon useammankin kerran, mutta aina yhtä huonolla tuloksella. "Haukka-parooni" ei ollut muuta kuin nauranut vain, ei edes suuttunut kertaakaan. Ja niitä oli taas sellaisiakin, jotka loukkaantuivat. Niinkuin eräskin — mikä lie ollut kaupparatsu —, joka kirjoitti päiväkirjaan muistutuksen "sopimattomasta käytöksestä". Hyvä isä sentään, sopimattomasta käytöksestä! Eikä äijärievulle oltu muuta tehty, kuin siivosti kysytty hänen uskoaan.
Jonatan Starkin oli täytynyt nauraa. Perin omituisen ja alkuperäisen kansan keskuuteen hän oli joutunut. Jotakin tämäntapaista hän tosin oli lähtiessään kuullut, mutta tällaiseksi hän ei sentään ollut jokivarren elämää osannut kuvitella. Minkälaista mahtoi olla sitten ylempänä, Lainiossa?
Samanlaista oli ollut ylempänäkin. Ihmiset yhtä alkuperäisiä ja yhtä selvillä uskostaan. Joka asiassa he olivat pohjautuneet raamattuun. Muuan torpanvaimo ainoastaan oli tehnyt poikkeuksen. Hänen oli ollut vaikea uskoa, että lapset olivat Herran lahja. 'Niin se kyllä oli vanhassa valkeudessa, mutta liekö tämän uuden valkeuden aikana?' Vaimoparalla oli ollutkin täysi tusina. Ei siis ihme, että epäuskokin oli jo pakannut muutamasta reiästä sisään.
Ja sitten perillä Lainiossa. Suuri joukko kirkonkyläläisiä oli kerääntynyt pappilan pihalle uutta pappia vastaanottamaan. Siinä oli ollut miehiä, naisia ja lapsia, jotka suu auki olivat katselleet mahtavaa kuomurekeä. Sellaista ei oltu näillä perillä ennen nähty. Kirkkoherra mahtoi olla rikas. Ei edes maaherra ollut sellaisella reellä ajanut. Ja hänkin oli käynyt Lainiossa kerran, parikin. "Jumalan terve" oli täällä kajahtanut lempeämpänä, lauhkeampana. Sen ihmeen oli ilmeisesti saanut aikaan kuomureki. Tuli sekin aika, jolloin sen ympärillä kaikuivat kiroukset Lainion kievarista pitkin jokivartta alas kaupunkiin asti. Mutta se aika oli vielä silloin ollut kaukana eikä tulohetkenä kukaan sitä edes ollut aavistanutkaan.
Pappilassa oli tarjottu tervetuliaiskahvit metsänhoitajan rouvan hääriessä emäntänä. Hän oli puhjennut itkuun ruustinna Starkia tervehtiessään. Raukasta oli tuntunut hyvältä saada "onnettomuustoveri" tänne kauas tuntureiden taa. Se oli vaikuttanut hiukan omituiselta, häirinnyt jonkun verran yleistä ilon tunnelmaa, mutta jälkeenpäin oli ruustinna Stark tapausta monesti muistanut. Metsäherran rouva oli ollut oikeassa. Onnettomuudelta oli lopulta ruvennut tuntumaan koko Lainioon muutto.
Mutta niin olivat vuodet vierähtäneet yksi toisensa jälkeen. Jonatan Stark oli nähnyt kesän saapuvan, kesän jälkeen syksyn ja sitten taasen talven. Yhdeksäntoista kertaa hän oli nähnyt kinosten kohoavan pirttirakennuksen päähän, ja joka vuosi melkein yhtä korkealle. Yhdeksäntoista vuotta hän oli istunut tämän saman kansliapöydän ääressä ja katsellut vuoroin maantietä, vuoroin kauppias Raattaman pihaa, joka parahiksi sopi näkymään maantien yli, navettarakennuksen ja jyväaitan välistä. Kauppiaan rouva kulki joka aamu kellariin ja kellarista takaisin keittiöön. Vanhin poika, Konrad, joka työskenteli isänsä konttorissa, ilmestyi säännöllisesti puolenpäivän tienoissa portaille, poltti savukkeen ja katseli sitten hetkenaikaa kirkolle päin, missä maantie jyrkkään kääntyi kylän näkyvistä suoraan kohti etelää. Konrad oli katsellut tuota maantienpolveketta niin kauan kuin jaksoi muistaa. Se toi hänelle mieleen koulumatkat. Silloin hän oli aina maantienkäänteessä pyörähtänyt ympäri ja katsellut häviävää kylää, josta viimeiseksi näkyi hänen kotitalonsa pirttirakennus ja pappilan jyväaitta. Ja palatessaan loma-ajoiksi kotiin hän oli jo hyvän matkaa ennen maantienpolveketta ollut varuillaan. Hän oli tahtonut nähdä tutun pirttirakennuksen ja pappilan jyväaitan, heti kun ne vain sopivat näkymään. Jyväaitan portailla hän oli leikkinyt entisen papin tyttären kanssa monen monta kesää. Ja lopuksi, kun lie kumpikin olivat jo olleet liian suuria leikkiin, he olivat istuneet jyväaitan portailla ja silloin oli Konrad saanut tehdä Angelikalle selkoa edellisen päivänsä puuhista. Eikä niitä ollut paljoa ollut, enimmäkseen uneksimista vain. Mutta Angelika oli muuttanut "alas" vanhempainsa kanssa ja siihen oli se satu loppunut. Hän oli hävinnyt maantienkäänteeseen muutamana keväänä jäiden lähdön aikana. Tiesi vain, oliko tuo paikka käynyt Konrad-herralle muita rakkaammaksi pappilan Angelikan vuoksi, mutta sinne hän vain oli katsellut jok'ikinen päivä, — katsellut niin kauan, kunnes muutamana marraskuun aamuna tienkäänteestä oli sukeltanut esiin kyytihevonen. Se oli tuonut Lainioon Laine Lindemanin, uuden postineidin. Se oli ollut ennakolta tietty asia eikä se ollut Konrad-herraan sen suurempia vaikuttanut. Mutta vuoden päästä olivat asiat toisin: Konrad Raattama oli naimisissa Laine Lindemanin kanssa ja postikonttori oli siirretty Raattaman pirttirakennukseen. Konrad-herra työskenteli edelleenkin isänsä konttorissa, ilmestyen portaille puolenpäivän tienoissa savukettaan polttamaan kuten ennenkin. Se ei ollut mikään ihme. Mutta sitä kyläläiset kummastelivat, että hän edelleenkin katseli maantienpolveketta. Minkä vuoksi hän sitä katseli? Senkö vuoksi, että sen taakse kerran oli hävinnyt pappilan Angelika, vai senkö vuoksi, että sen takaa kerran oli ilmestynyt Laine Lindeman, hänen rouvansa. Tuskinpa Konrad-herra sitä itsekään tiesi. Se kun se vain oli tullut hänen tavakseen.
Ihmiset muodostuivat perin omituisiksi täällä keskellä kiveliötä — virkamiehet olletikin. He eivät näyttäneet Lappia kestävän. Useimmat sortuivat kesken ikänsä, tylsistyivät, rupesivat juomaan ja kuolivat pois, jolleivät ajoissa päässeet muuttamaan. Hautuumaalla seisoi pari kolme ristiä, joiden kunkin alla lepäsi sangen traagillisesti päättynyt elämä, joukossa yksi pappikin. Raukat olivat eksyneet Lapin sokkeloiseen labyrinttiin, ja epätoivon hetkellä kohottaneet huulilleen Bakkuksen maljan. Se oli lopuksi sortanut heidät kokonaan. Vain aniharva oli löytänyt tien ulos ja pelastunut.
Yksi sellainen oli metsäherra Malmström, joka kolmekymmentä vuotta oli asunut puustellissaan "Jerikossa" ja kestänyt, ihmeellisesti kestänyt. Mutta hän olikin ainoa, jonka mielestä Lainio oli paratiisi, pikkuinen paratiisi, missä ihminen vielä sai rauhassa elää. Malmströmistä olikin vuosien varrella kehittynyt oikea kulttuurin vihaaja. Hän ei kannattanut maanteitä eikä telefooneja, rautateistä puhumattakaan. Maantietä, joka kymmenisen vuotta sitten oli ulotettu Lainioon saakka, hän tavallisesti kutsui "Könösen tieksi", koska kansakoulunopettaja Könönen oli ollut sen innokkaimpia puuhaajia. Suurin vääryys, joka hänelle Lainiossa oloaikana oli tapahtunut, oli se, että uusi maantie oli johdettu niin läheltä Jerikoa, että hänen saunansa oli jäänyt maantien toiselle puolen. Ajatella, sellainen julkeus! Hän ei koskaan voinut olla kiroamatta kulkiessaan lauantai-iltana maantien yli saunaan. Hän oli joskus huomauttanut Jonatan Starkille, että sitä syntiä kerran punnittaessa oli välttämättä otettava huomioon maantie, aivan välttämättä. Vanha Malmström oli kauhistunut kuullessaan kansakoulunopettajan aikomuksen ruveta puuhaamaan rautatietä Lainioon. Herre Jämmer, rautatietä! Mitä sillä tehtäisiin? Jonatan Stark oli leikillä huomauttanut sellaisesta mahdollisuudesta, että pappilan vasikat joutuisivat ensimmäisinä junan alle. Mutta vanha Malmström ei ollut sillä kertaa leikkiä ymmärtänyt. Asia oli näyttänyt hänestä verisen vakavalta. 'Herre jämmer', hän oli huudahtanut, 'jahtikoirat juuri varmaan joutuisivat junan alle!' Se Stellakin, joka oli sellainen utelias veitikka. Ei, ei, harrastakoon Könönen turnipsin viljelystä. Siinä oli "uudenajan tuulta" Lainioon kyllin.
Takavuosina Malmströmkin oli hakenut lohdutusta lasista, mutta nyt se oli jäänyt melkein kokonaan pois. Hänenkin, niinkuin kaikkien muidenkin, oli täytynyt kamppailla henkiriepunsa puolesta. Mutta hän oli voittanut. Hän oli vapauttanut henkensä Lapin kiroista eläytymällä vanhoihin muistoihinsa.
Niitä muistoja muuten kelpasi kuulla. Jonatan Stark oli useamman kuin yhden kerran palannut Jerikosta kuin uudesti-syntyneenä. Sellainen kauhea riistamäärä, mikä Jerikon konttorihuoneen lattialle oli kasaantunut illan kuluessa! Sieraimet värähtelivät kuvitellusta veren hajusta ja 'puh! puh!' oli Jonatan Stark puuskuttanut kahlatessaan kotiin umpeenlyönyttä tietä myöten. Se oli johtunut yhtä paljon sisäisestä innostuksesta kuin lumen paljoudestakin. Sellainen kertoja! Sellainen jumalainen mielikuvitus! Ja niin omituinen mies, ettei saattanut katsoa puun kaatumista, vaan kääntyen selin kiristeli hampaitaan joka kerta kuin satavuotias petäjä tuli rymisten maahan. Mutta siitä huolimatta pudotti armotta metson. Se metsästäjäveri! Vanha Malmström oli perinyt sen tiesi kuinka monennessa polvessa. Sitä riistamäärää, jonka hän kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli kaatanut, olisi kadehtinut itse pyhä Hubertuskin, vanhan Malmströmin kaima. Sellainen joukko metsoja, teeriä, koppeloita, pyitä, haapanoita ja sorsia — taveista puhumattakaan! Oh, kirkkokankaan petäjät eivät olisi riittäneet niille istuinpuiksi paremmin kuin kirkkolahden rannat pesimäpaikoiksi. Mutta ne olivat melkein poikkeuksetta pyydetyt ritarillisella tavalla. Malmström ei koskaan ampunut muuten kuin lentoon. Se oli hänen metsästyssäännöistään numero yksi. Piti toki tarjota otukselle tilaisuus pakoon. Jos se ei sitten päässyt, se oli toinen asia. Metsämies otti sen ja sillä hyvä. Vanhemmaksi tultuaan hän oli lopettanutkin pyynnin aivan tyyten. Hän ei ollut halunnut luopua ritarillisuudestaan. Pyhän Hubertuksen tavoin hän oli vetäytynyt hartaudenharjoituksiin: vanhojen mestarilaukaustensa muistelemiseen. Ja sitä paitsi: — hänen aikansa kului arkiston hoitelemisessa.
Se Malmströmin arkisto olikin nähtävyys. Sitä kelpasi katsella. Suuri, tamminen kaappi tukevine pilareineen, juurikuin jonkun tuomiokirkon ovi. Ja sisällä… siellä vallitsi järjestys, jonka vertaista ei löytynyt. Kaapin ylä- ja alaosa olivat jaetut osastoihin. Siellä oli metsähallitus, lääninhallitus, uutistalot, juoksevat asiat. Jokainen metsänvartijakin oli saanut oman lokeronsa. Ja täytyi myöntää, ettei valtio pitänyt sellaista huolta alamaisistaan kuin Hubertus Malmström arkistopapereistaan. Hän saattoi jo melkein päältäpäin nähdä, puuttuiko joku, vai oliko vahingossa siirtynyt väärään lokeroon. Mutta sellaista sattumaa ei juuri koskaan tullut. Toverit olivat toisinaan panneet Malmströmin hakemaan jotakin asiakirjaa pimeässä. Malmström oli väittänyt ensi kerralla tuovansa oikean. Ja ihme ja kumma! Hetken päästä hän oli palannut silmät loistaen, kädessä vaadittu asiakirja. No, miten ihmeessä? Herre jämmer, kyllähän hän arkistonsa tunsi: — toinen lokero oikealta kaapin yläosaston alimmaisessa kerroksessa ja Lainion pitäjän aitaussääntö siinä viidentenä päältäpäin laskien! Se oli "Jeegis" se! Kummakos, kun hän oli lukenutkin joka asiakirjan ainakin kolmeen kertaan läpi.
Sellainen oli metsäherra Hubertus Malmström, metsänhoitajain patronus Lainion Lapissa. Mutta hän olikin ainoa lajiaan. Nimismies Forstadius ei vetänyt hänelle vertoja, vaikka olikin metsämies ja mainio "muistelija". Hän kaipasi etelään niinkuin kaikki toisetkin. Hän ei ollut päässyt niille rauhallisille suvantovesille, joita vanha Malmström jo souteli. Hänen oli monen vastuksen jälkeen onnistunut päästä nimismieheksi, mutta ainoastaan Lappiin. Hänen suurin surunsa oli se, ettei vouti halunnut puoltaa hänelle laajennettua eri vapautusta. Hänellä oli muka huono käsiala. Herra siunatkoon, vaikka hän löi kirjoituskoneella jok'ikisen virkakirjeen! — Mutta erinomainen mies oli tämä "Horsta". Niin ystävällinen ja puhelias eikä pahastunut joutavista, — ei edes siitäkään, että vanha Malmström toisinaan huomautti: "Nå, spotta nu emellan!" Horsta vain naurahti ja tuumaili: "No, kerrohan sinä, veli, nyt."
Jonatan Stark oli viettänyt nimismiehen luona lukemattomat iltahetket. Silloin oli haasteltu maat ja taivaat, jätetty kauas taaksepäin elämän karu todellisuuden ranta ja laskettu täysin purjein mielikuvituksen äärettömälle ulapalle, missä laineet toisinaan löivät vahvasti vettä venheeseen. Mutta sellaisina iltoina ei hän, Jonatan Stark, ollut peljännyt hukkumista, vaikka Horsta toisinaan oli lasketellutkin ihan mahdottomia. Siinä oli vain ilta kulahtanut kuin siivellä pyyhkäisten ja kun kello oli lyönyt yksitoista oli Jonatan Stark ottanut lakkinsa nöyrästi kuin koulupoika, jonka on lähdettävä jälki-istuntoon. Elämän todellisuus oli palannut. Retkeilijät olivat monien seikkailujensa jälkeen ajautuneet takaisin lähtöpaikkaansa.
Jonatan Stark oli tallustellut kotiinsa pimeää tietä myöten ja entinen alakuloisuus oli vallannut hänet jälleen. Kaikki tuollaiset "purjehdusretket" olivat tuntuneet vain keinotekoiselta hengitykseltä. Hän ei koskaan pääsisi niiden avulla virkoamaan. Mutta sellaisina hetkinä hän ei ollut muistanut, mitä hän taskussaan kantoi. Jos hän sen olisi muistanut, hän ehkä olisi ajatellut toisin. Hän olisi koettanut tyytyä kuten tyytyy lapsi saatuaan mieluisan leikkikalun.
Jonatan Stark oli tullut kotiin, sytyttänyt lampun ja istahtanut väsähtäneenä kansliapöytänsä ääreen. Hän ei ollut ajatellut mitään. Olihan vain tylsästi tuijottanut mustaan ikkunaruutuun tahi kansliakaapin tummaan oveen. Korkeintaan hän oli miettinyt, kuinka kauan kaappi tulisi seisomaan tuossa ovisuuseinämällä. Luultavasti satoja vuosia. Kukaan ei rupeaisi sitä siirtämään, puhumattakaan siitä, että kukaan rupeaisi lukemaan läpi sen kaikkia asiakirjoja, kuten Hubertus Malmström. Se olisi ollutkin kunnioitettava voimannäyte.
Julia-rouva oli tullut huoneeseen ja pysähtynyt kynnykselle. Papparukalla oli taas synkät hetkensä. "Haluaako pappa, että mamma istuu täällä?" Jonatan Stark ei ollut sitä oikein tiennyt, vaan oli katsahtanut vaimoonsa kuin neuvoa kysyen. Julia-rouva oli istahtanut hetkisen, noussut sitten huokaisten ja pyytänyt miestään illalliselle.
Mutta seuraavana päivänä, kun hän oli kaivellut taskujaan, oli niistä löytynyt merkillisiä kapineita: — puoli tusinaa berdankiväärin patruunia, nahkaremelistä leikattu pyssynrassi, karhulankarulla, silkkinen ongensiima, lakkatanko ja kappale vahaa. Tai jotakin muuta samantapaista. Jonatan Starkin kasvot olivat kirkastuneet. Se hyväsydäminen Horsta! He olivat edellisenä iltana istuneet Horstan pöytälaatikon ääressä onnellisina kuin koulupojat ja tarkastelleet laatikon sisältöä. Horsta-veli oli näytellyt omaisuuttaan. Siinä oli ollut nallinkiskojia, lataajia, onkirullia ja jos jonkinlaisia tapseja ja leikareita. Viimeksimainitut olivat johdattaneet mieleen kesän, jolloin toverukset istuivat Huomenjärvellä vetämässä suunnattomia ahvenia. Jonatan Stark oli melkein kuullut, miten ne molskivat. Se tulisi olemaan hauskaa. Niin, niin. Mutta — oliko veljellä berdanpatruunoita? Eikö? No tässä oli. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa. Mutta mitä hän niillä, kun ei hänellä ollut kivääriäkään? No kas… kiväärin voisi kyllä jälkeenpäin saada. Patruunoista oli alituinen puute. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa.
Olikos veljellä karhulankaa? Eikö? Sitä ei nykyään saanut Lainion kaupoista. Hän, Horsta, oli tilannut "alhaalta". Sitähän tarvittiin alituiseen. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa. Mutta hänpä, Jonatan Stark, maksaisi. Ole nyt…! Horsta oli huitaissut kädellään ja nauranut.
Sellainen oli Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja antelias. Riisui vaikka takin päältään, jos vain toinen kehtasi pyytää. Mutta hänpä olikin Hubertus Malmströmiä lukuunottamatta ainoa, joka jossakin määrin oli pitänyt päänsä pinnalla. Muut olivat jo aikoja painuneet. Lääkäri ja tuomari eivät enää taistelleet. He olivat hellittäneet otteensa.
Ensinmainittu, lahjakas, etevä mies, oli nuorena sortunut Lappiin, pää aatteita täynnä. Hän oli suunnitellut kokonaista vallankumousta. Uuden ajan piti koittaa Lapin kova-osaisille seuduille. Uusi, ajanmukainen sairaala oli ollut yksi hänen suunnitelmiaan. Mutta pääkaupungissa ei oltu ymmärretty hänen aatteitaan. Mitä tekisi Lainio sairaalalla? Puolisen tuhatta ihmistä kaukana tunturin kolossa — ja sairaala! Se olisi ollut samaa kuin heittää valtion varoja kaivoon. Ei, apteekki sai riittää. Sekin tuotti vain tappiota.
Pääkaupungin herrat olivat nauraneet lääkärin suunnitelmille. Ne eivät heidän mielestään yhtään pohjautuneet paikallisiin oloihin. Tuulentupia alusta loppuun. Lääkäri kyllästyi. Alituinen ylempää tullut ymmärtämyksen puute lamautti hänen tarmonsa. Hän rupesi oleilemaan ja se oli aina näyttäytynyt Lapissa sangen vaaralliseksi. Pimeät talvet, jolloin aurinkoa ei nähty puoleentoista kuukauteen, rupesivat painostamaan häntä. Hän ei ollut urheilija eikä pyssymies. Hän oli päinvastoin mitä yksipuolisin kirjatoukka. Mutta kirjatkin rupesivat tympäisemään.
Silloin lääkäri oli ruvennut katselemaan ympärilleen ja hymyilemään pahaenteisesti: hän oli päättänyt turvautua morfiiniin. Nyt hän nautti sitä jok'ikinen päivä. Morfiinihumalassa hän nyt esitelmöi Jobin kirjasta ja Keopsin pyramiidista sekä esitteli hallitukselle mitä suurisuuntaisimpia alotteita Lapin hyväksi. Lainioon piti saada lentokone. Muulla kulkupeliä ei enää päästy. Mutta lentokoneella olisi päässyt niin pappi kuin lääkärikin. Ei muuta kuin antoi hurista vain, yli tuntureiden, yli lumiaapojen. — Taikka: — Lapin piti pyrkiä irti koko muusta Suomesta, itsenäiseksi, omaksi kuningaskunnaksi. Tanskassa kuului olevan joutilaita prinssejä, jotka kuuleman mukaan tulivat kovin kalliiksi pienelle maalle. Ei muuta kuin yksi sellainen Lappiin. Jonatan Stark saisi kruunata hänet poronsarvista tehdyllä kruunulla Lainion turvekattoisessa kirkossa ja lukkari Poikkijärvi veisaisi "Te Deum'in". Peijakas! Sota piti julistaa Suomea, Lanta-Suomea vastaan ja Horsta valita Lapin armeijan ylipäälliköksi. Se poika ei peljännyt tungosta!
Sellaisissa unelmissa eleli Lainion lääkäri ja hän oli mennyttä miestä. Hän pakkasi jokaiseen illanviettoon ja aina hänellä oli joku uusi keksintö. Komein itsemurha! Hei, tiesivätkö veljet, missä saattaisi suorittaa komeimman itsemurhan? Keilatunturin laella, kasvot kohti itää, vähää ennen auringonnousua. Se olisi jotakin! Kiivetä kivelle ja laittaa silmukka valmiiksi tyynesti… tyynesti… hätäilemättä… juuri samanlaisella tyyneydellä, millä Jonatan Stark valmistausi sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen. Sittenkuin aurinko olisi kohonnut tunturien takaa, viimeinen katse pienoiseen kylään, lentosuukkonen avaruuteen ja naru kaulaan… vapisemattomin käsin, sulavin liikkein… juuri samankaltaisin, kuin millä kavaljeeri taivutti pitsikauluksen naisensa päällystakin alle. Ja sitten: — hyppäys ilmaan ja — slut! Se olisi ollut gentlemannin kuolema, eikö totta?
Sellainen oli Lainion lääkäri, oppinut mies, suuri teoreetikko, mutta auttamattomasti pilalle mennyt. Eikä tuomari ollut juuri kummempi, vaikk'ei ollutkaan morfinisti.
Tämän oli Lappi taas musertanut paljolla työllä. Vuosikymmeniä hän ei ollut muuta tehnyt kuin istunut pöytäkirjainsa ääressä niitä korjaillen aamusta iltaan. Hän ei koskaan saanut niistä mieleisiään. Ne kummittelivat hänen mielessään alituiseen eikä hän puhunut juuri mistään muusta. Hän pelkäsi hovioikeutta pahemmin kuin kuolemaa. Sieltä palauttivat hänen päätöksiään kihlakuntaan alituiseen eikä hän lopulta tiennyt, miten olisi tehnyt seisovan päätöksen. Aina puuttui joku asia, vaikka hän oli koettanut olla mahdollisimman huolellinen. Niinkuin hänen pöytäkirjoistaan kyllä näkyi. Niissä oli jokainen sanan loppuun vedetty sakara melkein millimetrilleen yhtä pitkä. Ja hän kun ei luottanut edes puhtaaksikirjoittajiin! — Ei, hän ei enää käsittänyt, missä vika oli, ja hän toivoi hartaasti pääsevänsä Lapista pois pienempään tuomiokuntaan.
Sellaiseksi muovasi Lappi virkamiehensä. Toisten elämän se täytti touhulla ja työllä, toisia se taas kidutti alituisessa toimettomuudessa, jolloin asianomainen hyvin jouti omaa itseään tarkkailemaan, nypläämään sielunsa sairaita liikkeitä. Sellaiseksi oli muodostunut hänkin, Jonatan Stark. Jokaisen merkitsi Lappi tavalla tahi toisella omaan inventarioonsa kuuluvaksi.
Niinkuin esimerkiksi Malmströmin.
Tämä oli kuuleman mukaan aikoinaan esiintynyt sangen hienosti puettuna, oikein gentlemannin tavoin. Niin oli kulkenut kauluksissa ja kalvostimissa arkipäivinäkin. Nyt ei Jonatan Stark viimeisten kymmenen vuoden kuluessa muistanut nähneensä häntä kuin kerran herraspuvussa. Se oli ollut Horstan lapsen ristiäisissä. Vanha Malmström vältti sellaisia tilaisuuksia, missä olisi vaadittu juhlapukua. Hän pysyi mieluummin poissa. Hänestä oli kovin vaikeaa istua pitkässä takissa. Kädet eivät joutaneet muuhun kuin korttien varjelemiseen. Ei, sarkatakki oli parempi. Se sopeutui hyvin lakinkin kanssa, jossa oli suuri, karvaton laikka. Vanha Malmström saattoi toisinaan innostua kertomaan, kuinka tehtaatkin pettivät. Hänen talvilakkinsa oli siitä erinomaisena todistuksena. Ajatelkaapas: puuhkan syrjään oli istutettu irtonainen karvatupsu, millä lie… liimalla tai liisterillä siihen juotettu kiinni. Ensimmäisellä räntäsateella se oli luonnollisesti irtaantunut ja siitä oli "kapi" saanut alkunsa. Nyt oli karvaton paikka jo kahden kruunun kokoinen ja ihan pyöreä, juuri kuin vaakuna taikka viraston sinetti. Hahhahhaa!
Vanha Malmström oli siis suhtautunut sangen murheettomasti pitkän Lapissa oloaikansa lahjomattomaan todistajaan. Sitä ei Jonatan Stark ollut saattanut tehdä. Hänelläkin oli omat merkkinsä, jotka kertoivat pitkistä, tuskallisista vuosista: kaksi syvää uraa lattiassa kansliapöydän alla. Ne olivat hänen jalkansa lattiaan uurtaneet yhdeksäntoista vuoden aikana. Oi noita tahdottomia liikkeitä! Ne olivat viimeisten kymmenen vuoden aikana sisältäneet vastaamattoman, epätoivoisen kysymyksen:
Milloin, milloin?