I
Pienen piispankaupungin asemalta lähti juna nytkyttelemään etelää kohti.
Kolmannen luokan vaunun portailla seisoi nuori, kalpea mies, kainalossa harmaja hurstipussi, josta pisti esiin viulunkaula ja jousi. Kulunut takki oli lyhyt ja ahdas, Hädintuskin sopi se kiinni rinnan kohdalta. Housut olivat vähän liian lyhyet, paljastaen parsittujen sukkien peittämät ohuet nilkat. Hän pudisti kättään asemasillalla seisovalle nuorelle naiselle, joka piteli kädestä pientä, viisivuotiasta poikaa. Vapaalla kädellä tämä heilautti tuontuostakin nenäliinaa, vieden sen välillä kasvoilleen kuivatakseen kyyneleitään.
— Hyvästi!
Nuori, kalpea mies lausui sen hiljaa. Junan jyskytyksestäkään huolimatta se ei olisi enää kuulunut.
Nyt hävisi asemarakennus, ja juna huristi tavaramakasiinien ohi.
Jauhoisia työmiehiä hääri makasiinin laiturilla jauhovaunuja purkaen.
Janne Flykt puristi viulua kainaloonsa ja katseli ohitsekiitäviä taloja.
Laita!
Pienten talojen edustalla löivät poikaset seinärahaa. Kallion Pikku-Matin talon seinustalla niitä kihisi kuin muurahaisia. Siinähän olivatkin kimmoisimmat hirret. Hän tiesi sen kokemuksesta… Mutta Leinosen Konstan rakennuttama kaksikerroksinen uusi talo, jossa alakerros oli tiilistä, vaikutti kuin ilmestys Laidan matalain mökkien keskellä. Konsta oli varoittunut viime vuosina. Hänestä oli tullut työnjohtaja ja ensimmäiseksi merkiksi muuttuneesta asemastaan hän oli rakennuttanut uuden talon vanhan ränstyneen tilalle.
Tuolla jäi isoäidin talo! Hän erotti vielä ikkunan, jonka alla oli turvepenkki…
Nyt asui siinä toinen, sillä isoäiti oli kuollut viime talvena.
Tuomiokirkon valkoinen torni näkyi kauas. Se kohosi korkeana ja majesteetillisena matalain taloryhmäin keskeltä. Se viittoi hänelle jäähyväisiä, hänelle, entiselle papilleen…
Nyt jäi sekin. Viimeinen merkki pienestä piispankaupungista hävisi.
Janne Flykt painoi hatun syvemmälle ja astui vaunuun. Se oli täynnä tupakansavua ja kaupungista palailevia lähiseudun maalaisia.
Hän nosti viulun hyllylle ja istahti kapealle ovisuupenkille.
Maalaiset juttelivat isolla äänellä. Eräs heistä oli avannut eväslaukkunsa ja ruvennut syömään.
— Mistä ostit lankoja? kysyi leveäharteinen, punakkakasvoinen isäntä, osoittaen naapurin eväslaukusta näkyviä lankavyyhtiä.
— Lummilta… Meni se Ruusluntikin konkurssiin… Siellä oli ennen hyvät langat.
Janne Flykt teroitti kuuloaan. Ukot juttelivat hänen apestaan.
— Ei sitä olisi uskonut, — virkkoi aterioiva, suu täynnä ruokaa — että sellaiset kauppahuoneet kaatuisivat. Mutta näkyvät kaatuvan…
— Joo. Ei niiden kaupungin porvarien varallisuutta tiedä. Isoisesti elävät … komeasti ja ylellisesti, kunnes tulevat vasaramarkkinat ja tekevät lopun kaikesta.
— Joo, niinhän se…
— Senkö vävypojan ne erottivat papinvirasta? yhtyi puheeseen kolmas,
Janne Flyktiin selin istuva mies.
— Sen… Kuului olleen hyvä pappi, mutta maailmaan liiaksi taipuvainen.
— Mitenkä se niin … pappi?
— Tiesi hänet… Tansseissa kuuluu soitelleen … pelimannina … ja sitä ei konsistoriumi hyväksynyt.
— Eihän se sellaista…
Janne Flykt ei halunnut kuulla enempää. Häntä hävetti ja suututti.
Hän painautui nurkkaukseensa ja oli nukkuvinaan.
Punakkakasvoinen isäntä katseli häntä, muitta ei näyttänyt tuntevan.
Mistäpä hän kaikki kuljeksivat soittoniekat tuntisi…
Niin … hän oli nyt matkalla maailmalle, kierrelläkseen siellä ympäri kuljeksivana soittoniekkana ja ansaitakseen edes siten jonkin suupalan kotiin jääneille rakkaille raukoilleen.
Kaksi vuotta oli kulunut hänen virasta erottamisestaan. Ja kirjavaa oli elämä ollut tuona aikana. Muutettuaan pappilasta hän oli aluksi koettanut elättää perhettään soittotuntien antamisella. Mutta siitä oli ollut luovuttava. Se vei vain aikaa, tuottamatta silti riittävää toimeentuloa. Huonekaluja oli jo täytynyt ruveta myymään.
Sitäkään ei ollut sentään saattanut loppumattomiin tehdä. Hän näki, että koti hävisi hiljalleen mutta varmasti. Silloin — juuri mustimman epätoivon aikana — oli tullut pelastus: hän oli saanut paikan Veljekset Karstenin konttorissa. Työ siellä oli ensin luonnistanut hyvin, vaikk'ei hänellä alussa ollut kirjanpidosta aavistustakaan. Nopeasti hän oli siihen kuitenkin perehtynyt, ja tulevaisuus oli hymyillyt jälleen.
Mutta sitten oli tapahtunut onnettomuus. Muutamana päivänä, jolloin oli suoritettu tilinpäätöstä ja koko konttorihenkilökunta tehnyt kuumeentapaista työtä, se oli sattunut. Hänellä oli ollut suuri tilikirja avoinna edessään ja siinä laskiessaan olivat ajatukset lähteneet omille retkilleen. Eräs sävel, jota hän koko aamupäivän oli koettanut vangita, oli yht'äkkiä sukeltanut ilmielävänä mieleen. Se oli ollut nuorisoseura "Taimen" vuosijuhlaan tilattu sekakuorosävellys, jota hän koko aamupäivän oli miettinyt kiireisen työn lomassa. Hän ei halunnut päästää säveltä karkuun, vaan päätti siepata sen suoraan lennosta. Ajatuksissaan ja iloisena onnistumisesta hän ei ollut yhtään muistanut edessäolevaa työtänsä, vaan oli piirtänyt nuottiasteikon tilikirjan reunaan ja merkinnyt sävelen siihen. Onnettomuudeksi oli konttoripäällikkö sattunut juuri sillä hetkellä kurkistamaan hänen olkapäänsä yli ja kohtaus oli ollut valmis. "Mitä te teette? Sotkette tilikirjan tuolla tavoin!" — Hän oli ollut kuin pilvistä pudonnut ja huomannut liian myöhään ajattelemattomuutensa. "Semmoisia konttoristeja me emme tarvitse!" Seuraavana päivänä hänet oli sanottu irti, ja paikka oli mennyt.
Silloin hänen oli täytynyt polttaa kaikki sillat takanaan. Mitäpä hän enää olisi ruvennut tapailemaan käytännöllisestä elämästä kiinni, kun se ei kuitenkaan pysynyt hänen otteessaan. Ei, hänen oli täytynyt heittää irti, sillä hän oli huomannut tulleensa siihen kokonaan mahdottomaksi. Hän oli ollut kuin autiolle saarelle jätetty mies, joka katselee, kuinka viimeinen laiva poistuu hänen luotansa. Ja hänet oli vallannut synkkä epätoivo.
Mutta hänelle oli käynyt kuin Vapahtajalle Getsemanessa: kun tuska oli suurin ja epätoivo mustin, tuli enkeli taivaasta ja lohdutti häntä: "Mitä suret ja makaat tuskissasi? Katso sydämeesi! Siellä soi sävelten maailma! Nouse ja lähde, sillä sinulla on monta veljeä, jotka kaipaavat lohdutusta."
Silloin oli hänelle kirkastunut elämä uudessa valossa. Hän oli saanut voimaa arvioida uudelleen kaikki sen arvot. Kaikki ei ollut vielä menetetty, kun oli jälellä musiikki. Ja ihmislasten joukossa oli monta, jotka kaipasivat lohdutusta.
Hän oli nähnyt tien avoimena edessään: kuljeksivan soittoniekan kutsumuksen. Siinä oli hänen mielestään jotakin apostolista ja pyhää. Hänen ihanteekseen oli tullut pappi, joka saarnasi viulullaan…
Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut omituiseksi. Mutta mitäpä siitä. Hän oli vain iloinen, nähdessään uuden salaperäisen maan kaukaa häämöittävän. Hän tunsi sydämessään väkevän halun lähteä sinne — purjehtia yli suuren, myrskyäväni meren. Kerran hän saisi laskea jalkansa uuden maan rantaan ja herätä näkemään ympärillään oudon, ihmeellisen maailman, jolle ihmisrinnassa asuva luova voima oli sanonut: "Tulkoon valkeus!"…
Janne Flyktin kalpeita kasvoja valaisi hymy. Häntä ei häirinnyt junan synnyttämä jyrinä eikä matkatovereiden korkeaääninen puhelu.
Säveltäjä! Niin, se hänestä piti tulla! Ja hän tunsi, että hänestä se tulisi. Hänen sielunsa oli kirkastettu kärsimysten ahjossa. Nyt hän panisi sen soimaan heleänä, kirkkaana, vapauttavana… Ja maailma kuuntelisi…
Hänellä oli jo pitemmän aikaa väikkynyt mielessä suurenmoinen sinfonia-aihe. Hän tahtoi pukea tuomiokirkon kaipauksen säveliin. Hän tahtoi paljastaa maailmalle vanhan temppelin sydämen, joka kaipasi lämpöä ja elämää…
Mutta toistaiseksi hän ei ollut vielä pystynyt siihen. Hänen tarvitsi koota voimiaan. Hänen piti itse saada kokea eron katkeruutta ja kaipauksen epätoivoista tuskaa. Sitten … sitten hän virittäisi harppunsa ja laulaisi! Ja maailma kuuntelisi…
Vain pari kertaa konttoristinpaikan menettämisen jälkeen hän oli vielä hairahtunut hakemaan jotakin tointa. Hän oli ajatellut kansakoulunopettajan virkaa. "Tottakai nyt papilla pitää olla mahdollisuuksia elättää itsensä ja perheensä muullakin alalla kuin pappina!" oli eräs rouva kerran lausunut Johannalle. "Onhan niitä kansakoulunopettajan virkoja ja sen semmoisia!"
Hän oli mennyt johtokunnan puheenjohtajan, postimestari Lentzin luo. "Kuinka te voitte toimia kansakoulunopettajana, te, jonka tuomiokapituli on erottanut virasta harhaoppisuuden vuoksi? Eikä meillä ole tuntiopettajan paikkoja."
Se oli selvää. Hän oli katunut, että oli antanut ystävällisen rouvan huomautuksen liiaksi vaikuttaa itseensä. Saamattomuutta! … Se oli niin helppo sanoa…
Toisen kerran hän oli astellut lääninhallitukseen, maaherran puheille.
"Onko pastorilla ehkä jokin juriidinen tutkinto?" "Ei, ikävä kyllä." "No sitten te ette voi saada nimismiehenvirkoja. Meillä on kameraalitutkinnon suorittaneita enemmän kuin tarpeeksi?" "No, mutta kirjanpitäjän apulaiseksi?" "Tjaah!" Maaherra von Toll oli kohautellut hartioitaan. Hänen epäonnistumisensa Veljekset Karstenilla oli yleisesti tunnettu.
"Ei Kirkko-Jannesta ole muuksi kuin papiksi, mutta sitäkään virkaa hän ei osannut pitää!"
Näin kuului pienen piispankaupungin kylmä tuomio.
Mutta — hänpä näyttäisi maailmalle ja ennenkaikkea pienelle piispankaupungille, että hänestä oli muuksikin. Tulisi vielä päivä, jolloin "Kirkko-Jannen" nimi olisi kaikkien huulilla. Hän tuottaisi syntymäkaupungilleen vielä kunniaa! Köyhä, kiertävä viulunsoittaja olisi kerran palaava voittajana. Ja silloin ymmärtäisivät ihmiset, että hänen juuri olisi pitänyt saada kappaa ja kaulusta kantaa…
Tuomiokirkko!… Kuinka hän tulisi sitä kaipaamaan! Tällä hetkellä hän tunsi, että vanha temppeli oli hänen sydämensä aarre. Hän ei voinut selittää itselleen, kuinka se sellaiseksi oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan. Hän tyytyi vain siihen, että sai ajatella sitä, muistella sitä, seisoa hengessä sen saarnatuolissa Vapahtajaa kirkastajassa, taikka messuta "Gloriaa" sen kukitetun alttarin ääressä…
Tuomiokirkon menetys oli ollut hänelle raskain isku. Hän oli ajatellut sitä melkein enemmän kuin virasta erottamistaan. Hän oli ollut kuin mies, jonka oli täytynyt iäksi erota rakastamastaan naisesta. Eikä ihme, sillä olihan hän rakastanut tuomiokirkkoa pikkupoikasesta saakka. Suloisimmat lapsuudenmuistot liittyivät siihen Hän oli kasvanut sen pyhässä ilmapiirissä. Hänelle oli ollut rakasta jo tuon vanhan temppelin omituisesti ummehtunut, liikkumaton ilma, jonka urkujen sävelet panivat niin ihmeellisesti väreilemään. Se oli kuin täynnä satoja vuosia sitten kuihtuneiden kukkien lemua, johon sekaantui katolisena aikana kirkossa leijailleen pyhänsavun tuoksu. Siinä ilmassa oli jotakin vanhaa, mutta samalla niin tuoretta ja virkistävää. Poikasena hän oli kuvitellutkin, että taivaan sali tuoksui juuri samanlaiselta, ja se oli herättänyt hänen lapsenmielessään omituisen, pyhän hartauden: hän oli tuntenut Jumalan läheisyyden…
Ja nyt … nyt täytyi hänen pois…
Virasta erottamisien jälkeenkin hän oli käynyt tuomiokirkossa melkein joka sunnuntai. Hän ei ollut välittänyt ihmisten arvostelevista katseista. Hän oli istunut paikallaan ja antautunut urkujen sävelten vietäväksi…
Nyt … nyt hän tunsi eron katkeruuden.
Mutta — mitäpä siitä. Vaikka hän oli menettänytkin tuomiokirkon jouduttuaan papinvirasta pois, aikoi hän voittaa sen itselleen takaisin — sävelten avulla. Hän rakentaisi sillan itsensä ja rakkaaksi käyneen temppelin välille, ja sitä siltaa myöten kulkisivat hänen kaipaavat ajatuksensa maailmalta vanhan tuomiokirkon luo. Hänestä tulisi temppelin tulkki, sen vuossataisten, mykkien ajatusten selittäjä. Hän kirvoittaisi vanhan tuomiokirkon kauan kestäneestä lumouksesta, kuten ritari kuninkaantyttären "Prinsessa Ruususen" sadussa.
Ja sen hän tekisi sävelillään…
Äskeinen maalainen oli lopettanut syöntinsä ja siirtynyt tupakoimaan
Janne Flyktiä vastapäätä olevalle penkille.
Hänellä oli nähtävästi halu ruveta juttelemaan aito maalaiseen tapaan vastapäätä istujan kanssa. Janne Flykt huomasi sen ja sulkeutui kuoreensa. Hänellä ei ollut nyt halua ruveta puheille kenenkään kanssa.
Maalaisisännällä oli pulskat pieksusaappaat ja kotikutoinen puku. Janne Flykt ajatteli omia mataloita kenkiään. Niillä oli vaikea tulla toimeen talvella, ja nyt oli jo syyskesä.
Maalaisisäntä veteli savuja. Vastapäätä istujan kädet olivat kovin valkoiset. Niillä ei oltu paljon työtä tehty. No niin, soittoniekka, joka elätteli itseään mukavammin kuin muut… Mikä lienee … muukalainen.
— Oletteko suomalainen? kysäisi hän äkkiä.
Janne Flykt ei vastannut. Häntä häiritsi vieraan tunkeilevaisuus.
— Kan te taala venska?
Isäntä pani ainoan ruotsinsa, mutta sai vastaukseksi surullisen päänpudistuksen.
Mikä lienee … saksalainen…
Hän jätti toverinsa rauhaan, ja tämä huokasi helpotuksesta.
Lähestyttiin asemaa. Juna hiljensi vauhtia. Hetken kuluttua se pysähtyi pienelle Pesiön asemalle.
Maalaisisäntä tuprutteli piippuaan, katsellen asemalla liikkuvaa väkeä. Yht'äkkiä hän virkahti:
— Täälläpä näkyy olevan piispakin…
Janne Flykt säpsähti. Hän kumartui huolettoman näköisenä eteenpäin ja silmäsi ulos.
Siinä seisoi piispa ja jutteli Pesiön kirkkoherran kanssa. Piispa näytti olevan hyvällä tuulella, koskapa Boman nauroi niin, että madonsyömät hampaat näkyivät.
— Mitähän se piispa nyt täällä?
Toisetkin maalaiset olivat siirtyneet ikkunaan tekemään huomioitaan.
— Eikö liene tarkastus…
— Vanhaksi on äijä jo käynyt…
— Vanhaksi…
— Virka painaa.
— No ei tuon nyt luulisi…
— Tiesi hänet…
Pesiön Boman otti piispan kapsäkin ja lähti kantamaan sitä asemahuoneeseen. Notario seurasi perässä, kiikuttaen toista kapsäkkiä.
Juna vihelsi, ja sinne jäi piispa notarioineen. Maalaiset siirtyivät omalle penkilleen, ja Janne Flykt sai häiritsemättä kehrätä ajatuksiaan.
Kun Jumala nyt auttaisi häntä saamaan jotakin kokoon. Kuljeksivan soittoniekan asema ei ollut sentään kehuttava. Joku viskasi armosta lantin, jos sattui. Useasti sai kai lähteä ilman, vieläpä pois ajettuna.
Maailma oli kova ja kylmä.
Juna takoi ja ryski. Vaunu heilahteli käänteissä kelpo lailla.
Missä oli nyt Vapahtaja?
Tässä kulki yksi hänen palvelijoistaan köyhänä, melkein keppikerjäläisenä anelemaan leipäänsä vierasten ovilta. Mutta välittikö Vapahtaja siitä?
Janne Flyktistä tuntui, että Vapahtaja oli siellä, missä ihmiset elivät huolettomissa oloissa. Varmaankin hän nyt istui piispan ja kirkkoherra Bomanin seurassa Pesiön pappilan hienossa ruokapöydässä…
Mutta Vapahtajahan oli itse ollut köyhä ja halveksittu. Eikä hän ollut kertaakaan lausunut köyhästä kovaa sanaa. Pikemminkin rikkaista ja kylläisistä.
Janne Flykt muisti, kuinka juuri tuo piirre evankeliumeissa oli erikoisemmin liikuttanut häntä.
Vapahtaja oli häntä tukeva ja auttava. Vapahtaja ymmärsi hänen tilansa.
Janne Flykt tunsi omituista liikutusta. Hän oli viime aikoina ollut vähällä menettää uskonsa. Elämän traagillinen todellisuus kiskaisi hänet kaikesta huolimatta toisinaan alas kuvittelun ihmeellisestä maailmasta. Ja silloin hän heräsi aina kolkkoon todellisuuteen: köyhä, virkaheitto pappi, jonka kaikki olivat hylänneet! — Mutta sellaisina hetkinä oli hän hukkuvan lailla ponnistellut aina Vapahtajan luo, pelko ja vavistus sydämessä, että Vapahtaja olisi muuttunut muodoltaan, tullut lempeästä, ihmisystävällisestä miehestä taivaan ankarakatseiseksi tuomariksi. Mutta — kuinka suuri oli hänen ilonsa ollut, kun hän oli tavannut Vapahtajan muuttumattomana: sama ääni … sama ystävällinen kädenpuristus … samat tuskaa ja kaipausta täynnä olevat silmät … sama surunvoittoinen hymy huulilla… "Älä pelkää! Sinä olet minun!" Oi, hän oli saanut uudelleen lohtua raadeltuun sieluunsa ja päässyt takaisin kuvittelun ihanaan maailmaan, Vapahtajan lempeä, kirkas kuva mukanaan… Niin … Vapahtaja ei hylkäisi "kiertävää saarnaajaa", joka kuljeskelisi pihalta toiselle ja soittaisi, soittaisi oman elämänsä suruja … mutta samalla sitä rauhaa ja iloa, jonka synnytti usko tuohon ainoaan todelliseen. Ihmiseen … ihanimpaan ihmisten lasten keskuudessa…
Tuli taas asema. Maalaiset nousivat junasta. Janne Flykt jäi yksin vaununosastoon mietteineen.
* * * * *
Iltapäivällä nousi muutamalta Etelä-Pohjanmaan asemalta junaan kaksi pappia, lihavia, harmaapäisiä miehiä. Jo ulkomuodosta heidät tunsi hengellisen viran haltijoiksi. He istuivat toiselle puolen käytävää, jotenka Janne Flykt saattoi helposti seurata heidän keskusteluaan.
— Jaa. Sinutkin tapaa yht'äkkiä. Miksi et pappilassa käynyt?
— Ei ollut aikaa, veli hyvä. Kävin tervehtimässä muuatta vaimoni sukulaista. Meillä on perintöriita.
— Aa! Kyllä tiedän … Kaapela! … Siinä on isot summat kyseessä.
— Viisikymmentätuhatta markkaa.
Ja sinun vaimosi on perillinen?
— Ainoa … lain mukaan.
Sisarpuoli, joka on hoitanut vanhuksen taloutta, on eri isää.
— Niin … Kaapela oli vanhapoika…
Papit panivat tupakaksi. Junan jyrinän vuoksi ei Janne Flykt erottanut heidän keskusteluaan, joka kaikesta päättäen yhä koski perintöasiaa.
Junan jyrinä heikkeni hiukan, ja Janne Flykt saattoi jälleen seurata keskustelua.
— Kuka sinulla on apulaisena?
— Pastori… Janne Flykt ei erottanut nimeä.
— Minkälainen on miehekseen?
— Mikäpäs siinä… Vähän uudenaikainen. Pakkoa moitiskelemaan kirkkoa ahdasmielisyydestä.
— Uusi Janne Flykt!
— Melkein. Puuttuu vain viulunsoitto, niin olisi valmis pelimanni nuorisoseuran tanssi-iltamiin.
Toveri nauroi, tuollaista vanhan miehen hyväntahtoista, velttoa naurua.
— Se on kummaa, kun ne nuoret papit ovat semmoisia. Ei minun nuoruuteni aikana saanut arvostella edes piispaa taikka tuomiokapitulia. Korvilleen siitä sai!
— Joo. Se oli eri aikaa. Laittomuus … anomia … katsohan, veli, siitähän Raamattukin puhuu.
Juna huristi rautasillan yli, jonka aikana virkaveljet vaikenivat.
Toinen nousi ja otti kapsäkkinsä.
— Jaa … sinä jäät tähän?
— Joo. Pitää käydä vanhaa Strömiä tervehtimässä…
— Vieläkö Ström tarjoaa totia vierailleen?
— Vielä toki! Siinä pappilassa seurataan vielä vanhoja hyviä traditsiooneja.
— Heh, heh! Sano terveisiä!
— Kiitos, kiitos!
Toverukset erosivat, ja perinnönsaaja jäi yksin.
Janne Flykt vaipui mietteisiinsä. Hän oli tunnettu kautta maan. Vieläkin, kahden vuoden kuluttua, puhuttiin hänestä kuin pahantekijästä. Siitä syystä vain, että hän oli pysynyt vakaumukselleen uskollisena.
Olisi surullista, jos hänet tunnettaisiin. Hänen passissaankin oli hänen oikea nimensä. Luonnollisesti. Mutta ikävä olisi, jos ei entisyys pysyisi salassa.
Mitä tekemistä oli maailmalla hänen entisyytensä kanssa? Millä oikeudella sitä tahdottiin penkoa? Niinkuin se olisi paha. Ei, kyllä se kestäisi päivänvalon. Mutta ihmiset olivat nyt kerta kaikkiaan sellaisia…
Juna vihelsi. Saavuttiin päivämatkan päähän. Janne Flykt otti viulunsa ja siirtyi vaunun toiseen päähän, ollakseen lähempänä asemaa.
Muutamia työmiehiä istui korttia pelaamassa. He kiroilivat junaa, jonka matka loppui liian aikaiseen. Se olisi heidän mielestään saanut ajaa vähän hitaammin. Olisivathan he silloin kerinneet pelinsä loppuun.
— Hei, mies, myy viulusi! kehoitti muuan pelitovereista tukkiessaan kortteja taskuunsa.
Janne Flykt ei vastannut.
— Saat kymmenen markkaa.
Kymmenen markkaa! Hänen cremonalaisestaan, joka oli maksanut hyvän joukon toistatuhatta!
Samassa juna pysähtyi.
Miehet rähisivät ja kiroilivat, kokoillen kapistuksiaan. Heitä harmitti vieläkin keskeytynyt peli.
Syntyi pieni tungos. Janne Flykt koetti varoa viuluaan, mutta sattuikin vahingossa tölmäisemään sillä äskeistä kortinlyöjää leukaan.
— Pirun hurstipussi!
Mies loi häneen murhaavan katseen.
— Anteeksi! … sopersi Janne Flykt hämillään.
— Paina menemään! Näethän, että on jo rakoa… Kortinpelaaja työnsi häntä selkään, niin että hän oli suistua silmälleen asemasillalle.