III
Pienen syrjäkadun varrella, matalassa puurakennuksessa, jonka laudoitus oli ikkunain alapuolelta pahasti pullistunut ulospäin, asui portinpieleisessä huoneessa Johanna Flykt pienen poikansa kanssa.
Huone oli matala, seinäpaperit rikkinäiset ja katto mustunut, mutta kuitenkin teki se kodikkaan vaikutuksen. Johanna oli saanut sen hauskannäköiseksi, vaikka köyhyys oli painanutkin siihen leimansa. Huonekalut olivat vaatimattomat: pari, kolme yksinkertaista tuolia, vanha, huutokaupasta huudettu pöytä, pakkilaatikoista kokoonpantu leposohva, jota värikkään ruudukaspäällisensä vuoksi olisi luullut arvokkaammaksikin, jollei toisesta päästä olisi näkynyt tavaramerkillä leimattu laatikon syrjä. Sen oli Janne Flykt valmistanut vähää ennen matkalle lähtöään. — Ainoana muistona entisiltä ajoilta oli Johannan flyygeli. Se vei melkein puolet huoneen pinta-alasta, mutta sen alla olikin pikku Pentillä hauska leikkiä. Se teki vuoroin tavaramakasiinin, vuoroin veturitallin virkaa. Sen tavaramakasiinina ollessa istui Pentti sen alla leikkikalujensa takana, jotka hän oli kerännyt yhteen kasaan. Ja sittenkös alkoi tavarain lajittelu! "Riisiryyniä yksi säkki, B-merkkistä, mannaryyniä kaksi säkkiä, saippuaa kolme laatikkoa ja köyttä viisi kimppua. Mutta missä se manilla nyt viipyy? Tämähän on paljasta hamppua!" Ja hieman äkeissään kuin kauppias Blomin makasiinimies, Paksu-Iisakki, heitti Pentti kerälle kierretyt käärenuoranpätkät flyygelin takajalan juurelle.
Mutta kun soitto-koneen alusta muutettiin veturitalliksi, kävi siellä kerrassaan toinen leikki! Äidin kaulauslauta jakoi sen silloin kahteen osaan, ja vuoron perään lähti ja tuli vetureita. "Satayksitoista ajaa sisään, pii-ii-i!" Pentti konttasi toiseen pilttuuseen ja puhki siinä kuin ainakin höyryveturi, sihisten ja suhisten. Hetkenkuluttua ajoi satayksitoista ulos. Se oli määrätty postijunaa viemään. Mahtavasti puhkuen se kulki kääntöpöydälle. Käännös suoritettiin — säännöllisesti aina ovensuuta kohti, koska sinnepäin oli enemmän tilaa,— ja kimakasti kiljahtaen ajoi satayksitoista asemalla odottavien vaunujen eteen. Muutaman hetken päästä se palasi matkakaan hirveän raskaasti kolisten. Sitä olivat kohdanneet monet vaikeudet, joista pahin oli ollut tavattoman ankara lumimyrsky. Suuret kinokset törröttivät vieläkin sen keulalla.
Pentti oli ottanut hampaisiinsa sanomalehden puolikkaan. Se oli olevinaan lunta.
— Äiti, katsopas, tämä on lunta! huusi hän innostuneena ja konttasi "talliin", takoen polvia lattiaan.
Johanna istui ompelukoneen ääressä ja neuloi. Lassilan Gideonin pojan puvulla oli kiire, ja hän oli luvannut sen valmistaa täksi päiväksi.
Hän silmäsi hymähtäen: poikaa, joka seisoi nelin kontin pilttuussaan ja heilutteli huultensa välissä sanomalehden kappaletta.
— Täällä se sulaa, kun on lämmin, puheli Pentti itsekseen ja pudotti sanomalehtikappaleen suustansa.
Johanna huokasi. Poika eli mielikuvitusmaailmassaan. Hän ei tuntenut vielä kodin kovaa kohtaloa. Olihan se edes hauska. Vaikka isompana hän sen luonnollisesti saisi sietää. Olihan nyt jo naapurin poika kiusannut Penttiä pihalla "virkaheitoksi". Pentti oli tullut hämillään sisään ja kysellyt, mitä se tarkoitti. Äidin oli ollut sangen vaikeaa selittää, ettei se tarkoittanut mitään.
"Mutta Kalle nauroi!" oli poikanen vakuuttanut. "Niin … Kalle kun on sellainen iloinen poika."
Pentti saattoi välistä vajota mietteisiinsä. Oli kuin olisi hänen mielikuvituksessaan häämöttänyt joku tuntematon, musta onnettomuus, jota hän ei jaksanut käsittää.
"Äiti, miksi isä ei enää saarnaa?" oli Pentti kysynyt eräänä päivänä. Siinä oli ollut uusi pulma. "Isällä on nyt muuta tekemistä." "Mutta isähän on pappi!" Poika oli osoittanut seinällä riippuvaa valokuvaa, joka kuvasi Jannea vastavihittynä pappina. "Niin, niin, mutta isällä on nyt muuta tekemistä." Poika oli vaipunut mietteisiinsä. "Minusta on paljon hauskempi saarnata kuin soittaa viulua", oli hän lausunut vakavana.
Niin. Hauskempi kai se olisi Jannestakin, mutta kun täytyi…
Johannan kädet vaipuivat hetkeksi alas ja hän tuijotti alakuloisena eteensä. Siellä vaelteli hänen rakas raukkansa ympäri kolkkoa maailmaa, ainoana toverina isävainajan lahjoittama viulu. Hyvä Jumala! Kyllä oli elämä sentään kummallista!
Hän ryhtyi jälleen neulomaan. Takissa oli vielä paljon työtä, ja kello kävi jo kolmea. Lassilan Kustaava saattoi minä hetkenä hyvänsä tulla pukua hakemaan.
Pentti oli kyllästynyt veturina-oloon. Hänellä oli toiset tuumat. Hän halusi leikkiä pappia.
— Äiti, isän liivit! Minä rupean papiksi taas.
Johannan piti kesken kiireensä hakea käsille Jannen kauhtanaliivit. Ne olivat jääneet myymättä ja olivat yksin jälellä Jannen papinpuvusta.
— Tuossa on. Pidä kauniisti.
Mutta poika ei ollut vielä tyytyväinen. Hän halusi liperit myös.
Johannan täytyi hakea nekin.
— Kas tässä! Tulehan nyt tänne, niin äiti sitoo kaulaan. — Kas noin!
Pappi oli valmis, mutta vielä puuttui kirja. Johanna ojensi hänelle almanakan pöydän syrjältä.
Ja nytkös kelpasi! Tuoli keskelle lattiaa ja pappi sille seisomaan.
Se oli sekä alttari että saarnatuoli.
— Herra olkoon teidän kanssanne, messusi Pentti almanakka nurinpäin kädessä.
Johannan täytyi nauraa. Poika oli niin vakavan näköinen kuin pappi konsanaan. Mutta siitä ei "pastori" pitänyt. Hän keskeytti toimituksen ja sanoi nuhtelevasti:
— Ei saa nauraa kirkossa! Johanna hymyili.
— No, ei, ei. Ei äiti naura.
— Herra olkoon teidän kanssanne! Pentti pyörähti ympäri tuolilla ja oli nyt saarnatuolissa.
— Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on luonut maan. Hän on luonut metsän eläimet ja kedon kukkaiset. Hän on luonut meren kalaset, nuo pienet sirkkaset. Hän on luonut myöskin ihmisen. Häntä kiittäkäämme! Amen.
Se oli Pentin saarna, jonka Janne oli hänelle opettanut. Sitä saarnasi hän väsymättä monta monituista kertaa perätysten.
Ihmeellistä, kuinka Janne saattoikin olla niin iloinen, vaikka virka oli mennyt. Leikki ja hassutteli Pentin kanssa kuin mies, jolle juoksee säännöllinen palkka. Mutta se kai häntä yllä pitikin. Hän oli kerta kaikkiaan sellainen … ihmeellinen.
Johannan sydän lämpeni. Hän tunsi rakastavansa miestään paljon enemmän kuin ennen. Janne oli niin suuri vastoinkäymisissä. Pyyhkäisi ne menemään noin vain. "Älä huoli, Johanna! Vielä nousee päivä meillekin!"
Jostakin toisesta olisi tällainen ehkä tuntunut anteeksiantamattomalta huolettomuudelta. Mutta Johanna tiesi, mistä se johtui. Se tuli Jannen rikkaasta, lämpöisestä sydämestä, jossa oli niin paljon päivänpaistetta, ettei se synkimmänkään murheen aikana kokonaan loppunut.
"Vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä. Minä säälin niitä, joilla ei ole koskaan vastoinkäymisiä. Ne ovat köyhiä, säälittävän köyhiä! Ne muistuttavat kauniiksi maalattuja laivoja, jotka palaavat tyhjinä kotimaan satamaan. Vain vesi- taikka hiekkalastissa! Me purjehdimme rikkinäisin purjein, mutta meillä on kallisarvoinen lasti: kaikki eletyt vuodet muistoineen, kaikki vastoinkäymiset, suuret ja pienet. Siellä ne ovat … laivaruumassa suuren suojuspeitteen alla. Tiedätkö, mikä se peite on?" Mistäpä hän sen olisi tiennyt. "Se on toivo, Johanna, toivo, aina päällimmäisenä!"
Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!
Parantumaton idealisti paikkahousuistaan huolimatta!
Ajatuksiinsa vaipuneena oli Johannalta jäänyt huomaamatta, että pikku Pentin saarna oli äkkiä katkennut. Poika seisoi tuolilla ja silitteli hämillään papinkaulustansa. Outo mies, jolla oli suuri nahkalaukku kaulassa, katseli häntä hymyillen. Se oli posteljooni.
— Hyvää päivää! Täällä olisi kirje.
Johanna hypähti ihastuneena ompelukoneen äärestä.
— Se on Jannelta! Kiitos, kiitos! Ja se on kuitattava. Hän kuittasi kirjeen vapisevin käsin. Hänen kalpeille poskilleen oli kohonnut heleä puna.
— Pappiko se tästä miehestä tulee? Posteljooni taputti Penttiä päälaelle.
— Niin … saarnaa sinä vain, että pääset isän virkaan, jonka ihmiset häneltä vääryydellä riistivät.
Posteljooni Kemppainen oli ollut Janne Flyktin kannattajia. Hän oli entinen pataljoonan torvensoittaja ja nykyään palokunnantalon vahtimestarina. Palokunnan vuosijuhlissa hän oli usein joutunut tekemisiin pastori Flyktin kanssa, jolle hän musiikkimiehenä antoi suuren arvon.
Johanna ojensi takaisin kuittauskirjan.
— Ei taida Pentti rukasta koskaan pappia tulla. Milläpä isä nyt häntä kouluttaa.
Mutta siitä ei Pentti pitänyt. Äiti puhui hänen mielestään ihan typeriä. Hän silitteli yhä lipereitä rinnallaan Ja lausui hyvin totisena:
— Pappi minusta tulee. On paljon hauskempi saarnata kuin olla
Paksuna-Iisakkana.
Posteljooni nauroi sydämellisesti.
— Onpa tietenkin! Ei se Paksu-Iisakka mitään papin rinnalla! Hahhah!
Se on sukkela poika.
Posteljooni Kemppainen lähti.
— Hyvästi nyt, rouva! Hyvästi, pikku pastori!
Hän tarjosi kättä pojalle, mutta tämä työnsi sen luotaan.
— Ei sitä saa saarnatuoliin tulla hyvästiä sanomaan.
— Eipä vainkaan, hahhah! Poika on oikeassa.
Jäätyään yksin avasi Johanna kirjeen. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun se sisälsi rahaa: kokonaista satakahdeksankymmentäviisi markkaa!
Hyvä Jumala! Sellainen apu ja niin soveliaaseen aikaan. Juuri kun hänellä oli vuokran maksu ja puiden osto. Jumala siunatkoon Jannea ja antakoon hänelle menestystä eteenkinpäin!
Hän oli niin iloinen, että teki mieli tanssia. Kyyneleet silmissä syöksähti hän Pentin luo ja sulki pojan syliinsä.
— Voi, pikku Pentti! Nyt meillä on hauskaa.
Hän painoi poikaa rajusti rintaansa vasten, mutta tämä oli jälleen kirkonmenoissaan kiinni eikä pitänyt yhtään odottamattomasta keskeytyksestä.
— Äiti on tuhma! kivahti hän ja polkaisi pientä jalkaansa. — Koko seurakunta nauraa!
Johanna sieppasi potkivan pojan syliinsä ja nosti hänet korkealle ilmaan.
— Nyt saa seurakunta nauraakin! Meillä on niin hauskaa, niin hauskaa!
Pikku "pastori" unohti vakavat tehtävänsä ja katseli äitiään hämillään. Mikä nyt tuli, kun äiti oli noin iloinen? Hän ei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä häntä tuollaisena.
— Tuleeko isä kotiin? kysyi hän, kun Johanna oli laskenut hänet lattialle.
— Ei vielä, mutta kohta. — Isä on lähettänyt meille rahaa!
Sen ymmärsi Penttikin. Hän oli tavallisesti saanut rahanpyyntöihinsä surullisen vastauksen: "Ei äidillä nyt ole."
— Nyt saa Penttikin viisi penniä! Ja Pentti menee seinärahalle Kallen kanssa ja voittaa markan, koko markan, puheli hän ja tepasteli toimessaan edestakaisin. Ovi kävi, ja ystävällinen vanhan miehen ääni lausui:
— Vai seinärahalle? Joko sinä olet niin pitkällä?
— Voi, Meri-Kustu, päivää, päivää! Käykää istumaan! Tulittekin oikeaan aikaan. Me olemme täällä Pentin kanssa niin iloisia, että melkein lennämme.
Meri-Kustu pyyhki harmaata partaansa, ja hänen silmänsä säteilivät.
— No mikäs ilo se nyt on, kun siivistä on suurin suru?
— Janne on lähettänyt rahaa! Satakahdeksankymmentäviisi markkaa! Ja kirjeen, kaksi arkkia pitkän kirjeen!
Johanna meni hellan luo ja asetti kahvipannun tulelle.
— Nyt me pidämme pikku kekkerit, Meri-Kustu. Onhan meillä syytä, vai mitä?
Meri-Kustu muhoili.
— Kyllä näkee, ettei Roslundin patruunan tyttärestä ole kaikki komeilemisen halu vielä loppunut.
— Mitenkä niin?
— No kun heti tuhlaamaan, rahoihin käsiksi päästyään.
— Vai tuhlaamaan! Onpas tämäkin nyt tuhlausta! — En ole kahteen päivään raskinut kahvia keittää, kun on pitänyt puita säästää, mutta nyt keitän.
Hän puuhaili onnellisena hellan ääressä.
Pentti istui Meri-Kustun polvella ja ratsasti "vanhaa ukkoa ja akkaa".
— Kumppisi, kumppisi, kumppisi … kas niin! Sillä tavalla ne vanhat ukot ratsastavat. Ja vanhat akat: Hei Ptruu, hai ptruu, hei ptruu, hai ptruu! Meri-Kustu heilutti säärtään edestakaisin, ja Pentti kiljui riemusta.
— Ja pikku tytöt ja pojat!
— Kas näin: så nätt, o' tätt, så nätt, o' tätt! — Polvi keinui tasaisessa, joustavassa tahdissa. — Ja pikku pojat, hop! hop! hop! hop! Tahti muuttui terävämmäksi, ja poika keinui tukka liehuen.
— Sisso, sillä lailla! Niin se menee. Jokainen vähän eri mallilla, niinkuin sopiikin. Mutta kerropa nyt kummi-isälle, miten sinä olet jaksanut.
Pentti hypisteli Meri-Kustun partaa.
— Minä olen ollut pappina ja saarnannut, mutta äiti tuli saarnatuoliin ja rupesi siinä hassuttelemaan.
— Ohhoh, vai sillä lailla! No mitäs se äiti teki?
— Otti syliin ja seurakunta nauroi.
— Vai, vai, no … hehheh … vai nauroi seurakunta. Nauraahan se semmoiselle. Kun tulee pappia hyväilemään keskellä saarnaa!
Meri-Kustu silitteli pojan päätä. Hän oli aina ollut epätietoinen, kumpaanko tämä oikeastaan tuli, isäänkö vai äitiin. Mutta nyt hän sen vasta ensi kerran huomasi: poika tuli ilmeisesti isäänsä. Tuollainen omituinen, omassa maailmassaan elävä oli Jannekin poikasena ollut.
Meri-Kustu huokasi. Hän muisti niin hyvin sen ajan, jolloin Janne oli auttanut häntä kirkonlämmityksessä. Siitä oli jo pitkä aika. Nyt hän olisi paremminkin apua tarvinnut, sillä seitsemäskymmen oli jo loppupuolessa.
— Oli se sentään sekin … hyvänen aika, puheli hän ja pudisteli harmaata päätään, kun erottivat miehen ilman syytä … ihan ilkoisen ilman. Minä en ole voinut Skarpin pastorille leppyä sen jälkeen. Sillä hänessä se suurin syy oli.
Johanna laitteli kahvikuppeja kuntoon.
— Mitäpä niistä … vanhoista, surullisista asioista, huokasi hän hiljaa.
— Niin vain, mutta minä en voi sille mitään, että sydäntäni vieläkin kääntää, nähdessäni pastori Kallion hääräilevän Jannen virassa. On se nyt tuurissa, mutta niin on minusta kuin pahanen priki nelimastoisen fregatin rinnalla. — Sydämellä se näkyy sentään olevan tuomiorovastillakin. Kyselemään pakkaa, miten Janne nyt jaksaa. Viime sunnuntainakin jumalanpalveluksen loputtua tiedusti, mitä hän nyt puuhaa. "Soittelee maailmalla ja tienailee komeasti. Kyllä se poika perheensä elättää virattakin, mutta ei taitaisi Skarpista olla suutariksikaan, jos kappa naulaan ripustettaisiin."
— Sanoitteko juuri niin?
— Sanoin! Suututti vähän tuommoinen osaaottava kysely, joka on paljasta poleerinkia alusta loppuun. — Lättmatruuseja ne ovat kaikki Jannen rinnalla, niin tuomiorovasti kuin Skarp ja Kalliokin.
— Kyllä te olette…
— Olen mitä olen … mutta en minä ole turhaan kolmeakymmentä vuotta saarnoja kuunnellut. Vanhaa laputusta kaikki tyynni. Ei mitään uutta… Toista oli kun Janne saarnasi. Se oli kuin pasaatissa purjehtimista, niin kirkasta ja selkeää, että tuli oikein hyvä olo. Mutta nämä luovivat ja manöveeraavat ja tulevat kuitenkin ahteri edellä satamaan.
Johannan täytyi nauraa. Meri-Kustu oli hupainen, kun pääsi puhumaan merimieskieltä.
* * * * *
— Kas nyt, Meri-Kustu, nyt me juomme kahvia! Johannalla oli kahvi tarjottimella.
— Juodaanpas vain. Jumala siunatkoon vain sitä poikaa … siellä maailmalla.
— Kyllä kai Jumalan siunaus on sama ulkonaisista olosuhteista huolimatta.
— No niin täytyy uskoa, hohhoo!
Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe pikkukaupungin kuulumisiin.
— Minä en ole joutunut missään pistäytymään, kun on ollut niin paljon neulomista. — Vai on Kandelin niin huonona. Taitaa olla kuolinvuode jo hänelle.
— Tiesi hänet, mutta kuukauteen ei häntä ole kirkossa näkynyt.
Opettaja Kuitunen on soittanut.
— Minä en ole käynyt kirkossakaan pitkiin aikoihin. Kiusaa niin ihmisten huomio, etten ole saanut lähdetyiksi.
— Mitäs rouva siitä välittää. Katsokoot ja töllistelkööt! Sepähän näkevät.
— On se niin vaikeaa…
— Mitä vielä! Jos rouva asettuu tuolle kannalle, niin elämä muuttuu pian synkäksi.
— Sitähän se Jannekin kirjoittaa, että käydä pitäisi.
— No niin! Se on oikein. — Janne ei kyllä välitä maailman kohinoista.
Ystävykset keskustelivat ja kevensivät sydäntään. Johannasta oli aina hauskaa, kun Meri-Kustu tuli käymään, Hän oli yksi niitä harvoja, joka ei ollut heitä hylännyt. Monet entisistä tuttavista olivat käyneet ventovieraiksi. Hädintuskin tervehtivät kadulla vastaan tullessaan.
Meri-Kustu nousi.
— Pitää lähteä. On paljon puunsahuuta. Pitäisi saada talveksi vähän varastoon, ettei ottaisi niin lujille.
— Joutuisipa tuo Pentti kummia auttamaan, niinkuin isä ennen pikkupoikana.
— Ei ole Pentistä vielä. Mutta parin kolmen vuoden päästä.
Pentti pullisti rintaansa ja oli oikein miehekäs.
— Sitten minä kannan niin paljon puita, että tulee koko kirkko täyteen!
— Sillä lailla! Kyllä se silloin lämminnä pysyy. Joo, joo … kyllä me vielä Pentin kanssa… Kas niin … no hyvästi nyt. Ole nyt kilttinä, niin ratsastetaan taas ensi kerralla "vanhaa ukkoa ja akkaa".
Meri-Kustu lähti.
— Käykäähän nyt siellä minunkin kajuutassani, sanoi hän ovessa, nyökäyttäen ystävällisesti päätään.
— Kiitos, kiitos! Kyllä me, kun päästään pahimmista kiireistä.
Meri-Kustun lähdettyä otti Johanna Jannen kirjeen ja syventyi sitä lukemaan. Hän ei malttanut olla varastamatta itselleen muutamaa hetkeä vaikka töillä olikin kiire.
Janne kirjoitti niin rohkaisevasti:
"Minua on suosinut onni, niinkuin näet, ja se antaa minulle vahvan uskon tulevaisuuteen. Maailmassa on sentään ystävällisiäkin ihmisiä, jotka eivät työnnä pois luotaan kuljeksivaa soittajaakaan. Niinkuin esim. pastorska Seger. Sellaisen henkilön muisto lämmittää mieltä yksinäisinä iltoina, jolloin ainoana seurana on kolme posetiivinsoittajaa punamekkoisine apinoineen ja maailman rantoja kierrellyt, vähän viinaan menevä kuparisepänsälli. Mutta en minä nuru. Carboni, Ferri ja Porra ovat kerrassaan kelpo tovereita, suuria hyväsydämisiä lapsia, joiden viatonta ilonpitoa on hupainen katsella. Ja marakatti, pikku Fidelio, on kerrassaan suloinen, viisaine, vilkkaine silmineen. Sekin on joutunut niin kauas kotimaastaan, omasta varsinaisesta elämästään, ja me kaksi kovan onnen lasta ymmärrämme toisemme täydellisesti."
Kirjeensä lopussa ilmoitti Janne matkustavansa pian Helsinkiin. Hänen entisyytensä ilmitulo kiusasi häntä ja hän oli varma, että muutaman päivän perästä koko kaupunki sen tietäisi. Mutta hän ei halunnut nähdä ihmisten sääliviä katseita paremmin kuin kuulla Leskisen matamin ihmetteleviä huudahduksiakaan.
"Sääli on sentään yleensä niin halpahintaista tavaraa, että katsoisin sen avulla ansaitsemani rahatkin varastetuiksi. Mitä soitollani saan, sen otan ilolla vastaan, kiitollisella mielellä, mutta säälistä en. Jollen olisi ollut niin vakuutettu pastorska Segerin vilpittömästä ystävällisyydestä, olisin epäilemättä hylännyt hänen lahjansa, niin tervetullut kuin se teille onkin, mutta näin hänen rehellisistä kasvoistaan, että vaikka hän tunsikin sääliä kohtaloni johdosta, hän ei tahtonut sitä minulle näyttää. Hienotunteisuudessaan hän pyysi minua ottamaan lahjansa sinun ja pikku Pentin vuoksi. Se ilahdutti minua suuresti, jonkavuoksi kiitollisena puristinkin hänen kättään."
"Mutta usein tunnen katkeruutta, kun minun täytyy Poimia maasta ikkunoista viskattuja lantteja. Katkeruus kai johtuu entisten aikojen muistoista. Minä saan kuitenkin niellä sen kiltisti alas, sillä siinä on sentään lohdutuksena tieto, että nuo rahat eivät tule säälistä, vaan maksuksi soitostani — sillä säälivä ei tavallisesti anna vähää — ja silloinhan voin poimia ne ilolla siinä varmassa tietoisuudessa, että soittoni on aina muutaman lantin arvoinen."
"Älä siis huolehdi, oma ystäväni! Minua ei maailma ole vielä päässyt puremaan. Ja jos se joskus puraisisikin lupaan sen kestää kuin mies."
Johanna suuteli kirjettä. Hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Usein hän oli miettinyt, kuinka Jannen hieno luonne mahtoi kärsiä noiden kaikkien hänelle viskattujen lanttien vuoksi. Mutta nyt hän iloitsi, että Janne osasikin tehdä jyrkän eron todellisen ansionsa ja säälin perusteella saatujen rahojen välillä.
Hän ryhtyi jälleen työhönsä. Kuinka iloisesti ompelukone surrasikaan! Sekin tuntui ottavan osaa haltijattarensa iloon. Se lauloi ja riemuitsi. Ja Johannasta tuntui, kuin olisi suuri oksan sijakin sen koivuisen pöydän pinnassa muhoillut ylen tyytyväisenä.
Puku valmistui parhaaksi Lassilan Kustaavan tuloon.
Hän oli iloinen ja toimekas, hyvästielävän koneenkäyttäjän vaimon perikuva. Päällystakki oli rehellistä, mustaa tohvelia, ja vastasilitetty hame tuoksui tuoreuttaan. Avonaiset, haalakat silmät lensivät tutkien joka soppeen, ei arvostellen, vaan osaaottavasti etsien, missä nurkassa köyhyys nyt kyyhöttäisi.
Kustaava tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka vaikeaa oli ollut karkoittaa köyhyyden painajaista työmiehen ahtaasta asunnosta. Vielä senkin jälkeen, kun Gideon oli ruvennut ansaitsemaan parempia palkkoja, leijaili se näkymättömän pilven lailla huoneessa ja kyyristyi johonkin nurkkaan sikin sokin viskattujen vaatteiden kanssa kuin puolustamaan valtakuntaansa. Se ei säikähtänyt parantuneita ruokiaan, vaan nautti lihapullien ja lettujen hajusta kuin ryysyinen kerjäläinen. Vasta sitten, kun palvelustytön avulla pantiin lattiaharja ja silitysrauta oikein heilumaan, se muutti tapojaan. Se herrastui, heittäen kiusaamasta, ja lopuksi se kyllästyneenä alituiseen siistimiseen ja lihapullien hajuun laputti tiehensä.
Kustaava oli tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin. Täällä asui köyhyys, mutta Flyktin pastorska piti sen kutakuinkin hyvästi puettuna. Leposohvan ruudukasta peitettä se vieroi, mutta vilkutti peitteen reunan alta näkyvää tavaramerkkiä kuin ilkkuen: "Tämä on Blomin pihalta, vanhasta pakkilaatikkokasasta!"
Ainoastaan tukeva flyygeli varjeli kodin rauhaa köyhyyden liian nenäkkäiltä tunkeiluilta. Se oli kuin Leinosen Konstan uusi talo Laidan mökkien keskellä. Sitä vastaan se rynnisti turhaan. Ja kun Johanna joskus Kustaavan huviksi oli soittanut pienen kappaleen, sai köyhyyskin samanlaisen lähdön kuin poikaviikarit neiti Hårdin ryytimaasta.
— Ja pastorskalla on puku jo valmiina. Sehän hauska! Pikku Kiite saakin uuden puvun, sillä isä on luvannut ottaa hänet Luulajaan "Vartijan" mukana ensi sunnuntaina.
Ja toimekas Kustaava rupesi juttelemaan Vartijasta. Tullilaiva tekisi vain pienen huvimatkan. Pormestari, tullinhoitaja ja pakkahuoneen inspehtori lähtisivät ensi sunnuntaina käymään Ruotsin puolella, ja Vartijan kapteeni oli luvannut ottaa pikku Kiiten mukaan. Poika oli niin toimessaan, ettei puhunutkaan muusta kuin Vartijasta ja Luulajasta.
— Sitä minä vain pelkään, etteivät vilustuttaisi poikaa, kun on jo näin myöhäinen syksy ja ilma raakaa ja kylmää. Olen varoittanut Gideonia, että pitää pojan konehuoneessa. Siellä on lämmin ja hyvä olla.
Lassilan Kustaava oli hyvin tyytyinen elämäänsä.
— Mikäs se nyt hätänä, kun Gideon pääsi Vartijaan. Kovin olikin palkka pieni noissa pikkupaateissa. Pieni palkka ja pitkä päivä. Onhan se nyt toista Vartijassa.
— Onpa tietysti, myönteli Johanna, ja hänen sydäntään nipisti hieno kateus Kustaavan hyvän toimeentulon vuoksi.
Mutta se ei saanut aikaa itämään. Hän häpesi, että oli saattanut sellaista ajatellakaan.
Riiputtaen pukua sormissaan hän silmäili ystävällisenä Kustaavaa.
— Nyt tämä on valmis.
Kustaava oli hyvin tyytyväinen pukuun. Hän kysyi tekopalkkaa.
— Kyllähän siitä kuusi markkaa pitäisi saada. Johanna hymyili kuin anteeksipyytäen.
— Hyvänen aika! Sehän nyt ei ole paljoa. Hän kaivoi kukkarostaan kymmenmarkkasen.
— Pastorska on hyvä ja pitää sen kokonaan. Se on nyt kuusi markkaa — aivan pilamaksu.
Johanna empi.
— En minä ota tätä. Miinusta kuusi markkaa on aivan kyllin.
— No mutta hyvänen! … Emme nyt rupea tässä riitelemään. Minä tiedän, että te tarvitsette nyt kun pastorikin… Hän säpsähti omituista ilmettä Johannan kasvoissa.
— Se nyt ei riipu siitä…
— Eipä vainkaan … kyllähän minä… Mutta Gideonkin ansaitsee nyt niin hyvin … melkein parisataa kuussa … että älkää nyt, pastorska…
Johanna piti setelin, mutta tunsi mielensä masentuneeksi. Hän ymmärsi niin hyvin Jannen. Säälistä annetulta rahoja oli vaikea vastaanottaa.
— Kiitoksia vain! Minä pidän sen sitten. Lassilan Kustaava oli vähän hämillään. Ne olivat niin omituisia nämä herrassukuiset. Muut ompelijat ottivat loistavin silmin eivätkä tienneet, millä olisivat kiitollisuuttaan osoittaneet.
Lassilan Kustaava lähti. Vastasilitetty hame kahisi komeasti. Ovessa hän pysähtyi.
— Hyvänen aika! Minä en muistanutkaan kysyä mitään pastorista.
Mitenkä hän nyt?…
— Kiitoksia, kyllä hän hyvin jaksaa. Lähetti meille tänään rahaakin.
Johanna yritti sanoa summan, mutta hillitsi itsensä, muistaessaan
Lassilan Gideonin kuukausipalkan.
— No sepä hauskaa! Gideon pyysi sanomaan hänelle terveisiä, kun pastorska kirjoittaa. Hän on vieläkin suutuksissaan siitä pastorin asiasta. Sanoi, että jos hänen vallassaan olisi, hän ajaisi kalkki piispat ja Skarpit niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän silmäsi sohvalla nukkuvaa poikaa ja lisäsi: — Kummipoika nukkuu makeasti. Hyvänen aika, pikku raukka!
Viimeinkin hän lähti, ja Johanna huokasi helpotuksesta. Niin vilpitöntä kuin Lassilan Kustaavan käytös olikin, piinasi se häntä toisinaan aivan tavattomasti. Hän ei voinut sille mitään. Kustaava näytti säälinsä niin ujostelemattoman selvästi. Se häntä toisinaan loukkasi. Mutta minkäpä Kustaavakaan sille voi. Oli päivän selvää, että hän maailman silmissä oli hyvin säälittävä olento.
Päivä meni pilveen taas. Meri-Kustun käynti oli ollut auringonpaistetta. Mutta nyt… Hämärä laskeutui hänen sieluunsa. — Kyllä oli elämä sentään kovaa. Tuollaiset kuin Lassilan Kustaavakin eivät siitä paljon tienneet.
Hän otti esille Jannen kirjeen ja rupesi sitä uudelleen lukemaan. Se rauhoitti häntä. Pilvenraosta pilkisti jälleen päivänsäde. "Ja jos se joskus puraisisikin, aion minä kestää sen kuin mies."
Janne, uskollinen, kestävä Janne!…
No niin. Se nyt oli heidän osansa kerran. He olivat määrätyt yhdessä halkomaan elämän vastuksellista merta, rikkinäisin purjein, mutta kallisarvoisella lastilla.
Oliko se lasti niin kallisarvoinen?
Ehkä?
Johannasta tuntui, että siinä usein oli kovin paljon karvasta ja katkeraa ..