XII
Onko sinulla häävaatteita, Janne Flykt?
Tuomiokirkon takimmaisessa penkissä, ihan penkin korvassa lähellä ovensuuta istui Janne Flykt ja kuunteli saarnaajan esitystä. Saarnaaja, pastori Kallio oli tänään tavallista lennokkaampi. Hän lausui sanat soinnukkaasti, lämmöllä, josta uhkui innokas halu vaikuttaa kuulijoihin. Mutta Janne Flyktistä tuntui, etteivät sanat kantaneet hänen luoksensa. Ne olivat kuin tarkoitetut putoamaan alas keskemmäs kirkkoa, — sinne missä kaupungin hienosto istui pyhäpukuisena. Siellä kulkivat ne ympäri penkki penkiltä kuin tutkien, oliko noilla kaikilla hienoilla rouvilla ja neitosilla häävaatteet. Ja ne olivat tutkimustensa tuloksiin verraten tyytyväiset: nuo pitseillä reunustetut hihat, jotka eivät tosin sopineet näkymään päällystakkien pitkien hihojen alta, kelpasivat kyllä. Ja vielä suuremmalla syyllä kärpän- ja ketunnahkaiset puuhkat, sillä nehän saattoi jo ensi katsannolla havaita oikeiksi, alkuperäisiksi. — Pastori Kallion sanat olivat tutkimustensa tuloksiin tyytyväiset ja leijailivat pienten perhosten lailla takaisin saarnatuoliin, ilmoittamaan havaintonsa lennokaspuheiselle papille. Tämä oli saarnansa alussa suhtautunut kuulijoihinsa hieman epäillen, mutta nuo monenkuosisten päähineiden alta katselevat herraskasvot saivat nyt hänet uudelleen arvioimaan maaperää.
Pastori Kallio huomasi olleensa vaarassa antautua liian tuomitsevan kiihkon valtaan. Hän pysähtyi ja peräytyi, alkaen vaeltaa eteenpäin varovaisemmin.
Hänen esityksensä sai nyt aivan toisen sävyn. Se oli alussa pyrkinyt kohdistumaan omiintuntoihin, mutta nyt se kilpistyi takaisin noista kiiltopintaisista plyyshikapoista. Hänellä ei ollut oikeutta tunkeutua syvemmälle, kuin mitä hänen silmäinsä edessä oli.
Se oikeus kuului yksin Jumalalle.
Ja pitihän hänen kohtuudella uskoa, että noilla hienoilla rouvilla ja neitosilla, jotka joka sunnuntai istuivat säännöllisesti paikoillaan, oli häävaatteet. Hehän elivät jumalista, hurskasta elämää, uskoivat Raamatun joka kohdan ja ottivat osaa pakana- ja merimieslähetyksen ompeluseuroihin. Heitä ei ollut syytä epäillä. Mutta hän ei malttanut jättää hyökkäystäkään, vaikka hän suuntasikin sen näkymätöntä vihollista vastaan. Hän oletti täydellä syyllä, ettei yksikään hänen kuulijoistaan ottanut omalle osalleen sitä, mitä hän nyt sanoi:
— Mutta miten on niiden laita, jotka eivät pysy kuuliaisina Jumalan sanalle, vaan vääntelevät sitä oman mielensä mukaan? Luulen, että he ovat tyytyväisiä omaan maailmankatsomukseensa. Sen avulla heidän täytyisi päästä sisälle yhtä hyvin kuin muidenkin. Heillä on, niinkuin eräs saarnaaja sanoo "hyvä kotitekoinen puku" ja sen pitäisi välttää.
Janne Flykt istui väristen paikallaan. Ovesta kävi veto, ja hänen oli kylmä. Hänen olisi tehnyt mieli muuttaa paikkaa, mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta. Se olisi herättänyt liiaksi huomiota. Ja sitä välttääkseen hän juuri oli valinnutkin paikkansa, päästäkseen ensimmäisenä kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä.
Hän koetti syventyä saarnaajan esitykseen ja unohti hetkeksi vilunsa.
Niin, nuo sanat tarkoittivat häntä.
Oliko hänen oppinsa Vapahtajasta tuollainen kotitekoinen puku, jolla hän aikoi pyrkiä sisään?
Hänen viimeaikaiset epäilyksensä nostivat jälleen päätänsä. Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin raatelevat kotkat. Hänen oli ennen onnistunut karkoittaa ne päältään, mutta nyt ne tulivat niin monilukuisina, ettei hän voinut niille mitään.
"Etkö näe, että Jumala on sinut hyljännyt? Minkävuoksi muuten istuisit tässä vilusta väristen, rikkinäisessä takissasi? Jos olisit pysynyt uskollisena kirkon opille, seisoisit nyt tuolla, missä pastori Kallio. Saisit julistaa sanaa toisille, sen sijaan että nyt istut tässä syytetyn penkillä. Vai olisiko sinun muuten käynyt niin, kuin on käynyt? Eikö epäonnistumisesi lukkarinvaalissa johtunut juuri tuosta harhaopistasi? Sinuun ei luotettu. Niin se oli. Ja entä kirkonlämmittäjän toimi? Eikö senkin menettäminen johtunut viime kädessä siitä, että sinulla oli toinen käsitys Vapahtajasta kuin kirkolla? Kamula oli vain välikappale, jota käytettiin sinua vastaan. Ja vaikka siinä harjoitettiinkin mitä törkeintä vääryyttä, niin mitä se itse asiaan vaikutti? Jumalahan antaa pahankin palvella hyviä tarkoituksiaan, vaikka väärintekijä omalta kohdaltaan vastaakin rikoksistaan. Katso, siellä kulkee Esaias Kamula sinun entisessä toimessasi, ja sinä istut tässä kaikkien ylönkatsomana ja hylkäämänä…"
Janne Flykt taisteli kuin hukkuva. Viimeinen lankku, jonka varassa hän oli pysytellyt pinnalla, uhkasi vajota. Se oli kannattanut häntä tähän saakka. Sen varassa hän oli kestänyt kaikki koetuksensa — hetkellisistä epäilyksistä huolimatta.
Silloin, kun hänen ulkonainen elämänsä oli synkennyt ja hän oli kärsinyt maailman tuomioista ja väärinkäsityksistä, oli hän saanut valoa sisästäpäin, omasta maailmastaan. Sen maailman keskipisteenä oli Vapahtaja, tuo lempeä, ihmisystävällinen mies, joka itse oli joutunut mitä hirveimmän väärinkäsityksen uhriksi. Kun tämä mies oli julistanut oppiaan taivaallisesta isästään, olivat vihamiehet sanoneet: "Hän on samarialainen ja hänellä on perkele." Ja kun hän jumalallisen voimansa tunnossa oli herättänyt kärsivässä sairasraukassa uskon paranemisen mahdollisuuteen, — uskon, joka oli vallannut niin tuon vuosikausia kainalosauvojensa varassa hoippuneen ihmisparan, että tämä oli saattanut heittää tukensa ja käydä, — olivat farisealaiset nähneet siinäkin Beelsebubin työn. Saattoi olla, että väärinkäsitys Vapahtajaan nähden oli monesti ollut tahallista, mutta itse pääasiaahan se ei muuttanut: hän kuoli ristillä uskollisuutensa vuoksi sydämensä sisimmälle vakaumukselle.
Janne Flyktille oli tuottanut lohdutusta Vapahtajan muisteleminen. Kun hänet erotettiin virasta, oli hän ajatellut Vapahtajaa: häntäkin oli sanottu temppelin häpäisijäksi ja Jumalan pilkkaajaksi. Kun hän kierteli maailmalla koditonna, elätellen itseään soitolla, oli Vapahtajan muisto kannattanut ja ylläpitänyt häntä henkisesti: Vapahtajallakaan ei ollut ollut paikkaa, mihin olisi päänsä kallistanut. Ja kun hänet lopuksi erotettiin kirkonlämmittäjän toimesta, oli hän jälleen muistanut Vapahtajaa, jonka "yksi kahdestatoista" oli pettänyt. Aina, jokaisessa vastoinkäymisessä oli Vapahtajan muisto estänyt häntä vajoamasta.
Mutta jospa hän olikin elänyt vain haavekuvan vallassa? Tuo hänen hahmoittelemansa Vapahtaja olikin ehkä vain mielikuvituksen tuote, josta ei lopullisen ratkaisuin hetkellä saattanutkaan pitää kiinni?
… "Ei velikään voi veljeään vapahtaa eikä Jumalalle ketään sovittaa"…
Eikö se ollut Raamatun sana?
Oli.
Ja hänellehän Vapahtaja oli ollut vain "veli", vanhempi, kokeneempi veli, joka oli kokenut samoja kohtaloita kuin hän itsekin, vaikka syvempiä, tärisyttävämpiä.
"Vapahtajaani yksinään saan turvata kuin ystävään kuin veljehensä veli…"
Niin hän oli kerran tunnustanut muutamassa runossaan.
Janne Flykt tunsi hukkuvansa. Lankku, joka oli kannattanut häntä niin monta vuotta, vajosi veden alle. Aallot löivät yli pään…
Mitä jos hän heittäisikin irti —?
Silloin hän vajoaisi, hukkuisi…
Mutta eikö kuolema ollutkin vain helpoitus nyt, kun kaikki oli mennyt? Kaupungin lupaamaa paikkaakaan ei ollut kuulunut, vaikka kokonainen vuosi oli jo kulunut siitä, kuin hän menetti kirkonlämmittäjän toimen. Mikä häntä siis enää pidätti? Ei mikään… Hän voisi lähteä hiljaa … kenenkään huomaamatta … ja kävellä rantaan. Siellä pauhasi koski sulana. Sinne kun heittäytyisi, loppuisi kaikki…
Janne Flykt silmäsi ympärilleen. Hänen edessään, pari penkkiä ylempänä, istui nuori nainen, pieni poika rinnallaan. Poika muistutti niin ihmeen elävästi pikku Penttiä, varsinkin silloin, kun hän pyöritteli päätään. Samanlainen vaalea tukka ja niska syvine kuoppineen. Ja päällystakkikin melkein samanlainen…
Ee, ei! Hän ei saattanut jättää vaimoaan eikä pikku poikaansa. Miten he tulisivat toimeen ilman häntä?
Mutta elämä tuntui nyt autiolta, kun vakaumus ei enää kestänyt. Harmaa, ääretön lakeus, jossa ei kasvanut mitään. Toivoton vaellus päivästä toiseen, joka aamu tuo sama, hirvittävä tyhjyys täynnä mielikuvituksen raunioita.
Ei ollut mitään Jumalaa eikä siveellistä maailmanjärjestystä. Hän saattoi sen todistaa. Jos olisi löytynyt Jumala, niin miten hän olisi voinut sallia sellaisen vääryyden tapahtua, että Kamula peri hänen toimensa, Kamula, joka todennäköisesti oli tehnyt tuon katalan ilkityön: sulkenut kamiinien pellit hänen poissaollessaan ja niin savustanut hänet ulos tuomiokirkosta kuin myyrän turvallisesta kolostaan. Oh, kyllähän myyrä voitiin tappaa, kun se kerran saatiin pesästä ulos!
Ja täällä tuo mies nyt kulki ympäri aivan tyynenä ja rauhallisena,
hoidellen kamiineja ja kantaen kolehteja, — uhrilahjoja Jumalalle!
Eikö kirkonkaton pitäisi pudota alas ja haudata allensa tuo uusi
Juudas Iskariot?
Hänen sydäntänsä raateli tuska ja epätoivo? Oi, tuntui niin pahalta, että maailma musteni silmissä. Tämähän oli kuin helvettiä! Jos helvettiä oli olemassa, oli se juuri tällainen.
— Kun kuningas astui häähuoneeseen, huomasi hän siellä miehen, joka ei ollut vaatetettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: "Ystävä, kuinka tulet tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?" Mutta hän ei vastannut mitään.
Pastori Kallion ääni soi ankarana kuin tuomiopäivän pasuuna.
Janne Flyktiä pyörrytti. Hän tarttui molemmin käsin penkinlaitaan. Niin … mitäpä hänelläkään oli vastaamista? Hänhän oli juuri kieltänyt Jumalan, mutta siitä huolimatta kuitenkin pyrki sisälle tuohon tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hänen sielunsa huusi ja kaipasi. Hän tahtoi elää Jumalan kanssa, mutta kuitenkin työnsi hänet luotaan. Hän tahtoi pitää Vapahtajan, mutta kuitenkin kielsi hänet. Se oli hirveää! Se oli kadotusta!
— Silloin sanoi kuningas palvelijoille: "Sitokaa hänen jalkansa ja kätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys."
Esaias Kamula kulki varpaillaan kirkon lännenpuoleista ristikäytävää. Hänen liikkeissään oli jotakin, joka muistutti saaliinsa kimppuun hiipivää kissaa, pehmeää, muitta samalla salakavalaa. Hän lähestyi Janne Flyktiä, ja hänen silmissään paloi vahingoniloinen myrkyllinen hehku.
Mitä? Aikoiko hän käskeä hänet ulos?
Jos niin kävi, niin silloin oli kaikki selvää! Silloin hän ei enää rimpuilisi vastaan. Jumala, joka ensin oli sallinut Kamulan kavalan ilkityön avulla riistää hänen toimensa, — hänen viimeisen leipäpalansa, — ja sitten salli saman miehen ajaa hänet ulos temppelistä, jota hän oli rakastanut kuin omaa henkeään, ei ollut enää Jumala, vaan pirullinen tyranni. Sellaista Jumalaa ei kannattanut ajatella, vaan elämä sai loppua. Vastuunalaisuus oli silloin vain kaunis sana, ihmisten keksimä, eikä kellään ollut mitään puhumista, jos häntä ei enää illalla kuulunut, — ei Johannallakaan.
Kamula läheni Janne Flyktin penkkiä, ja tämä heitti viimeisen katseen kirkkoon. Hän tunsi, että hän istui siellä viimeistä kertaa. Sillä nyt hän tiesi, mihin hän menisi. Hän olisi ainoastaan toivonut, että joku olisi hänet nähnyt, voidakseen mainita Johannalle…
Niin, mitä hän turhia. Kamulahan sen voisi tehdä, Kamula, joka nyt toimitti kuninkaan palvelijan virkaa ja tuli heittämään häntä ulkoisimpaan pimeyteen.
Hänen päässänsä takoi, ja kirkko pyöri hänen silmissään. Pappi saarnatuolissa meni ympäri kuin karusellissa ja hänen mukanaan koko kirkkoväki… Kosken kohina kuului ihan selvästi. Hän näki vaahtopääaallot ja sillan, jonka alla virta syöksyi eteenpäin mustana … pohjattomana… Alapuolella oleva kallio oli kuin omiaan murskaamaan miehen ruumiin. Siihen ei tarvittu paljoa. Tärskähdys vain, niin kaikki hiljeni… Ja sitten, sitten… Niin, mitä sitten? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Tyhjyys, tyhjyys vain…
Hän tunsi itsensä jo puolittain kuolleeksi. Kerran vain hän olisi vielä halunnut kuulla urkujen äänen. Miksi ei Roos saattanut soittaa? Mitä se olisi haitannut? Mutta … samapa se. Saattoi hän lähteä ilmankin. Koskihan soitti. Se piti huolen musiikista … hautajaismusiikista. Sinfonia … niin … niin. Se vasta oli sinfonia! Parempi kuin hänen! Vaivainen tuhat markkaa vain eikä kaupungilta mitään, ei mitään…
Kamula oli ehtinyt penkin korvaan. Janne Flykt näki suuren, karvaisen käden hapuilevan oven lukkoa. Mitä hän sitä hapuili? Tyhmyri! Eikö hän nähnyt, että ovi oli auki, raollaan? Hän tarttui lakkiinsa, ja hänen silmiinsä kohosivat tuskan kyyneleet.
Mutta poiskäskyä ei kuulunutkaan. Janne Flykt oli jo noussut puolittain ylös ja katseli raivokkaana kuin haavoitettu peto kirkonlämmittäjää. Mitä tämä viivytteli? Aikoiko hän kiduttaa häntä? Eikö hän nähnyt, että hän oli valmis?
Kamula katsahti häneen säikähtyneenä ja nyökkäsi päätään. Hän painoi penkinoven hiljaa kiinni ja jatkoi matkaansa.
Janne Flykt retkahti penkkiin kuin juopunut.
Hänen sydämensä takoi haljetakseen. Mitä? Eikö Kamula ollut ajanutkaan häntä ulos —?
Hän painoi kättä rintaansa vasten ja huokasi raskaasti. "Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!" hoki hän itsekseen.
Hänen sydämeltään vierähti raskas taakka. Jumala oli pelastanut hänen henkensä! Sillä arvelematta hän olisi mennyt koskeen, jos Kamula olisi käskenyt hänen poistua. Hän oli jo valmistautunut siihen. Mutta ei. Kamula ei ollut puhunut mitään. Hänellä oli se ollut huulilla, mutta Jumala oli pannut esteen viime hetkellä. Jumala ei sallinut hänen kuolla.
Hänen sydäntään paisutti vapauttava riemu. Oi, oi! Hän oli jo ollut menossa, mutta … oi, oi! Jumala oli … armollinen.
Hän painoi päänsä penkkiin, ja hänen hartiansa nytkyivät rajuista nyyhkytyksistä. Pää oli kuuma, ja sydän hakkasi haljetakseen. Ajatukset riensivät hurjassa tanssissa ympäri, sekavina, rajuina, kuin pillastuneet hevoset, mutta niiden vyörystä pisti aina esiin yksi: Kamula ei ollut uskaltanut…
Hän tointui hiukan, kun urut rupesivat soimaan. Pastori Kallio oli laskeutunut saarnatuolista, ja seurakunta veisasi. Hän pyyhki silmiään kämmenselällä ja antautui virren sävelten vietäväksi.
Se soi kauniina ja vapauttavana. Siinä humisivat lapsuuden aikojen suloiset muistot. Hän istui kirkonpenkissä isoäidin rinnalla ja veisasi. "Enkeli Johanna" oli aivan hänen kohdallaan. Se hymyili. Tietysti. Olihan sillä hauska. Nyt ei saarnannutkaan pastori Skarp, jotenka se saattoi vapaammin pyöriä. Kas, kas! Niin somasti leijui nauharuusuke sen olkapäällä. Enkeleille tuli kuuma, palava. Niitä hengästytti leikin nopea vauhti. Rupesiko pistämään? … Ei, ei! Hänen rintaansa vain pisti. Sydän ei ollut oikein terve… Lääkäri oli sanonut siinä olevan vian. Piti välttää mielenliikutuksia… Kyllä … tietysti. Hän olikin nyt tyyni ja rauhallinen. Kupoolienkeleillä vain oli lämmin… Vai oliko hänelläkin? … Niin, oli kai hänelläkin. Mutta mitäpä siitä… Vapahtaja vain tuolla nyökkäsi päätään. "Antaa poikain olla seinärahalla. Kun eivät kiroa vain…" Niin … ei tietysti. Kuka tuomiokirkon nurkkauksessa kiroaisi!… Ei ainakaan hän … eivätkä toisetkaan… Ah, ah, kun oli lämmin! Aurinkoko se paistoi niin lämpimästi. Pitää ottaa takki pois…
Janne Flykt oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Hän makasi penkin selustaa vasten ja hänen katseensa hämärsi. Tuomiokirkossa oli usvaa. Alttari kuumotti vain kuin savun sisästä. Hän erotti Vapahtajan kasvot. Ne hymyilivät hänelle. Vapahtaja ei nuhdellut, vaikka kirkossa olikin savua. Hän ymmärsi, ettei syy ollut hänen… Kas, kas! Niin … isoäitihän se oli … messinkihakainen virsikirja kädessä! … Mutta nyt! — Nyt vihlaisi pahasti. Tuntui kuin olisi rautainen käsi rutistanut koko sydämen, pusertanut siitä viimeisen veripisaran… Ah! Nyt helpotti… Tähtiä lensi vain ympäri … kauniita ja loistavia … ja sinistä, ääretöntä avaruutta vasten loisti Vapahtajan kuva säteilevän kirkkaana… Jossakin kaukaisessa etäisyydessä soivat urut, ja sointuva miehen ääni veisasi: "Olkoon Herra sinunkin kanssas." Se tuli kaukaa, mutta samalla kuitenkin aivan läheltä… Niin … niin … hänenkin … köyhän … jolta oli viety kaikki … Herra … Vapahtaja… Oi!…
* * * * *
Kun tuomiokirkon vanha vahtimestari Esaias Kamulan kanssa tuli sakaristosta kirkkoon jumalanpalveluksen päätyttyä, huomasi hän yksinäisen miehen muutaman penkin korvassa.
— Katsopas, tuonne on uinahtanut joku väsynyt sanankuulija, huomautti hän Kamulalle. — Menepäs herättelemään, jotta saadaan mies pois ennenkuin ruotsalaisia rupeaa tulemaan.
Kamula meni. Hän tunsi miehen. Sehän oli pastori Flykt, joka oli istunut tuon penkin korvassa.
— Pastori, ihmiset ovat menneet…
Hän säpsähti. Mies tuntui niin kumman veltolta. Hän silmäsi Janne Flyktin kasvoja ja hänelle selvisi kuin salaman välähdyksessä koko asia.
— Vahtimestari, vahtimestari! huusi hän hätääntyneenä.
— No mikä nyt? Vahtimestari kiiruhti paikalle.
— Se on … pastori Flykt, änkytti kirkonlämmittäjä ja hänen leukansa jäi velttona riippumaan rinnalle.
— Mitä, mitä?
Vahtimestari katseli säikähtyneenä vuoroin penkinkorvassa istuvaa miestä, vuoroin kalpeaa kirkonlämmittäjää.
— Kuollut, tuli Kamulan huulilta kuin raskaan painon aika.
Vahtimestarin kasvot vääntyivät. Näytti kuin olisi hän äkkiä saanut edeltäpäin arvaamattoman iskun rintaansa. Hän horjui.
— Herra Jumala!
Hän lähti kiireesti astumaan kirkon pääovea kohti.
— Hei, hei! huusi hän etempänä kadulla ajavalle ajurille.
Tämä kääntyi ympäri ja katseli tyhmännäköisenä kirkon portailla viittoilevaa miestä.
— Aja tänne!
Ajuri tuli, ja kolmissa miehin he nostivat kuolleen rattaille.
Ajuri sai osoitteen, ja Kamulla hyppäsi ajopeleihin, jotka rämisten läksivät ajamaan mukulakivistä katua.
Vanha vahtimestari seisoi tuomiokirkon portailla avopäin ja katseli kyynelsilmin poistuvia ajopelejä. Tuuli heilutteli hänen harmaita hiuksiaan.
Tapulissa rupesivat kellot soimaan. Se oli ensimmäinen soitto ruotsalaiseen kirkkoon. Mutta kellojen äänessä ei kumahdellut tavallinen juhlatunnelma. Ei, niiden kaiku kantautui valittavana yli pienen piispankaupungin.
Tuomiokirkko soitti kuolinkelloja entiselle palvelijalleen "kirkonlämmittäjälle"…